Murrosvuodet 1914-1922 sarjakuvina (8)

Sarja murrosvuosien sarjakuvista päättyy tällä kertaa tähän, tai jää oikeastaan kesken, sillä Veli-Matti Uralin ja Matti-Pekka Heikuran Ahava - Ensimmäinen lippu (2021) muodostaa vasta edellisen osan "punaisen heimosoturin" Iivo Ahavan elämäkerrasta.

Iivo Afanasjev syntyi heimohenkiseen kauppiasperheeseen Vienan Karjalassa, ja tarina alkaa Iivon lapsuudesta vuonna 1905 kun kumouksen tuulet heiluttelevat jo maailmaa. Koulu- ja opiskeluvuodet kuluvat Suomessa, mutta 1914 Iivo joutuu opastamaan itseään Ilmari Kiantoa tämän heimoretkillä. (Humalaisen Kiannon puhe jääkäreistä jo ennen maailmansodan syttymistä on häiritsevä anakronismi muuten moitteettomissa faktoissa.)

Kirjan tulkinnan mukaan juuri tuo retki sai Iivon liittymään vapaaehtoisena Venäjän armeijaan, josta hän palasi Ouluun syksyllä 1917. (Toinen nipotus liittyy kunniamerkkeihin: ei Ahava aliupseerina sentään Yrjönristejä voinut saada, sen sijaan hän sai kahdesti Pyhän Yrjön sotilasristin.) Kirja päättyy 8. marraskuuta 1917, uuden vallankumouksen tapahtuessa Venäjällä, ja Suomen sisällissodan jo häämöttäess.

Mustavalkoinen (ajoittain punaisella korostettu) piirrostyyli on erittäin korkeatasoista. Hahmot ovat tunnistettavia, ja ekspressionistinen tyyli ruutujen välisine leikkauksineen vaikuttavaa. Vaikka tiedämmekin Iivon kohtalon (olen siihen itsekin kerran pari heimosotapostauksissani viitannut), jään ainakin itse mielenkiinnolla odottamaan miten tekijäkaksikko on käsitellyt hänen vaiheitaan isiensä mailla, Muurmannin legioonassa ja Karjalan rykmentissä, Vienan vapaustaistelun vaiheissa.

Kirja Facebookissa ja kustantajan sivuilla.

Kun Karjalasta tuli punainen

 

Pekka Vaara julkaisi 1918 kirjan Viena 1918 - kun maailmansota tuli Karjalaan. Viime vuonna kertomus sai jatkoa teoksessa Viena 1919-1922 - kun neuvostovalta tuli Karjalaan. Vuoden 1918 päättyessä maailmansota oli ohi, mutta itäisessä Euroopassa se jatkui Venäjän sisällis- ja interventiosotana vielä vuosia, ja tämän konfliktin osa olivat myös meillä heimosotina tunnetut taistelut.

Heimosodista on paljonkin kirjoja, mutta Vaara kuvaa tapahtumia nyt vienankarjalaisten itsensä näkökulmasta. 1918 karjalaiset olivat brittien avulla pystyneet lyömään valkoiset suomalaiset, ja 1919 brittien jo tehdessä lähtöä torjumaan valkoiset venäläiset. Sotilaallisten voimasuhteiden muuttuessa suhteet Suomeen paenneiden vienalaisvaikuttajien kanssa lientyivät vuoteen 1920 mennessä, jolloin yhdessä näiden kanssa perustettiin itsenäisyyttä ajanut Vienan väliaikainen hallitus. Puna-armeijan tunkeutuessa Vienaan 1920 ei vakavaan vastarintaan kuitenkaan pystytty, vaan hallitus joutui pakenemaan Suomeen.

Miksi näin, sille lienee ollut useitakin syitä. Suuri osa karjalaisia oli koko ajan ollut poliittisesti kallellaan vasemmalle, ja olivathan bolsevikitkin vannoneet kansallisen itsemääräämisoikeuden nimiin – tosin vain niin kauan kuin se taktisesti heille sopi. Ja sitten oli Vienan suurin ongelma, nälkä. Pettymys koitti kuitenkin pian. Nälkä vain jatkui ja pikemminkin paheni bolsevikkien pakko-ottojen muodossa. Syksyllä 1921 Vienassa noustiin ns. metsäsissikapinaan, osin suomalaisten avustamana, mutta puna-armeija löi kapinalliset jo seuraavan vuoden alussa, seurauksena tuhansien ihmisten pakolaisaalto Suomeen.

Rinnan vienalaisten omien autonomia- ja itsenäisyyspyrkimysten kanssa kulkee kertomus neuvostohallinnon luomasta Karjalan työkansan kommuunista. Edvard Gyllingin ideoima itsehallintoalue täytti bolsevikkien tulkinnan mukaan suomalaisten rauhanneuvotteluissa vaatiman karjalaisten itsehallinnon. Hanke herätti kuitenkin vastustusta alueen venäläisten kommunistijohtajien parissa, eikä karjalaisiakaan ilahduttanut ajatus Suomesta paenneista punaisista hallitsijoinaan.

Vienan tapahtumien lisäksi Vaara käsittelee myös suomalaisten Aunuksen ja Petsamon sotaretkiä, mitkä tietysti erottamaton osa tätä sotanäyttämöä ovatkin. 1918-kirjassa edettiin kuukausi kuukaudelta, tässä vuosi kerrallaan, kerronta on jälleen jouhevaa ja mielenkiintoista luettavaa riittää aiheeseen jo ennestään perehtyneellekin. Vaaran aiemman julkaisun suurin ongelma oli lähdeviitteiden puute ja sama toistuu tässäkin, monestakin yksityiskohdasta olisi mielellään tiennyt mistä se on peräisin. Itse asiassa jäin myös kaipaamaan edellisestä kirjasta tuttua aikajanaa, mikä aina helpottaa yhteen kietoutuneitten prosessien hahmottamista.

Kuvaliitteiden lisäksi tekstiä elävöittävät muutamat kartat sekä keskeisistä toimijoista kertovat tietolaatikot. Erikoiset ajat nostivat esille erikoisia persoonallisuuksia, kuten Murmanskin suomalaisen konsulin Eero Lampion, Vienan väliaikaisen hallituksen jäsenen Teppo Väinölän ja metsäsissipäällikkö Ossippa Borissaisen. Kaikki kolme myös selvisivät Karjalan taisteluista hengissä elääkseen vanhoiksi Suomessa. Voittoisan punaisen puolen komentajista monien osa oli päätyä 1930-luvulla Sandarmohin hiekkakuoppiin.

 Arvostelu on julkaistu myös Suomen humanistiverkkoverkko Agricolassa.

Britit Itä-Karjalassa (2)

The King of Karelia on 2007 ilmestynyt Nick Baronin kirjoittama elämäkerta ja eversti Philip James Woodsin muistelmat osallistumisestaan intenventiosotaan Pohjois-Venäjällä. Irlantilainen Woods kuului Ulsterin protestantteihin ja teki pitkän sotilasuran buurisodasta aina Liettuan armeijan sotilasneuvonantajaksi. Siviilissä Woods ehti toimia mm. Pohjois-Irlannin parlamentin jäsenenä.

Seikkailukirjamaisesti kirjoitetut muistelmat alkavat kuin seikkailukirja ikään: päähenkilö saa Lontoossa tyhjän talon takahuoneessa 24 tuntia aikaa päättää haluaako vapaaehtoiseksi tehtävään, jossa luvassa on much peril by land and sea, including the possibilities of assassination and imprisonment.

