sunnuntai 10. maaliskuuta 2024

Pansion lentomajakan juurella

Pansion lentomajakan luokse tuli kiivettyä jo syksyllä 2022, mutta kun ei sitä silloin tullut blogiin ikuistettua, niin tehdään se nyt.


Majakka oli osa ketjua, jota 1930-luvulla suunniteltiin Helsingistä Tukholmaan, mutta joka ei ehtinyt valmistua ennen sodan syttymistä 1939. Pansion lisäksi jäljellä ovat vain Iniön ja Kumlingen majakat, Maarianhaminan Kasbergetiin rakennettu on purettu. Lentomajakat ohjasivat öistä lentoliikennettä valonsa avulla, samaan tapaan kuin majakat merellä laivoja. Radiosuuntimatekniikan nopea kehitys teki ne kuitenkin pian tarpeettomiksi.

Majakan alaosaa peittävät, niin korkealle kuin on ylletty, epävirallisemmat taideprojektit...

mutta aivan huipulla on kaupungin taidekokoelmaan kuuluvaa taidetta, Jouna Karsin ja Suvi Soikion valotaideteos Pesä, joka paljastettiin 2017.


 Ja olihan majakan juurelta jonkinlaiset näkymät yli pohjoiseen yli Pernon kaupunginosan.

Lopuksi taas kartta. Majakalle pääsee parhaiten etelästä Lumikonkadun suunnasta.

 Pansion muinaismuistoista lisää postauksessa Pansion satamaradan varrelta.


perjantai 8. maaliskuuta 2024

Rautaa ja ruumiita länsirintamalla

Taistelut ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla loppuivat 11.11.1918 klo 11, ja oli aika siivota sotkut. Roger Stewardin Reclaiming the Salient: Resurrecting the Great War Battlegrounds of Flanders Fields (2023) kertoo siivoustyöstä, joka on jatkunut jo yli vuosisadan ajan. Kohteena on yksi brittiarmeijan kolmesta lohkosta, ns. Ypresin rintamanmutka Belgian alueella (muut kaksi olivat Arras ja Somme Ranskan puolella).

Kirja jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee kuolettavan vaarallista perintöä, "rautasatoa", iron harvest. Pelkästään Ypresin lohkolla ammuttiin miljoonittain tykistön kranaatteja, ja jopa 20 % niistä jäi suutareiksi. Maailmansota on vaatinut kuolonuhreja niiden muodossa nykypäiviin asti, suurimmalta osin heti sodan jälkeen, kun kotiseuduilleen palannut siviiliväestö yritti tienata omat sotakorvauksensa naputtelemalla irti kranaattien kupari- ja messinkiosia. Oppaana aluella toimivalla kirjoittajalla on riskeistä omiakin kokemuksia, vaikkapa siitä miten turistin huoletta irti potkaisema käsikranaatti vierii jalkoihin... poisruostunut sokka tekee käsikranaateista yhden vaarallisimmista maassa väijyvistä vaaroista.

Vielä tälläkin vuosisadalla Flanderin maaperästä nostetaan vuosittain keskimäärin 250 tonnia räjähtämättömiä ammuksia, näistä 20 tonnia kaasuammuksia. Belgian armeijan pioneeriyksikkö DOVO (Dienst voor Opruiming en Vernietiging van Ontploffingstuigen) vastaa raivauksesta nykyään, ja on saavuttanut osaamisen, jota tullaan oppimaan ympäri maailman. Kaasuammukset dumbattiin mereen kunnes kansainvälinen sopimus kielsi sen 1972. Nyt niiden sisältö neutraloidaan erittäin korkeissa lämpötiloissa. Tavalliset kranaatit kootaan erityisille tuhoamisalueille, ja räjäytetään hallitusti maahan haudattuina.

Ja sitten kaatuneet: jo aiemmassa postauksessa oli puhe, miten brittien kaatuneet päätettiin aikakaudelle radikaalin yhdenvertaisuusperiaatteen mukaisesti haudata samoihin hautausmaihin samanlaisin hautakivin mahdollisimman lähelle paikkaa jossa he kaatuivat, olihan niin ylhäisen kuin alhaisen, niin upseerin kuin sotamiehen, uhri ollut sama, oma elämä. Yhteiskunta hyväksyi tämän, mutta sureville vanhemmille ainoan pojan saaminen kotiin oli niin suuri haave, että ruumiita yritettiin paikallisella avustuksella käydä kaappaamassa kotimaahan, ja joissain harvoissa tapauksissa tämä onnistuikin. 

Kadoksissa on edelleen kymmeniä tuhansia kaatuneita, joko nimettöminä haudattuja, tai kerta kaikkiaan tykistötulessa tuhoutuneina, tai niin syvälle hautautuneina ettei heitä ole löydetty. Flanderin pellot kynnetään puolen metrin syvyydeltä, joten tykkitulessa sortuneisiin taisteluhautoihin jääneet saavat olla rauhassa, ellei rakentaminen rauhaa häiritse. Kaatuneiden jäännöksiä löytyy yhä edelleen, mutta nykyään niiden tutkimus on yhdistelmä (konflikti)arkeologiaa ja rikostutkimusta, aina DNA-näytteiden ottamista myöten, kun vainajat yritetään tunnistaa niin pitkälti kuin se yli 100 vuoden jälkeen on mahdollista. Kirjan viimeisen luvun aiheena on tapaus, jossa brittivainaja tunnistettiin ruumiin luota löytyneen kunniamerkkinauhan avulla - eipä siis halveksita faleristiikkaa tässäkään yhteydessä! 

Kirja herätti myös seuraavia ajatuksia: googlekarttoja selatessa ja street viewtä katsellessa koko Ypresin lohko vaikuttaa nykyään jo rauhan tyyssijalta. Totta kyllä, sankarihautausmaat täplittävät maisemaa, mutta kokonaisuudessaan kaikki näyttää uudelleen rakennetulta ja viljelykseen otetulta. Olisin mielelläni lukenut myös belgialaisesta näkökulmasta jälleenrakennukseen, ja siitä miten taistelukaasujen ja raskasmetallien myrkyttämä maasto on palautettu takaisin viljelykseen. Ranskan puolellahan on sodan kokonaan tuhoamia seutuja, zone rouge, jo vuosisadan ajan asumiskelvottomiksi julistettuja seutuja.

Ja se toinen ajatus: läntisessä Euroopassa maailmansodissa kaatuneiden haudat ovat siisteissä riveissä ja sodat itse kaukaista menneisyyttä, mutta Euroopan itäpuoliskolla jatkuu sota juoksuhaudoissa, ja sankarihautojen rivien kasvu Ukrainassa, kun Venäjä, raivohullu entinen suurvalta, hamuaa takaisin menetettyä etupiiriään.

 

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...