Museon tiloja tyhjentäessä löytyy kaikenlaista, tällä kertaa kartta Turun pommituksista talvisodassa, laatijana sodan aikana ilmatorjuntapäällikkönä toiminut Erik-Oscar Wikeström.
Osumien vastaavuus viranomaistietojen kanssa vahvistetaan oikeassa reunassa.
Vasemmassa alakulmassa on eriväristen nuppineulojen selitys (ne kertovat pommituspäivämäärät) sekä pommien kokonaismäärän ja niiden aiheuttamat tuhot.
Kaupunki sellaisenaan näyttää olleen maali, suurimmat rykelmät ovat keskellä.
Museokeskuksen tontille (jossa tuohon aikaan toimi harjatehdas) näyttää osuneen neljä pommia. Merkitty on myös Turun linnan koillistorniin tullut osuma.
.
perjantai 29. tammikuuta 2016
torstai 28. tammikuuta 2016
Aseita ja haarniskoja Saksan historian museossa
Deutsches Historisches Museum tuli esiteltyä jo täällä, mutta otin sieltä niin paljon kuvia kaikesta kiinnostavasta että pakkohan nekin on postata.
Rengashaarniska oli jo antiikin peruja, ja käytössä läpi keskiajan.
Ritari ratsain, 1400-luku.
Ritarit jalan. 1400-1500-luvun vaihteen Maximilian-haarniska vasemmalla.
Salkoaseita peltotöihin, tai talonpoikaiskapinaan.
Renessanssimuodin kalukukkaro kuului myös haarniskaan.
Ns. vasemman käden tikari, tässä kolmihaaraista mallia, tarkoitettu vastustajan miekan torjumiseen.
30-vuotisen sodan kyrassieerihaarniskoja. Vastaavanlainen on Turun linnan historian perusnäyttelyssäkin, tosin ilman asianmukaista kypärää.
Tuliaseet tunnetusti pilasivat sodankäynnin, joka siihen mennessä oli ollut herrasmiesten laji. Lunttulukko oli ensimmäisiä käsiaseiden lukkojärjestelmiä, jotka mahdollistivat aseen operoinnin yhden miehen toimesta. Liipasimen painallus vei lunntunarun hehkuvan pään sankkipannuun, sytytti sankkiruudin ja laukaisi aseen.
Tykit koristeltiin omistajansa vaakunoin. Tämän rykelmän tulkinnan jätän intohimoisten heraldikkojen huoleksi.
Rengashaarniska oli jo antiikin peruja, ja käytössä läpi keskiajan.
Ritari ratsain, 1400-luku.
Ritarit jalan. 1400-1500-luvun vaihteen Maximilian-haarniska vasemmalla.
Salkoaseita peltotöihin, tai talonpoikaiskapinaan.
Renessanssimuodin kalukukkaro kuului myös haarniskaan.
Ns. vasemman käden tikari, tässä kolmihaaraista mallia, tarkoitettu vastustajan miekan torjumiseen.
30-vuotisen sodan kyrassieerihaarniskoja. Vastaavanlainen on Turun linnan historian perusnäyttelyssäkin, tosin ilman asianmukaista kypärää.
Tuliaseet tunnetusti pilasivat sodankäynnin, joka siihen mennessä oli ollut herrasmiesten laji. Lunttulukko oli ensimmäisiä käsiaseiden lukkojärjestelmiä, jotka mahdollistivat aseen operoinnin yhden miehen toimesta. Liipasimen painallus vei lunntunarun hehkuvan pään sankkipannuun, sytytti sankkiruudin ja laukaisi aseen.
Tykit koristeltiin omistajansa vaakunoin. Tämän rykelmän tulkinnan jätän intohimoisten heraldikkojen huoleksi.
keskiviikko 27. tammikuuta 2016
Berliinin luonnonhistoriallinen museo
Myös Museum für Naturkundessa käytiin 2011. Se sijaitsee vanhalla "itäpuolella", ja aukeni yleisölle jo 1889. Sisällä on, kuten asiaan kuuluu, dinosauruksia.
Ennen oli haitkin suurisuisempia.
Oli siellä ihan nykyotuksiakin.
Ötököitä valtavasti suurennettuina.