Pian purjehditaan yli myrskyävän Pohjois-Atlantin Murmanskiin, ja rataa pitkin Vienan Kemiin, jossa tehtävä odottaa. Britti-imperiumi osasi aina hyödyntää villejä alkuasukkaita sotavoimissaan, ja niin tehtiin nytkin, kesällä 1918. Vienankarjalaiset halusivat apua karkottaakseen alueelleen tunkeutuneet suomalaiset heimosoturit, ja puolustautuakseen sekä punaisia että valkoisia venäläisiä vastaan.

Woods kävi brittiläisine aliupseereineen toimeen, ajatti karjalaisten viikset ja parrat, ja varusti nämä brittiläisin sotilaspuvuin ja venäläisin asein. Joukko-osastotunnukseksi valikoitui Irlannin apilanlehti, ja ensimmäisten kokardien materiaalina oli rikkoutuneen biljardipöydän vihreä verka. Myös lipussa oli vihreä apila oranssilla pohjalla. Karjalaisrykmentin lempinimeksikin vakiintui The Roayl Irish Karelians.

Syksyllä karjalaiset ajoivat suomalaiset maastaan. Woods ei kuvaa taisteluja kovinkaan yksityiskohtaisesti, toteaapa vain joukkojensa tehokkuuden ja molemminpuolisen kiintymyksen johtajan ja johdettavien välillä. Karjalaisten Woods kertoo viestivät savumerkeillä ja poluille tehdyin merkinnöin (merkeistä on kirjassa kaaviokin), mikä tuo jo mieleen sotapolulla olevat intiaanit - totta vai tarua? Mukana on jo Maynardin kertoma tarina kahdesta vienalaissisaruksesta, jotka veneessään joutuivat kolmen niin ikään veneellä liikkuneen heimosoturin hyökkäyksen kohteeksi, mutta rusikoivat näistä kaksi airoillaan hengiltä, saaden tunnustukseksi brittiläisen kunniamerkin.

Muistelmista ison osan vievät vaikeudet valkoisten venäläisten kanssa. Nämä eivät voineet hyväksyä karjalaisten itsenäistymispyrkimyksiä, ja vaikeuttivat Woodin toimintaa aina murhayrityksiä myöten, kuten tehtävän alussa oli luvattukin. Kirjassa myös esitellään karjalaisten vetoomus Englannin kuninkaalle maansa muuttamisesta Britannian protektoraatiksi. Ymmärrettävää kyllä hankkeesta ei tullut mitään.

Woods sai myös tilaisuuden käydä Solovetskin saarilla, joiden kukoistava luostariyhteisö eli viimeisiä hetkiään. Muutamaa vuotta myöhemmin se oli jo pahamaineisen vankileirien saariston ensimmäinen saari. Luostarin museossa Woodsille näytettiin tykinkuulia, jotka olivat peräisin saaria Krimin sodassa tulittaneista brittilaivoista.

Interventio osoittautui hyödyttömäksi, ja britit vetäytyivät vuoden 1919 lopulla. Karjalaiset maanittelivat brittiupseereita palaamaan yksityishenkilöinä johtamaan heitä, mutta ilmeisesti yksikään ei suostunut. Tosin Woods mainitsee erään pioneeriluutnantti Kennedyn kadonneen Lontoosta 1925 ja aprikoi lähtikö tämä Karjalaan. Hieman vaikea on uskoa että luutnantti olisi omaksunut eversti Kurtzin roolin puna-armeijaa vastaan taistelleena heimoarmeijan johtajana.

PÄIVITYS: Kirja suomennettiin vuonna 2021 nimellä Karjalan kuningas — Eversti P. J. Woods ja brittiläinen interventio Pohjois- Venäjällä 1918–1919.

Viron vapaussodassa kaatuneet suomalaiset

Suomalaiset vapaaehtoistaistelijat oli otettu vuodenvaihteessa 1918-1919 riemukkaasti vastaan Tallinnassa, mutta sankarillisten alkutaistelujen jälkeen meno yltyi sellaiseksi riehumiseksi hotellien tuhoamisineen, ettei suomalaisten takaisin lähtiessä Tallinnassa juuri hyvästiksi vilkuteltu, asia joka useammissakin muistelmissa katkerana mainitaan.

Mikä sitten heimosotureiden jälkimaine Suomessa onkaan, 100 vuotta myöhemmin virolaisille itselleen on huomattavasti merkittävämpää että suomalaiset heidän historiansa kriittisellä hetkellä avuksi tulivat. Ain Krillo ja Mati Strauss julkaisivat tänä vuonna kirjan Vägitöö kaunis jääb... Teon uljaan muisto... Soomlaste kaotused eesti Vabadussojas 1918-20, Suomalaisten sotasurmat Viron vapaussodassa. Kun teoksen mottona on vielä "Viron vapauden ja Suomen kunnian puolesta" ja esipuheen kirjoittajana kovasti vapaus- ja heimosotahenkinen ent. puolustusministeri Jussi Niinistö, on selvä ettei tässä muistojulkaisussa suomalaisjoukkojen huonompia puolia käsitellä.

Eipä käsitellä paljon itse sotaa muutoinkaan, sillä muistojulkaisuna pääsisältö on 172:ssa suomalaiskaatuneessa joiden tiedot esitellään viroksi ja suomeksi, mukana valokuva itse henkilöstä ja/tai tämän hautakivestä. Kirjan alussa on käsitelty henkilöiden jäljitystyötä, ei niinkään helppoa sadan vuoden jälkeen, ja lopussa on artikkelit sankarihautajaisista Suomessa 1919, sekä suomalaisiin liittyvät muistomerkit Virossa, latviassa ja Suomessa. Itse olen noita muistomerkkejä bongannut Viron matkoilla Torissa, Rakveressa ja nyt viimeksi Valgassa.

Huom. Nimestään huolimatta tämä ei ole osa Suomen sotasurmat 1914-22 -hankkeen julkaisu, se on Iiris Heinon vuonna 2000 ilmestynyt Hinnalla hengen ja veren - Suomalaisten vapaaehtoisten sotasurmat Virossa vuonna 1919.

Heimosotien yleisesityksiä (4)

Ehdin lukea Aapo Roseliuksen ja Oula Silvennoisen kirjaa Villi itä - Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros kolmanneksen ennen kuin tajusin mikä tekstissä oli niin tuttua: kirjoittajat olivat tavoittaneet ruotsalaisen Peter Englundin verrattoman tyylin kertoa sodasta, ei sotahistoriaa vaan sodan ja siinä mukana olleiden ihmisten historiaa.

Tekijöiden suuri oivallus on ollut rinnastaa Suomen heimosotien vapaaehtoiset ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin saksalaisiin vapaajoukkoihin (Freikorps). Eetoksessaan ja sodankäyntitavoissaan molemmilla olikin paljon yhteistä, joskin erojakin oli: saksalaisten takana oli hävitty maailmansota, suomalaisten voitokas vapaussota. Edellisiä innoitti uhmakas epätoivo, jälkimmäisiä suorastaan euforinen unelma Suur-Suomesta.

