Arkeologisia kenttätöitä Varsinais-Suomessa 2023

 

Tapahtuma järjestettiin 26.4.2024 Turun linnan Bryggman-salissa.

Kemiönsaari valmistautuu 700-vuotisjuhliinsa vuonna 2025, joten viime kesänä arkeologinen kiinnostus oli kohdistunut siihen nykyisin kuuluvaan entiseen Hiittisten kuntaan. Sen kahta pääsaarta Hiittistä ja Rosalaa erottaa muinaisena kauppapaikkana tunnettu Kyrksundet, mutta siellä ei käyty, sen sijaan Hiittisten kirjonkylää ja Rosalan kylää inventoivat Georg Haggrén ja kumppanit huhtikuussa. Hangon kesäyliopisto puolestaan kaivoi Rosalassa kesäkuussa. Uudet löydöt jäivät aika niukoiksi, mutta 1970-luvun aineistoa uudelleen läpikäydessä löytyi böömiläisen nauharuodepikarin sirpaleita ajalta 1350-1425 - ja samalla kuulin että böömiläinen lasintuotanto tyssäsi hussilaissotiin juurikin 1425 tienoilla. (Itse kävin Hiittisten muinaiskohteilla 2018.)

Jussi Kinnunen ryhmineen oli etsinyt paikallisella rahoituksella Laitilassa sijainnutta Kodjalan kirkkoa. Perimätiedon mukaan kirkko ja kirkkomaa ovat sijainneet Kalmanloukkaanmäen (!) Lukkalan tilan maalla. Inventointia oli tehty maatutkalla ym. 2021-22, ja kaivamaan päästiin 2023. Hautoja ja arkunnauloja löytyikin, toki tilan asukkaat olivat niistä jo ennestään tietoisia. radiohiiliajoitukset ulottuvat 1400-luvulta 1600-luvulle, tosin yhden haudan vainajan hunnun pronssispriaalikoriste voi ajoittua paljon kauemmas. Kyseessä on Kalannin seudun vanhin löydetty kristillinen ruumiskalmisto. Vaan missä kirkko? Mitkään todisteet eivät ainakaan estäisi sitä paikalla olevan, ja tutkimus jatkuu tänä kesänä.

Kesän 2023 sensaatioita oli Perttelin kirkon läheiseltä putkikaivannosta kaivinkoneen nostama, säiläkirjoituksin koristeltu 1100-luvun alkuun ajoitettu miekka. No, miekkojahan riittää, mutta paikalle hälytetty Juha Ruohonen ryhmineen kaivoi esiin komean helavyön helat, joiden pronssi oli säilyttänyt myös nahka- ja kangasjäänteitä, harvinaisia miehen haudoista löytyneeksi. Löytöihin kuului myös puukoton puukontuppi sekä sormus. Vainajasta säilynyt vain reisiluun kappale, joka todettu miehelle kuuluvaksi. Kohde on ensimmäinen varma ruumiskalmisto rautakauden lopun Salon- eli Uskelanjoen laaksosta, seutu ei siis ole ollut niin periferinen kuin luultu.

Petro Pesonen museoviraston arkeologisista kenttäpalveluista oli tehnyt rakennushankkeen vuoksi koekaivauksen Paraisten vanhalla malmilla. Löytöinä oli siegburg-keramiikkaa, palanutta savea ja jonkinlainen rakenne, jonka ajoitus 1500-luku. Koekaivausryhmä suoritti myös vanhan malmin inventoinnin georeferoimalla vanhimman kartan nykykartan päälle, ja ydistelemällä siihen kunnallistekniikkakarttoja rakennushistoriallisia inventointeja ja tekemällä maastossa arvioinnin tonttien rakennusasteesta. Tuloksena kartta, jossa todennäköisesti ja mahdollisetsi säilyneet kulttuurikerrokset sekä todennäköisesti tuhoutuneet kulttuurikerrokset. 

