Carl Juhonpoika (nimen Grandell hän otti myöhemmin asuessaan Turussa) syntyi 1793 Kemiönsaaren Strömmaan, vakavaraisen lampuodin eli vuokratilan viljelijän perheeseen. Lahjakkaan pojan elämä suistui raiteiltaan perheen tultua häädetyksi tilaltaan. Renkinä itsensä elättämään joutuneen nuoren miehen rikosura alkoi lompakkovarkaudesta, ja johti rahanväärentämisen kautta koko rangaistusasteikon kärsimiseen aina Siperiaan karkotusta myöten. Muttei enempää spoilereita päähenkilön elämänvaiheista, vaan keskityn muutamiin kirjan kuvauksiin 1800-luvun alun elämästä, jotka itse koin erityisen mielenkiintoisiksi.
Sen toki tiesin että kirkko opetti ihmiset lukemaan, mutta vasta kansakoulu kirjoittamaan. Sitä en tiennyt sen tarkoittavan, että maaseudun rahvas lähtökohtaisesti osasi lukea vain painettua tekstiä, muttei käsinkirjoitettua. Niinpä Grandell ja muutkin väärentäjät yrittivät oikeudessa puolustautua väittämällä etteivät osanneet kirjoittaa.
Seteliraha oli tuon ajan Suomessa jo yleisessä käytössä, mutta itse rahaolot sekavat. Kierrossa oli sekä Ruotsin että Venäjän rahaa, ja lisäksi Suomen Pankin vaihtorahaksi painamia nimellisarvoltaan pieniä seteleitä. Oikeat setelit olivat painettuja ja allekirjoituksin varmennettuja, mutta väärennökset tehtiin käsin jäljentämällä, eivätkä kestäneet tarkempaa tarkastelua, niinpä niitä yritettiin käyttää mm. markkinoiden hälinässä ja iltahämärän vallitessa.
Seteleiden lisäksi väärennettiin myös papinkirjoja ja päästökirjoja. Jälkimmäiset olivat työtodistuksia, joilla syksyisin haettiin uutta palveluspaikkaa, ja jos edellisen isännän arvio oli vähemmän mairitteleva, pyrittiin se korvaamaan kehuvammalla dokumentilla. Ilman työtä jääminen merkitsi irtolaisuutta, joka taas oli kriminalisoitu. Naisille se merkitsi passitusta varhaisiin naisvankiloihin, Turun ja Lappeenrannan kehruuhuoneisiin. Ensin mainittu sijaitsi Linnankadulla nykyisen Turun klassillisen lukion tontilla.
Grandell sai tuomionsa Perniön käräjillä, jonka - kuten muidenkin vastaavien - istunnot olivat suorastaan julkisia kansanhuveja. Rahvas seurasi oikeudenkäyttööä tiiviisti ja oli sen kiemuroista ilmeisen hyvin selvillä. Tuomioon ei niin vain tyydytty, vaan tuomiosta valitettiin ruotsin- ja kirjoitustaitoisten vankitovereiden avulla korkeampiin oikeusasteisiin, ja aina keisarille asti. Oikeus ei myöskään ollut mielivaltaista, eikä tuomita voitu ilman selvää näyttöä tai syytetyn tunnustamista. Jälkimmäinen tosin johti erikoiseen tunnustusvankeuden käyttöön: syytettyä pidettiin joskus vuosikausia vankeudessa, jossä hänestä vankilapastorin painostamana yritettiin puristaa tunnustus.
Rangaistukset olivat raakoja. Miltä 120 raipaniskua saa selän näyttämään, voi itse kukin kuvitella - Grandell kärsi sen kahdesti. Vedelle ja leivälle joutuminen on nykykielessä vankeustuomion leikkisä synonyymi, mutta alkuperäinen vesileipävankeus täyttäisi nykyään kidutuksen määritelmän. Pelkästä leivästä ei elimistö saanut tarpeeksi suolaa, ja natriumtasapaino häiriintyi jopa hengenvaarallisesti. Maksimimäärä vesileipävankeutta miehille oli neljä viikkoa ja naisille kaksi.
Turun linna oli yksi Suomen 11:stä kruununvankilasta, jossa tuomioita kärsittiin. Vankilan käytössä oli esilinnan eteläpuoli, pohjoispuoli oli venäläisen varuskunnan kasarmina. Pyöreän tornin alimmassa kerroksessa kävijä saa yhä käsityksen vankien oloista. Tungos oli melkoinen, mutta paradoksaalisesti säännöllinen siivoaminen, peseytyminen ja liinavaatteiden vaihto saattoi tehdä elämästä jopa puhtaampaa kuin rahvaan köyhimmissä tölleissä. Grandellin vankeusaikaan linnassa sattui myös vihatun vanginvartijan murha 1822, mutta mies itse ei siihen ilmeisesti ollut osallisena.
Vankilat ovat aina olleet rikollisten korkeakouluja, ja sitä oli myös Turun linna, ja vielä enemmän Viaporin linnoitus, jossa vankilana toimi Hamilton-Polhemin kurtiini, nykyinen Tullimuseon rakennus. Saarilta ei saanut poistua, mutta niillä sai liikkua vapaasti, ja raskas rakennustyökin hiljeni talvikuukausiksi. Aikaa ja tilaisuuksia väärentäjäntaitojen kehittämiseen siis riitti, ja vankien joukossa oli todellinen alan osaamiskeskittymä.
Kuolemanrangaistus korvattiin Suomessa karkotuksella Siperiaan 1826. Tuomituille se merkitsi 7000 kilometrin talsimista pakkotyöhön Nertšinskin kaivokseen. Sinne myös kovaonnisen Grandellin jäljet katoavat.
