keskiviikko 28. helmikuuta 2024

Asemapuiston Aino

Talviseen Kalevalan päivään kuvia viime kesäkuulta Turun rautatieasemaa vastapäätä olevasta puistosta. Sen pusikoiden kätkössä piilottelee suihkulähde, jonka keskeinen elementti on Matti Hauptin vuonna 1951 paljastettu Aino.

Teoksen on Turun kaupungille lahjoittanut Leo ja Regina Vainstainin säätiö, joka sittemmin on jatkanut osana Suomen Kulttuurirahastoa. Ukrainanjuutalainen liikemies Leo Vainstain (1883-1978) muutti Suomeen 1918 ja toimi mm. villatehtailijana omistaen Turun Verkatehdas Oy:n. Säätiön hän perusti puolisonsa kanssa 1928 Suomeen saapumisensa muistoksi ja kiitollisuutensa osoitukseksi.

Itseäni viehättävät altaan merielänaiheiset mosaiikit, jotka tosin Suomen ilmastosta johtuen ovat suuren osan vuotta peitettyinä.




Aino Turun kaupungin ulkoveistokset esittelevällä sivustolla.

 

sunnuntai 25. helmikuuta 2024

Tulevan biodiversiteettipuiston mailla 2023

Uutinen Euroopan ensimmäisen biodiversiteettipuiston perustamisesta Turun Skanssin alueelle sai kaivelemaan viimekesäisiä kuva-arkistoja, sillä tulihan tuollakin silloin käytyä, alkaen alueen eteläpäästä.


Alueen nähtävyys on tämä (entinen?) pelastusalueen harjoitusalue, jossa myös perheen entinen VPK:n nuoriso-osastolainen muisteli harjoitelleensa henkilön etsintää.





Vähän matkaa eteenpäin löytyy myös paikka "kuulumisten vaihtamiseen".


Paikalta löytyi myös ohjeet puuhengitykseen. Sinänsä sopivaa tulevalle biodiversiteettipuistolle.

Pohjoispäässä maasto nousee korkeammalle, josta avautuu näkymät yli koko alueen.


Kyse on siis tästä kartalla Skanssinpuistoksi nimetystä metsäkaistaleesta Uudenmaantien itäpuolella. Skanssin alueen muinaismuistoista (kartan pohjoisreunassa) kerrottiin blogissa täällä.


Hanke on ollut vireillä jo jonkin aikaa, verkosta löytyy hoito- ja käyttösuunnitelma vuodelta 2022.

maanantai 19. helmikuuta 2024

Maailmansota yksissä kansissa (1)

Jos pitäisi suositella yksien kansien väliin mahdutettua ensimmäisen maailmansodan historiaa, sellainen olisi vuosikymmen sitten (2013) ilmestynyt Peter Hartin The Great War: 1914-1918. Näkökulma on, totta kai, brittiläinen, mutta sodan kulku kuvataan varsin kattavasti vaihdellen länsi- ja itärintaman välillä. Kokonaan pois on jätetty Kaukasuksen rintama ja Afrikan tapahtumat, ja esim. Italian, Makedonian, Siinain-Palestiinan ja Mesopotamian rintamat ovat saaneet vain yhden luvun kukin.

Brittien strategiaa hallitsi sodan aikana ns. westernereiden ja easternereiden väittely siitä, ratkeaisiko sota länsirintamalla vai itäisillä sotanäyttämöillä. Hart on kiistatta edellisten puolella: kun Suezin kanava ja Persian öljylähteet oli varmistettu, sotatoimien jatkaminen Turkkia vastaan oli silkkaa resurssien haaskausta. En tiedä, liittyykö Kaukasuksen rintaman "unohtaminen" tähän väitteeseen. Voisi olettaa venäläisten myös Lähi-idässä odottaneen liittolaistensa kantavan osansa taistelujen taakasta.

Kirjassa on käytetty lähdeviittauksia vain suorien lainausten osalta. Nämä ovat joissain tapauksissa kenraaleiden ja amiraalien kommentteja, mutta valtaosin rintamamiesten kirjeitä ja muistelmia, sitä mudan, irtojäsenten ja suolenpätkien todellisuutta, josta sota parhaiten muistetaan. Hart kiistää kuitenkin sen, että brittiarmeija olisi ollut "aasien johtamia leijonia", kuten kuuluisa tokaisu sen ilmaisi. Tämä käsitys syntyi Hartin mukaan sodan jälkeen poliitikkojen (jotka sodan olivat kuitenkin aloittaneet) sysätessä syyn katastrofista sotilaille.