Ehkäpä kerronnallisen koheesion ylläpitämiseksi Roselius ja Silvennoinen ovat keskittyneet heimosodista kolmeen keskeisimpään, Vienan retkeen 1918 (sitäkin vain eteläisemmän siiven eli Malmin/Kuisman retkikuntaan), Viron vapaussotaan 1919 sekä Aunuksen retkeen 1919. Inkerin tapahtumia on käsitelty jonkin verran, mutta muutoin maantieteellinen horisontti päättyy pohjoisessa Uhtualle (Petsamon retket vain mainitaan) ja ajallinen vuoteen 1919 (Itä-Karjalan kansannousu 1921-22 kuitataan maininnalla sekin). Aivan kattavana yleisesityksenä tätä ei siis voi pitää.

Kuvaus on kriittisen kaunistelematon, ja aivan erityisesti Viron retken osallistujien kirjeistä ja päiväkirjoista on löytynyt vallan toisenlainen todellisuus kuin painetuista aikalaismuistelmista. Tallinna kapakoineen ja tuhansine prostituoituineen tarjosi toki aivan toisenlaisen temmellyskentän kuin Vienan tai Aunuksen kansallisromanttiset korpimetsät, ja ryösteltävääkin oli Viron kartanoissa ja kaupungeissa enemmän. Ajoittain vauhdikas meno tuntuu tempaavan kriittiset kirjoittajatkin mukaan, vaikkapa silloin kun sairaanhoitajana mukana ollut neiti Elfriede von Hippius karauttaa kohti Narvaa hevoskärryillä, kädessään pistooli ja toisessa Punaisen ristin lippu.

Koska heimosotien tapahtumat olivat itselleni pääosin tuttuja, kiinnosti kirjassa erityisesti saksalaisten vapaajoukkojen kuvaus. Niiden vaiheissa käydään Berliinissä ja spartakistikapinan kukistamisessa saakka, mutta pääpaino on Latviassa, jossa Suomestakin tuttu Rüdiger von der Goltz haaveili perustavansa oman herttuakunnan, ja kuka ties liittoutumalla valkoisten venäläisten kanssa jopa kaatavansa Saksan tasavallan hallituksen ja Versaillesin rauhansopimuksen.

Latvian vapaussodasta ei turhan paljon ole suomeksi kirjoitettu, ja tämä on hyvä lisä siihen vaikkei varsinaisesti latvialaisten itsensä näkökulmasta tapahtumia tarkastelekaan. Ententen yrittäessä pakottaa saksalaiset vetäytymään rauhansopimuksen jälkeen näyttämölle ilmestyi Pavel Bermondt-Avalov, joka hahmona vetää vertoja Euraasian toisessa päässä vaikuttaneelle Roman von Ungern-Sternbergille. Jälkimmäinen vain päätyi teloituskomppania eteen ja Hugo Prattin sarjakuviin, edellinen kuoli New Yorkissa 1974.

Bermondt-Avalov perusti Länsi-Venäjän vapaaehtoisen armeijan, jonka riveihin saksalaiset vapaajoukot siirtyivät. Toisin kuin Virosta käsin Pietarin valtausta yrittänyt Luoteis-Venäjän armeija, se ei koskaan päässyt edes taisteluun bolsevikkeja vastaan. Latvialaiset ja liettualaiset ajoivat tämän palkkasoturijoukon maistaan vuoden 1919 loppuun mennessä, ja peräytyminen vaikuttaa tehdyn 30-vuotisen sodan tapaan mitä kohdattuun siviiliväestöön tuli.

Helsingin Sanomien arvostelu kiinnitti erityisen huomion heimosotureiden tapaan usein ampua vankinsa, varsinkin jos nämä olivat suomalaisia punaisia mikä tiesi lähes varmaa kuolemantuomiota. Toimittajalle tämä oli kenties uutta, muttei kenellekään joka vähänkään on perehtynyt heimosotiin tai Venäjän sisälllis- ja interventiosotaan, joihin edelliset tietysti täytyykin laskea mukaan. Pajun kartanossa tapahtunut siviilien teloitus mainittiin jo aikalaiskirjallisuudessa, ja sodan "armottomuutta" toisteltiin niissä muutoinkin vaikkei ampumisia olisi erikseen mainittukaan. Suomalaisen SS-pataljoonan yhteydessä aiemmin tänä vuonna keskusteltiin siitä mitä tarkoitti päiväkirjamerkintä "ammuttiin neljä juutalaista". Heimosodista ei asiaa tarvitse aprikoida, nykypäivän mittapuulla kyseessä oli sarja sotarikoksia.

Perinteistä sotahistoriaa hakevalle kirja lienee taistelukuvauksissaan liian ylimalkainen. Pääpaino on itse toimijoissa, näiden kokemuksissa ja miten sota heitä muutti. "Heimosoturit" olivat kaikki vapaaehtoisia, joten heidän motiivinsakin lähteä mukaan vaihtelivat, voisi kai sanoa ylhäisestä alhaiseen. Ja jotkut eivät vain saaneet sodasta tarpeekseen. Muutamat jatkoivat sotaretkiään vieläkin kaukaisempiin maihin ja armeijoihin, mutta monista (kuten saksalaisten vapaajoukkojenkin veteraaneista) tuli myöhemmin äärioikeiston kiihkeitä kannattajia. Monia merkittäviä ammattisotilaitakin joukosta nousi, Suomesta vaikkapa Paavo Talvela - ja moniko tietää että nuori Heinz Guderian oli mukana Latviassa?

Ehdottomasti mielenkiintoisin ja luettavin läpikäymistäni heimosotagenren kirjoista tähän asti.

Arvostelu julkaistu myös Suomen historiaverkko Agricolassa.

Heimosodan yleisesityksiä (3)

2014 ilmestyi Atso Haapasen Suomalaisten heimosotaretket 1918-1922. Retkeilyt käydään läpi suurin piirtein kronologisessa järjestyksessä, ja tuloksena on ollut melko sekava sotahistoriallinen kertomus, jossa eksytään milloin mihinkin yksityiskohtiin. Toisaalta paljon tuntuu jäänee poiskin, eikä esim. Viron vapaussodan suomalaisten kannalta keskeistä Pajun kartanon taistelua kuvata lainkaan.

Lähteinä on ollut kirjallisuuden osalta vain kuusi (!) teosta, joista neljää olen referoinut tässä blogissakin. Arkistolähteitä on käytetty kiitettäväksi, mutta tämä taas on johtanut siihen että kirja sisältää melko paljon sellaisenaan julkaistuja listauksia ja taulukoita määrävahvuuksista, tappioista, palkoista, aseistuksesta, huollosta jne. Jos siis jotakuta kiinnostaa paljonko Vienaan raahattiin ryynejä, jauhoja ja tulitikkuja, tai Petsamoon mäystinremmejä ja paloöljyä, niin on sekin tieto nyt kätevästi saatavilla. Itseäni toki kiinnostivat sotilaspuvuista annetut määräykset, miten paljon niitä sitten pystyttiinkään toteuttamaan.

Haapanen on kirjoittanut asevelisurmista talvi- ja jatkosodassa, joten hän on etsinyt vastaavia tapauksia heimosodistakin. Tolkuton humala tuntuu näissäkin näytelleen pääosaa, mutta varsin erikoinen tapaus sattui Viron retkeltä. Yksi Pohjan Pojista tapasi samassa yksikössä entisen santarmiurkkijan, jonka ilmiannon vuosi oli aikoinaan joutunut vankilaan, ja surmasi tämän. Hänet vapautettiin syytteistä.

Ettei farssi koskaan ollut näistä sotatoimista kaukana, todistaa tapahtuma Malmin retkikunnan valmistautuessa Kajaanissa etenemään Vienaan 1918. Jyväskylästä oli löydetty Vienaa esittävä kartta, joka kopioitiin retkikunnan käyttöön, mutta miten sitten kävikään.