Jari Räsänen esitteli Raision museo harkon kenttätöitä, jota oli neljä: Raision Hintsan ja Impivaaran rautakautisten kohteen tarkastukset, Raision Polusmäen arkeologinen esiselvitys. Neljäs ulottui naapurikaupunki Naantalin puolelle, jossa Tupavuoreen kaavailtu tehdas edellytti hankealueen arkeologista inventointia. Sen alueelta lähempänä rantaa oli ilmeisesti löytynyt kalastajien tilapäissuoja eli tomtning.

Eveliina Salo oli valvonut tulevan kesän Tall Ships Race -tapahtumaa varten tehtyä Aurajoen ruoppausta. Ruopattu oli 2 km matkalta jokisuusta Martinsillalle. Kivipengerryksiä Aurajoen rantaan on rakennettu 1740-luvulta alkaen, ja lähempänä jokisuuta rantaa on myllertänyt varsinkin telakkateollisuus. Jokiuomaa ruopataan 10-15 vuoden välein. Ruopatessa pohjamuta oli kauhottu proomuun verkon läpi, silmäkoko 30 x 30 cm eli tarkoituksena oli tavoittaa lähinnä suurempia rakenteita, maamassat päätyivät Lauttarannan läjitysalueelle. Kuten jo uutisiinkin ehti, mainittavia löytöjä, kuten hylkyjä, ei kauhaan päätynyt, vain viitisenkymmentä puulöytöä ja jokin rautainen koneenosa + skuutteja.

Kari Uotila kertoi Muuritutkimus Oy:n kaivauksista Itäisellä Rantakadulla, dominikaanikonventin mailla. 1800-luvun tukimuurin ja 1700-luvun kivikellarin jälkeen on päästy keskiajalle, löytöinä mm. sinistä böömiläistä lasia (uudempaa kuin em. eli tuotannon taas toivuttua), ruutisarvi, jossa naishahmo, yli 150 tekstiilifragmenttia sekä mm. 1300-luvun tyylisiä kangasnappeja. Ajoitettavaa keramiikkaa on 1200-luvun lopulta lähtien, ikkunalasia 1200-1300-luvun vaihteesta. Rakennusarkeologi Uotilaa oli erityisesti innostanut 1300-luvulle ajoittunut laasti-tiilimurska-multakerros, mikä ilmeisesti vaikuuttaa käsityksiimme tiilenkäytön alkamisesta Suomessa. Kaivaukset jatkuvat tänä kesänä yli Kaskenkadun.

Hanna-Maria Pellinen Oy Sigillum Ab:sta oli kaivanut Paattisten Lautkankareen autiotontilla. Kappalaisille alettiin perustaa omia kappeleita 1600-luvulla, mieluiten autiotiloille, ja Paattisten kappeliseurakunnalle sellainen perustettiin tänne 1688 Auvaismäen kylän Lautkankareen autiotilalle. Kappalaisten pappilat olivat köyhempiä kuin kirkkoherrojen pappilat, sen verran suuret tuloeroot näiden välillä oli. Esineistö erosi silti talonpoikaisesta, mm. kirjoitustaidosta kertovien mustepullojen osalta. Muita löytöjä varhaisempi kirjansolki kertoi kirjojen pitkäikäisyydestä.

Päivän päätti Sofia Paasikiven esitys DNA- ja muiden näytteiden otosta Seilin kirkon kryptan muumioista. En toden sanoakseni edes tiennyt koko kryptan olemassaolosta, mutta paikka on kuulemma ollut vierailujen kohde uusimpiin aikoihin asti, nyt tosin lukossa. Tila oli ollut äärimmäisen haastava työskennellä asianmukaisiin suojavarustuksiin pynttäytyneenä (ja itse en jallallani moiseen astuisi missään puvussa). Kryptasta oli löytynyt viisi arkkua, vainajat pääosin miehiä. Arkistolähteet kertovat kryptaan haudatun 7 henkilöä 1700-luvun jälkipuoliskolla, Seilin pappeja ja näiden perheenjäseniä, eli ainakin osa naisvainajista oli sittemmin haudattu kirkkomaalle. Pikanttina yksityiskohtana proteiinialanyysin antama tieto että vainajan no 2 kallon sisälle pesänsä tehnyt jyrsijä oli nimenomaan rotta. Kohteen luonnontieteelliset analyysit jatkuvat, lisää aiheesta täällä.

