Uusi käänne -purkutalotaideteos Naantalissa

Viime vuonna oli nykytaidetta esillä runosmäkeläisessä purkutalossa, ja nyt tänä kesänä Naantalissa. Uusi käänne -purkutalotaideteosn on tuonut yhteen taiteiliijoita ja taiteilijakollektiiveja, joiden käyttöön on annettu 1973 valmistunut Marianrinteen asuinkompleksi. Tälläkin kertaa jäävään itseni kommentoimasta nykytaidetta ja saatte vain joukon kuvia. Ilman muuta käymisen arvoinen kun Naantaliin menette.

Ja taidetta on tietysti levittäytynyt myös sisäpihalle ja luhtikäytäville.

 

Rakennuksia ollaan purkamassa saksalaisyhtiön suunnitteleman kylpylän tieltä. Ajatus ei ole saanut Naantalissa varauksetonta kannatusta. Kylpylähankkeesta Ylellä täällä ja täällä.

Arkeologisia kenttätöitä Varsinais-Suomessa 2025

 

Ja jälleen kerran oli kevään arkeologisen kohokohdan aika.

Anna-Maria Niinikoski ja Kristiina Syrjäsuo esittelivät Turun kaupunginmuseon ja Turun Lasarettimuseon yhteishankkeena tehtyä selvitystä ihmisjäänteistä museokokoelmissa. Aiheeseen suhtaudutaan sensitiivisemmin kuin ennen, ja museokentällä selvästi kaivataan jonkinlaista linjausta, mitä työryhmä on nyt luomassa.

Jussi Kinnunen kertoi Turun tuomiokirkon ullakoiden laserkeilauksesta ja sen haasteista. Teknologia meni ymmärrykseni yli, mutta vaikuttavan suurta ja yksityiskohtaista visuaalista dataa näillä nykyajan laitteilla syntyy.

Tuomiokirkon parissa jatkoi Tanja Ratilainen, joka kertoi tornin toisessa kerroksessa olevasta huoneesta, josta on löytynyt käymälä eli latriini. Latriini oli sijainnut tornin pohjoisseinässä ja poistunut siten käytöstä kun Tarkk'ampujien kappeli rakennettiin. Perseenpyyhintätikku ja löydökset sitä itseään, jota näissä tapauksissa kutsutaan koproliiteiksi, vahvistivat rakennelman funktion. Olivatpa rotatkin ehtineet rakentaa sinne pesänsä, käyttäen aineksina tekstiili- ja papeririekaleita, edelliset ehkä hautavaatteista ja jälkimmäiset kirkossa sijainneesta kirjastosta/arkistosta järsittyjä. Huoneessa oli ollut myös tulisija, uuni tai takka, ehkä jopa öylättien paistamiseen? Huoneessa oli ollut useampi ikkunasyvennys penkkeineen (Turun linnan tapaan siis), joten oliko se ehkä aikoinaan tuomiokapitulin edustustila tai pyhiinvaeltajien majapaikka. Rapuja siellä ainakin oli löytyneiden saksien perusteella syöty.

Hanna-Maria Pellinen ja Petro Pesonen esittelivät Raision Mahittulaa, josta metallinetsijät löysivät viime vuonna satojen hopearahojen kätkön, ja arkeologinen kaivaus toi vielä 45 kolikkoa lisää - "rahaisa Raisio"  on siis epiteettinsä veroinen, sen alueelta kun on tehty huomattavia rahalöytöjä jo aiempina vuosisatoina. Nyt löytyneet rahat ovat 1000-luvulta, nuorin v. 1075, ja pääosin ne ovat Saksan ja Alankomaiden alueelta, ja muiden löytöjen perusteella niiden kontekstina on rautakautinen asuinpaikka.

Metallinetsintä oli tuonut esiin myös Sauvon Hallelassa rautakautisia polttohautauskalmistoja, joita Jere Leppänen oli käynyt tutkimassa. Löydöt tehnyt henkilö oli myös kustantanut luupaloille C14-ajoituksen, joka vei 400-500-luvuille, kansainvaellusaikaan ja merovingiajan alkuun. Metallinetsintäharrastuksen ansiosta Sauvon tunnettujen rautakautisten kohteiden määrä on kolmessa vuodessa kolminkertaistunut ja kiinteiden muinaisjäännösten määrä kaksinkertaistunut.