Nyt myös [1. komppanian päällikön] Sippolan ja Malmin välit alkoivat entisestään kiristyä, kun Malm alkoi syyttää Sippolaa hänen karttansa ja sotasuunnitelmansa varastamisesta. Puhelinsoiton jälkeen kävi ilmi, että ne olivatkin jääneet Kuopioon Teollisuuskoulun päydälle. Tämän jälkeen oli Sippolan vuoro syyttää Malmia siitä, että esikunta oli varastanut 1. komppanialle tarkoitetut viinat. Tämän Malm myönsi ja kertoi että jäljellä oli enää vain yksi pullo konjakkia.

Liekö sitten mahdollista että 7-henkinen esikunta olisi tuhonnut "30-40 litran laatikon pirtua ja konjakkia" junamatkalla Iisalmi-Kajaani, nykyisellään alle tunnin rupeama, joskin kerrotaan jokaisella asemalla paikkakuntalaisten laulaneen ja soittaneen retkelle lähtijöiden kunniaksi.

Kirjan keskellä on mustavalkoinen kuvaliite ja kartta Itä-Karjalan kansannousun taisteluista.

Heimosotien yleisesityksiä (2)

Sittemmin puolustusministerinä toimineen Jussi Niinistön kirjallista tuotantoa voisi kutsua vapaussotakirjallisuuden viimeiseksi kukinnoksi. Vuonna 2004 ilmestyi Heimosotien historia 1918-1922, jonka esipuheen mukaan oli tarkoitus korvata Kuussaaren aiempi yleisesitys. Niinistön kirjan ilmestyessä Jukka Vahtola oli jo julkaissut tutkimuksensa Vienan ja Aunuksen retkistä, ja Pekka Nevalainen Inkerin tapahtumista. Niinpä kyseessä on runsaasti kuvitettu kompilaatio aiemmasta tutkimuksesta, jossa perustutkimusta kirjoittajankin mukaan on lähinnä Karjalan kansannousun 1921-22 osalta.

Kirja käy läpi kaikki heimosotien rintamat Virosta Petsamoon, kerronta on sujuvaa ja sitä on ryyditetty toimijoista ja tapahtumista kertovilla tietolaatikoilla. Vähemmän yllättävästi kirjoittajan näkökulma ja sympatiat ovat selkeästi heimosotureiden puolella, vaikkei näiden juopottelua ja riehumista salatakaan. Sekä heimosotureiden että näiden vastustajien tapa ampua vankinsa on sekin mainittu.

Jälkikäteen suurinta julkisuutta saanutta vangin murhaa (1922), josta syytettiin 1930-luvun oikeudenkäynnissä punaupseeri Toivo Antikaista, ruoditaan omassa tietoiskussa, mutta lopullista selvyyttä ei tule. Poltettiinko heimosoturi Antti Marjonimi sitten hengiltä tai ei, mutta ainakin muutama suomalaisten punaupseerioppilaiden hiihtoprikaatin saama vanki surmattiin viiltämällä kurkku poikki. Hätkähdyttävä assosiaatio ISIS:n teloitusvidoeihin ja rinnastaa nykyhetken lukijalle sodan raakuuden niin Syyrian erämaissa kuin Vienan korpimetsissä. Heimosodathan olivat käytännössä Suomen sisällissodan jälkinäytös, joka jatkui neljä vuotta taistelujen alkamisesta tammikuussa 1918.

Heimosotien yleisesityksiä (1)

Eero Kuussaaren 1930-luvulla suunnittelema teossarja Suomen heimosodista keskeytyi ensimmäisen, Petsamon retkiä 1918 ja 1920 käsittelevän osan jälkeen. Vuonna 1957 hän kuitenkin julkaisi aiheesta  yksiosaisen yleisesityksen: Vapaustaistelujen teillä: sotahistoriallinen katsaus Suomen rajantakaisilla heimoalueilla 1900-luvun alkupuoliskolla käytyihin sotatoimiin.

Kirja keskittyy Itä-Karjalan retkiin ja karjalaisten omaan vapaustaisteluun (ja myös punaiseen Karjalaan). Viron ja Inkerin tapahtumat kerrotaan vasta kirjan lopussa, sen jälkeen kun on käsitelty jatkosodan alussa perustettuja heimosoturipataljoonia. Kuussaarihan johti näistä muodostettua (ja mukaansa nimettyä) Prikaati K:ta.

Esipuheen pienen itäänkumarruksen jälkeen alku on melkoista kareliaanista helskyttelyä:

Aunuksen ja Vienan karjalainen kansa eleli vielä sata vuotta sitten suurissa saloissaan syrjässä muusta maailmasta yksinäistä elämäänsä. Rauhaisten vesistöjen rantamilla ja ylväillä vaaroilla rikkaiden riistamaiden keskellä se vietti siellä kaukaisissa kylissään hiljaista, vapaata luonnonkansan oloaan.  Virkeinä ja elinvoimaisina kuluivat päivät antoisaa luontoa ja haltioita palvoen. Suurissa sukutuvissaan kansa hyöri puuhissaan muinaisine pyhänpuhtaine tapoineen, lauluineen ja loitsuineen, tietoineen ja taitoineen. Siten se eli aikojansa ikivanhan kalevalaisen sivistyksen henkisiä rikkauksia vaalien, mutta entisistä vauraista ajoista taantuneena.

Varsin heimoromanttisissa tunnelmissa jatkokin menee, pahoitellen vain sitä ettei Karjalan kansa yksimielisenä noussut suomalaisten heimosoturien tueksi. Aiemmin lukemani jatkoksi kirja laajensi kuvaa itäkarjalaisten itsenäisyys- ja itsehallintopyrkimyksistä Vienan retken 1918 ja kansannousun 1921 välisenä aikana. Karttoja olisi tässäkin saanut olla enemmän, ja nämäkin näyttää kierrätetyn myöhempiin teoksiin.

Kovin siloiteltuhan tämä kuva suomalaisten sotatoimista oli. Kriittisempi käsittely sai odottaa sukupolvea joka ei itse ollut sotiin osallistunut.

Aktivistit ja Andersson

Martti Ahdin kirja Salaliiton ääriviivat: Oikeistoradikalismi ja hyökkäävä idänpolitiikka ilmestyi jo 1987, ja aiheutti jonkinlaisen kohun, todistettiinhan siinä aktivistien juonineen kesällä 1919 Mannerheimin (jonka aktivistit tunsivat peitenimellä Andersson) valtionhoitajakauden lopulla tämän kanssa suoranaista vallankaappausta: eduskunnan hajottamista ja hyökkäystä Pietariin. Hanke kilpistyi lopulta vain muutaman keskeisen kokoomuspoliitikon (näistä tärkeimpänä Lauri Ingman) vastustukseen. Vehkeily oli joka tapauksessa vain taktista laatua. Siinä missä Mannerheim halusi pelastaa Pietarin ja koko Venäjän bolsevismilta, aktivistit olisivat mieluummin hävittäneet koko kaupungin.