Elämää ja kuolemaa Linnanfältillä

Kannakselaissyntyinen, mutta Uudessakaupungissa vaikuttanut Eva Illoinen (1934-1987) julkaisi 1978 romaanin Rinkeblummat kukkivat. Kirjan päähenkilö on nimellisesti Vikke Ström, mutta käytännössä koko Linnanfältille 1900-luvun alussa rakennetun työväenasuntoyhtiö Onnelan väki. Kertomuksen kaari kattaa Viken elämän vuosisadan alusta sodanjälkeiseen aikaan ja kuolemaan.

Aika haikeaa ja surumielistä kirjan kerronta on, eikä itselleni erityisempi lukuelämys. Aloitin Turku-romaanien sarjan tästä kirjasta oikeastaan siksi, että Linnanfältin alueella on kirjassakin mainittu Kalastajankatu, jossa sijaitsevassa Turun maakuntamuseossa, sittemmin museokeskuksessa, olen käynyt töissä jo yli 30 vuoden ajan, niin että nämä romaanin henkilöiden kadut tuntuvat jo melkein toisilta kotikulmilta.

Linnanfältin nimellä markkinoidaan nykyään alueen uusia puukerrostaloja, mutta alunperin alueelle syntyi Portsan tavoin työväen puutalo-osakeyhtiöitä. Portsaan alue ei kuitenkaan kuulu, vaikka joku joskus niin luulee, ja romaanissa kerrotaankin miten alueen pojat tappelivat portsalaispoikien kanssa.

Tässä alue nykyisellään, museokeskuksen tilat vasemmassa reunassa alhaalla.

Sama alue hieman suurempana vuoden 1905 kartalla. Telakka ja satama antoivat työtä Linnanfältin asukkaille.

Illoisen romaanissa tuntuu olevan ikuinen kesäaika, sen verran paljon asuntoyhtiön elämä tapahtuu korttelin sisäpihalla maailman melskeiden kommentoinnin, kinastelun ja muun yhdessäolon, joskus traagisempienkin tapahtumien merkeissä. Epäilemättä näin olikin paljon enemmän kuin nykyään. Työväenluokkaisen asukkaat eivät ole maan mahtavia, mutteivät köyhimpiäkään, ja oma asunto-osake on ylpeyden aihe.

Linnanfältin alueella elämä paljolti eletäänkin, joskus käydään keskustan humussa, muutaman kerran läheisessä Pahaniemessä, ja jopa Nummenpakan Kuuvuorella saakka. Työtä telakalla tai satamassa ei juuri kuvata. Läheisellä Turun linnalla ei tarinassa juuri roolia ole, paitsi lopussa kun teollisuuskoulua käyvä sukulaispoika kommentoi näkemäänsä:

- On siinä kivee, sanoi poika ja katseli arvioiden linnan muureja. - On tehty paljon turhaa työtä. Nykyaikaiset menetelmät...

(...)

- Mut ajattele mikä energiahukka! Ja on sen täytyny kestää jumalattoman kauanki. Ja nyt sillä ei sit tee yhtään mitään. On tossa vaan tiellä. Ja ne meinaa ruveta sitä entistämään. On se hullua.

Loppuun sarja tänään kuvattuja näkymiä Linnanfältiltä sellaisena kuin sen vanha osa on jäljellä.

Ja niin, ne rinkeplummat, ne ovat tietysti kehäkukkia.

Maailmansota yksissä kansissa (3)

David Stevensonin kirjan 1914-1918: The History of the First World War (2004) takakansiteksti lupaa sen olevan "The best comprehensive one-volume history of the war yet written". Paljon luvattu, ja kyllä kirja mielenkiintoinen onkin, vaikka - tai koska - keskittyy myös paljon muuhun kuin taisteluihin.

Aristoteliaanisesti Stevenson jakaa sodan alkuun (Outbreak), keskikohtaan (Escalation) ja loppuun (Outcome), taitekohtina liikuntasodan loppuminen lännessä loppuvuodesta 1914, ja Venäjän vallankumous sekä USA:n liittyminen sotaan keväällä 1917. Suurin osa luvuista osuu "tylsään" keskikohtaan, ja käsittelevät mm. teknologiaa, talouttta, strategiaa, rauhantunnusteluja jne.

