maanantai 31. tammikuuta 2022

Meriekipaasin esineistöä Finnassa

Suomen meriekipaasi perustettiin 1830, sai 1841 nimen 1. Suomen meriekipaasi, muutettiin 1862 Suomen kaaderiekipaasiksi, ja lakkautettiin 1880. 2. Suomen meriekipaasi perustettiin 1853 Krimin sodan uhatessa, ja lakkautettiin sen jälkeen 1856.

Haku sanoilla meriekipaasi tai sjöekipaget antaa tulokseksi varsin vähän joukko-osastoihin liittyvää materiaalista kulttuuria (toki Sotamuseon esinekokoelmat eivät Finnassa olekaan). Löytyypä kuitenkin matruusin kovitettua nahkaa oleva hattu Kansallismuseon kokoelmista.

Lähitaisteluun vihollisalusta vallatessa (ns. entraus) tarvittiin jotain kättä pitempää. Leveteräiset hukarit ovat olleet siinä suosittuja kuten merirosvoelokuvia katselleet tietävät. Tämä valmistuspaikka on Zlatoust Venäjällä (Kansallismuseo).


Karl Juhan Otto Gagneurin (1806-1847) muotokuvassa näemme 1. meriekipaasin epolettien tunnuksen, numeron 1 ja venäläisen F-kirjaimen (Kansalliskokoelma). Traagista kyllä Gagneur ampui itsensä "hulluuden vallassa".


Epoletteja oli kahta mallia. Arkipuvun olkalaatat olivat yksinkertaisemmat. Turun museokeskuksen kokoelmiin kuuluvat nämä olkalaatat, joiden kerrotaan kuuluneen Suomen meriekipaasin lääkintäupseerille.

Peräti mielenkiintoinen on tämä vuodelta 1908 oleva kuva neiti Anna Lindströmin omistamasta talosta osoitteessa Siltasaarenkatu 4. Talon oikeanpuoleisen osan kerrotaan olevan rakennettu Suomen meriekipaasin (1830-1880) viimeisestä aluksesta peräisin olevasta materiaalista. (Helsingin kaupunginmuseo).


Niin, ne laivat. Ensimmäisen vuosikymmenensä meriekipaasin sotilaat purjehtivat venäläisten laivojen mukana, tai miehittivät pieniä tullialuksia. Vuonna 1842 meriekipaasi sai Venäjän laivastolta kokonaan omakseen kolme alusta, 74-tykkisen linjalaiva Leipzigin (lempinimeksi tuli pian Leipäsäkki), 44-tykkisen fregatti Melpomenen ja 16-tykkisen kuunari Meteorin.

Tämä Kansallismuseon kokoelmiin kuuluva F.O. Liewendalin v. 1859 litografia esittää Katajanokan merikasarmia Kruununhaan Liisantorilta nähtynä...

ja kasarmin edustalla olevan aluksen kerrotaan joissain lähteissä oleva linjalaiva Leipzig, takilan yläosa tosin riisuttuna.


Kaksi tykkikanttahan linjalaivassa vähintään oli. Ihmettelenpä vain eikö näiden alusten muotokuvat löytyisi Pietarin merisotamuseon kokoelmista?

Meriekipaasi palveli viimeisen puisen ja pelkästään purjeilla liikkuvan sotalaivasukupolven aikana. Höyry teki tuloaan, ja myös meriekipaasille tilattiin 12-tykkinen siipiratashöyryfregatti Turun telakalta. Varat siihen saatiin siten että Suomen lupaamien neljän krenatööritarkk'ampujatapaljoonan sijasta perustettiin vain yksi (Turkuun), ja säästyneillä rahoilla rakennettiin laiva. Rurikiksi ristitty laiva laskettiin vesille Aurajokeen 30.10.1851, sitä kuvaava J.J. Reinbergin laveeraus kuuluu Forum Marinumin kokoelmiin.


Harmi kyllä suuriruhtinas Konstantin piti aluksesta niin paljon että se otettiin keisarillisen perheen huvialukseksi. Helsingin Ullanlinnan telakalta valmistui seuraavana vuonna höyryfregatti Olaf, jonka aseistuksena oli 16 raskasta tykkiä ja 2 järeää mörssäriä. Lyhytikäiseksi jäänyt 2. Suomen meriekipaasi sai sen käyttöönsä 1854.

Lähteenä Tapani Mattila - Olavi Vitikka: Uhka lännestä - Suomen meripuolustus autonomian aikana (1996).

perjantai 28. tammikuuta 2022

Merisotilaita ja rautakouria Katajanokalla

Kun kirjan nimi on Merikasarmin tarina, ja kannessa Engelin väritettyjä piirroksia, voisi luulla että Jyrki Palokosken 2018 julkaistu kirja olisi kovinkin kuivakkaa arkkitehtuurihistoriaa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kirja on elävä kuvaus elämästä 200 vuoden ajalta Katajanokan itäpäässä.

Skatalle oli jo Ruotsin vallan aikana ollut, osana Sveaborgin linnoitusta, tarkoitus rakentaa kasarmi ja makasiineja, mutta valmiiksi tulivat vain jälkimmäiset, ja niistäkin jäljellä on vain yksi graniittiportti osana läntistä siipirakennusta.

Engelin massiivinen kasarmi, sittemmin matruusikasarmina tunnettu, valmistui 1819, ja ensimmäisenä siihen asettui venäläinen Petrosvskin jalkaväkirykmentti, joka oli tullut maahan jo Suomen sodan aikana osana maahan hyökännyttä 21. divisiooaa, ja jäi maahan vuosikymmeniksi.

1830-luvun alusta lähtien kasarmilla elettiin yhtä sen mielenkiintoisimmista vaiheista kun sinne majoittui Suomen meriekipaasi. Tämä joukko-osasto vaikuttaa unohduksiin vaipuneelta, ja jopa Wikipediassa sen kerrotaan virheellisesti olleen "merijalkaväkeä", mutta näin ei ollut, vaan  merimiehiä he olivat, ja autonomian ajan Suomella oli tosiaan oma sotalaivasto omine laivoineen. Helsinkiläiset olivat laivastostaan hyvinkin ylpeitä, ja palvelihan siinä upseereina tunnettujen aatelissukujen vesoja. Pohjanmerta kauempana ei kuitenkaan purjehdittu, ja ainoan taistelunsakin ekipaasi kävi maalta käsin, miehittämällä Santahaminassa englantilaisaluksia vastaan taistelleita tykkejä Krimin sodassa.