Kirja luotaa erityisesti aktivismin kolmatta vaihetta (ensimmäinen ajoittui vuosiin 1904-06 ja toinen alkoi jääkäriliikkeenä 1914) vastarintaliikkeen jäsenten ollessa uuden tilanteen edessä juhliessaan voittoaan helsinkiläisravintolassa Mannerheimin voitonparaatipäivän iltana 16.5.1918. Alkuun kannatettiin tietysti saksalaissuuntausta ja monarkiaa. Niiden kaatuminen vuoden 1918 lopussa oli järkytys, johon reagoitiin aloittamalla konspiratiivinen toiminta uudelleen tammikuussa 1919 erilaisten peitenimien ja savuverhojen suojissa. Heimosodat olivat keskeinen toiminta-alue, mutta varsinainen huipentuma oli em. myttyyn mennyt kaappaushanke. Tasavaltalaisuus vei voiton ja sisällissodan sovintoa alettiin tavoitella poliittisen keskustan ja vasemmiston voimin. Mutta toimijat jäivät ja monet heistä esittivät keskeistä roolia sotienvälisen ajan oikeistoradikalismin piirissä.

Vaikka kirja ei juuri heimosotia kuvailekaan, on lopun henkilögalleriassa monia heimosotahistoriasta tuttuja nimiä: Kaila, Donner, Wilkuna jne. Muita henkilökuvan saaneita ovat mm. eksentrinen Martti Pihkala, joka kulki Helsingissä körttipuvussaan leipää ja piimää eväinä repussaan ja vihan evankeliumiaan saarnaten, ja Erik Grotenfelt, joka sisällissodan jälkeen surmautti 60 ihmistä Inkoossa.

Millainen "likainen sota" jatkui vielä pitkään sisällissodan jälkeen varsinkin itärajalla, siitä on kirjassa todisteena aktivistiasiamiehen raportti neljän bolsevikkina pidätetyn miehen kohtalosta. Nämä oli viety veneellä kauas Laatokalle, jossa kertoja oli ampunut jokaista Ukko-Mauserilla sydämeen, ja vielä Browningilla päähän, jonka jälkeen ruumiit oli heitetty Laatokkaan. Tämä siis vuonna 1919.

Vienan vuosi 1918 kuukausi kuukaudelta

Pekka Vaaran kirjan Viena 1918 (2018) alaotsikko Kun maailmansota tuli Karjalaan kertoo mistä Suomen itärajan takaisista tapahtumista tuolloin oli kysymys. Maailmansodan viimeisenä vuosina sota ulottui myös sinne, ja vastakkain olivat saksalaisten tukemat suomalaiset, brittien tukemat karjalaiset (ja suomalaiset punaiset). Kolmantena näiden väliin puserrettuina olivat Venäjän uudet vallanpitäjät bolsevikit, ja asetelma muistutti Sergio Leonen länkkärin loppua, jossa kolme miestä silmäilee toisiaan aseitaan tavoitellen.

Vielä Vahtolan ja Harjulan kirjojen jälkeenkin tästä löytyi uusia näkökulmia, olihan tapahtumien kirjokin runsas. Erityisesti lisää tietoa tuli brittien värväämästä Karjalan otrjadista eli rykmentistä, joka hyvin suunnitellulla ja toteutetulla offensiivilla, todellisella korpiblitzkriegillä, huipentuen Vuokkiniemen taisteluun ajoi Toivo Kuisman johtamat heimosoturit Vienasta loppusyksystä 1918.

Itsekin sukutaustaltaan vienalaisen Vaaran lähteinä rykmentin vaiheiden osalta ovat olleet Petroskoin arkistot, sekä karjalaisia johtaneen brittieversti P.J. Woodsin vasta 2006 painetut muistelmat The King of Karelia. Kirjan valokuvat ovat suomalaisarkistojen lisäksi Petroskoin ja Lontoon Imperial War Museumin arkistoista. Woodsin irlantilaistausta vuoksi Karjalan rykmentti jopa tunnettiin nimellä "The Royal Irish Karelians" ja sen tunnuksena oli tunnettu Irlannin symboli vihreä apilanlehti eli shamrock. Kuninkaallista tai ei, brittiläistä käsitystä herrasmiessodasta ei Woods joukkoihinsa saanut istutettua. Nämä ampuivat käsiinsä saamat suomalaiset ja näitä tukeneet karjalaisetkin saman tien, ja sama käytäntöhän suomalaisilla heimosotureillakin oli.

Kirja on jaettu lukuihin kuukausien mukaan, mikä kuulostaa hieman jäykältä, mutta ei sitä ole, vaan narraatio luistaa sujuvasti eikä kuukausirajoistakaan niin päivän päälle ole pidetty kiinni. Tekstin tukena kirjan alussa on myös vertaileva aikajana tapahtumista Karjalassa ja muualla maailmassa. Se kertoo miten kiivas tapahtumien vyöry sijoittui vaikkapa maaliskuun alkuun, jolloin muutaman päivän sisällä solmittiin ns. punainen valtiosopimus, Brest-Litovskin rauha, sekä Suomen ja Saksan välinen rauhansopimus.

Tekstiä on elävöitetty aikalaissitaateilla sekä keskeisistä toimijoista kertovilla tietolaatikoilla. Ainoa asia mitä jäin harmittelemaan, oli tekijän päätös jättää lähdeviitteet pois kirjastaan.

Heimosodat: Inkeri 1919

Pekka Nevalainen julkaisi sarjassa Historiallisia tutkimuksia (osa 195) kirjan Rautaa Inkerin rajoilla: Inkerin kansalliset kamppailut ja Suomi 1918-1920 vuonna 1996.

Inkeriläisten asema oli heimosotien pyörteissä kaikista toivottomin. Metropoli Pietarin (tuolloin Petrograd) varjossa toiveita itsenäisyydestä tai edes autonomiasta ei juuri ollut, olipa Venäjällä vallan kahvassa kuka hyvänsä. Taisteluihin inkeriläisetkin vuonna 1919 kuitenkin osallistuivat sekä lännestä että pohjoisesta käsin.

Viron varustama inkeriläisosasto osallistui toukokuusta lähtien Aleksandr Rodzjankon johtamaan valkoisten venäläisten hyökkäykseen kohti Pietaria. Tämä, kuten myöhemmin lokakuussa Nikolai Judenitšin johdolla tehty, lyötiin kuitenkin takaisin. Viron solmimassa Tarton rauhassa kaistale Narvajoen takaista Länsi-Inkeriä jäi Viron haltuun toiseen maailmansotaan saakka.

Pohjois-Inkerissä Karjalan kannaksella tehtiin myös pari hyökkäystä, molemmat Georg Elfvengrenin johdolla. Ensimmäinen tehtiin heinäkuussa, mitä ilmeisimmin osana aktivistien vehkeilyä Pietarin valtaamiseksi ja tuhoamiseksi. Syksymmällä Elfvengren oli siirtynyt vehkeilemään valkoisten venäläisten kanssa, ja sovitti operaation samanaikaiseksi Judenitšin hyökkäyksen kanssa. Kumpikaan ei edennyt Lempaalaa kauemmas.

Lempaalan Suomea kohti kurottava kolkka, ns. Kirjasalon tasavalta, pysyi inkeriläisten vapaajoukkojen hallussa Suomen solmimaan Tarton rauhaan asti, jolloin se tyhjennettiin. Suomeen muutti pakolaisina Suomeen tuhansia inkeriläisiä, joista noin puolet palasi Neuvosto-Venäjälle, kohdatakseen vähemmistökansallisuuksien osalle 1930-luvulla tulleen kurimuksen.