Polttohautauskalmisto on myös Liedon Pettisissä, jossa viime vuonna pidettiin opetuskaivauksia jo kuudetta kesää Juha Ruohosen johdolla. Kesän yllätys oli ruumishautaus, korujen perusteella naisen. Pettinen on poikkeuksellisen laaja kalmisto, ollut käytössä n. 0-1050 jKr., ja sisältää monia eri polttohautaustapoja. Esiin on tullut runsaasti aseita, viime vuosina myös koruja. Tänä vuonna siellä kaivetaan toistaiseksi viimeisen kerran.

Jukka Luoto piti esitelmänsä Saaristomeren hylkyjen 3D-ontologiasta VR-lasit päässä, ja ilmeisesti yleisön piti nähdä sama kuin hänenkin. En tiedä, miltä se paikan päällä Turun linnassa vaikutti, mutta läppäriltä katsoen oli aika levotonta heilumista. Kävi kuitenkin ilmi, että fotogrammetrialla saa hyvinkin tarkkaa kuva hylyistä, ja kuulimme myös miten tunnistaa eri aikakausien hylkyjä rakenteiden yksityiskohdista. Suomen Meriarkeologisen Seuran sivut löytää täältä.

Kari Uotila, Nea Komulainen ja Jasmin Valkealahti esittelivät edustamansa Muuritutkimus Oy:n kaivauksia, joita on parhaillaankin käynnissä Turun linnan sisä- ja ulkopuolella. Linnankadulla antoisimmaksi on osoittautunut kaivausalue H, joka sijaitsee esilinnan koillistornin luona olevan suojatien alla. Keittiöastioiden sirpaleet ja luuaineksen laatu loivat ainakin itselleni mielikuvan, että heti linnan nurkalla on ollut tunkio, johon palvelusväki on kipannut Juhana herttuan ja muidenkin herrojen ruoantähteet. Linnankadulla on parimetriset kulttuurikerrokset sisältän mm. hyvin säilyneitä hirsirakenteita, ja hämmentävästi alimmat ovat nykyisen merenpinnan alapuolella. Ainahan talot pakkaavat Turun savessa vajoamaan, ja esilinna on ilmeisesti vienyt viereiset kulttuurikerroksetkin mukanaan. Linnan sisäpihalta oli löydetty pari nuolenkärkeä ja jo aiempien arkeologisukupolvien aikanaan esiinkaivamia paalutuksia. Keskustan kohteena esiteltiin Luostarin välikadun varrella sijaitsevan Wollin talon keskiaikaiset kellarit, jotka ovat auki yleisölle seuraavan kerran Vanhan kaupungin päivänä 13. kesäkuuta. Muuritutkimuksen sivut löytyvät täältä. 

Arkeologisia kenttätöitä Varsinais-Suomessa 2024

Varma kevään merkki on edellisvuoden Varsinais-Suomen arkeologisten  kenttätöiden esittely Turun linnassa.

Raisiossa rakennetaan Kuloisten risteyssilta kokonaan uusiksi, tulevalta alueelta ei arkeologinen tarkastus löytänyt kiinteitä muinaisjäänteitä. Kuloisten Impivaara osoittautui lupaavaksi paikaksi tuleville koululaiskaivauksille, joilla Raisiossa onkin jo pitkät perinteet. (Jari Näränen)

John Björkman esitteli väitöskirjansa aihetta, historiallisen ajan uskomuspaikkoja Lounais-Suomessa. Kansanperinteen kerääjien tallentamat uskomuspaikat on usein helppo tunnistaa: vaikuttavia jyrkkiä kallioita, melkein aina vettä lähellä, toisaalta "mitättömän näköisiäkin" on kaikista kolmannes. Isojako- ja tiluskartat paljastavat monien myös sijaitsevan pitäjien reunoilla tai rajoilla. Johnin englanninkielinen väikkäri löytyy täältä.

Liedon Pettinen on vaikuttava rautakautinen kalmistokompleksi, jossa on kaivettu vuodesta 2019 lähtien. Hautauksia on ajanlaskun alusta 1000-luvulle, hautaustapoina uurnalliset palokuoppahaudat, latomukset, röykkiö ja polttokenttäkalmistot. Aseita, koruja, veneen niittejä ym., löytöjä ylipäätään paljon. Kaivaukset jatkuvat ja tutkimuksia tulossa. (Juha Ruohonen)