Melkeinpä kiinnostavin on neljäs osa (Legacy), jossa käsitellään rauhan solmimista, jälleenrakennusta ja suistumista uuteen sotaan kahta vuosikymmentä myöhemmin. Loppuluvussa kerrataan sodan historiografiaa ja tulkintojen heilahtelua kulloisenkin aikakauden mukaan.

Suomikin on saanut lyhyen maininnan, tosin nolosti kokonaan virheellisen. Saksa tuli Suomeen nikkelin vuoksi (Petsamon nikkeli löydettiin vasta 1921), Wilhelm II halusi poikansa Suomen kuninkaaksi (ei halunnut) ja Saksa lähetti Suomeen 70000 sotilasta (lähetti 14000). Tällaista se pienten maiden historia suursodassa on.

Palontakaista Turkua

Kesäkuisena hellepäivänä 2023 tutustuttiin Mikko Laaksosen opastamana Turun palossa (1827) säästyneisiin puutaloihin. Sellaisia on erityisesti Linnankadun ja Läntisen Rantakadun varrella, sillä palo pysähtyi Aurakadun tietämille.

Heti kättelyssä tapaamme oikealta vasemmalle Kempen talon vuodelta 1796, Apteekkimuseona toimivan Qwenselin talon (dendrologinen ajoitus 1730-luvulle) sekä Petreliuksen talon vuodelta 1809. Kaikkien ulkonäkö on vuosisatojen varrella muuttunut, mutta Qwensel  palautettiin 1700-luvun asuunsa sen tultua museoksi 1958.

Sitten puikahdamme Linnankadulle toteamaan, että myös Pizzeria Denniksen talo (johon maineikas ravintola on palannut) on ajalta ennen paloa, tosin aika niukasti, sillä se valmistui 1825.

Palaamme Rantakadulle bongaamaan kolmen talon ryhmän, kaikki ovat vuodelta 1778. Keltainen rakennus valmistui alunperin suolamakasiiniksi.

Ja taas Linnankadulle, osoitteeseen 29, jonka kaksi puutaloa on ajoitettu vuosien 1791-1807 välille. Kaksikerroksinen puurakennus on harvinaisuus, sillä kaupungin rakennusjärjesrys kielsi useamman kuin yhden kerroksen rakentamisen puusta vuodesta 1823 eteenpäin. (Jonka jälkeen oli siis esim. sallittua rakentaa yksi kerros tiilestä ja toinen puusta, ja näitähän näkee kyllä.)

Vieressä, Linnankadun ja Ursininkadun kulmassa, Turun kivipainon tehdasrakennuksen juuressa, on tämä pieni, 1821 valmistunut talo.

Linnankatua eteenpäin. Puistokadun kulmaan valmistui Turun akatemian kliinisen instituutin rakennus juuri ennen paloa. Sellaisena se ei ehtinyt toimia, monena muuna kyllä, mm. tullin tiloina, ja pihasiivessä toimi pitkään retkeilymaja. Mutta varsinaisesti kiinnittäkää huomionne keltaiseen puurakennukseen vasemmalla.

Linnankatu 41:ssä on ns. Köydenpunojan talo 1700-luvun puolivälistä. Qwenselin talon tavoin sen umpipiha on säilynyt, ja kurkistimme myös sinne.

Lisää aiheesta:

Mikko Laaksonen - Juri Nummelin: Turun arkkitehtuuriopas

Mikko Laaksonen: Turun puutalot

Maailmansota yksissä kansissa (2)

Kun maailmansota mahdutetaan yksiin kansiin, pitää siltä vaatia ainakin kohtuullista sivumäärää. Tämän ehdon Martin Gilbertin The First World War - A Complete History täyttää, sivuja on 615 ja lähdeluettelo alkaa sivulta 544.

Kirja ilmestyi alunperin 1994, kun sodan alkamisesta oli siis kulunut 80 vuotta. Vuonna 1936 syntyneellä juutalaistaustaisella Gilbertillä oli ollut kuitenkin tilaisuus tavata runsaasti sodan kokeneita, aina omista yliopisto-opettajistaan alkaen, sota oli hänelle siis vielä "living memory".