Suomalaisia vapaaehtoisia Inkerin taisteluissa oli mukana vain kourallinen, ja heidänkin laatunsa jätti toivomisen varaa. Tarton rauhanneuvotteluissakaan ei virallinen Suomi inkeriläisten asiaa juuri voinut ajaa, saipahan vain neuvostohallitukselta pian syödyn lupauksen kulttuuriautonomiasta. Tämä, ja jatkosodan jälkeinen inkeriläisten joukkopalautus Neuvostoliittoon olivat taustana presidentti Koiviston lupaukselle 1990 kohdella inkerinsuomalaisia paluumuuttajina.

Suur-Suomi iltapäivälehden tulkitsemana

Tätä vuotta voitaneen viettää heimosotien 100-vuotismuistovuonna, joten Iltalehti on omistanut uusimman Historia-liitteensä Suur-Suomelle. Itse heimosotia lehdessä käsitellään vain ohimennen, ja pääpaino on itse Suur-Suomi-ideologian vaiheissa ja sitä edustaneissa henkilöissä: Elmo Kaila, Elias Simojoki, Vilho Helanen jne.

Koska näitä historialiitteitä ilmeisesti tavataan myydä Mannerheimilla, on hän tämänkin numeron kannessa. Lehdessä itsessään on häneltä vain kaksi, tosin sitäkin painavampaa manifestia, vuoden 1918 miekkavala ja vuoden 1941 miekantuppipäiväkäsky. Edellisen kontekstia ei tässäkään mainita, eli tuolloin saatua tietoa punaisten organisoitumisesta Muurmannin radan varrella uhkaamaan valkoisten selustaa Vienasta käsin, ja saksalaisten nopeaa etenemistä kohti Pietaria (miekkavala annettiin samana päivänä kuin Viron itsenäisyysjulistus Pärnussa).

Varsin keskeisessä roolissa ja useammankin artikkelin aiheena on Akateeminen Karjala-Seura, joka perustettiin heimosotien päätyttyä 1922 pitämään heimohenkeä yllä. Järjestö kohosi sotienvälisen ajan tärkeimmäksi opiskelijajärjestöksi, ja sen jäsenet vaikuttivat julkisessa elämässä vielä pitkään järjestön 1944 tapahtuneen kieltämisen jälkeen.

Varsin itseoikeutettuna kirjoittana on lehdessä ollut Jyrki Vesikansa, jonka vanhemmat olivat AKS-sukupolvea, ja jonka toinen ja kolmas etunimikin olivat Äänis Kaleva - ja jonka samaan aikaan syntyneitä opiskelutovereita olivat olleet Yrjö Heikki Syväri von Hertzen ja Juha Pekka Aunus Kuusi.

Lehden loppuosa on omistettu jatkosodan vuosina toteutuneelle Suur-Suomelle, jonka romahdus tuotti niin suunnattoman pettymyksen, myös mukana olleille intellektuelleille: Martti Haaviolle, Matti Kuuselle, Yrjö Jylhälle... Vasta nyt ymmärsin että Haavion 1969 julkaistun sotapäiväkirjan nimi Me marssimme Aunuksen teitä tuli Jylhän runosta Laulu Kuujärvestä.

Niin hullulta kuin Suur-Suomi-haaveilu sata vuotta myöhemmin näyttää, ei se omana aikanaan ollut sen mielettömämpi kuin muutkaan unelmat joita maailmansodan luhistamien imperiumien raunioilla syntyi: samaan aikaan Moskovassa vallanpitäjät haaveilivat jopa maailmanvallankumouksesta. Ja kuka olisi vain muutama vuosi aikaisemmin uskonut edes Suomen itsenäistymiseen?

Heimosodat: Aunus 1919

Aunuksen retki oli heimosodista tunnetuin, ja Jukka Vahtola julkaisi 1989 sen vaiheista kirjan Nuorukaisten sota: Suomen sotaretki Aunukseen 1919. Aktivistien aloitteesta ja Viron retken rohkaisemina värvättiin Aunuksen Vapaaehtoinen Armeija (AVA), joka ylitti rajan huhtikuun jälkipuoliskolla 1919. Komentajina oli miehiä jotka niittivät mainetta seuraavallakin retkellä itään: Sihvo, Talvela, Pajari.

Eteläisen osaston hyökkäys Syvärille eteni vastuksen puutteessa rivakasti, mutta hyytyi, kun vastustaja sai koottua rivinsä. Aunuksenkaupunki vallattiin kahdesti, ja yhtä monta kertaa se menetettiin, jonka jälkeen rintama asettui Tuulosjoelle.  Pohjoinen osasto pääsi Petroskoin porteille ennen kuin kärsi tappion ja joutui pysähtymään. Vielä pohjoisempana operoitiin periaatteessa yhdessä brittien interventiojoukkojen kanssa. Näiden tavoite oli kuitenkin tukea valkoisia venäläisiä, jotka eivät tunnustaneet edes Suomen itsenäisyyttä, saati laajentumishankkeita, joten aitoa liittolaisuutta oli mahdoton saavuttaa.

Juhannuksena puna-armeija teki maihinnousun Viteleen, ja samalla rintamahyökkäyksen eteläistä ryhmää vastaan. AVA:n rintama romahti täysin, ja sen täytyi vetäytyä Suomen rajojen taakse. Vuoden 1919 ainoaksi saavutukseksi jäi Porajärven liittyminen Suomeen, aina Tarton rauhaan saakka.

Retkikunta kohtasi monenlaisia vaikeuksia, alkaen huollosta. Muun muonan puutteessa sotilaat joutuivat syömään niin paljon säilykesardiineita, ettei moni niitä enää koskaan sen jälkeen suuhunsa laittanut. Nälkää näkevässä Karjalassa ei ruokaa ollut juuri sen enempää saatavilla. Pettymykseksi havaittiin myös, etteivät karjalaiset itse olleet kovin halukkaita "vapautensa" vuoksi taistelemaan: kutsunnoilla kokoon saadut joukot karkasivat taistelusta usein ammunnan alettua. Ylipäätään karjalaiset eivät olleet vakuuttuneita että heikoin voimin liikkeelle lähteneet suomalaiset pystyisivät valtaamansa alueet pitämään. Suomalaisvapaaehtoisten alun intomieli lakastui siten helposti, ja useimmat lähtivät kotiin kahden kuukauden sopimuskauden päätyttyä. Mukana oli monia jo Virossa olleita, joiden siellä saamat upseeriylennykset tuntuvat herättäneen jonkinlaista närää Suomeen jääneissä.

Viime aikoina on keskusteltu suomalaisen SS-pataljoonan tekemisistä myöhemmällä idänsotaretkellä. Sukupolvea aiemmilla suomalaisilla heimosotureilla oli oma julkilausumaton "komissaarikäskynsä": kaikki vangiksi saadut suomalaiset ja karjalaiset punaiset ammuttiin poikkeuksetta, vain venäläiset säästettiin. Epäilemättä vastaava käytäntö oli vastapuolellakin, mutta ainakin venäläisten vangiksi joutuneet valkoiset saattoivat säästyä hengissä, sillä aikalaiskirjallisuus tuntee julkaistuja pakoseikkailuja. Rintaman romahdettua ja kurin sorruttua AVA ampui tosin omiakin sotilaitaan, mm. Vieljärven kirkon ryöstöstä.

Tälläkin retkellä oli mukana omat kulttuuripersoonansa, kuten kiihkeä Suur-Suomi-mies Kyösti Wilkuna, sekä nuori Uuno Kailas, jonka sotaretki ystävän kaatumisineen innoitti myöhemmin kirjoittamaan runon Rajalla ("Raja railona aukeaa. Edessä Aasia, Itä. Takana Länttä ja Eurooppaa; varjelen, vartija, sitä."). Mukana oli myös Pentti Saarikosken isä Simo.