Yksi huone oli täynnä spriihin säilöttyjä näyteitä.
Erikoisnäyttelyn teemana oli vat sulat ja siivet - siis linnut.
Paleontologin työkaluja.
Paleontologiaan saivat ottaa tuntumaa myös kävijät, lähinnä kai pienemmät sellaiset.
Lopuksi kuva museon ulkopuolelta, osaksi siksi että siinä on delfinejä ja osaksi nostalgisena muistutuksena siitä että museon jälkeen seurueemme poikkesi kahvilaan, josta sain elämäni suurimman ja parhaimmalle maistuneen lattemukillisen (tai pikemminkin -sangollisen).
.
Ennen oli haitkin suurisuisempia.
Oli siellä ihan nykyotuksiakin.
Ötököitä valtavasti suurennettuina.
Yksi huone oli täynnä spriihin säilöttyjä näyteitä.
Erikoisnäyttelyn teemana oli vat sulat ja siivet - siis linnut.
Paleontologin työkaluja.
Paleontologiaan saivat ottaa tuntumaa myös kävijät, lähinnä kai pienemmät sellaiset.
Lopuksi kuva museon ulkopuolelta, osaksi siksi että siinä on delfinejä ja osaksi nostalgisena muistutuksena siitä että museon jälkeen seurueemme poikkesi kahvilaan, josta sain elämäni suurimman ja parhaimmalle maistuneen lattemukillisen (tai pikemminkin -sangollisen).
.
tiistai 26. tammikuuta 2016
Luostarityötä - tai sitten ei
Eilen tuli kerrottua miten perimätieto on liittänyt eräät Turun museokeskuksen esineet Naantalin birgittalaisluostariin, joten käydäänpä ne nyt läpi.
1899 saatiin Naantalista lasten täkki, kuvailutietojen mukaan "Peitteen keskiala on vaaleanpunaista ja reunus valkoista atlassilkkiä. Vuori ohutta pellavapalttinaa. Hyvin ohut toppaus. Reunuksessa on tikattu kulmien palmettiaiheiden väliin ruusukuvioita. Keskialan keskustassa on iso ruusuke, sen ympärillä on kukkia, lehtiä ja pieniä ruusukkeita." Alkuperäinen pääkirja toteaa: "Nunnearbete från Nådendals kloster.", mutta myöhempi luettelointi on ajoittanut (kysymysmerkillä varustettuna) peiton 1600-luvun puoliväliin. Lienee jo tässä vaiheessa todettava että Naantalin viimeinen nunna kuoli 1591.
1904 kokoelmiin tuli vuodeverho, nykyisten luettelointitietojen mukaan: "Beigenvärinen, neliniitinen villakangas, jossa kukkakuviointia. Kirjailtu metallilangalla sekä punaisella, sinisellä, valkoisella ja vihreällä silkillä ketjupistoin. Beige vuori ei ole alkuperäinen." Saantitietojen mukaan verho on kuulunut vuonna 1711 syntyneelle vapaaherratar Ch. Regina Wredelle, o.s. Duffus. "Enligt tradition är detta ett klosterarbete."
1916 tuli kaksikin kangasta, joista kirjattiin "Broderi i hvitt, enligt uppgift klosterarbete." Tylysti myöhempi luettelointi on kuitenkin ajoittanut edellisen 1800-luvun alkupuolelle ja jälkimmäisen rokokootyyliseksi sekä arvellut molempia tyynykankaiksi.
Vielä 1919 saatiin "Ett guld sidentäcke, enligt uppgift klosterarbete.", myöhempien kuvailutietojen mukaan "Päällinen keltaista silkkidamastia, jonka kasviaiheinen malli häviää tikkausmalliin. Ohut pumpulitoppaus. Vuori painettua harvaa pumpulikangasta, jossa kellertävä pohja ja musta-punainen vinoruutumalli. Reunoihin tikattu lehtien kietoma kolmiraitainen sauva. Keskellä tiheään tikatulla pohjalla on lehtien kietomat ristisauvat, joiden muodostamissa ruuduissa on nelilehtinen kukka."