Kirja on yhtämittainen kronologinen narraatio, ansiokas yksityiskohtien rikkaudessa, mausteena mm. Gilbertin tuttavapiiriin kuuluneiden Britannian pääministereiden sotakokemuksia länsirintaman juoksuhaudoissa. Suorastaan pikantti yksityiskohta ovat filosofi Ludwig Wittgensteinin sotakokemukset. Tämä palveli Itävalta-Unkarin ratsuväessä aina sodan alun Galitsian taisteluista sodan viimeiseen vuoteen, jolloin jäi italialaisten sotavangiksi. Sodan aikana hän myös kirjoitti tunnetuimman teoksensa ja sen tuskastuttavuuteen asti siteeratun (ja jopa lauletun) lauseen "Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava."

Paljon on mukana myös (englantilaisia) runoilijoita, useimmiten siteeratun runon kera, ja useimmiten on myös tieto miten mainittu runo jäi tekijän viimeiseksi. Toisen maailmansodan kenraalit palvelivat sodassa nuorina upseereina, joten Rommelit, Göringit ja koko joukko brittejä löytyy myös. Kaikki maailmansodan rintamat ovat mukana, mutta Suomen tapaisten obskuurien maiden kohdalla yksityiskohdat pakkaavat sekaantumaan: saksalaiset valtaavat Helsingin huhtikuussa 1917, ja taas huhtikuussa 1918.

Kirjan makkarapötkömäisyys korostuu siitäkin, että meri- ja ilmasota on upotettu muiden tapahtumien sekaan, laivoja uppoaa ja kaupunkeja pommitetaan, kuolonuhrien määrät täsmällisesti ilmoittaen. Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, alaviitteissä on useimmiten tietoja mainitun henkilön myöhemmistä elämänvaiheista.

Maailmansota-aficionadolle kirja on kyllä herkkua. Itse sain virikkeen sen hankkimiselle kun Indy Neidell kertoi vuosikymmenen takaisilla The Great War -videoillaan Gilbertin olleen yksi sarjan lähteistä.

Martin Gilbert tunnetaan erityisesti Winston Churchillin elämäkerturina. Hän kuoli vuonna 2015.

Pansion lentomajakan juurella

Pansion lentomajakan luokse tuli kiivettyä jo syksyllä 2022, mutta kun ei sitä silloin tullut blogiin ikuistettua, niin tehdään se nyt.

Majakka oli osa ketjua, jota 1930-luvulla suunniteltiin Helsingistä Tukholmaan, mutta joka ei ehtinyt valmistua ennen sodan syttymistä 1939. Pansion lisäksi jäljellä ovat vain Iniön ja Kumlingen majakat, Maarianhaminan Kasbergetiin rakennettu on purettu. Lentomajakat ohjasivat öistä lentoliikennettä valonsa avulla, samaan tapaan kuin majakat merellä laivoja. Radiosuuntimatekniikan nopea kehitys teki ne kuitenkin pian tarpeettomiksi.

Majakan alaosaa peittävät, niin korkealle kuin on ylletty, epävirallisemmat taideprojektit...

mutta aivan huipulla on kaupungin taidekokoelmaan kuuluvaa taidetta, Jouna Karsin ja Suvi Soikion valotaideteos Pesä, joka paljastettiin 2017.

 Ja olihan majakan juurelta jonkinlaiset näkymät yli pohjoiseen yli Pernon kaupunginosan.

Lopuksi taas kartta. Majakalle pääsee parhaiten etelästä Lumikonkadun suunnasta.

 Pansion muinaismuistoista lisää postauksessa Pansion satamaradan varrelta.

Rautaa ja ruumiita länsirintamalla

Taistelut ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla loppuivat 11.11.1918 klo 11, ja oli aika siivota sotkut. Roger Stewardin Reclaiming the Salient: Resurrecting the Great War Battlegrounds of Flanders Fields (2023) kertoo siivoustyöstä, joka on jatkunut jo yli vuosisadan ajan. Kohteena on yksi brittiarmeijan kolmesta lohkosta, ns. Ypresin rintamanmutka Belgian alueella (muut kaksi olivat Arras ja Somme Ranskan puolella).

