Alixin hahmon luonut Jacques Martin kuoli 2010, mutta sarjakuvan ilmestymistä se ei ole haitannut, sarjaa jatkettiin apuvoimin taiteilijan jo eläessä, ja ikuisesti parikymppisen gallialaisnuorukaisen ja tämän egyptiläistoveri Enakin seikkailuja on ilmestynyt jo ainakin 34 albumin verran.
Vuodesta 2012 alkaen otettiin myös kokonaan toinen näkökulma, kun Valérie Mangin ja Thierry Démarez alkoivat piirtää sarjaa Alix Senator. Ajassa on hypätty eteenpäin vuoteen 12 eKr., vallassa on keisari Augustus, Alix on 50+ ikäinen senaattori (ja valkeatukkainen kuin USA:n veteraanipoliitikot!), Enak on kadonnut, ja toiminnan kärjessä on seuraava sukupolvi, Alixin poika Titus ja Enakin poika Khefren.
Apollo-kustannus on suomentanut sarjan ensimmäisen osan nimellä Verikotkat. Kotka surmaa triumviraattiin kuuluneen Lepiduksen, ja heti perään Augustuksen vävyn Agrippan (Pantheonin rakennuttaja, muuten). Mutta kotka on Jupiterin lintu ja keisarin suojelija, eli mistä on kysymys? Ei juonesta sen enempää, dekkarihan tämä on, mutta olisi kai pitänyt kerrata jokin vanha Alix muistaakseen oliko juonenkäänteet niissä näin simppeleitä. Tosin loppu viittaa siihen että eeppisempiä käänteitä on luvassa.
Kokonaisuuden kannalta on olennaisinta että piirrosjälki on päivitetty tälle vuosisadalla, sillä let's face it, kyllähän se Martinin ja koulukuntansa taide oli aika kuivakkaa: jäykkää piirtämistä, pieniä ruutuja ja paljon tekstiä. Senaattori Alixin Rooma on lähempänä Milo Manaran piirtämää 1500 vuotta myöhempää Caravaggion Roomaa. Manaramaisiin rietasteluihin ei läheskään ylletä, mutta selvästi Rooman rappio on ehtinyt edetä jo yhden sukupolven aikana: epämääräisissä juomingeissa Khefren ehtii jo loikoilemaan läpikuultavaan asuun pukeutuneen "tanssijattaren" viereen, ennen kuin Titus saa potkittua kaverinsa liikkeelle ja toiminnan pariin. Ei olisi poikien isien nuoruudessa vielä käynyt päinsä!
Sujuva ja hyvinpiirretty kokonaisuus, mutta jälkimaku vielä määrittelemätön. Todella pitäisi kai kaivaa ne vanhat (eli nuoret) Alixit taas esiin.
torstai 31. maaliskuuta 2016
keskiviikko 30. maaliskuuta 2016
Muinaistutkija 1/2016
Suomen arkeologiseen seuraan en sentään kuulu, jäsenyysehdothan ovat aika tiukat, mutta seuran lehti Muinaistutkija tuli tilattua. (Lehden vuotta vanhemmat numerot voi lukea netistä.) Toimituskunnassa aina vastaavaa toimittaja myöten näkyi olevan fb-tuttuja, arkeologien nuorta polvea (omista lyhyiksi jääneistä arkeologian opinnoistani täällä).
Mutta asiaan. Juha Ruohonen oli käynyt venäläiskollegan kanssa Karjalan kannaksella, Raudun Vehmaisten Linnamäellä, johon kansantarinat liittävät erilaisia linnatarinoita. Mitään jälkiä ei linnoitteista ole, ja tarinat lienevätkin syntyneet kallion vaikuttavuuden innoittamina. Hieman erikoisesti 1800-luvun informanttia kutsutaan kansankerääjäksi ja kansanihmiseksi, vaikka tämä sentään oli kansakoulunopettaja, kunnan kirjastonhoitaja ja kunnankokousten puheenjohtaja. Ei siis ns. herrasväkeä kuitenkaan?