Meriekipaasin tarina päättyi käytännössä Krimin sotaan, ja 1800-luvun jälkipuoliskolla Katajanokan kärjen otti haltuunsa Venäjän laivasto ja sitä kasvavassa määrin palveleva telakkatoiminta, kokonaisuuden nimenä Sveaborgski Port (suomalaisittain Porttu). 1900-luvun alku toi tullessaan Venäjän imperiumia ravistelleet kumoukset myös Katajanokalle. Vielä suurlakon aikana syksyllä 1905 varuskunta oli pysynyt uskollisena ja valmiina kukistamaan suomalaisten kapinan, mutta jo seuraavana kesän osa Viaporin varusväestä, mukaan lukien Katajanokan merisotilaat, nousi lyhyeksi jääneeseen kapinaan.

Vuonna 1917 vallankumous lopulta onnistui, ja matruusit saivat marssia Laivastokadun portista (joka edelleen on jäljellä) Helsingin keskustaan pitämään kokouksiaan ja palopuheitaan. Usein tulee mietittyä millainen aitiopaikka Skatan jugendtalojen asukkailla oli seurata alapuolellaan vellovaa punamustaa (anarkistit mustine lippuineen ottivat haltuunsa pohjoisrannalla olevan upseerikerhon) vallankumousta. 

Vallankumous tarttui myös suomalaisiin, ja vuoden 1918 alussa sisällissotaan lähti telakan suomalaisesta työväestä muodostettu Helsingin punakaartin III rykmentin I pataljoona eli Portun pataljoona. Kesällä vallankumoukset olivat ohi, telakkatoiminta jatkui, mutta merikasarmin otti haltuunsa Suomen vastaperustettu laivasto. Tämä yhteiselo jatkui 1960-luvulle saakka. 

Merisotilaat viettivät talvet kasarmilla ja kesät merellä. Toinen maailmansota toi ilmapommitukset, mutta myös vierailijoita Saksan ja Italian laivastojen merimiesten muodossa. Kasarmilta lähtivät myös vapaaehtoiset Viron vapaussotaan ja rauhanturvaajat Suezille.

Telakan muutettua Vuosaareen ja laivaston Turun Pansioon, jäi ratkaistavaksi merikasarmin tulevaisuus. Kirjan loppuosa kertoo remontista, jolla kasarmi kunnostettiin ulkoministeriön käyttöön, ministeriö muutti taloon 1986. Ylimmän kerroksen ikkunat palautettiin alkuperäiseen kaarimuotoonsa, ja aikoinaan rakentamatta jäänyt itäinen upseerirakennus rakennettiin nyt, betonista mutta empiretyyliin maalattuna, täydentäen näin "Suomen amiraliteetin" symmetrian. Historia 1810-luvun ja 1980-luvun väliltä pyyhittiin pois, voisi sanoa.

Alkuperäisestä kokonaisuudesta jäi jäljelle myös nykyisen Martti Ahtisaaren aukion etelälaidalla oleva sairaalarakennus. Aukion itä- ja länsilaidan talot ovat uusia, em. Ruotsin ajan portti osana jälkimmäistä. Telakan rakenteet ovat kadonneet, ja paikalle nousi 1970-1980-luvuilla kerrostaloja, tehden entisestä vallankumouspesäkkeestä uneliaan asuinlähiön. Aikoinaan sotalaivoja täyteen pakkautuneessa rannassa katajanokan pohjoisrannalla viettää nykyään kesiään Suomen jäänmurtajalaivasto.

Tätä kirjoitettaessa merikasarmi on jälleen remontin kourissa, tai ehkä jo valmistunutkin, muuttuen uusimman muodin mukaisesti avokonttoriksi. Tai avokonttorithan ovat jo menemässä muodista, mutta julkinen sektori seuraa aina viiveellä, ja joka tapauksessa koronapandemia etätöineen on perusteellisesti muuttanut toimistotyön käytänteitä. Hieno historiallinen rakennus joka tapauksessa säilyy.

keskiviikko 26. tammikuuta 2022

Antiikki & Design 206 (1/2022)

On syytä elvyttää myös blogin aikakauslehtikatsaus, tässä muutama nosto vuoden ensimmäisestä Anttiiki & Desigin numerosta.

Lehden kirjakatsauksessa huomion kiinnitti huomion Juha Järvelän Tove Janssonin Helsinki (Minerva 2021). Kirja meni oitis varaukseen kirjastosta, täytyyhän turkulaisen Helsinki-fanin tuollainen lukea. (Aiheesta myös täällä.)

Sekä jaetussa (1984) että muurin jälkeisessä (2011) Berliinissä käynyttä sykähdytti tietysti juttu Muurin varjossa, ja niin tosiaankin, muurin jälkeistä aikaa on jo kestänyt pitempään kuin itse muurin aikaa. Sitä en ollut tullut ajatelleeksi että itäpuolen Prenzlauer Berg säilyi sekä siksi ettei siellä ollut sotateollisuutta, myös siksi että lännestä tulleet pommittajat pudottivat pommikuormansa heti kaupungin ylle päästyään ja kaartoivat pois.

Kolmantena nostona juttu Allan Hjeltistä, itselleni tuntematon suuruus, vaan hänpä olikin syntyisin Turun kulmilta Kaarinan Littoisten verkatehtaan omistajan poika. Mies menetti omaisuutensa ennen kuolemaansa, mutta ehti sitä ennen lahjoittaa taidekokoelmansa Åbo Akademille, osin myös Serlachius-museolle Mänttään.

maanantai 24. tammikuuta 2022

Työläisaktivistin elämä ja teko

Täytyy myöntää että Ere Kolun (alias Kustaa Anders Liukonen) postuumit muistelmat Aktivisti - salaista sotaa Venäjän varjossa (2005) ei lunastanut odotuksia, jotka vauhdikas otsikointi antoi. Tekijä itse oli antanut teokselleen nimen Armoton kuvastin, ja toki aktivistivuodet olivat perin lyhyt joskin kohtalokas vaihe Liukosen elämässä.

Köyhän, mutta lukemaan innokkaan pojan nuoruus kului raskaissa ulkotöissä rakennustyömailla ja savotoissa, ja toi mieleen reilua kymmentä vuotta myöhemmin syntyneen isoisäni kertomukset kiertolaisvuosiltaan - ja kiertelevät jätkät ja hampuusithan Suomen ovat todella rakentaneet kun sitä tarkemmin ajattelee.

Oikeudentunto vei Liukosen suurlakon jälkeen taistelemaan tsaaria ja kapitalismia vastaan, lähinnä aseellisin ryöstöin kumoustoiminnan rahoittamiseksi. Vähemmän väkivaltaista toimintaa oli silkkipaperille painettujen lentolehtisten jakaminen venäläisille sotilaille - noinkohan noita lappusia olisi jossain arkistossa vielä jäljellä?