Ennen lounastaukoa esiteltiin vielä Turun kaupunginmuseon uusin digitaalinen julkaisu, Raportteja-sarjan no 24, Puunkäyttö keskiajan Suomessa. Kirjan löytää täältä, ja se on toivon mukaan ilmestymässä myös painettuna. (Kuva postauksen alussa kirjan kannesta)

Museoviraston koekaivausryhmän Varsinais-Suomessa suorittamista metallinetsintälöytöjen aiheuttamista tutkimuksista esiteltiin kaksi. Paimion Koivulinnan asuinpaikan läheisyydestä oli 2024 löytynyt kaksi pronssikirvestä, tarkastus selvitti ne ilmeisesti tarkoituksella haudatun ko. asuinpaikan reunalle. Salon Melkkilästä oli hevoslaitumelta löytynyt miekansäilä, kaivauksissa paikalta paljastui n. 15-20-vuotiaan miehen hauta merovingi- tai viikinkikaudelta. (Jan-Erik Nyman)

Metallinetsintälöytö oli myös vienyt Turun kaupunginmuseon arkeologin tutkimaan Nousiaisten Pappilaa. Alueelta oli jo ennestään paljon löytöjä viikinki- ja ristiretkiajalta. Pellon pintapoiminnan tulosten (keramiikka ja muu saviaineisto) analysointi varmisti jo ilmakuvan pellossa paljastamien laikkujen kertoman: Hirvijokeen laskeva pienen puron molemmin puolin on sijainnut rautakautinen kylä. (Jere Leppänen)

Saaristomeren Rautakausi -projekti oli meriarkeologisin menetelmin tutkinut Kemiönsaaren eteläpään kohteita viistokaiutuksella, sukeltamalla, tarkkusinventoimalla ja kajoamalla (=dendronäyte). Kyrksundetissa ja Purunpäässä ei tehty uusia havaintoja, Högholmenin "länsisataman" massiivisten hirsiarkkulaitureiden dendrologinen näyte antoi rakentamisvuodeksi 1392 jKr. Tarkkuusinventoinnin löydöttömyys herätti epäilyn käytön vähäisyydestä. (Yann Irissou)

Perttelin Inkereen kartanon omistaja J.M. Gottskalk perusti 1794 lasitehtaan, joka toimi vuoteen 1865 asti, valmistaen pullo- ja ikkunalasia. Tehtaan lasihytin tiilisen keskusuunin jäänteen löytyivät peltoalueelta, joka tutkimuksen jälkeen asfaltoitiin parkkipaikaksi. Lasihytti on ollut n. 20 x 20 metriä kooltaan. Löytöinä odotetusti rautanauloja ja lasia. (Hanna-Maria Pellinen)

Muuritutkimus Oy kaivoi 2024 Kaskenahteessa. Tarkemmin esiteltiin kaivausalue IR54, jossa kerrostumat ulottuivat Turun palosta kaupungin alkuaikoihin 1300-luvulla. Löydöt olivat tyypillistä materiaalia turkulaiselle kaupunkikaivauksille, kiitettävästi löytyi 1600-luvun lasia ja keskiaikaista keramiikkaa, erikoisuutena kivinen muotii metallinappien valamiseen. Odotettua dominikaanikonventin hautausmaata ei tavattu, eikä muutakaan konventtiin liittyvää, poislukien kirjoituspuikko eli stylus, ja ehkä mahdollinen kirjanhela. (Niko Järvinen, Nea Komulainen, Kari Uotila)

Kärsämäessäkin oli taas kaivettu, Heikki Huhtamäen kadulla. Alueelta löytyi liesien ja paalunsijojen jälkiä, ja jopa 6 kk vanhan vasikan hauta. Esineistönä pääasiassa keramiikkaa, palanutta savea ja iskoksia. Kuulosti kovin kivikaudelta, mutta jokin raudankappalekin seassa, ja alueellahan on asuttu pitkään. (Lauretta Suomi, Maria Ronkainen)

Auran nahkatehtaalla 1930-luvulla

Toissa vuonna tuli kuvattua Auran vanhaa nahkatehdasta. Auralainen kotiseutuaktiivi kiinnitti taannoin huomiota siihen että paljon kaikenlaisia tuotantolaitoksia kuvannut Mauno Mannelin oli 1930-luvulla dokumentoinut myös Auran nahkatehdasta, ja kuvat löytyvät nyt digitoituna Finnasta, osana Turun kaupunginmuseon valokuvakokoelmaa. Julkaisen tässä nyt ne kaikki.

Laitos on aivan Aurajoen rannassa, tässä näkymä joelta.