Korkeiden maastokohtien kansanperinteen jäljillä on myös Timo Muhonen artikkelissaan Kalajoelta ja Lapualta, joissa jälkimmäisessä kohoaa huimaan 132 metrin korkeuteen merenpinnasta Simpsiö, jota Pohjanmaan lakeuksilla kunnioitetaan kerrassaan vuorena. Noinkin prominentti nyppylä on ymmärrettävästi kerännyt ympärilleen paljon kansantaruja, semminkin peikoista joiden lepyttämiseksi matkamiehet toivat kiven tai kolikon. Lisää synkkyyttä mäelle toi sen toimiminen mestauspaikkana.
Tuuli Koposen artikkeli Kuusamon siitepölyanalyyseistä ja Krista Vajannon kirjoitus rautakauden lopun värjäysmenetelmistä menivät itselleni liian luonnontieteellisiksi. Sen sijaan Jussi Moision kirjoitus Sauvon Möyrymäen gladiuslöydöstä sai täpinöihin. Möyrymäen löytöä edeltävät kolme roomalaista gladiusta (miekkaa) ja yksi pugio (tikari) ovat nimittäin kaikki löytyneet nykyisen Turun alueelta. Legioonalaisten aseet ja varusteet ovat toki kauan olleet tutkimuksen kohde, ja Christian Milks on 2007 julkaissut massiivisen 2-osaisen tutkimuksen Studien zur römischen Schwertbewaffnung in der Kaiserzeit, jossa on käsitelty kuta kuinkin kaikki Euroopan ja lähialueiden gladiukset. Suomen miekat on teoksessa sijoitettu päätyyppiin Mainz ja alatyyppiin Haltern-Camulodunum (ja kyllä, alatyypin nimen jälkiosa on tuttu Asterix Britanniassa -albumin jalkapallojoukkueesta).
Artikkelissa on kartta Haltern-Camulodunum-gladiusten levinnästä, niitä tunnetaan kaikkiaan 43 kpl. Keskittymä on Reinin molemmin puolin, mutta niitä on löydetty, paitsi siis Suomesta, myös Skotlannista ja Egyptistä saakka, jälkimmäiset toki paikkoja, joissa legioonat majailivat tai taistelivat. Miten niitä on päätynyt Suomeen, jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.
Mutta asiaan. Juha Ruohonen oli käynyt venäläiskollegan kanssa Karjalan kannaksella, Raudun Vehmaisten Linnamäellä, johon kansantarinat liittävät erilaisia linnatarinoita. Mitään jälkiä ei linnoitteista ole, ja tarinat lienevätkin syntyneet kallion vaikuttavuuden innoittamina. Hieman erikoisesti 1800-luvun informanttia kutsutaan kansankerääjäksi ja kansanihmiseksi, vaikka tämä sentään oli kansakoulunopettaja, kunnan kirjastonhoitaja ja kunnankokousten puheenjohtaja. Ei siis ns. herrasväkeä kuitenkaan?
Korkeiden maastokohtien kansanperinteen jäljillä on myös Timo Muhonen artikkelissaan Kalajoelta ja Lapualta, joissa jälkimmäisessä kohoaa huimaan 132 metrin korkeuteen merenpinnasta Simpsiö, jota Pohjanmaan lakeuksilla kunnioitetaan kerrassaan vuorena. Noinkin prominentti nyppylä on ymmärrettävästi kerännyt ympärilleen paljon kansantaruja, semminkin peikoista joiden lepyttämiseksi matkamiehet toivat kiven tai kolikon. Lisää synkkyyttä mäelle toi sen toimiminen mestauspaikkana.
Tuuli Koposen artikkeli Kuusamon siitepölyanalyyseistä ja Krista Vajannon kirjoitus rautakauden lopun värjäysmenetelmistä menivät itselleni liian luonnontieteellisiksi. Sen sijaan Jussi Moision kirjoitus Sauvon Möyrymäen gladiuslöydöstä sai täpinöihin. Möyrymäen löytöä edeltävät kolme roomalaista gladiusta (miekkaa) ja yksi pugio (tikari) ovat nimittäin kaikki löytyneet nykyisen Turun alueelta. Legioonalaisten aseet ja varusteet ovat toki kauan olleet tutkimuksen kohde, ja Christian Milks on 2007 julkaissut massiivisen 2-osaisen tutkimuksen Studien zur römischen Schwertbewaffnung in der Kaiserzeit, jossa on käsitelty kuta kuinkin kaikki Euroopan ja lähialueiden gladiukset. Suomen miekat on teoksessa sijoitettu päätyyppiin Mainz ja alatyyppiin Haltern-Camulodunum (ja kyllä, alatyypin nimen jälkiosa on tuttu Asterix Britanniassa -albumin jalkapallojoukkueesta).