Kirja jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee kuolettavan vaarallista perintöä, "rautasatoa", iron harvest. Pelkästään Ypresin lohkolla ammuttiin miljoonittain tykistön kranaatteja, ja jopa 20 % niistä jäi suutareiksi. Maailmansota on vaatinut kuolonuhreja niiden muodossa nykypäiviin asti, suurimmalta osin heti sodan jälkeen, kun kotiseuduilleen palannut siviiliväestö yritti tienata omat sotakorvauksensa naputtelemalla irti kranaattien kupari- ja messinkiosia. Oppaana aluella toimivalla kirjoittajalla on riskeistä omiakin kokemuksia, vaikkapa siitä miten turistin huoletta irti potkaisema käsikranaatti vierii jalkoihin... poisruostunut sokka tekee käsikranaateista yhden vaarallisimmista maassa väijyvistä vaaroista.

Vielä tälläkin vuosisadalla Flanderin maaperästä nostetaan vuosittain keskimäärin 250 tonnia räjähtämättömiä ammuksia, näistä 20 tonnia kaasuammuksia. Belgian armeijan pioneeriyksikkö DOVO (Dienst voor Opruiming en Vernietiging van Ontploffingstuigen) vastaa raivauksesta nykyään, ja on saavuttanut osaamisen, jota tullaan oppimaan ympäri maailman. Kaasuammukset dumbattiin mereen kunnes kansainvälinen sopimus kielsi sen 1972. Nyt niiden sisältö neutraloidaan erittäin korkeissa lämpötiloissa. Tavalliset kranaatit kootaan erityisille tuhoamisalueille, ja räjäytetään hallitusti maahan haudattuina.

Ja sitten kaatuneet: jo aiemmassa postauksessa oli puhe, miten brittien kaatuneet päätettiin aikakaudelle radikaalin yhdenvertaisuusperiaatteen mukaisesti haudata samoihin hautausmaihin samanlaisin hautakivin mahdollisimman lähelle paikkaa jossa he kaatuivat, olihan niin ylhäisen kuin alhaisen, niin upseerin kuin sotamiehen, uhri ollut sama, oma elämä. Yhteiskunta hyväksyi tämän, mutta sureville vanhemmille ainoan pojan saaminen kotiin oli niin suuri haave, että ruumiita yritettiin paikallisella avustuksella käydä kaappaamassa kotimaahan, ja joissain harvoissa tapauksissa tämä onnistuikin. 

Kadoksissa on edelleen kymmeniä tuhansia kaatuneita, joko nimettöminä haudattuja, tai kerta kaikkiaan tykistötulessa tuhoutuneina, tai niin syvälle hautautuneina ettei heitä ole löydetty. Flanderin pellot kynnetään puolen metrin syvyydeltä, joten tykkitulessa sortuneisiin taisteluhautoihin jääneet saavat olla rauhassa, ellei rakentaminen rauhaa häiritse. Kaatuneiden jäännöksiä löytyy yhä edelleen, mutta nykyään niiden tutkimus on yhdistelmä (konflikti)arkeologiaa ja rikostutkimusta, aina DNA-näytteiden ottamista myöten, kun vainajat yritetään tunnistaa niin pitkälti kuin se yli 100 vuoden jälkeen on mahdollista. Kirjan viimeisen luvun aiheena on tapaus, jossa brittivainaja tunnistettiin ruumiin luota löytyneen kunniamerkkinauhan avulla - eipä siis halveksita faleristiikkaa tässäkään yhteydessä! 

Kirja herätti myös seuraavia ajatuksia: googlekarttoja selatessa ja street viewtä katsellessa koko Ypresin lohko vaikuttaa nykyään jo rauhan tyyssijalta. Totta kyllä, sankarihautausmaat täplittävät maisemaa, mutta kokonaisuudessaan kaikki näyttää uudelleen rakennetulta ja viljelykseen otetulta. Olisin mielelläni lukenut myös belgialaisesta näkökulmasta jälleenrakennukseen, ja siitä miten taistelukaasujen ja raskasmetallien myrkyttämä maasto on palautettu takaisin viljelykseen. Ranskan puolellahan on sodan kokonaan tuhoamia seutuja, zone rouge, jo vuosisadan ajan asumiskelvottomiksi julistettuja seutuja.