Tältä se taas näytti Turusta tulevan tien puolelta.

Työntekijöitä on joukkokuvaan pihalle kokoontunut lähemmäs neljäkymmentä.

Konttorissa ahkeroidaan tilausten kanssa. Aurassa oli tuolloin vileä rautatieasema, josta tuotteet sai markkinoille ympäri Suomea.

Vuotakasoja. Sodan jälkeen vuotia tuli tiettävästi Argentiinasta.

Kuten tavallista, Mannelin kuvien yhteydessä ei ole tietoja kuvatuista prosesseista. Tässä ainakin kaavitaan vuotia käsin.

Muista työvaiheista on vaikea tällä asiantuntemuksella sanoa mitään. Aika järeitä laitteita nahkojen leikkaamiseen ja muuhun käsittelyyn on näemmä tarvittu.

Tehdas jalosti vuodista erilaisia nahkalaatuja jatkokäyttöön, tosin sodan aikana kerrotaan valmistetun armeijalle saappaita, minkä johdosta joutui talvisodan lopulla pommituksenkin kohteeksi ja kärsi lieviä tuhoja. Kansalliskirjaston digitoiduista pienpainatteista löytyy mainos v. 1921:

Ja miksipäs nahkatehdas mainoksensa muotilisi ellei vuodan muotoiseksi. Tässä myös kuva tuotantolaitoksesta.

.

Liedon kirkko

Liedon kirkko sai viime vuonna uudet urut, joten pitihän niiden sointia käydä kuuntelemassa kesän urkukonsertissa. Samalla tuli kuvattua kirkon vuonna 2021 uusittua sisätilaa.

Lasisen kastemaljan on valmistanut lasistudio Mafka & Alakoski. 

Myös alttari on vuodelta 2021. Sen ja muiden kalusteiden valmistajaksi kerrotaan Puusepänliike Hannes ja Puulon Oy.

Takana häämöttävä alttaritaulu on vanhempaa perua: Eero Järnefeltin Jeesus ja langennut nainen on vuodelta 1908.

Keskiaikainen veistosryhmä, Neitsyt Maariaa, Kristusta ja opetuslapsi Johannesta esittävä ns. kalvaarioryhmä, kuuluu Turun kaupungin taidekokoelmaan ja on alunperin Liedon kirkosta, mutta lainattu takaisin 1980-luvulla.

Pieni Neitsyt Maaria -veistos, mahdollisesti osa alttarikaappia, on säilynyt koko ajan kirkon hallussa, ja on nyt esillä kuoripilarin komerossa.

Vuoden 2021 korjauksessa esille saatiin myös keskiaikaisen sivualttarin jäänteet eteläpuolen takimmaisen pilarin juurelta.

Seinämaalauksia ei Liedon kirkosta tunneta, mutta ruoteet sentään on maalattu ajan tavan mukaan. Tässä silmäys niihin, ja jo mainittuihin uusiin urkuihin kirkon takaosassa.

Liedon kirkko on saanut muita keskiaikaisia kirkkoja enemmän lisäyksiä kylkeensä. Jo vuonna 1902 itäpäätyyn lisättiin tiilinen kuoriosa (nykyinen "pikkukirkko"), ja 2022 koilliskulmaan rakennettiin kirkkotilan monitoimisuutta lisäämään ns. Leipähuone. Molemmat näkyvät paremmin tässä lähtiessä otetussa ulkokuvassa.

Leipähuone on eräänlainen keittiö ja kokoustila...

josta löytyy runsaasti tietoa kirkon nettisivuilta, mm. video sen rakentamisesta.

Väärää rahaa ja rangaistuksia 1800-luvun alun Suomessa

Kirsi Vainio-Korhonen & Mikael Korhonen: Wäärentäjä Grandellin elämä ja lankeemukset, WSOY 2024.

Carl Juhonpoika (nimen Grandell hän otti myöhemmin asuessaan Turussa) syntyi 1793 Kemiönsaaren Strömmaan, vakavaraisen lampuodin eli vuokratilan viljelijän perheeseen. Lahjakkaan pojan elämä suistui raiteiltaan perheen tultua häädetyksi tilaltaan. Renkinä itsensä elättämään joutuneen nuoren miehen rikosura alkoi lompakkovarkaudesta, ja johti rahanväärentämisen kautta koko rangaistusasteikon kärsimiseen aina Siperiaan karkotusta myöten. Muttei  enempää spoilereita päähenkilön elämänvaiheista, vaan keskityn muutamiin kirjan kuvauksiin 1800-luvun alun elämästä, jotka itse koin erityisen mielenkiintoisiksi.