Artikkelissa on kartta Haltern-Camulodunum-gladiusten levinnästä, niitä tunnetaan kaikkiaan 43 kpl. Keskittymä on Reinin molemmin puolin, mutta niitä on löydetty, paitsi siis Suomesta, myös Skotlannista ja Egyptistä saakka, jälkimmäiset toki paikkoja, joissa legioonat majailivat tai taistelivat. Miten niitä on päätynyt Suomeen, jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.
torstai 24. maaliskuuta 2016
Ruukkuja Apteekkimuseosta
Turun Apteekkimuseon kokoelmien keskeisiin osiin kuuluu v. 1963 kuolleen apteekkari Åke Lydmanin kokoelma, joka ostettiin hänen leskeltään vuonna 1964 "osaksi Turun kaupungin, osaksi Suomen Apteekkariyhdistyksen myöntämillä varoilla". Lydman vaikuttaa keränneen apteekkiantiikkia, osin aitoa, osin kopioita. Yksi aidoista esineistä on tämä ainakin kertaalleen kokoon liimattu, Delftissä 1700-luvulla valmistettu ja myöhäisbarokkityyliseksi määritelty tupakkaruukku.
St Domingo saattoi viitata satamakaupunkiin samannimisessä Espanjan siirtomaassa. Vielä enemmän eksoottiseen tropiikkiin viittasi malvanlehtiä (MALVAE FOLIA) sisältänyt ruukku tupakoivine intiaaneineen, purjelaivoineen ja satamalaiturille kasattuine tavaroineen.
Ruukun alkuperän suhteen Lydman vaikuttaa olleen skeptinen, mikäli ruukun mukana kulkevaa lappusta on uskominen:
Kolmas ruukku on saanut kukkakoristelun ilman trooppisia lisiä.
Tämän Lydman on ajoittanut 1800-luvulle.
Tupakkapurkki, mutta tekstin BACCAE LAURI on joku suomentanut viikunamarjaksi.
Mutta viikuna tuottaa hedelmiä, ei marjoja, joten mistä kyse? Tämän lääkeaineellisen arvoituksen myötä blogi toivottaa lukijoilleen hyvää pääsiäistä.
Päivitys 24.3. Kolmannen astian sisällöksi ehdotettiin laakeripuun marjoja.
St Domingo saattoi viitata satamakaupunkiin samannimisessä Espanjan siirtomaassa. Vielä enemmän eksoottiseen tropiikkiin viittasi malvanlehtiä (MALVAE FOLIA) sisältänyt ruukku tupakoivine intiaaneineen, purjelaivoineen ja satamalaiturille kasattuine tavaroineen.
Ruukun alkuperän suhteen Lydman vaikuttaa olleen skeptinen, mikäli ruukun mukana kulkevaa lappusta on uskominen:
Kolmas ruukku on saanut kukkakoristelun ilman trooppisia lisiä.
Tämän Lydman on ajoittanut 1800-luvulle.
Tupakkapurkki, mutta tekstin BACCAE LAURI on joku suomentanut viikunamarjaksi.
Mutta viikuna tuottaa hedelmiä, ei marjoja, joten mistä kyse? Tämän lääkeaineellisen arvoituksen myötä blogi toivottaa lukijoilleen hyvää pääsiäistä.
Päivitys 24.3. Kolmannen astian sisällöksi ehdotettiin laakeripuun marjoja.
torstai 17. maaliskuuta 2016
Mikä raha löytyi?