Mukana olleista sotilaista esiin nousevat mm. itäkarjalaistaustainen Paul Marttina, joka tunnetaan paremmin jatkosodan aikaisesta kaukopartiotoiminnasta, mutta joka johti kaukopartioita Muurmannin radalle jo Vienan retken yhteydessä Kantalahden seudulle 1918, ja nyt Syvärille 1919. Varsinainen heimosoturin perikuva oli Väinö Havas, joka antoi tyttärilleenkin nimet Viena, Aunus, Inkeri ja Eesti. Hän kaatui jatkosodan alussa - Aunuksessa.

Kirjassa on käsitelty myös Aunuksen lyhyeksi jäänyttä siviilihallintoa. Sitä varten perustettiin Aunuksen Väliaikainen Hoitokunta, alun perin aktivistien miehittämä, mutta myöhemmin metsäteollisuuspamppujen valtaama. Itäkarjalaisista perustettiin puolestaan Aunuksen Väliaikainen Hallitus.

Niin ansiokas kuin Vahtolan kirja onkin, vastapuolen aineistoja ei lähteenä ole käytetty ensinkään. Näkökulma on pelkästään heimosotureitten. Suorastaan häiritsevää on vastustajien toistuva kutsuminen "punikeiksi". Näitäkin käsitteen senaikaisessa merkityksessä vastassa oli, kuten näimme, mutta muutoinhan vastassa oli asevelvollisista koottu puna-armeija.

Retkelle oli kiellettyä värvätä asevelvollisuusiässä olevia, siis vuosina 1898-1899 syntyneitä, sitä nuorempia kyllä. Koko joukko koulupoikia lähtikin, vanhempien luvalla tai luvatta. Millainen lasten ristiretki seurauksena oli, siitä todistaa osaltaan Turun hautausmaalla oleva muistomerkki seitsemälle Aunuksessa kaatuneelle pojalle. Kaikki olivat syntyneet välillä 1900-1904, ja nuorin oli ehtinyt täyttää vasta 15 vuotta.

.

Heimosodat: Viro 1919

Vuoden 1918 lopulla Koillis-Euroopan tilanteessa tapahtui täydellinen käänne, kun sodan hävinneen Saksan armeija ja laivasto vetäytyivät Itämereltä ja Itämeren maista. Tätä tyhjiötä riennettiin täyttämään idästä (puna-armeija) ja lännestä (Ison-Britannian laivasto). Puna-armeija hyökkäsi Viroon marraskuun lopussa ja valtasi nopeasti yli puolet maasta. Vastahyökkäykseen kyettiin kuitenkin jo tammikuun alussa. Venäläiset lyötiin takaisin, ja Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko valtasi Narvan yllätyshyökkäyksellä aivan vuoden 1700 malliin. Seuraava suomalaisvapaaehtoisen osasto, Pohjan Pojat, taisteli Etelä- ja Kaakkois-Virossa, ja Latviankin puolella. Puna-armeija karkotettiin Virosta helmikuun loppuun mennessä, mutta sota jatkui vielä vuoden.

Viron vapaussotaan suomalaiset heimosoturit osallistuivat siis vierailevina tähtinä, joskin merkittävässä roolissa. Heimosotamuistelmien lisäksi varsinaista historiallista tutkimusta heidän vaiheistaan ei ole kirjoitettu, joten tässä pari yleisempää kuvapainotteista julkaisua aiheesta. (Viron tapahtumia vuosina 1914-22 on käsitellyt myös Mirko Harjula, ja Suomen ja Viron suhteita vuosina 1917-1919 Seppo Zetterberg väitöskirjassaan vuonna 1977.)

Jukka I. Mattilan ja Jarkko Kempin kirjan Viron vapaussota 1918-1920 (2006) vakuutetaan takakannessa kertovan aiheestaan helppolukuisella tavalla, ja tosiaan tämän suht ohuen ja runsaasti kuvitetun julkaisun lukaisee äkkiä läpi. Taistelujen yksityiskohtiin ei mennä, eikä kirjassa ole kartan karttaa, vaan kuvaus kulkee varsin yleisellä tasolla.

Virolaista sotilasjohtoa on käsitelty pitkään, samoin suojeluskuntatoiminnan (Kaitseliit) vaiheita. Panssarijunat ja autot olivat Virossa, kuten Venäjän hajoamissodissa yleensäkin, tärkeässä roolissa. Ulkomaalaisia vapaaehtoisia oli muistakin Pohjoismaista, mutta suomalaisten rooli oli keskeisin. Suomalaiset muodostivat taistelujoukoista 4 %, mutta saivat 22 % prosenttia (650 kpl) myönnetyistä vapaudenristeistä.

Kirjassa käsitellään myös inkeriläisten heimosotureiden vaiheita, mukaan lukien tapahtumat Yhinmäen linnakkeen kapinan yhteydessä (jota britit tukivat ilmasta ja mereltä), sekä valkoisten venäläisten pyrkimyksiä Petrogradin valtaamiseen. Jälkimmäisiä virolaisten oli brittien painostuksesta tuettava. Judenitsin retken lokakuussa 1919 päätyttyä tappioon perääntyvä valkoarmeija toi vielä mukanaan Viroon koleran johon kuoli tuhansia ihmisiä.

Vaikka Viron vapaussota ei Suomen tavoin varsinaisesti sisällissota ollutkaan, oli puna-armeijan rivessä myös virolaisia (ja suomalaisia) punaisia, ja varsinkin Tallinnan teollisuustyöväen joukossa bolsevismilla oli kannatusta mielenosoituksiin ja sabotaasiin asti. Sodan synkimpiä lukuja oli helmikuussa Viron hallitusta vastaan syttynyt Saarenmaan kapina joka vaati jälkiselvittelyineen parisataa kuolonuhria.

Jussi Niinistön ja Jukka I. Mattilan Pohjan Pojat -kirjan (1999) alaotsikko kertoo sen olevan Kuvahistoria suomalaisen vapaaehtoisrykmentin vaiheista Viron vapaussodassa 1919, mutta tekstiä on kuvien lisäksi vähintään sen verran kuin edellisessäkin teoksessa. teoksen sisäkansissa on myös hyvä sotatoimialueen yleiskartta.

Hans Kalmin johtama rykmentti saavutti kahdesta suomalaisosastosta suuremman kuuluisuuden. Se lähti talvisen Suomenlahden yli jäänmurtaja Väinämöisellä, joka nyttemmin on museolaivana Viron merimuseossa nimellä Suur Tõll. Matkaan lähdettiin innosta hehkuen, eikä varusteissakaan näy olleen valittamista. Monilla, niin sotilailla kuin sairaanhoitajattarillakin, näkyy päässä muotiin tullut valkoinen turkislakki, ns. mannerheimari, ja palttoossa muhkea valkoinen turkiskaulus. Riemuitseva oli myös vastaanotto Tallinnan satamassa. Suomi tuki virolaisten taistelua ase- ja ammustoimituksin, ja varsinkin vapaaehtoiset taistelijat antoivat kaivatun moraaliboostauksen ja kriittisen voimanlisän puna-armeijan ollessa enää muutamien kymmenien kilometrien päässä pääkaupungista.