Muistelmat lyhyeltä ajalta aktivistina ovat toimijoiden suhteen valitettavan ylimalkaisia, olihan ne kirjoitettu vuosikymmeniä myöhemmin, ehkä oli tarpeen suojellakin vielä hengissä olevia, eikä illegaalissa työssä ollut hyväksikään tietää muiden kumouksellisten oikeita nimiä.

Keväällä 1907 Liukonen teki sitten äärimmäisen teon: hän ampui Kouvolan asemalaiturilla santarmien ilmiantajaksi epäillyn miehen, jääden välittömästi kiinni. Viipurin ja Katajanokan vankiloiden kautta tie vei minnekäs muualle kuin tänne Turkuun Kakolaan, jossa Liukoselta kului elämästä seuraavat 10 vuotta. Muistelmat Kakolasta ovat melkeinpä kirjan mielenkiintoisinta antia, katsaus arkeen kaltereiden takana. Enpä ollut sitäkään tiennyt Liukosen tapaisia luottovankeja vietiin Ahvenanmaalle linnoitustöihin maailmansodan aikana.

Maaliskuussa 1917 tapahtui yksi niistä historian käänteistä, jotka tekevät terroristeista vapaustaistelijoita. "Poliittisista" rikoksista tuomitut, jopa murhaajat, vapautettiin. Siperiassa karkotuksesta käveli vapauteen muuan Stalin, Kakolan sellistä puusepäksi vankeusvuosinaan opiskellut Liukonen. Jälkimmäinen ei terrorin poluilla kuitenkaan enää jatkanut, vaan elätti itsensä ja perheensä puusepäntöillä, osallistumatta enää sisällissotaankaan. Jatkosodassa tie vei vielä työvelvollisena Itä-Karjalaan, mutta muutoin elämän täytti työ, kirjalliset harrastukset ja toiminta työveänliikkeen parissa, ennen sotaa sosialidemokraattina ja sen jälkeen kansandemokraattina.

Kirja sisältää Liukosen tyttären Kaisa Salonen (hänet muistetaan Eeva-lehden Leelian lepotuoli -palstan pitäjänä) muistelua isästään, muistelmat löytäneen tyttärenpojan, toimittaja Ilpo Salosen alkusanat, sekä historioitsija Hannu Soikkasen taustoituksen tapahtumista, joiden keskellä Liukonen eli ja tekonsa teki.

"Vaari oli terroristi", HS 30.12.2005 (vain tilaajille) 

Tamperelainen Teatteri Telakka esitti 2007 elämäkertaan perustuvan näytelmän.

perjantai 21. tammikuuta 2022

Punaiset liput Helsingin kaduilla

Koska yksi asia johtaa toiseen ja siitä kolmanteen, huomasin lukevani Torsten Ekmanin kirjaa Punalippujen Helsinki: Työväenliikkeen varhaisvuodet 1883–1917 (2017). Jos ette kerro kenellekään, niin turkulaisenakin on tunnustettava että 1900-luvun alun Helsinki on kerta kaikkiaan kiehtova paikka, jonne tulee palattua aina uudestaan. Sinnehän Suomen historian painopiste oli tuolloin siirtynyt, muutaman korttelin säteelle Senaatintorista.

Ekmanin kirja kertoo siis työväenliikkeen vaiheet wrightiläisestä alusta aina sisällissodan syttymiseen. Työväestön ruohonjuuritason järjestäytymistä ei käsitellä, työväenluokan elämääkin vain ensimmäisessä luvussa. Sen sijaan kerrataan "ajan valtiolliset tapahtumat" (kuten tuolloin sanottiin): routavuodet, suurlakko, Viaporin kapina, toisiaan seuraavat yksikamarisen eduskunnan vaalit jne. On manifesteja, mellakoita, attentaatteja, kiihkeitä kansankokouksia ja kaikenlaista melskettä niin että hyvin käy ilmi ettei elämä täällä Venäjän imperiumin luoteiskolkassa ennen vuotta 1914 ollut mitään belle époquen ikuista kesää miesten pystykauluspaitoineen ja olkihattuineen.

Ekmanin teksti on mukanaan vievän luettavaa, alunperin ruotsiksi, ja suomentaja Veijo Kiuru on onnistunut hyvin tehtävässään. Vain yksi asiavirhe tökkäsi silmään: eiväthän jääkärit 1918 Suomeen Lockstedter Lagerista tulleet, vaan Libausta.

Erityisen kiinnostava oli luku Punaista anarkiaa. Suurlakkoa edeltänyt porvarillinen aktivismi tai oikeammin sanoen terrorismi "Verikoirien" muodossa on saanut viime vuosina julkisuutta parinkin kirjan ja omituisen tv-sarjan muodossa. Lakkoa vuosina 1906-07 seurannut työläisaktivismi on omassa horisontissani jäänyt vähemmällä, mutta melkoinen sikermä ryöstöjä, murhia ja attentaatteja senkin tilille ehti kertyä. Ilmiö oli samanaikainen Venäjällä riehuneen vasemmistoterrorismin kanssa, ja sen inspiroimaa, toimivathan venäläiset aateveljet usein juuri Suomesta käsin.

Ja se Helsingin kaupunkikuva sitten. Helsingin työväentalo, "torppa", sijaitsi vuosina 1898-1908 osoitteessa Yrjönkatu 27. Kun uusi työväentalo valmistui Siltasaareen, tontin osti Amos Anderson, ja paikalla tomi myöhemmin hänen perustamansa taidemuseo, ennen siirtymistään nykyisiin Amos Rexin tiloihin. Naapurissa Yrjönkatu 29:ssä toimi puolestaan kahvila Iris, jossa punaiset anarkistit 1906 punoivat juoniaan.

Keskuskatu 7:ssä (tuolloin vielä tosin nimeltään Hakapellonkatu) sijaitsi Helsingin VPK:n talo, jossa opiskelijoista koottu suojeluskaarti piti majaansa suurlakon ja Hakaniemen mellakan yhteenottojen aikana.Vuosina 1907-10 siinä kokoontui uusi yksikamarinen eduskunta. Sitä edeltäneet säätyvaltiopäivät taas kokoontuivat Säätytalolla, jonka portailla 1906 tungeksi mielenosoittajien jpukko vaatimassa luvatun yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden vahvistamista. Nyt tuo tasanne on jo kohta kahden vuoden ajan tuttu paikkana jossa pääministeri ja ministerit kommentoivat koronarajoituksia.

Senaatintori rakennuksineen seisoo jäljellä sellaisenaan, mutta poliisilaitos ei enää sijaitse etelälaidan Burtzin ja Helleniuksen taloissa. Kirjassa on tästä virkavallan toimipisteestä useampikin kuva, olihan vääntö järjestysvallasta keskeinen niin 1905 kuin 1917:kin.