Turun Vanhalla Suurtorilla Brinkkalan talossa julkistetaan tänään klo 10 Jani Oravisjärven kirjoittama ja Turun museokeskuksen kustantama Opas Suomen rahalöytöihin. Tarve oppaalle on tullut kasvaneen metallinetsintäharrastuksen vuoksi: rahat ovat yksi suurimmista esineryhmistä, joita maan alta nousee, ja niiden identifiointi ja ajoitus alan foorumien keskeisiä keskustelun aiheita.
Nyt ne sitten ovat yksissä kansissa, Suomessa käytetyt (ja hukatut) rahat antiikin ajoista markka-ajan loppuun: dirhemit, puukirkkopenningit, brakteaatit, klippingit, fyrkat, dengat ja deneshkat, monista tutummista puhumattakaan. Kirjan alussa on käsitelty metallinetsintää koskevaa lainsäädäntöä, ja menettelyä löytöjen kanssa. Jokaisesta kolikkoryhmästä on määritelty ajoitus, kuuluuko se muinaismuistolain alaisiin ja Museoviraston lunastettaviin löytöihin, sekä sen yleisyys ja tieteellinen merkitys. Esitys ei etene täysin kronologisesta vaan hopearahat on esitelty ennen pienempiarvoisempia kuparirahoja.
Metallinetsijöiden lisäksi takakansi lupaa kirjan sopivan myös "museoissa kokoelmatyötä tekeville henkilöille" ja sellaisena sitä itsekin tervehdin tervetulleena. Niin hyvä kuin esim. Tuukka Talvion Suomen rahat onkin, se keskittyy lähinnä Suomessa lyötyihin rahoihin ohittaen suurimman osan Ruotsin ajan rahoista, ja niitähän melkoinen osa maalöydöistä on. Itselleni muistan tuodun ainakin 1800-luvun alun kuparikillinkejä, erittäin yleinen tyyppi kun ovat.
Lopuksi on tietysti syytä mainostaa että runsaassa kuvituksessa on mukana koko joukko Turun linnan raha- ja mitalikabinetin kokoelmaan kuuluvia rahoja, jotka tätä nykyä löytää Finnasta.
Nyt ne sitten ovat yksissä kansissa, Suomessa käytetyt (ja hukatut) rahat antiikin ajoista markka-ajan loppuun: dirhemit, puukirkkopenningit, brakteaatit, klippingit, fyrkat, dengat ja deneshkat, monista tutummista puhumattakaan. Kirjan alussa on käsitelty metallinetsintää koskevaa lainsäädäntöä, ja menettelyä löytöjen kanssa. Jokaisesta kolikkoryhmästä on määritelty ajoitus, kuuluuko se muinaismuistolain alaisiin ja Museoviraston lunastettaviin löytöihin, sekä sen yleisyys ja tieteellinen merkitys. Esitys ei etene täysin kronologisesta vaan hopearahat on esitelty ennen pienempiarvoisempia kuparirahoja.
Metallinetsijöiden lisäksi takakansi lupaa kirjan sopivan myös "museoissa kokoelmatyötä tekeville henkilöille" ja sellaisena sitä itsekin tervehdin tervetulleena. Niin hyvä kuin esim. Tuukka Talvion Suomen rahat onkin, se keskittyy lähinnä Suomessa lyötyihin rahoihin ohittaen suurimman osan Ruotsin ajan rahoista, ja niitähän melkoinen osa maalöydöistä on. Itselleni muistan tuodun ainakin 1800-luvun alun kuparikillinkejä, erittäin yleinen tyyppi kun ovat.
Lopuksi on tietysti syytä mainostaa että runsaassa kuvituksessa on mukana koko joukko Turun linnan raha- ja mitalikabinetin kokoelmaan kuuluvia rahoja, jotka tätä nykyä löytää Finnasta.
tiistai 15. maaliskuuta 2016
Turun linnan Tapettikamari
Tämä näkymä on varmasti monelle Turun linnan kävijälle tuttu. Se on ns. huokausten sillalta, joka yhdistää suuren porrastornin pohjoissiiven juhlahuoneistoon.
Ylös juhlakerrokseen noustessa vasemmalle jäävä ovi jää helposti huomaamatta. Ovesta pääsee tilaan, jolla on kuitenkin nimi, mutta oven sisäpuolella.
