Kylistä lähiöiksi (2)

Ennen lähiöitä olivat esikaupungit, ja niistä kertova Tauno Perälän väitöskirja Turun esikaupungit ja niiden aiheuttamat probleemat ensimmäiseen maailmansotaan mennessä ilmestyi jo 1951. Turkulainen teollisuus alkoi 1800-luvun jälkipuoliskolla nopeasti kasvaa, ja vetää puoleensa väestöä maalta. Tulijat olisivat hyvin mahtuneet Turun silloiselle kaupunkialueelle, mutta rakentaminen ja asuminen oli siellä säädellympää ja olisi tullut vähävaraisille liian kalliiksi. Halvempaa oli vuokrata tontti ulosmenoteiden varsien maatiloilta ja rakentaa hartiapankilla oma mökki, kukin makunsa ja varojensa mukaisen.

Aninkaistentullin taakse Satakuntaan ja Tampereelle vievien teiden varrelle syntynyt Raunistula, ja Hämeentullin taakse syntynyt Nummenmäki olivat esikaupungeista suurimmat ja kuuluisimmat, mutta sellaisiksi lasketaan myös Juhannuskukkulan taakse syntynyt Kähärinmäki, ja kaupunkialueen eteläpuolen Vähäheikkilä. Uudenmaantien suunnassa Turun kaupungin eteläinen takamaa ulottui varsin kauas, eikä kaupunki vuokrannut takamaitaan asuintonteiksi. Niinpä Uudenmaantullin taakse ei esikaupunkia syntynyt.

Perälä käsittelee väitöskirjassaan monipuolisesti rakennuskannan syntyä ja ominaispiirteitä, niiden sisustusta ja asukkaiden elämänmenoa, samoin kuin koko sosiaalista ja kulttuurista miljöötä joka kaupungin tullien taakse syntyi. Esikaupunkeihin muuttaneet säilyttivät siteensä kotiseudulleen ja pysyivät maalaisina koko ikänsä, seuraavat sukupolvet olivat jo kaupunkilaisempia. He liittyivät mieluummin Turun seurakuntiin ja antoivat merkitä nimensä Turun henkikirjaan.

Kuten jo kirjan alaotsikosta käy ilmi, esikaupunkien vapaa elämänmeno ei mitenkään huoletonta ollut, ja Perälän kuvaama työläisyhteisöjen elämä oli juuri niin kovaa ja karua kuin se 1800- ja 1900-lukujen taitteessa vain saattoi olla. Lasten oli mentävä raskaisiin töihin jo varhaisessa teini-iässä, pienemmät saivat kartuttaa perheen kassaa jopa kerjäämällä. Aikana vailla joukkoliikennettä tai edes polkupyöriä työmatka oli taitettava kävellen ja saattoi Raunistulasta ja Nummelta Aurajokisuun telakoille ja tehtaille viedä tunninkin suuntaansa, muutoinkin pitkien työpäiven päälle.

Virkavallan ote ei vielä pitkään esikaupunkien synnyttyä niiden alueille ulottunut, alkoholismi ja väkivaltarikollisuus tekivät näistä nyttemmin idyllisistä pientaloalueista aikoinaan todellisen no-go zonen, jolla ulkopuolinen sai kerjäämättä turpaansa. Varsinkin Raunistulan pahamaineisuus säilyi pitkälle 1900-lukuakin.

Maineestaan huolimatta eivät esikaupungit olleet vailla asukkaidensa omaa positiivista toimijuutta. Työväenyhdistykset syntyivät niihin jo varhain, Raunistulaan Tarmo, Nummenmäelle Taisto, Vähäheikkilään Into ja Kähärinmäelle Riento. Myös vapaapalokuntia, raittius- ym. yhdistyksiä syntyi, mutta erityisen tärkeiksi tulivat urheiluseurat, kuten Raunistulan Pyrkivä ja Nummenmäen Jyry ja Kaiku. Perälän mielestä ei ollut ensinkään sattumaa että huliganismin korkein aalto alkoi taittua urheiluseurojen perustamisen jälkeen, nuorten miesten saadessa vapaa-aikaansa parempaa tekemistä.

Julkinen valtakin havahtui siihen etteivät Maarian ja Kaarinan maalaiskuntien resurssit riittäneet niiden alueille syntyneiden asutusryppäiden hallinnointiin. Esikaupungeista tulikin 1905 taajaväkisiä yhdyskuntia, mikä teki mahdolliseksi laatia niille palo-, poliisi-, terveys- ja järjestyssäännöt. Lopullinen ratkaisu asiaan saatiin kuitenkin vasta kun alueet liitettiin Turkuun, Kaarinan puoleiset 1939 ja Maarian puoleiset 1944.