Sen toki tiesin että kirkko opetti ihmiset lukemaan, mutta vasta kansakoulu kirjoittamaan. Sitä en tiennyt sen tarkoittavan, että maaseudun rahvas lähtökohtaisesti osasi lukea vain painettua tekstiä, muttei käsinkirjoitettua. Niinpä Grandell ja muutkin väärentäjät yrittivät oikeudessa puolustautua väittämällä etteivät osanneet kirjoittaa.

Seteliraha oli tuon ajan Suomessa jo yleisessä käytössä, mutta itse rahaolot sekavat. Kierrossa oli sekä Ruotsin että Venäjän rahaa, ja lisäksi Suomen Pankin vaihtorahaksi painamia nimellisarvoltaan pieniä  seteleitä. Oikeat setelit olivat painettuja ja allekirjoituksin varmennettuja, mutta väärennökset tehtiin käsin jäljentämällä, eivätkä kestäneet tarkempaa tarkastelua, niinpä niitä yritettiin käyttää mm. markkinoiden hälinässä ja iltahämärän vallitessa.

Seteleiden lisäksi väärennettiin myös papinkirjoja ja päästökirjoja. Jälkimmäiset olivat työtodistuksia, joilla syksyisin haettiin uutta palveluspaikkaa, ja jos edellisen isännän arvio oli vähemmän mairitteleva, pyrittiin se korvaamaan kehuvammalla dokumentilla. Ilman työtä jääminen merkitsi irtolaisuutta, joka taas oli kriminalisoitu. Naisille se merkitsi passitusta varhaisiin naisvankiloihin, Turun ja Lappeenrannan kehruuhuoneisiin. Ensin mainittu sijaitsi Linnankadulla nykyisen Turun klassillisen lukion tontilla.

Grandell sai tuomionsa Perniön käräjillä, jonka - kuten muidenkin vastaavien - istunnot olivat suorastaan julkisia kansanhuveja. Rahvas seurasi oikeudenkäyttööä tiiviisti ja oli sen kiemuroista ilmeisen hyvin selvillä. Tuomioon ei niin vain tyydytty, vaan tuomiosta valitettiin ruotsin- ja kirjoitustaitoisten vankitovereiden avulla korkeampiin oikeusasteisiin, ja aina keisarille asti. Oikeus ei myöskään ollut mielivaltaista, eikä tuomita voitu ilman selvää näyttöä tai syytetyn tunnustamista. Jälkimmäinen tosin johti erikoiseen tunnustusvankeuden käyttöön: syytettyä pidettiin joskus vuosikausia vankeudessa, jossä hänestä vankilapastorin painostamana yritettiin puristaa tunnustus.

Rangaistukset olivat raakoja. Miltä 120 raipaniskua saa selän näyttämään, voi itse kukin kuvitella - Grandell kärsi sen kahdesti. Vedelle ja leivälle joutuminen on nykykielessä vankeustuomion leikkisä synonyymi, mutta alkuperäinen vesileipävankeus täyttäisi nykyään kidutuksen määritelmän. Pelkästä leivästä ei elimistö saanut tarpeeksi suolaa, ja natriumtasapaino häiriintyi jopa hengenvaarallisesti. Maksimimäärä vesileipävankeutta miehille oli neljä viikkoa ja naisille kaksi.

Turun linna oli yksi Suomen 11:stä kruununvankilasta, jossa tuomioita kärsittiin. Vankilan käytössä oli esilinnan eteläpuoli, pohjoispuoli oli venäläisen varuskunnan kasarmina. Pyöreän tornin alimmassa kerroksessa kävijä saa yhä käsityksen vankien oloista. Tungos oli melkoinen, mutta paradoksaalisesti säännöllinen siivoaminen, peseytyminen ja liinavaatteiden vaihto saattoi tehdä elämästä jopa puhtaampaa kuin rahvaan köyhimmissä tölleissä. Grandellin vankeusaikaan linnassa sattui myös vihatun vanginvartijan murha 1822, mutta mies itse ei siihen ilmeisesti ollut osallisena.