Tapettikamaria arvellaan käytetyn renessanssikerroksen seinätekstiilien eli tapettien säilytykseen. Nykyisin sitä kuitenkin kutsutaan useimmiten tuolivarastoksi, ja syy on tässä (on siellä toki muutama pöytäkin).
Lisäksi siellä on kaikenlaista laitteistoa, jota tarvitaan lukuisissa juhlakerroksessa järjestettävissä konserteissa ym. tilaisuuksissa. Täältä kaikki tarvittava tarvitsee roudata vain yhdet rappuset ylemmäs.
Ja voipa sieltä löytää Leif Segerstaminkin!
Tapettivarastoon ja sieltä pois on myös toinen, huomattavasti salaisempi reitti, mutta siitä toiste.
Ylös juhlakerrokseen noustessa vasemmalle jäävä ovi jää helposti huomaamatta. Ovesta pääsee tilaan, jolla on kuitenkin nimi, mutta oven sisäpuolella.
Tapettikamaria arvellaan käytetyn renessanssikerroksen seinätekstiilien eli tapettien säilytykseen. Nykyisin sitä kuitenkin kutsutaan useimmiten tuolivarastoksi, ja syy on tässä (on siellä toki muutama pöytäkin).
Lisäksi siellä on kaikenlaista laitteistoa, jota tarvitaan lukuisissa juhlakerroksessa järjestettävissä konserteissa ym. tilaisuuksissa. Täältä kaikki tarvittava tarvitsee roudata vain yhdet rappuset ylemmäs.
Ja voipa sieltä löytää Leif Segerstaminkin!
Tapettivarastoon ja sieltä pois on myös toinen, huomattavasti salaisempi reitti, mutta siitä toiste.
perjantai 11. maaliskuuta 2016
Turun linnan Rahastokamari
Länsitornin ns. Rahastokamari on niitä tiloja, joihin pääsevät lähinnä näyttelyitä rakentavat museomestarit ja konservaattorit. Eipä satunnaisella kävijällä ole asiaa edes ovelle, sillä se sijaitsee länsipäädyn parvella, joka turvallisuussyistä ei ole yleisölle avoinna.
Mutta kun mukana on em. ammattiryhmien edustaja, aukeaa myös Rahastokamarin ovi.
Huonetilan nimi on tutuin metallikirjaimin, tällä kertaa vasta sisäpuolella.
Tässä vaiheessa on kuitenkin tuotettava pettymys. Parven kautta on pääsy viereiseen Isoon linnantupaan, jossa linnan vaihtuvat näyttelyt pääasiasiallisesti ovat, ja Rahastokamaria käytetään näyttelyrakenteiden varastona. Niinpä se näyttääkin - varastolta.
Niinpä hyllyillä on kaikkea mahdollista...
...ja katosssa vaikkapa Carin Bryggmanin suunnittelemat Ison linnantuvan kattovalaisimet.
Oviaukon tai tornin tukirakenteiden kaaria voi kuitenkin kaiken tavaran takaa bongata.
Ja mikäpä olisi museo, jolla ei olisi luurankoja kaapeissaan, tai lattialla.
.
Mutta kun mukana on em. ammattiryhmien edustaja, aukeaa myös Rahastokamarin ovi.
Huonetilan nimi on tutuin metallikirjaimin, tällä kertaa vasta sisäpuolella.
Tässä vaiheessa on kuitenkin tuotettava pettymys. Parven kautta on pääsy viereiseen Isoon linnantupaan, jossa linnan vaihtuvat näyttelyt pääasiasiallisesti ovat, ja Rahastokamaria käytetään näyttelyrakenteiden varastona. Niinpä se näyttääkin - varastolta.
Niinpä hyllyillä on kaikkea mahdollista...
...ja katosssa vaikkapa Carin Bryggmanin suunnittelemat Ison linnantuvan kattovalaisimet.
Oviaukon tai tornin tukirakenteiden kaaria voi kuitenkin kaiken tavaran takaa bongata.
Ja mikäpä olisi museo, jolla ei olisi luurankoja kaapeissaan, tai lattialla.