Muutamia paikkoja siis lisää fiilisteltäväksi Helsingin reissuilla meille historiafriikeille, joille pääkaupungin kaduilla yhä vaeltavat puna- ja valkokaartien, Venäjän Itämeren laivaston anarkistimatruusien ja saksalaisen Itämeren disioonan sotilaiden haamut.

keskiviikko 19. tammikuuta 2022

Sakilaiset kuvina

Kuten viime viikolla mainittiin, 1900-luvun alun sakilaisista ei ilmeisesti ole säilynyt muita valokuvia kuin Helsingin poliisilaitoksen mug shotit. Sen sijaan heistä julkaistiin piirroksia aikakauden pilalehdissä. Tässä valikoima niitä, kaikki ovat peräisin Kansalliskirjaston digitaalisista aineistoista.

Tuulispää esitteli 1917 paitsi sakilaiset, myös heidän laulunsa. (Kuvat saa suuremmiksi klikkaamalla ne auki uuteen välilehteen.)

Kuvan signeeraus sen vasemmassa alakulmassa on epäselvä, mutta kuuluu mahdollisesti Onni Waldemar Alhoselle. Useimmat sakilaispiirrokset näyttävät olevan Hjalmar Löfvingin kynästä.

Kurikka 1915

Kurikka 1916

Kurikka 1916

Tuulispää 1917

Ruotsinkielisen pilalehti Fyrenin näkökulma suomenkielisiin sakilaisiin oli tietysti omanlaisensa. Piirroksen on signeerannut ilmeisesti Carolus Lindberg.


Koskelan kirjassa siteerattiin Fyrenin joulunumeron 1913 kuvausta Sörnäisistä. Sen kuvituksena oli tämä kuva "piston" tanssimisesta, piirtäjänä Rafael Rindell.


Oliko sakilaisten ulkonäkö siis pilapiirtäjien luomusta? Kaiketi ei, sillä kirjallisetkin kuvaukset vahvistavat arrogantin pukeutumistyylin ja käytöksen.

maanantai 17. tammikuuta 2022

Rakkauden arpajaiset?

Digitoijamme käsiteltäväksi tuli Rettigin tupakkatehtaan tuotantoon kuulunut Bahara-Bat-merkkisten sikareiden rasia. Sikareita ei rasiassa kuitenkaan enää ollut.


Niiden sijasta rasiassa oli neliskanttisia rullalle pyöriteltyjä paperilappuja, joihin oli lyijykynällä kirjoitettu lemmenhaaveisiin liittyviä ennustuksia, sekä positiivisia että negativisia.




Lappusia oli kaikkiaan 15 kpl, tässä ne kaikki:

Haluaa tavata

Saat pian uuden rakastajan

Hän halveksii sinua huikentelevan luonteesi tähden

Tahtoo omistaa

Hän kunjoittaa [sic] sinua

Hän halveksii sinua

Sinua rakastaa eräs vaalea poika (tyttö)

Rakastaa sinua

Menisi kanssasi naimisiin

Hän ei rakasta enä [sic] sinua

Sinusta juorutaan

Hän tahtoo rakastaa sinua hetken

Sinusta puhutaan hyvää

Hän luulee että halveksit häntä

Tahtoo omistaa

Eräänlainen versio rakastaa - ei-rakasta -leikeistähän tämä on. Rasiasta ilmeisesti arvottiin lappunen kertomaan ihastuksen todelliset tunteet. Itse muistan alakouluajoilta paperista taitellun version, jota sormenpäissä edestakaisin liikuttelemalla (siinä oli tasan 2 asentoa) tehtiin samanlaisia taikoja - mikä sen nimi mahtoi olla? EDIT: Sehän oli nimeltään paperikirppu.

Oikeastaan lisätietoja kaipaisi myös itse sikarirasiasta.


Sikarimerkki löytyy useampana versiona Finnasta, mutta siis - mikä ihmeen Bahara-Bat?

EDIT: Blogin lukija huomautti että Sumatralta löytyy paikkakunta nimeltä Batoe Bahara.

perjantai 14. tammikuuta 2022

Gallialaiset Sarmatian aroilla

Toivoin näemmä edellisen albumin kohdalla että seuraavassa päästäisiin taas gallien kotinurkkia kauemmas, ja toive toteutui. Asterix ja aarnikotka vie sankarit kauas itään Euraasian arovyöhykkeelle, Barbaricumiin, jossa sarmatialaisten shamaani Kataeine on yliluonnollisen yhteyden avulla kutsunut kollegansa Akvavitixin aseenkantajineen apuun.

Mistä on kyse? Tutkimusmatkailija Madventurus on suostutellut Caesarin lähettämään retkikunnan etsimään yhtä salaperäisen idän tarueläimistä, aarnikotkaa, sarmatialaisten pyhää eläintä. Apuunhan Galliasta on lähdettävä!

Akvavitix, Asterix, Obelix ja Idefix matkaavat halki lumen peittämän aron troikan vetämässä reessä, ja paljon muutakin Venäjään liittyvää on mukana nimiä ja bortskeittoa myöten. Perillä sarmaattien kylässä shamaani asuu jurtassa, muut kyläläiset pohjoisen havumetsävyöhykkeen hirsitaloissa. Ja kas, sarmaattien kylästä löytyvät gallialaiskylän asukkaiden kaksoisolennot aina "puupöllien toimitusmies Voffelineä" myöten.

Kylän miehet jäävät kuitenkin sivuosaan lapsia hoitamaan sillä kaukana idässä sotureita ovatkin naiset, nuo sotaiset amatsonit, jotka eivät gallien apua katso tarvitsevansa. Kun tarinan toimijat ovat näin koossa, seuraa kilpajuoksu halki arktisen maiseman kohti aarnikotkan asuinsijaa, roomalaisille siitä tosin tulee enemmänkin Raatteen tie.... Vaan eipä spoilata tässäkään lopputulosta, todetaan vain että letkeän tarinan ovat Jean-Yves Ferri ja Didier Conrad taas saaneet aikaan, suomentaja Mirka Ulannon nokkelasti lokalisoimana.

Uderzon kerrotaan sanoneen seuraajilleen että jokaisen tarinan tulee sisältää ainakin kaksi elementtiä: lopun juhla-aterian ja merirosvojen laivan upotuksen. Jälkimmäinen jää tällä kertaa väliin, niin kaukana merestä ollaan, ja yhdessä ruudussa näytetään miten merirosvot saavat kerrankin seilata kaikessa rauhassa. (Merirosvothan olivat alunperin viittaus Jean-Michel Charlierin Punaparta-sarjakuvaan, mutta vitsistä tuli vakioteema.)