Vankilat ovat aina olleet rikollisten korkeakouluja, ja sitä oli myös Turun linna, ja vielä enemmän Viaporin linnoitus, jossa vankilana toimi Hamilton-Polhemin kurtiini, nykyinen Tullimuseon rakennus. Saarilta ei saanut poistua, mutta niillä sai liikkua vapaasti, ja raskas rakennustyökin hiljeni talvikuukausiksi. Aikaa ja tilaisuuksia väärentäjäntaitojen kehittämiseen siis riitti, ja vankien joukossa oli todellinen alan osaamiskeskittymä.

Kuolemanrangaistus korvattiin Suomessa karkotuksella Siperiaan 1826. Tuomituille se merkitsi 7000 kilometrin talsimista pakkotyöhön Nertšinskin kaivokseen. Sinne myös kovaonnisen Grandellin jäljet katoavat.

Yläneen nähtävyyksiä

Syyskuun viimeiseen viikonloppuun osui retki Pyhäjärven eteläpäässä sijaitsevalle Yläneelle, nyttemmin osa Pöytyää. Järjestäjinä olivat Turun maakuntamuseon ystävien arkeologian jaosto ja Lounais-Suomen esihistoriamatkailuyhdistys Louhi ry. Oppaana toimi Sirkku Pihlman. Ensimmäisenä kohteena oli Yläneen kotiseutumuseo.

Itse museo oli kiinni, mutta me olimmekin tulleet katsomaan museopuutarhaa ja kuulemaan sen synnystä ja hoitamisesta.

Erityinen kuuluisuus Yläneellä on Huvitus-niminen omenalajike, joka on peräisin täältä. 

Seuraavaksi mentiin Kappelniitun moniperiodiselle muinaismuistoalueelle. Onko paikalla ollut kirkko vai kappeli, ei ole niin varmaa, mutta Sirkku esitteli mahdollista perustusten linjausta, ja paikalliset olivat joka tapauksessa asiasta niin varmoja, että paikalle on pystytetty risti ja opastaulu.

Ohjelman mukaan osa maastosta oli suhteellisen helppokulkuista... ja osa sitten taas ei.

Mutta esihistoriamatkailu on jo lähtökohtaisesti märässä metsässä rämpimistä, ja niin rämmittiin kohteelle, josta Sirkku tässä kertoo.

Kohde oli ainoa maan päällä näkyvä jäänne, jauhinkivi. 

Takaisin tielle rämmittyä oli vuorossa ansaittu lounastauko vuonna 1906 valmistuneella Yläneen työväentalolla. 

Yläneen työväenyhdistyksellä on komea nimi, ja komea lippukin.

Suuri sali, jossa ruokailimme, on edelleen monenlaisten tilaisuuksien näyttämö, nyttemmin mýös pyhiinvaeltajien yöpymispaikka. Näyttämän taustakangas oli vanhaa perua sekin.

Pitkä oli 1918 sodassa menehtyneiden työväenyhdistyksen jäsenten lista.

Kävelymatkan päässä oli seuraava kohde, Yläneen luontokapinetti, ja se olikin todella hieno kohde, johon oli aivan liian vähän aikaa. Rekommenderas.

 

Ulkona olisi avautunut myös geologinen luontopolku Avaruuden ikkuna, mutta sinne ei nyt ehditty.

Kiehtova kohde oli myös Ristinummen hautausmaa. Yläneen kirkkomaan käytyä ahtaaksi tänne perustettiin uusi hautausmaa 1893. Kunnon kristittyjen käytössä se oli vain muutaman vuoden, sillä alkuperäistä kirkkomaata voitiin pian laajentaa, ja Ristinummi jäi itsemurhan tehneiden, kirkosta eronneiden jne. kalmistoksi.

Portti oli rakennettu uudelleen, rautaosat olivat paikallisen sepän tekemiä, ja puistoksi muuttunutta hautausmaata hoidetaan talkoilla.

Jäljellä on muutamia kiviä ja ristejä, vaihtelevissa säilymisen asteissa.

Alueen kulmassa oleva kivi on ihmetyttänyt aina mediaa myöten.

Viimeisenä kohteena oli Anivehmaan viikinkiaikainen ruumiskalmisto Yläneenjoen länsirannalla. Talsimme syysmutaisen pellon piennarta kuuntelemaan tästä Yläneenjoen varren ilmeisen keskeisestä muinaisjäännösalueesta, jota ensimmäisen kerran tutkittiin jo 1950-luvulla. Löytöjä on tehty myös myöhemmin.

Sittenpä olikin aika palata maakuntamatkalta lähtöpaikkaan Turun tuomiokirkon juurelle.