.
keskiviikko 9. maaliskuuta 2016
Antiikki & Design 147 (2/2016)
Vuoden toisessa numerossa ei käydä Varsinais-Suomessa, joskin ilmestyneissä kirjoissa esitellään jo viime vuonna julkaistu turkulaistekoinen Matkaopas Suomeen, jonka osalta ei mediaa ainakaan voi unohtamisesta syyttää, ja hyvä niin. (Kerrotaan myös että kirjan alkuperäiskuvitus tuli juuri myyntiin.)
Esinemaailman osalta kannattaa mainita designryijyt sekä emaliesineet. Jälkimmäisistä ei kuitenkaan ole mainittu ryhmää, joka omissa kokoelmissamme on ruurin emaloitujen esineiden ryhmä eli kunniamerkit. (Keskiajan emaliesineistä kertovaa kirjaa käsiteltiin täällä.)
Museoista on käyty Inarin Siidassa, jonka Hannu Sinisalo on kokenut enemmänkin saamelaisen käsityön ja kulttuurin kuin saamelaisten historian museoksi, jos oikein tulkitsin. Saamenmaan historiallinen esineistö onkin paljolti muualla kuin Lapissa, esimerkiksi käyköön se, että näyttelyn noitarumpu on lainattu Tukholmasta. Pohjoismaiden museoiden saamelaisesineitä kartoitettiin taannoin, ja löytyi meiltäkin pari päähinettä. Lappi-teema jatkuu lappilaistaiteiloijoiden esittelyllä, kaikki minulle outoja, mikä kertonee uudemman taiteen ymmärryksestäni enemmän kuin Lapin taiteesta.
Suuri kuvajuttu on omistettu maaliskuun alussa uudestaan auenneelle Kansalliskirjastolle, ja siihen on haastateltu rakennusta konservoineita alan ammattilaisia. Julkisuutta Kansalliskirjasto sai äskettäin kun sen johtaja kieltäytyi valtionhallinnon säästöjen sanelemista irtisanomisista. Mainittakoon myös että Finna on Kansalliskirjaston vastuulla.
Esinemaailman osalta kannattaa mainita designryijyt sekä emaliesineet. Jälkimmäisistä ei kuitenkaan ole mainittu ryhmää, joka omissa kokoelmissamme on ruurin emaloitujen esineiden ryhmä eli kunniamerkit. (Keskiajan emaliesineistä kertovaa kirjaa käsiteltiin täällä.)
Museoista on käyty Inarin Siidassa, jonka Hannu Sinisalo on kokenut enemmänkin saamelaisen käsityön ja kulttuurin kuin saamelaisten historian museoksi, jos oikein tulkitsin. Saamenmaan historiallinen esineistö onkin paljolti muualla kuin Lapissa, esimerkiksi käyköön se, että näyttelyn noitarumpu on lainattu Tukholmasta. Pohjoismaiden museoiden saamelaisesineitä kartoitettiin taannoin, ja löytyi meiltäkin pari päähinettä. Lappi-teema jatkuu lappilaistaiteiloijoiden esittelyllä, kaikki minulle outoja, mikä kertonee uudemman taiteen ymmärryksestäni enemmän kuin Lapin taiteesta.
Suuri kuvajuttu on omistettu maaliskuun alussa uudestaan auenneelle Kansalliskirjastolle, ja siihen on haastateltu rakennusta konservoineita alan ammattilaisia. Julkisuutta Kansalliskirjasto sai äskettäin kun sen johtaja kieltäytyi valtionhallinnon säästöjen sanelemista irtisanomisista. Mainittakoon myös että Finna on Kansalliskirjaston vastuulla.
maanantai 7. maaliskuuta 2016
Hyljepyssy 1800-luvulta
Kurkistuksena tulevaan näyttelyyn kansanomainen metsästysase järeimmästä päästä. Hylkeenpyyntiin tarkoitetut ns. hyljepyssyt ovat yleensä järeää tekoa, se teki ne vakaammiksi makuuasennossa hylkeitä jäällä väijyessä. Lähes puolitoistametrinen (148 cm) ja painava on myös tämä 1924 museon kokoelmiin lahjoituksena tullut ase, jonka kerrotaan olevan "en sälbössa från 1800-talets början".