Asterixissa vieraat kielet on esitetty erilaisella fontilla, tällä kertaa asia on ratkaistu kääntämällä sarmaattien puheessa E-kirjain pelikuvakseen. Jos kohta sukupuoliroolit ovat tässä albumissa kääntyneet, on naisihanne pysynyt ennallaan. Roomalaissotilaat ovat lääpällään vangiksi saatuun ja oppaaksi pakotettuun amatsoniin (nimeltään Kalashnikova!), joka mm. aiemmin tavattujen Mimosan ja (Mimosaksi tekeytyvän) Latraviatan tavoin on pitkänhuiskea tuuheahiuksinen blondi. Välimerenmaiden miesten maku on sama vuosituhannesta toiseen?

Yksi amatsoneista ihastuu puolestaan Obelixiin, eikä jääkään ilman vastakaikua. Ei ole kuitenkaan suuri spoilaus paljastaa ettei Gallian aikamiespoikien poikamiesaika vielä tähänkään pääty. Kaikkiaan tämä on 39. Asterix-albumi, ja viides post-uderzolainen.

keskiviikko 12. tammikuuta 2022

Kauheuksia Turussa

Ostin lokakuussa Turun kirjamessuilta Rauno Lahtisen uutuusteoksen Murhia ja hirmutekoja Turussa (Kustannusliike Sammakko 2021), joka muistini mukaan myös palkittiin tietokirjojen sarjassa samoilla messuilla. Kirjassa on esitelty sanomalehtiaineistoon perustuen kronologisessa järjestyksessä 61 Turussa tapahtunutta (tai Turkuun liittyvää) henkirikosta tai muuta kauheutta (pari uhreja vaatimatonta ryöstöäkin joukossa) 1900-luvun alusta aina vuoden 2017 terrori-iskuun.

Tapaukset painottuvat 1900-luvun alkupuolelle, eikä ihme, aika oli huomattavasti väkivaltaisempaa kuin omamme, ja murhat ja tapot yleisiä. Masentavan yleinen peruskuvio oli umpijurrissa oleva mies puukottamassa kaveriaan, veljeään tai satunnaista ohikulkijaa. Viinaa juotiin paljon, jokainen työmies kantoi puukkoa, ja ampuma-aseitakin tuntuu olleen käsillä aina kun tarvittiin.

Pakko tunnustaa että mielenkiintoisimmiksi nousevat yläluokkaisemmat, komisariopalmumaiset murhat, kuten Alma Malkin katoaminen 1924 (ruumis löytyi Ruissalon vesiltä 1926, mutta ilmiselviä syyllisiä ei koskaan tuomittu) ja kauppias John Engblomin murha Vartiovuorenmäellä 1927. Jälkimmäisestä tapauksesta tuli todellinen aikansa mediaspektaakkeli, ja tekijät armahdettiin pian tuomionsa jälkeen. Tapahtuma on antanut aiheen Turun kaupunginteatterin näytelmäänkin vuonna 2018. Varsin kuuluisia olivat aikanaan myös Turun hovioikeuden presidenti Valde Hirvikannan murha 1911, sekä kahden jääkärin välienselvittely Hamburger Börsissä 1921.

Kun muutin Turkuun 1982, niin Sirkka-Liisa Valjuksen murha Rauhankadun kerrostalossa 1963 oli vielä jonkinlaista elävää kansanperinnettä, ja itse asiassa tämä selvittämätön tapaus näyttää kiehtovan nojatuolisalapoliiseja edelleen. Vaikken rikosuutisointia ole juuri seurannut, on muutama vuoden 1982 jälkeinen tapaus jäänyt mieleen: Mini-Hinnan tuhopoltto 1983, Hirvensalon Papinsaaren taksisurma, antikvariaattimurha Läntisellä Pitkälläkadulla 1986, vappupuukotukset 1999 ja tietysti terrori-isku vuonna 2017.

Jotkin ovat sitten vain menneet ihan ohi ilman mitään muistikuvia, kuten Viking Sallyn tapaus 1987, jota vastikään on alettu penkoa uudelleen, tai Mannerheiminpuiston puukkomurha 2009, jonka tekijä tunnusti tekonsa vasta vuosia myöhemmin, ja kertoi seuranneensa Murha.infon sivuilta oliko poliisi päässyt hänen jäljilleen.

Monet 1900-luvun alkupuolen murhapaikoiksi joutuneet puutalot ovat hävinneet, mutta vielä tietysti löytyy paikkoja, joissa vierailla jos morbidia mielenkiintoa aihepiiriin tuntee. Turussa järjestetään kesäisin myös murha-, rikos-, kauhu- ym. kierroksia joille osallistua. Useimmat kirjan teot tehtiin keskustan ruutukaava-alueilla ja loput lähinnä pahamaineisissa esikaupungeissa. Ruissalossakin tuntuu monen elämä päättyneen väkivaltaisesti, jopa romanttisella Choraeuksen lähteellä, jonka luona tai lähistöllä syksyllä 1947 sai surmansa kolme ihmistä. Lähimmäs omia kulmia tulee kevään 1956 Halistenkoskesta löytynyt päätön, kädetön ja jalaton tatuoiden miehen ruumis. Tapaus toi jo mieleen romaanin 1793 torsomurhan. Ruumis tunnistettiin ja teolle löytyi epäilty tekijäkin, jota kuitenkaan ei koskaan tuomittu.

maanantai 10. tammikuuta 2022

Rentut riesana 1900-luvun alun Helsingissä

Näin pian lipsahdettiin Turusta Helsinkiin, mutta 1900-luvun alun esikaupunkien elämä alkoi kiinnostaa niin, että lainasin myös Kari Koskelan kirjan Huligaanit - katuelämää Sörkassa suurlakosta sisällissotaan (2002). Koskela on tavoittanut lähteinään käyttämistä poliisin ja oikeuslaitoksen pöytäkirjoista nelisensataa vuosien 1905-1918 välisenä aikana Pitkänsillan pohjoispuolella vaikuttanutta nuorisorikollista, ja löytänyt siten ihmiset myytin takaa.

Sillä myyttisiä sakilaiset todella olivat. Otetaan jo pelkkä ulkonäkö. Porvarillinen lehdistö julkaisi joukoittain karikatyyrejä, joiden todistus sakilaisen pukeutumisesta on yhteneväinen: otsatukka, leveälierinen hattu, kaulassa huivi, takin alla vaakaraidallinen merimiespaita, jalassa leveälahkeiset samettihousut. Valokuvia tästä asukokonaisuudesta ei tunnu säilyneen (kannen kuvassa on kengänkiillottajapoikia, josta ammattikunnasta usein sakilaiseksi päädyttiin), eikä Finnasta löydy ainuttakaan vaatekappaletta, joka heihin olisi liitetty.