Vuosina 1915-1917 hyökkääjinä länsirintamalla olivat useimmiten Ranska ja Britannia, ja jokainen hyökkäys opetti hyökkääjiä, mutta niin se opetti myös saksalaisia puolustautumaan, ja tämä taktiikan kilpajuoksu jatkui vuoden 1918 jälkipuoliskolle, jolloin ententen hyökkäys työnsi saksalaiset pois valtaamiltaan alueilta vastustamattomalla voimalla. Brittien ylipäällikkö Douglas Haig saa luonnollisesti synninpäästön Hartilta, ja muutenkin tämä näyttää saaneen revanssin Blackadder Goes Forthin vitsailusta.

Eikä ensimmäisen maailmansodan aatto ollut todellakaan sellainen olkihattujen ja päivänvarjojen idylli kuin miltä se sodan jälkeen alkoi näyttää:

It was in truth a violent world - the prevalence of a rapacious colonialism, the brutal repsession of minorities, the placid acceptance of inequalities and the overall belief that might was right - all these global traits tended towards the continued acceptance of war as a legitimate means of pursuing policy.

lauantai 17. helmikuuta 2024

Visiitti Vantaalle

Vantaan kaupunginmuseo sijaitsee Tikkurilan entisessä asemarakennuksessa, Suomen vanhimman rataosuuden, vuonna 1862 valmistuneen Helsinki-Hämeenlinna-radan varrella, ja se on myös Suomen vanhin säilynyt tiiliasema.

Museossa on esillä vielä ensi viikon arkeologi Andreas Koiviston käsikirjoittama ja taiteilija Tom Björklundin kuvittama näyttely Ikikallio tarinoi




Näyttelyssä on arkeologisia löytöjä alkuperäisinä ja ennallistuksina, jälkimmäisistä suurimpana tämä 3D-tulostettu kopio Vuosaaren luota merenpohjasta vuonna 2006 löytyneestä mammutin kyynärluusta.


Museon eteläpuolella sijaitsee Tikkurilan veteraanipuisto, josta bongasimme muistomerkit niin tulirintaman...


kuin kotirintaman veteraaneille.


Lounaalle hurautettiin Kahvila-Ravintola Håkansiin...


 tai tarkemmin sanoen tähän takana olleeseen ent. pehtoorin taloon.

Håkansbölen eli Hakunilan kartano on remontissa, mutta siitä on tarkoitus tulla vantaan kaupunginmuseon toinen toimipiste.

Lounaan jälkeen tehtiin opastettu kierros Kuninkaantien Vantaata halkovalla reitillä, nähtiin vielä jäljellä olevia kyläkeskuksia, sekä opittiin että pääte -by kertoo kyseessä olevan alueen vanhimman kylän, ja päätteen -böle että se on kylän ympärille syntynyt uudisasutus. Uudempia nähtävyyksiä edusti tämä ilmaa puhdistava esihistoriateemainen muraali Myyrmäessä.


Lopuksi poikettiin niinikään Myyrmäessä sijaisevaan Vantaan taidemuseo Artsiin, ja sen tammikuussa avautuneeseen näyttelyyn Kotini jossain.






Retken järjestivät Turun maakuntamuseon ystävät ja Lounais-Suomen esihistoriamatkailuyhdistys Louhi ry.

lauantai 10. helmikuuta 2024

Aurajoen jääsilta 2024

Aurajoen jäätyessä niin että förin toiminta keskeytyy, on sen lähelle tapana rakentaa puinen silta yli jään. Ei ensinkään jokatalvinen tapaus, viimeksi se rakennettiin 2018, mutta tänä talvena silta taas saatiin. Kenties ilmastonmuutoksen sekoittama polaaripyörre tekee sillasta jatkossa jokavuotisen.


Varoituksista huolimatta...



piti itsekin kokeilla jään kantavuutta, ja hyvinhän se kesti mennä ihmettemään helmikuun 1. päivänä uponnutta Espositoa, Turun vanhimmaksi mainittua ravintolalaivaa. Tätä kirjoitettaessa on vielä epäselvää, saadaanko alus pelastettua.


Hyvässä lykyssä jääsilta on käytössä helmikuun lopulle saakka.

.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...