1800-luvulta säilyneiden varsin tavalliseen tapaan se on muunnos. Alunperin piilukkona käyttöön otettu lukkolaite on myöhemmin muutettu nallilukoksi korvaamalla sankkipannu suoraan aseen perään vievällä putkella, johon nalli asetetiin, ja vaihtamalla piikiveä pidellyt hana vasarahanaksi.
Aseen vaatimaton koristelu löytyy piipun päältä.
Tavanomaiseen tapaan on kaliiperikin järeä, 21 mm. Muomatkaa rihlaus joka alkoi yleistyä nallilukon myötä ja paransi aseen kantamaa ja osumatarkkuutta.
Kurkistus tukin rasiaan paljasti neljä lyijykuulaa ja apuvälineen jolla latauspuikkoon kiinnitettynä voi kaivaa piippuun juuttuneen kuulan pois.
Hyljepyssyiksi luokiteltuja ampuma-aseita on Turun museokeskuksen kokoelmissa kaikkiaan 18 kpl.
1800-luvulta säilyneiden varsin tavalliseen tapaan se on muunnos. Alunperin piilukkona käyttöön otettu lukkolaite on myöhemmin muutettu nallilukoksi korvaamalla sankkipannu suoraan aseen perään vievällä putkella, johon nalli asetetiin, ja vaihtamalla piikiveä pidellyt hana vasarahanaksi.
Aseen vaatimaton koristelu löytyy piipun päältä.
Tavanomaiseen tapaan on kaliiperikin järeä, 21 mm. Muomatkaa rihlaus joka alkoi yleistyä nallilukon myötä ja paransi aseen kantamaa ja osumatarkkuutta.
Kurkistus tukin rasiaan paljasti neljä lyijykuulaa ja apuvälineen jolla latauspuikkoon kiinnitettynä voi kaivaa piippuun juuttuneen kuulan pois.
Hyljepyssyiksi luokiteltuja ampuma-aseita on Turun museokeskuksen kokoelmissa kaikkiaan 18 kpl.
perjantai 4. maaliskuuta 2016
Tyttökuninkaan pukuloiston viimeiset päivät
Tyttökuningas-elokuva näyttää kadonneen valkokankailta, ja pian katovat puvustamon kätköihin myös elokuvassa käytetyt puvut, mutta vielä tämän viikonlopun ne ovat esillä Turun linnassa, jossa myös useat elokuvan kohtaukset kuvattiin. Yleisöopastuksia näyttelyyn on vielä lauantaina ja sunnuntaina klo 15:30.
Mukana on mm. kaksi kuningatar Kristiinan pukua. Hallitsijaa esitti Malin Buska.
Kolmatta pukua kantoi hovineito ja kuningattaren rakastettu Ebba Brahe (Sarah Gadon).
Elokuvan nähneet voivat muistella missä kohtauksessa mikin puku esiintyi. Trailerin perusteella musta-valko-harmaa Kristiinan puku oli hänellä juhlaillallisilla joilla hän julisti maansa suurimmaksi haasteeksi rauhan, ja musta puku sekä elokuvan alussa että lopussa olevassa kohtauksessa, jossa kansleri Oxenstierna ankarasti toruu suojattiaan. Ebba Brahen pinkki-valkoinen puku oli vihkipuku (trailerin kohtaus jossa Ebba juoksee Kristiinan perässä tuomiokirkosta kohti jokirantaa).
Elokuvan puvustuksen suunnitteli Maarit Nissinen, ja sen valmistuksessa olivat mukana mm. Mynämäen käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen opiskelijat.
Oman arvioni elokuvasta kerroin täällä.
Kuvat: Turun museokeksus / Martti Puhakka
Mukana on mm. kaksi kuningatar Kristiinan pukua. Hallitsijaa esitti Malin Buska.
Kolmatta pukua kantoi hovineito ja kuningattaren rakastettu Ebba Brahe (Sarah Gadon).