Sakilaisilla oli oma tyylinsä kävellä, ja tietysti oma puheenpartensa, stadin slangi. Tyylin lisäksi riitti toksista maskuliinisuutta vaikka muille jakaa. Rahat ansaittiin hanttihommilla, varastamalla ja viinaa myymällä, vapaa-aika kului kortinpeluun, ryypiskelyn ja tappelemisen merkeissä. Väkivalta oli keskeinen osa miehistä identiteettiä, ja mukana pyörineiden tyttöjen kohtalo tyly, "melkein joka likka tuli raiskatuksi", muisteli nainen lähteinä olleissa Ylen stadilaishaastatteluissa myöhemmin.

Tanssittiinko sakilaisten kantapaikoissa eroottisluonteista "pistoa" tosiaan puukko hampaissa? Siinä missä vuosisata myöhemmin tyyliä haetaan rap-videoista, sakilaiset ilmeisesti ammensivat Pariisin apasseja kuvaavista filmeistä ja kioskikirjallisuudesta. Puukko oli jokaisella sakilaisella aina mukana, siitä ei ollut epäilystäkään. Vaikka jengielämä ei kovin organisoidulta vaikuttanut, katujen kasvateilla oli oma hierarkiansa, ja omaa paikkaansa siinä kuului puolustaa kuin vanhempien aikojen aatelismiehen kunniaansa.

Vaikka puukko heilui herkästi, varsin harvoin tuntuu kukaan hengestään päässeen, sitäkin toki tapahtui. Helsingin taksipalvelut tuntuvat tuolloin olleen korkealuokkaisia, sillä joka ikinen poliisin kirjoihin viety puukotus tuntuu päättyvän siihen, että reiän nahkaansa saanut kiidätetään vuokra-ajurin kyydissä paikattavaksi kirurgiseen sairaalaan. Sinne, Tähtitorninmäelle, olikin suora reitti Pitkänsillan yli pitkin Unioninkatua.

Työväenliikkeelle sakilaiset muodostivat ylitsepääsemättömän ristiriidan. Nämä häiritsivät myös työväenyhdistyksen iltamia ja muita tilaisuuksia, kuten lehdissä jouduttiin toistuvasti valittamaan. Vain urheiluseuran voimailijoiden toimesta pystyttiin rentut tarvittaessa heittämään ulos työväentalolta. Toisaalta sakilaisten kahinoissa luokkaviholliseksi koetun poliisin kanssa täytyi pitää "omien" puolta, ainakin vihjaistava poliisin provosoineen, käyttäneen liialllista väkivaltaa jne. Ja viime kädessä syy oli "viinaporvariston", joka ei suostunut työväenliikkeen ajamaan kieltolakiin.

Porvarilliselle ja ruotsinkieliselle Helsingille sakilaiset olivat jo kerrassaan vieras eliölaji. Pilalehti Fyrenin joulunumerossa 1913 ilmestyi reportaasi, jossa toimittaja kertoo retkestään sakilaisluoliin ulkolaiseksi merimieheksi pukeutuneena. Eksotiikkaa riittää, vaikka äidinkieleltään ruotsalainen reportteri ei kaikkea "pesunkestävien suomalaistyyppien" puhetta tainnut ymmärtääkään.

Ja lopuksi takaisin Turkuun. Juotiin ja tapeltiin sitä Turunkin esikaupungeissa, mutta pukeuduttiinko yhtä tyylikkäästi?

perjantai 7. tammikuuta 2022

Raunistulan punainen naiskaarti

Spin-offina Perälän kirjalle Turun 1900-luvun vaihteen esikaupungeista tuli luettua Anu Hakalan Housukaartilaiset - Maarian punakaartin naiskomppania Suomen sisällissodassa (2006). Asia kiinnosti paikallis-historiallis-maantieteellisesti, eli missä Maarian naiskaartilaiset asuivat ja työskentelivät?

Lähes kaikki asuivat tuolloin Maarian pitäjään kuuluneessa Raunistulan esikaupungissa, muutama lähellä sitä Turun puolella rajaa. Suurin osa oli tehtaalaisia, ja tehdastyötä oli naisille tarjolla ihan kotikulmilla. Suurin yksittäinen työllistäjä oli "Pumpula" eli Ab John Barker Oy:n puuvillatehdas. Aurajoen rannalla Linnankadulla olevaan kehräämöön (purettu, paikalla nyt Barkerinpuisto) oli tosin pitempi työmatka, mutta kutomo oli Raunistulassa (alunperin sokeritehdas Alfa, joka toimi vain pari vuotta 1900-luvun taitteessa, rakennus edelleen jäljellä).

Maariassa sijaitsivat myös makeistehdas Hellas (lopettanut toimintansa 2006, mutta useaan otteeseen laajennettu rakennus edelleen jäljellä) ja Maarian tiilitehdas (jäljellä vain rauniot). Rautatiesillan takana Aurajoen toisella puolen sijaitsi Turun Rautateollisuus- ja Vaunutehdas Oy (purettu, osa rakennuksista jäljellä Åbo Akademin käytössä).

Näiden lisäksi muutamia naiskaartilaisia työskenteli Idmanin kalkkitehtaassa, Juseliuksen paitatehtaassa (toimi tuolloin Vanhalla Raatihuoneella), Turun verkatehtaassa (tehtaasta jäljellä Verkahovi), Åströmin harjatehtaassa (nykyinen Turun museokeskuksen toimitalo) ja kalatehtaassa. Osa työskenteli palvelijattarina ym., eikä kaikkien työpaikka käy lähteistä ilmikään.

Hakala on selvitellyt naisten verkostoitumista ja sitä miten monet tunsivat toisensa sukulaisuuden, työpaikan tai asuinkumppanuuden (nuoret naiset asuivat usein yhdessä kämppiksinä) kautta. Eniten yhdisti tietysti jäsenyys Raunistulan työväenyhdistys Tarmossa, jonka talossa (edelleen jäljellä) Maarian punakaartin V komppania perustettiin maaliskuussa 1918. 

Aivan määrävahvuuteen ei komppania yltänyt, mutta sen tie vei taisteluihin Satakunnan rintamalla kun sota oli jo kääntymässä tappiolliseksi punaisille, ja lopulta antautumiseen Lahdessa. Hakalan listaamista 61:stä naiskaartilaisesta ei 11 enää koskaan Raunistulan mutkitteleville kujille palannut: 4 kaatui taisteluissa ja 7 kuoli teloittajien luodeista.