Ja se toinen ajatus: läntisessä Euroopassa maailmansodissa kaatuneiden haudat ovat siisteissä riveissä ja sodat itse kaukaista menneisyyttä, mutta Euroopan itäpuoliskolla jatkuu sota juoksuhaudoissa, ja sankarihautojen rivien kasvu Ukrainassa, kun Venäjä, raivohullu entinen suurvalta, hamuaa takaisin menetettyä etupiiriään.

 

Asemapuiston Aino

Talviseen Kalevalan päivään kuvia viime kesäkuulta Turun rautatieasemaa vastapäätä olevasta puistosta. Sen pusikoiden kätkössä piilottelee suihkulähde, jonka keskeinen elementti on Matti Hauptin vuonna 1951 paljastettu Aino.

Teoksen on Turun kaupungille lahjoittanut Leo ja Regina Vainstainin säätiö, joka sittemmin on jatkanut osana Suomen Kulttuurirahastoa. Ukrainanjuutalainen liikemies Leo Vainstain (1883-1978) muutti Suomeen 1918 ja toimi mm. villatehtailijana omistaen Turun Verkatehdas Oy:n. Säätiön hän perusti puolisonsa kanssa 1928 Suomeen saapumisensa muistoksi ja kiitollisuutensa osoitukseksi.

Itseäni viehättävät altaan merielänaiheiset mosaiikit, jotka tosin Suomen ilmastosta johtuen ovat suuren osan vuotta peitettyinä.

Aino Turun kaupungin ulkoveistokset esittelevällä sivustolla.

 

Tulevan biodiversiteettipuiston mailla 2023

Uutinen Euroopan ensimmäisen biodiversiteettipuiston perustamisesta Turun Skanssin alueelle sai kaivelemaan viimekesäisiä kuva-arkistoja, sillä tulihan tuollakin silloin käytyä, alkaen alueen eteläpäästä.

Alueen nähtävyys on tämä (entinen?) pelastusalueen harjoitusalue, jossa myös perheen entinen VPK:n nuoriso-osastolainen muisteli harjoitelleensa henkilön etsintää.

Vähän matkaa eteenpäin löytyy myös paikka "kuulumisten vaihtamiseen".

Paikalta löytyi myös ohjeet puuhengitykseen. Sinänsä sopivaa tulevalle biodiversiteettipuistolle.

Pohjoispäässä maasto nousee korkeammalle, josta avautuu näkymät yli koko alueen.

Kyse on siis tästä kartalla Skanssinpuistoksi nimetystä metsäkaistaleesta Uudenmaantien itäpuolella. Skanssin alueen muinaismuistoista (kartan pohjoisreunassa) kerrottiin blogissa täällä.

Hanke on ollut vireillä jo jonkin aikaa, verkosta löytyy hoito- ja käyttösuunnitelma vuodelta 2022.

Maailmansota yksissä kansissa (1)

Jos pitäisi suositella yksien kansien väliin mahdutettua ensimmäisen maailmansodan historiaa, sellainen olisi vuosikymmen sitten (2013) ilmestynyt Peter Hartin The Great War: 1914-1918. Näkökulma on, totta kai, brittiläinen, mutta sodan kulku kuvataan varsin kattavasti vaihdellen länsi- ja itärintaman välillä. Kokonaan pois on jätetty Kaukasuksen rintama ja Afrikan tapahtumat, ja esim. Italian, Makedonian, Siinain-Palestiinan ja Mesopotamian rintamat ovat saaneet vain yhden luvun kukin.

Brittien strategiaa hallitsi sodan aikana ns. westernereiden ja easternereiden väittely siitä, ratkeaisiko sota länsirintamalla vai itäisillä sotanäyttämöillä. Hart on kiistatta edellisten puolella: kun Suezin kanava ja Persian öljylähteet oli varmistettu, sotatoimien jatkaminen Turkkia vastaan oli silkkaa resurssien haaskausta. En tiedä, liittyykö Kaukasuksen rintaman "unohtaminen" tähän väitteeseen. Voisi olettaa venäläisten myös Lähi-idässä odottaneen liittolaistensa kantavan osansa taistelujen taakasta.