Elokuvan nähneet voivat muistella missä kohtauksessa mikin puku esiintyi. Trailerin perusteella musta-valko-harmaa Kristiinan puku oli hänellä juhlaillallisilla joilla hän julisti maansa suurimmaksi haasteeksi rauhan, ja musta puku sekä elokuvan alussa että lopussa olevassa kohtauksessa, jossa kansleri Oxenstierna ankarasti toruu suojattiaan. Ebba Brahen pinkki-valkoinen puku oli vihkipuku (trailerin kohtaus jossa Ebba juoksee Kristiinan perässä tuomiokirkosta kohti jokirantaa).
Elokuvan puvustuksen suunnitteli Maarit Nissinen, ja sen valmistuksessa olivat mukana mm. Mynämäen käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen opiskelijat.
Oman arvioni elokuvasta kerroin täällä.
Kuvat: Turun museokeksus / Martti Puhakka
torstai 3. maaliskuuta 2016
Fossa 1/2016
Lehden kahdesta varsinaisesta artikkelista kumpikin tarjosi minulle aivan uutta tietoa. Ensimmäisen kirjoittaja oli Björn Forsén, ja jos olisin Fossan pidempiaikainen lukija, olisin jo tiennyt Suomen Ateenan-instituutin jo useita vuosia Arakhamitaissa järjestetyistä kaivauksista (jotka edelleen jatkuvat). Niissä on paljastunut Artemis Lykoatiksen pyhäkkö, joka tunnettiin ennen tätä vain Pausaniaan teoksesta Kreikan kuvaus, sen Arkadiaa kuvaavasta osiosta.
Kannessa kuvattu rahakätkö on osa löydöistä, jotka muutoin kertovat sisäpihan ympärille ryhmittyneiden huoneiden käytöstä ateriointiin, ehkä yöpymiseenkin. Itselleni jäi epäselväksi, miten tämä ateriointi liittyi kulttipaikkaan, mutta eikös antiikin aikana olleet jo tapana yhteiset uskonnolliset ateriat, eräänlaiset ehtoollisen edeltäjät?
Simo Örmän artikkeli kertoi 100 vuotta sitten kuolleesta Wolfgang Helbigistä, jonka maine on aiheetta mustattu syytöksillä väärennöksistä. Yhdeksi sellaisista on epäiltu Praenesten solkea, ja nyt on myönnettävä etten ennen tätä ollut kuullut koko antikviteetista sen enempää kuin itse Helbigistäkään. Helbigiä on myös syytetty antikviteettien kaupittelusta, mutta kuten Örmä toteaa, ennen nykyisiä muinaismuistolakeja tämä oli aivan tavallosta toimintaa oppineiden ja keräilijöiden kesken, maan tapa niin sanoakseni, eikä Suomesaskaan tuntematon.
Lopuksi on vielä Eeva-Maria Viitasen arvostelu Jani Oravisjärven kirjasta Rahan synty, mutta kirjahan oli jo ennestään tuttu.
Kannessa kuvattu rahakätkö on osa löydöistä, jotka muutoin kertovat sisäpihan ympärille ryhmittyneiden huoneiden käytöstä ateriointiin, ehkä yöpymiseenkin. Itselleni jäi epäselväksi, miten tämä ateriointi liittyi kulttipaikkaan, mutta eikös antiikin aikana olleet jo tapana yhteiset uskonnolliset ateriat, eräänlaiset ehtoollisen edeltäjät?
Simo Örmän artikkeli kertoi 100 vuotta sitten kuolleesta Wolfgang Helbigistä, jonka maine on aiheetta mustattu syytöksillä väärennöksistä. Yhdeksi sellaisista on epäiltu Praenesten solkea, ja nyt on myönnettävä etten ennen tätä ollut kuullut koko antikviteetista sen enempää kuin itse Helbigistäkään. Helbigiä on myös syytetty antikviteettien kaupittelusta, mutta kuten Örmä toteaa, ennen nykyisiä muinaismuistolakeja tämä oli aivan tavallosta toimintaa oppineiden ja keräilijöiden kesken, maan tapa niin sanoakseni, eikä Suomesaskaan tuntematon.
Lopuksi on vielä Eeva-Maria Viitasen arvostelu Jani Oravisjärven kirjasta Rahan synty, mutta kirjahan oli jo ennestään tuttu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)