Mikä sai Raunistulan työläisnaiset sotaan lähtemään? Naisten oma ääni on säilynyt vain valtiorikosoikeudenkäyntien pöytäkirjoissa, eikä niiden kuulusteluissa ymmärrettävästi kannattanut omalla vallankumouksellisuudellaan kehua, ennemminkin vakuuttaa että mukaan oli liitytty työttömyyden ja nälän pakottamina. Totta oli tietysti jälkimmäinenkin, punakaartin päiväraha saattoi olla kolminkertainen siihen päiväpalkkaan mitä makeisia paperiin käärimällä Hellakselta sai.

Hakala on nähnyt värväytymisen syitä em. verkostoitumisessa eli porukan paineessa. Työväenlehdistö myös esitti vallankumoustaistelun paljon menestyksekkäämpänä kuin se todella oli, vielä tappionkin häämöttäessä. Ja tietysti maaliskuusta 1917 alkanut vallankumouksellinen liikehdintä oli luonut uskon siihen että kaikki on mahdollista, jopa aseisiin nousemalla. Turku ja Raunistula olivatkin Suomen punaisimpia kolkkia, mutta koko Turun vaiheista vuosina 1917-1918 toiste.

Suomen sisällissodan naiskaarteista Wikipediassa.

keskiviikko 5. tammikuuta 2022

Kylistä lähiöiksi (3)

Petri Aallon ja Mikko Laaksosen Turun lähiöt - aluerakentaminen Turun kaupunkiseudulla ilmestyi viime vuonna, ja kertoo vuosina 1950-85 aluerakentamisena toteutetuista kerrostalovaltaisista asuntoalueista Turussa, Kaarinassa, Liedossa, Naantalissa ja Raisiossa.

Tuloksena on ollut perusteellinen käsikirja kaikista aikakauden kerrostalovaltaisista asuinalueista, eli omat kotikulmansa siitä voinee löytää enemmistö turkulaisista. Kuvituksena on valtaisa määrä rakentamis- ja nykyhetken valokuvia, pohjapiirroksia, asuinalueiden pienoismalleja ja mm. esitteitä, joilla rakennettavia asuntoja myytiin.

Talot rakennettiin joko yksirappuisiksi pistetaloiksi tai useampirappuisiksi lamellitaloiksi.  Edellämainitut olivat yleensä aina korkeampia, ja kun ne sijoitettiin usein metsäisten mäkien laelle ("metsälähiöt"), ne ulottuivat reilusti yli puiden latvojen antaen ylimpien kerrosten asukkaille hulppeat näköalat, ja talot itse puolestaan muodostaen kaupungin horisonttia hallitsevia ryppäitä, asian jonka voi havaita vaikkapa Luolavuoren laelle tai Kuuvuoren näköalapaikalle kiivettyään. 1970-luvulla muotiin tulivat tiiviimmät, tasamaalle rakennetut, kokonaisuudet, ja opin nyt että niillä on oma nimikin, kompaktikaupunki. Sellaisia Turussa ovat Runosmäki, Ylioppilaskylä, Härkämäki, Jäkärlä ja Varissuo.

Lähiörakentaminen oli ratkaisu sodanjälkeiseen asuntopulaan ja sitä seuranneeseen maaltamuuttoon. Nuoremmat sukupolvet tuskin tajuavat millainen asumistason nousu se usein myös usiin taloihin muuttaneille oli. Omasta puolestani voin sanoa että yhteen kirjassa esiteltyihin lähiöön, Turun ylioppilaskylään, muuttaessani 1982 se oli ensimmäinen asuntoni jossa oli suihku ja hanasta tuli myös kuumaa vettä.

Lähiöt mieltää elementtirakentamiseksi, mutta 1950-luvulla talot rakennettiin vielä paikan päällä, elementtirakentaminen yleistyi vasta 1960-luvun alkupuolella, ja itse asiassa Turun ensimmäiset elementtitalot rakennettiin 1957-59 keskustaan (Itäinen Pitkäkatu 39, Kupittaankatu 45, Eerikinkatu 41).

Suurempi harhaluulo on että Suomen lähiörakentamisen esikuvana olisi ollut itäblogin rakentaminen. Kyllä esikuvat tulivat lännestä, ja itse elementtirakentamisen tekniikka Ranskasta. Itse asiassa neuvostojohtajat ihastuivat Suomen vierailuillaan suomalaisen rakentamisen tasoon niin että sitä haluttiin jäljitellä idässäkin, krouvimmalla laadulla ja mittakaavalla vain.

Myytti on myös se, että lähiöt rakennettiin "tilapäisiksi, kestämään 30-40 vuotta". Mistään aikalaisaineistosta ei löydy viittausta tilapäisyydestä, ja sen pohjalta mitä itsekin nykyhetken rakentamisesta tietää, lienee vuosikymmenten takainen rakentaminen ollut paljonkin kestävämpää, ja monet lähiöt ovatkin jo käyneet läpi peruskorjauksen.

Entä sitten korruptio, hyvä veli -verkosto, maan tapa jne.? Tekijöiden mielestä sitä ei kannata liioitella. Kestitsemisestä mentiin myöhemmin käräjillekin, kun sopivan ja sopimattoman rajoja alettiin hakea, mutta rakentamisen laatuun se ei vaikuttanut.

Itse lähiöelämää asukkaiden kannalta ei kirjassa ole käsitelty, mutta viitataan sen sijaan muutamaan sitä kuvaavaan romaaniin. Jukka Parkkisen Kaupungin kaunein lyyli (1986) sijoittuu Uittamolle,  Noora Vallinkosken Perno Mega City (2018) tietystikin Pernoon, Riku Korhosen Kahden ja yhden yön tarinoita Ilpoisiin, Marko Kitin Viidakko (2003) Varissuolle ja Jorma Ranivaaran Skeittaaja-kirjasarja Lausteelle.

Lisää lähiöistä Yle Areenan audiosarjassa.

maanantai 3. tammikuuta 2022

Kylistä lähiöiksi (2)

Ennen lähiöitä olivat esikaupungit, ja niistä kertova Tauno Perälän väitöskirja Turun esikaupungit ja niiden aiheuttamat probleemat ensimmäiseen maailmansotaan mennessä ilmestyi jo 1951. Turkulainen teollisuus alkoi 1800-luvun jälkipuoliskolla nopeasti kasvaa, ja vetää puoleensa väestöä maalta. Tulijat olisivat hyvin mahtuneet Turun silloiselle kaupunkialueelle, mutta rakentaminen ja asuminen oli siellä säädellympää ja olisi tullut vähävaraisille liian kalliiksi. Halvempaa oli vuokrata tontti ulosmenoteiden varsien maatiloilta ja rakentaa hartiapankilla oma mökki, kukin makunsa ja varojensa mukaisen.