Sikäli kuin tiedetään, Naantalin luostarissa valmistettiin vain kirkollisia tekstiilejä, mutta se ei ole estänyt liittämästä romanttisia mielikuvia maallisiin (ja paljon myöhempiin) tekstiileihin. Mutta 1967 museon kokoelmiin tuli jotain, joka ainakin jollain tavalla liittyy Naantalin luostariin. Tohtori Karin Spoofin 50-vuotissyntämäpäivälahjakseen vuonna 1930 saama seinätekstiili on "jäljennös Naantalin luostarissa kudotusta vaatteesta, jossa on kuusi ympyrää. Värit ovat kuitenkin toiset."
Esikuvana on mitä ilmeisimmin ollut Kansallismuseon kokoelmissa numerolla 1997:1 oleva, Naantalin luostarissa 1500-luvun alussa valmistettu seinävaate (C.A. Nordman: Finlands medeltida konsthantverk, s.107).
1899 saatiin Naantalista lasten täkki, kuvailutietojen mukaan "Peitteen keskiala on vaaleanpunaista ja reunus valkoista atlassilkkiä. Vuori ohutta pellavapalttinaa. Hyvin ohut toppaus. Reunuksessa on tikattu kulmien palmettiaiheiden väliin ruusukuvioita. Keskialan keskustassa on iso ruusuke, sen ympärillä on kukkia, lehtiä ja pieniä ruusukkeita." Alkuperäinen pääkirja toteaa: "Nunnearbete från Nådendals kloster.", mutta myöhempi luettelointi on ajoittanut (kysymysmerkillä varustettuna) peiton 1600-luvun puoliväliin. Lienee jo tässä vaiheessa todettava että Naantalin viimeinen nunna kuoli 1591.
1904 kokoelmiin tuli vuodeverho, nykyisten luettelointitietojen mukaan: "Beigenvärinen, neliniitinen villakangas, jossa kukkakuviointia. Kirjailtu metallilangalla sekä punaisella, sinisellä, valkoisella ja vihreällä silkillä ketjupistoin. Beige vuori ei ole alkuperäinen." Saantitietojen mukaan verho on kuulunut vuonna 1711 syntyneelle vapaaherratar Ch. Regina Wredelle, o.s. Duffus. "Enligt tradition är detta ett klosterarbete."
1916 tuli kaksikin kangasta, joista kirjattiin "Broderi i hvitt, enligt uppgift klosterarbete." Tylysti myöhempi luettelointi on kuitenkin ajoittanut edellisen 1800-luvun alkupuolelle ja jälkimmäisen rokokootyyliseksi sekä arvellut molempia tyynykankaiksi.
Vielä 1919 saatiin "Ett guld sidentäcke, enligt uppgift klosterarbete.", myöhempien kuvailutietojen mukaan "Päällinen keltaista silkkidamastia, jonka kasviaiheinen malli häviää tikkausmalliin. Ohut pumpulitoppaus. Vuori painettua harvaa pumpulikangasta, jossa kellertävä pohja ja musta-punainen vinoruutumalli. Reunoihin tikattu lehtien kietoma kolmiraitainen sauva. Keskellä tiheään tikatulla pohjalla on lehtien kietomat ristisauvat, joiden muodostamissa ruuduissa on nelilehtinen kukka."
Sikäli kuin tiedetään, Naantalin luostarissa valmistettiin vain kirkollisia tekstiilejä, mutta se ei ole estänyt liittämästä romanttisia mielikuvia maallisiin (ja paljon myöhempiin) tekstiileihin. Mutta 1967 museon kokoelmiin tuli jotain, joka ainakin jollain tavalla liittyy Naantalin luostariin. Tohtori Karin Spoofin 50-vuotissyntämäpäivälahjakseen vuonna 1930 saama seinätekstiili on "jäljennös Naantalin luostarissa kudotusta vaatteesta, jossa on kuusi ympyrää. Värit ovat kuitenkin toiset."
Esikuvana on mitä ilmeisimmin ollut Kansallismuseon kokoelmissa numerolla 1997:1 oleva, Naantalin luostarissa 1500-luvun alussa valmistettu seinävaate (C.A. Nordman: Finlands medeltida konsthantverk, s.107).
maanantai 25. tammikuuta 2016
SKAS 1-2/2015
Liityin Suomen keskiajan arkeologian seuraan viime vuoden lopulla, ja ensimmäinen seuran julkaisu tuli postissa viime viikolla. Ensivaikutelma olisi tosin voinut olla kuin numismaattisesta julkaisusta, sillä artikkeleista peräti kaksi käsittelee rahoja!