Osaston matka jatkui Tarttoon ja sieltä kohti Latvian rajaa. Pajun kartanon luona käytiin ensimmäinen suurempi taistelu, jonka voitto avasi tien rajakaupunki Valgaan. Kaikki 50 taistelussa saatua vankia ammuttiin, samoin väärinkäsityksen vuoksi 12 kellarissa piileskellyttä kartanon työntekijää. Hyökkäys jatkui Latvian puolelle Marienburgiin eli Aluksneen. Myös siellä vangit ammuttiin valtauksen jälkeen.

Virolaiset menettivät tosin Marienburgin pian uudestaan bolsevikeille, mikä katkeroitti suomalaisvapaaehtoisten mieliä, eikä niitä parantanut seurannut asemasotavaihe Petserin suunnalla. Juopottelu ja hulinointi saavutti pian niin legendaariset mittasuhteet, ettei kotiinpalaavia heimosotureita Tallinnan satamassa juuri kaipaamaan jääty.

Kirjassa on esitelty tietolaatikoin useita sotaan osallistuneita, kuten em. Pajun taistelussa kaatunut virolainen Julius Kuperjanov, ja sukupuolensa salannut ja taisteluihin osallistunut suomalainen Aino Mälkönen. Melkoinen persoona oli myös Kaarlo Kurko, joka jatkoi Baltian maiden ja Puolan vapaussotien jälkeen uraansa vielä Ranskan muukalaislegioonassakin.

Tehtävänsä tehneinä molemmat suomalaisosastot hajotettiin ja kotiutettiin keväällä 1919. Kotiin palaavia odottikin jo Aunuksen Karjalan suunnalla seuraava heimosotaretki.

Heimosodat: Viena 1918

Jälkeenpäin nähtynä tapahtumien kulku kuulostaa uskomattomalta. Kevättalvella 1918, kesken sisällissodan, valkoinen Suomi suunnitteli hyökkäystä Venäjälle koko itärajansa pituudelta. Pohjoisessa eteni retkikunta Petsamoon. Sallasta ja Kuusamosta etenivät K.M. Walleniuksen joukot kohti Kantalahtea, Kuhmosta ja Suomussalmen suunnasta lähti C.V. Malmin osasto kohti Vienan Kemiä. Myös Sortavalasta kaavailtiin hyökkäystä Aunuksen läpi kohti Petroskoita, mutta siihen varatut joukot jouduttiin kääntämään Etelä-Karjalan rintamalle suomalaisia punaisia vastaan.

Niinpä vuoden 1918 sotatoimet jäivät historiaan pelkästään Vienan retkinä, ja ensimmäisen kriittisen historiallisen tutkimuksen niistä kirjoitti Jouko Vahtola vuonna 1988 nimellä "Suomi suureksi - Viena vapaaksi": Valkoisen Suomen pyrkimykset Itä-Karjalan valtaamiseksi 1918. Välittömänä lähtokohtana oli Mannerheimin Antrean asemalla 23.2. antama Miekkavala, mutta taustalla oli luonnollisesti jo vuosikymmeniä jatkunut kulttuuripiirien karelianismi, sekä ajankohtaisemmin metsäteollisuuden havittelemat metsäresurssit.

Walleniuksen retkikunta kohtasi pian rajan ylitettyään vähintään yhtä uskaliaan offensiivin, punaisten suomalaisten yrityksen hyökätä Suomeen ja vyöryttää valkoinen Suomi pohjoisesta käsin. Täällä käytiin kirjaimellisesti veljessotaa, sillä punaisia johtaneen Iivo Ahavan isä ja veli Paavo Ahava vanhempi ja nuorempi olivat kiihkeitä heimoaatteen miehiä. Sitä oli Iivokin, mutta siinä missä isä ja veli ajoivat Itä-Karjalan liittämistä Suomeen, kannatti hän Karjalan itsenäisyyttä, mikä ei noina levottomina aikoina ollut sen mahdottomampi skenario kuin Suur-Suomi-haaveetkaan. Valkoisten hyökkäyksen Ahava joka tapauksessa pysäytti alkuunsa.

Malmin osasto pääsi aina Muurmannin radalle saakka, mutta joutui Vienan Kemin porteilla väijytykseen ja heitetyksi takaisin. Rintama jähmettyi täälläkin asemasodaksi, Uhtuan jäädessä heimosotureiden haltuun. Itse asiassa retkikunnat jäivät oman onnensa nojaan tilanteen nopeasti muututtua. Brittien interventiojoukot etenivät Kemiin ja Sorokkaan saakka suojelemaan Muurmannin rataa, eikä Suomella ollut halua joutua sotaan imperiumin kanssa. Mannerheimin ero toukokuun lopussa vei hankkeen korkeimman tukijan, eikä armeijan ylijohto hänen jälkeensä ollut halukas ryhtymään yritykseen, jonka menestymisedellytyksiin se suhtautui kriittisen realistisesti. Suomen tekemisiä vuoden 1918 jälkipuolella hyvin pitkälti kontrolloineet saksalaiset eivät myöskään halunneet horjuttaa bolsevikkien kanssa tehtyä rauhaa Suur-Suomi-hankkeilla. Kun myöhemmin syksyllä mieli muuttui ja alettiin suunnitella Pietarin valtausta ja taistelua brittejä vastaan pohjoisessa (Unternehmen Schlußstein), vei Saksan romahdus pian pohjan hankkeelta.

Mukana Vienassa oli myös kaksi tunnettua kulttuuripersoonaa, Samuli Paulaharju ja Ilmari Kianto, vanhoja karelianisteja molemmat. Ainakin jälkimmäinen tuntuu suorastaan nauttineen sotaseikkailustaan, ja itse asiassa Kianto tuo mieleen toisen saman ajan sotaisan runoilijan ja irredenta-aktivistin, Gabriele D’Annunzion (Vahtolan kirjan nimen alkuosa on Kiannon runosta). Kiannon kirjoituksista paistaa ärtymys siihen miksei sotaretki onnistunut: itäkarjalaiset eivät ensinkään lämmenneet suomalaisten interventiolle. Heidän suosiostaan kilpailivat suomalaisten lisäksi myös britit ja bolsevikit. Briteillä oli toimittaa ruokaa ja resursseja, kahdella muulla osapuolella ei, ja leivästä Karjalassa oli kyse. Karjalaiset myös karsastivat valkoista Suomea tukenutta Saksaa, jota vastaan olivat sotineet vuosia.

Brittiarmeija perusti, koulutti ja varusti kesän aikana käyttöönsä punaisista suomalaisista ns. Muurmannin legioonan, ja karjalaisista Karjalan rykmentin (otrjadin). Jälkimmäinen ajoi myöhäissyksyllä Malmin jälkeen jääkärikapteeni Toivo Kuisman johtamaksi tulleet valkoiset Suomen rajan taakse. Heimosoturit olivat marssineet rajan yli käsivarsissaan nauhat joissa luki Karjalan puolesta. Heidät karkottaneen joukko-osaston tunnus puolestaan oli Karjalan vapauden puolesta.

Vuoden päättyessä valkoisen Suomen hallussa oli enää Repolan pitäjä, joka kansalaiskokouksessa elokuussa oli päättänyt liittyä Suomeen, ja jonka suomalaisjoukot pian miehittivät ja jossa alkoi toimia myös suomalainen siviilihallinto. Uusi kierros heimosodissa oli odottamassa heti vuodenvaihteen jälkeen, tällä kertaa Suomenlahden eteläpuolella.