Aninkaistentullin taakse Satakuntaan ja Tampereelle vievien teiden varrelle syntynyt Raunistula, ja Hämeentullin taakse syntynyt Nummenmäki olivat esikaupungeista suurimmat ja kuuluisimmat, mutta sellaisiksi lasketaan myös Juhannuskukkulan taakse syntynyt Kähärinmäki, ja kaupunkialueen eteläpuolen Vähäheikkilä. Uudenmaantien suunnassa Turun kaupungin eteläinen takamaa ulottui varsin kauas, eikä kaupunki vuokrannut takamaitaan asuintonteiksi. Niinpä Uudenmaantullin taakse ei esikaupunkia syntynyt.

Perälä käsittelee väitöskirjassaan monipuolisesti rakennuskannan syntyä ja ominaispiirteitä, niiden sisustusta ja asukkaiden elämänmenoa, samoin kuin koko sosiaalista ja kulttuurista miljöötä joka kaupungin tullien taakse syntyi. Esikaupunkeihin muuttaneet säilyttivät siteensä kotiseudulleen ja pysyivät maalaisina koko ikänsä, seuraavat sukupolvet olivat jo kaupunkilaisempia. He liittyivät mieluummin Turun seurakuntiin ja antoivat merkitä nimensä Turun henkikirjaan.

Kuten jo kirjan alaotsikosta käy ilmi, esikaupunkien vapaa elämänmeno ei mitenkään huoletonta ollut, ja Perälän kuvaama työläisyhteisöjen elämä oli juuri niin kovaa ja karua kuin se 1800- ja 1900-lukujen taitteessa vain saattoi olla. Lasten oli mentävä raskaisiin töihin jo varhaisessa teini-iässä, pienemmät saivat kartuttaa perheen kassaa jopa kerjäämällä. Aikana vailla joukkoliikennettä tai edes pölkupyöriä työmatka oli taitettava kävellen ja saattoi Raunistulasta ja Nummelta Aurajokisuun telakoille ja tehtaille viedä tunninkin suuntaansa, muutoinkin pitkien työpäiven päälle.

Virkavallan ote ei vielä pitkään esikaupunkien synnyttyä niiden alueille ulottunut, alkoholismi ja väkivaltarikollisuus tekivät näistä nyttemmin idyllisistä pientaloalueista aikoinaan todellisen no-go zonen, jolla ulkopuolinen sai kerjäämättä turpaansa. Varsinkin Raunistulan pahamaineisuus säilyi pitkälle 1900-lukuakin.

Maineestaan huolimatta eivät esikaupungit olleet vailla asukkaidensa omaa positiivista toimijuutta. Työväenyhdistykset syntyivät niihin jo varhain, Raunistulaan Tarmo, Nummenmäelle Taisto, Vähäheikkilään Into ja Kähärinmäelle Riento. Myös vapaapalokuntia, raittius- ym. yhdistyksiä syntyi, mutta erityisen tärkeiksi tulivat urheiluseurat, kuten Raunistulan Pyrkivä ja Nummenmäen Jyry ja Kaiku. Perälän mielestä ei ollut ensinkään sattumaa että huliganismin korkein aalto alkoi taittua urheiluseurojen perustamisen jälkeen, nuorten miesten saadessa vapaa-aikaansa parempaa tekemistä.

Julkinen valtakin havatui siihen etteivät Maarian ja Kaarinan maalaiskuntien resurssit riittäneet niiden alueille syntyneiden asutusryppäiden hallinnointiin. Esikaupungeista tulikin 1905 taajaväkisiä yhdyskuntia, mikä teki mahdolliseksi laatia niille palo-, poliisi-, terveys- ja järjestyssäännöt. Lopullinen ratkaisu asiaan saatiin kuitenkin vasta kun alueet liitettiin Turkuun, Kaarinan puoleiset 1939 ja Maarian puoleiset 1944.

lauantai 1. tammikuuta 2022

Kylistä lähiöiksi (1)

Turun museokeskus julkaisi viime vuoden lopulla kirjan Kylistä kasvoi Turku - Kaarinasta, Maariasta ja Raisiosta Turkuun liitettyjen kylien historiaa. Turun kaupunki pysyi vuosisadat varsin pienellä alueella Aurajoen varressa. Laajeneminen naapurikuntien alueelle alkoi 1800-luvun lopulla, ja 1900-luvulla nopeasti kasvava kaupunki liitti itseensä osan Kaarinaa ja Raisiota, ja nielaisi vanhan Maarian kerrassaan kokonaan - lentokenttää varten napattiin vielä pala Ruskostakin. Näillä alueilla oli ollut keskiajalta saakka kymmenittäin kyliä, yksinäistaloja ja kartanoita, joiden vaiheet on nyt koottu yksiin kansiin. Pois ovat rajautuneet vain Turkuun kuuluvat saaret ja Turun pohjoiseen kurkottava "häntä", entinen Paattinen.

Kylien kohtalo käsittää koko kirjon täysin tai lähes täysin kadonneista (Kairinen) vielä kylämäillään viljelystensä keskellä koskemattomina kohoaviin (Kurala, Halinen). Näiden väliin jää suuri joukko kyliä tai taloja, joista usein on säästynyt rakennus tai pari ne nielaisseiden asuma-alueiden kätköissä, ja jotka ovat antaneet nimensä kaupunginosille, lähiöille ja kaduille. Lähimpänä omaa kotiani löytyvät esim. Räntämäen alueelta ehjänä säilynyt Hamaron kylän Vähätalon pihapiiri ja Niuskalan yksinäistilasta jäljelle jäänyt kivinavetta.

Turku-harrastajalle tämä museokeskuksen tutkijoiden vuosikymmenen aikana keräämä tietopaketti satoine vanhoine valokuvineen on oikea aarreaitta. Kirjan avulla voi bongata Turun alueen säilynyttä vanhaa rakennuskantaa joko mukavasti kotona Googlen kartan ja katunäkymien avulla, tai kesemmällä ulkona reippaillen. 

Faktoja riittää ammennettavaksi niin paljon että tähän vain hupaisa trivia loppukevennykseksi. 1800-luvun lopulla Pisu ja Kakkarainen koettiin niin säädyttömiksi että ne nimettiin uudelleen: edellisestä tuli Peltola ja jälkimmäisestä Koivula. Kansanetymologia on selittänyt vanhat nimet Ruotsin kuninkaan pysähdyksillä tarpeilleen. Pisu-Peltolan kantatila on jäänyt sittemmin keskelle Peltolan siirtolapuutarhaa.

Kirjan esittely Turun museokeskuksen sivuilla.

Yle Uutisten verkkouutinen ja video, haastateltavina kirjaa tekemässä olleet Sanna Kupila ja Elina Saloranta.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...