Eeva Johansson käsittelee Turun rahoja pohjoismaisissa löydöissä ja mikäs sen mielenkiintoisempaa kuin nämä 1400-luvun penningit, abot (arvo 6, myöhemmin 4 penninkiä) ja aurtuat (8 penninkiä) - mutta miksi aurtua kirjoitetaan nykyään vaikeasti taipuvassa muodossa aurto?
Frida Ehrnsten puolestaan kysyy metallinetsintälöytöihin viitaten hukkuuko museovirasto kolikoihin, ja vastaa ettei ei, ja itse asiassa (pääasiassa hopeiset) kolikot eivät tässä se ongelma olekaan vaan kaikki kiireellistä konservointia kaipaavat rautaesineet. Vertailukohtien Tanskan ja Englannin löytömääriä ei todella olla lähelläkään, eikä sellaisten rekisteröimiseen olisi resurssejakaan. Englannin Portable Antiquities Schemen käytössä on 58 henkilötyövuotta, asia josta loppuun saneerattu museovirasto voi vain haaveilla. Metallinetsijät ovat huomattavasti kartuttaneet rahakammion viikinkiaikaisten rahojen kokoelmaa (ja silti puhutaan vain kymmenistä rahoista), mutta keskiaikaiset rahat ovat pysyneet harvinaisina. Valtaosa rahalöydöistä on varhaisen uuden ajan vähäarvoisia kuparirahoja, suorastaan massatavaraa. Voi tosiaan kysyä Ehrnstenin tavoin onko ns. 100 vuoden säännössä järkeä.
Tuija Vuorisen genderarkeologinen kurkistus Naantalin birgittalaisnunnien maailmaan kertoo nunnien eläneen eristettyä muttei suinkaan askeettista elämää. Jos joissain europpalaisissa naisluostareissa pyhyyttä tavoiteltiin hygienian puutteella ja nälkiintymisellä, ei Naantalissa näin ollut. Pyhä Birgitta itse oli katsonut että parhaiten Jumalaa palveli terve ruumis ja hyvinvoiva yhteisö. Myös lukutaitoa ja oppineisuutta arvostettiin. Naantalin luostari tunnettiin myös käsitöistään, mistä mieleeni muistui että museomme kokoelmissa on tekstiilejä, jotka perimätieto liittää heihin. Pitääpä tutkia asiaa tarkemmin.
Turun keskiaikaista keramiikkaa on tutkittu paljonkin, mutta Emma Hartikka on gradussaan perehtynyt varhaisen uuden ajan keramiikkaan: fajanssiin, posliiniin ja piiposliiniin, niin arkeologisen löytömateriaalin kuin perunkirjojen kautta. Turkulaistalouksien keramiikan laatu ja arvo näyttää nousseen muun vaurastumisen mukana, pysyen silti vaatimattomana 0,1 % luokassa kuolinpesien kokonaisvarallisuudesta.
Eeva Johansson käsittelee Turun rahoja pohjoismaisissa löydöissä ja mikäs sen mielenkiintoisempaa kuin nämä 1400-luvun penningit, abot (arvo 6, myöhemmin 4 penninkiä) ja aurtuat (8 penninkiä) - mutta miksi aurtua kirjoitetaan nykyään vaikeasti taipuvassa muodossa aurto?
Frida Ehrnsten puolestaan kysyy metallinetsintälöytöihin viitaten hukkuuko museovirasto kolikoihin, ja vastaa ettei ei, ja itse asiassa (pääasiassa hopeiset) kolikot eivät tässä se ongelma olekaan vaan kaikki kiireellistä konservointia kaipaavat rautaesineet. Vertailukohtien Tanskan ja Englannin löytömääriä ei todella olla lähelläkään, eikä sellaisten rekisteröimiseen olisi resurssejakaan. Englannin Portable Antiquities Schemen käytössä on 58 henkilötyövuotta, asia josta loppuun saneerattu museovirasto voi vain haaveilla. Metallinetsijät ovat huomattavasti kartuttaneet rahakammion viikinkiaikaisten rahojen kokoelmaa (ja silti puhutaan vain kymmenistä rahoista), mutta keskiaikaiset rahat ovat pysyneet harvinaisina. Valtaosa rahalöydöistä on varhaisen uuden ajan vähäarvoisia kuparirahoja, suorastaan massatavaraa. Voi tosiaan kysyä Ehrnstenin tavoin onko ns. 100 vuoden säännössä järkeä.