Kirjassa on käytetty lähdeviittauksia vain suorien lainausten osalta. Nämä ovat joissain tapauksissa kenraaleiden ja amiraalien kommentteja, mutta valtaosin rintamamiesten kirjeitä ja muistelmia, sitä mudan, irtojäsenten ja suolenpätkien todellisuutta, josta sota parhaiten muistetaan. Hart kiistää kuitenkin sen, että brittiarmeija olisi ollut "aasien johtamia leijonia", kuten kuuluisa tokaisu sen ilmaisi. Tämä käsitys syntyi Hartin mukaan sodan jälkeen poliitikkojen (jotka sodan olivat kuitenkin aloittaneet) sysätessä syyn katastrofista sotilaille.

Vuosina 1915-1917 hyökkääjinä länsirintamalla olivat useimmiten Ranska ja Britannia, ja jokainen hyökkäys opetti hyökkääjiä, mutta niin se opetti myös saksalaisia puolustautumaan, ja tämä taktiikan kilpajuoksu jatkui vuoden 1918 jälkipuoliskolle, jolloin ententen hyökkäys työnsi saksalaiset pois valtaamiltaan alueilta vastustamattomalla voimalla. Brittien ylipäällikkö Douglas Haig saa luonnollisesti synninpäästön Hartilta, ja muutenkin tämä näyttää saaneen revanssin Blackadder Goes Forthin vitsailusta.

Eikä ensimmäisen maailmansodan aatto ollut todellakaan sellainen olkihattujen ja päivänvarjojen idylli kuin miltä se sodan jälkeen alkoi näyttää:

It was in truth a violent world - the prevalence of a rapacious colonialism, the brutal repsession of minorities, the placid acceptance of inequalities and the overall belief that might was right - all these global traits tended towards the continued acceptance of war as a legitimate means of pursuing policy.

Visiitti Vantaalle

Vantaan kaupunginmuseo sijaitsee Tikkurilan entisessä asemarakennuksessa, Suomen vanhimman rataosuuden, vuonna 1862 valmistuneen Helsinki-Hämeenlinna-radan varrella, ja se on myös Suomen vanhin säilynyt tiiliasema.

Museossa on esillä vielä ensi viikon arkeologi Andreas Koiviston käsikirjoittama ja taiteilija Tom Björklundin kuvittama näyttely Ikikallio tarinoi. 

Näyttelyssä on arkeologisia löytöjä alkuperäisinä ja ennallistuksina, jälkimmäisistä suurimpana tämä 3D-tulostettu kopio Vuosaaren luota merenpohjasta vuonna 2006 löytyneestä mammutin kyynärluusta.

Museon eteläpuolella sijaitsee Tikkurilan veteraanipuisto, josta bongasimme muistomerkit niin tulirintaman...

kuin kotirintaman veteraaneille.

Lounaalle hurautettiin Kahvila-Ravintola Håkansiin...

 tai tarkemmin sanoen tähän takana olleeseen ent. pehtoorin taloon.

Håkansbölen eli Hakunilan kartano on remontissa, mutta siitä on tarkoitus tulla vantaan kaupunginmuseon toinen toimipiste.

Lounaan jälkeen tehtiin opastettu kierros Kuninkaantien Vantaata halkovalla reitillä, nähtiin vielä jäljellä olevia kyläkeskuksia, sekä opittiin että pääte -by kertoo kyseessä olevan alueen vanhimman kylän, ja päätteen -böle että se on kylän ympärille syntynyt uudisasutus. Uudempia nähtävyyksiä edusti tämä ilmaa puhdistava esihistoriateemainen muraali Myyrmäessä.

Lopuksi poikettiin niinikään Myyrmäessä sijaisevaan Vantaan taidemuseo Artsiin, ja sen tammikuussa avautuneeseen näyttelyyn Kotini jossain.

Retken järjestivät Turun maakuntamuseon ystävät ja Lounais-Suomen esihistoriamatkailuyhdistys Louhi ry.