Tuija Vuorisen genderarkeologinen kurkistus Naantalin birgittalaisnunnien maailmaan kertoo nunnien eläneen eristettyä muttei suinkaan askeettista elämää. Jos joissain europpalaisissa naisluostareissa pyhyyttä tavoiteltiin hygienian puutteella ja nälkiintymisellä, ei Naantalissa näin ollut. Pyhä Birgitta itse oli katsonut että parhaiten Jumalaa palveli terve ruumis ja hyvinvoiva yhteisö. Myös lukutaitoa ja oppineisuutta arvostettiin. Naantalin luostari tunnettiin myös käsitöistään, mistä mieleeni muistui että museomme kokoelmissa on tekstiilejä, jotka perimätieto liittää heihin. Pitääpä tutkia asiaa tarkemmin.
Turun keskiaikaista keramiikkaa on tutkittu paljonkin, mutta Emma Hartikka on gradussaan perehtynyt varhaisen uuden ajan keramiikkaan: fajanssiin, posliiniin ja piiposliiniin, niin arkeologisen löytömateriaalin kuin perunkirjojen kautta. Turkulaistalouksien keramiikan laatu ja arvo näyttää nousseen muun vaurastumisen mukana, pysyen silti vaatimattomana 0,1 % luokassa kuolinpesien kokonaisvarallisuudesta.
perjantai 22. tammikuuta 2016
Berliinin Kunstgewerbemuseum (2)
Kunstgewerbemuseumin mööpeleitä tuli näemmä kuvattua niin ahkerasti että omistetaan nille oma postaus.
Arvaan että jotakuta jo pelotti, mutta eipä tullut saksalaista rokokoota.
Arvaan että jotakuta jo pelotti, mutta eipä tullut saksalaista rokokoota.
torstai 21. tammikuuta 2016
Berliinin Kunstgewerbemuseum (1)
Vuonna 2011 tuli kierretyä museo jos toinenkin, niin työ- kuin omillakin matkoilla. Kaikista ei ole vieläkään postattu, joten palataan viiden vuoden taakse ja Berliiniin. Sen taideteollisuusmuseon on nimeltään Kunstgeverbemuseum, sisältäen "hopeaa, huonekaluja, designia, lasia, posliinia ja muotia".
Näyttely ei ulkoasullaan juuri yllättänyt, se oli kodikkaan perinteinen.
Keskellä museota oli suljettu mutta lasiseinäinen tila, jossa ei tosin ollut ketään, mutta näytti kovasti siltä että sitä käytettäisiin luettelointin ja konservointiin. Kokoelmatyö lähelle yleisöä?
Käsityötä ja sen tekniikoita esiteltiin suurin kuva- ja tekstipaneelein.
Mutta luvattuun sisältöön, sehän oli hopeaa...
huonekaluja...
designia...
lasia (Iittalaa tietysti!)...
posliinia...
ja muotia.
Niin, ja tietysti nykytaidetta.
.
Näyttely ei ulkoasullaan juuri yllättänyt, se oli kodikkaan perinteinen.
Keskellä museota oli suljettu mutta lasiseinäinen tila, jossa ei tosin ollut ketään, mutta näytti kovasti siltä että sitä käytettäisiin luettelointin ja konservointiin. Kokoelmatyö lähelle yleisöä?
Käsityötä ja sen tekniikoita esiteltiin suurin kuva- ja tekstipaneelein.
Mutta luvattuun sisältöön, sehän oli hopeaa...
huonekaluja...
designia...
lasia (Iittalaa tietysti!)...
posliinia...
ja muotia.
Niin, ja tietysti nykytaidetta.
.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)