Nyt ropisee Varsinais-Suomi-pisteitä. Paraisilla on käyty Kuitian kartanossa, joka taannoin siirtyi Ilkka Herlinin omistukseen. Tämän aikomus on tehdä siitä mallitila kestävän kehityksen saralla. Monille Kuitia on tuttu Sadan miekan miehen kuvauspaikkana, mutta vierailemaankin sinne on ajoittain päässyt - itselläni paikka on kylläkin käymättä.
Naantalin kirkossa vieraillaan 40-kiloista tutkimus- ja dokumentaatiosettiään raahaavan Visa Immosen mukana. Teemana on tietysti Immosen kesällä julkaistu kirja Suomen jalometalliesineistä vuosina 1200-1600. Kunnon jännityskertomuksen tavoin Immonen tekee löydön: Jöns Budden kadonneeksi luultu keskiaikainen ehtoollismalja on sittenkin olemassa, muotoaan vain kovasti muuttaneena.
Englannissa on käyty William Morrisin maaseutukodissa Kelmscott Manorissa. Morris oli Arts and Crafts -liikkeen perustajia, sehän innoitti monin eri nimin tunnettua suunatsuta joka meillä tunnetaan nimellä jugend. Taustana oli teollinen vallankumous, joka alkoi ensimmäisenä Englannissa ja ehti tuhota käsityötaidot niin perusteellisesti että Morris kumppaneineen joutui niitä elvyttämään. Tässä mentiin aina keskiaikaan asti, olihan tuo epookki romantiikan vaikutuksesta suosiossa koko vuosisadam. Morris tunnetaan mm. tapeteistaan, joiden kuosit nyt lehteä selatessa vaikuttivat melkoisen levottomilta.
Kari-Paavo Kokki on kirjoittanut muistokirjoituksen Arabian tuotannolle, ja kysyy olisiko mahdollista että Sevres'n tuotanto noin vain siirrettäisiin pois Ranskasta. Hyvä kysymys.
Murheellisen teeman jatkoski sopi hyvin artikkeli viktoriaanisen ajan (1800-luvun) surukoruista. Niissä musta kivihiili eli gagaatti pääsi oikeuksiinsa. Surua ilmaistiin myös mustiksi emaloiduilla medaljongeilla ja sormuksilla, mutta valkoisia helmiä käytettiin lapsen kuoleman yhteydessä. Mustaa puka surun merkkinä saatettiin käyttää parikin vuotta.
perjantai 30. lokakuuta 2015
torstai 29. lokakuuta 2015
Antiikki & Design 143 (8/2015)
Esineistä Kerttu Nurmisen lasityöt olivat toki hauskoja, mutta vielä enemmän pidin kiinalaisesineistön kuvakatsauksesta. On tapana sanoa että nykyään kaikki tehdään Kiinassa, mutta kyllä siellä jo 1700-luvulla tehtiin aika paljon, nimittäin posliiniesineitä joita laivattiin Euroopaan miljoonittain. Lehden jutussa oli muitakin materiaaleja, ja erityisesti pisti silmään Tukholmassa myydyt kuusi kuppia, jotka oli tehty vuoraamalla hopealla kookospähkinän kuorten sisäpinta - aivan kuin kuriositeettikabinettien monet esineet jotka yhdistivät artificialian ja naturalian!
Museovierailu oli tehty Suomenlinnan Ehrensvärd-museoon, jonka sisustusta on täydennetty mielenkiintoisella yhteistyökuviolla museoiden, antiikkikauppiaiden ja keräilöiden kesken. Museoon ovat nyt esineitään deponoineet Heinolan kaupunginmuseo, Kansallismuseo, pari antiikkiliikettä ja jopa yksityishenkilöt. Olisiko tuosta kuviosta avuksi Museoviraston pakon edessä hylkäämille kohteille?
Hauskin oli juttu tytöstä, jonka kuva on meille kaikille varmasti tuttu Sun-Maid-rusinapaketin kannesta. Hän oli 1892-1983 elänyt Lorraine Collett, ja ensimmäinen piirros hänestä tehtiin 100 vuotta sitten 1915. Rusinapaketin kanteen se päätyi 1916 ja on muutamaan kertaan modifioituna säilynyt siinä tähän päivään asti.
Museovierailu oli tehty Suomenlinnan Ehrensvärd-museoon, jonka sisustusta on täydennetty mielenkiintoisella yhteistyökuviolla museoiden, antiikkikauppiaiden ja keräilöiden kesken. Museoon ovat nyt esineitään deponoineet Heinolan kaupunginmuseo, Kansallismuseo, pari antiikkiliikettä ja jopa yksityishenkilöt. Olisiko tuosta kuviosta avuksi Museoviraston pakon edessä hylkäämille kohteille?
Hauskin oli juttu tytöstä, jonka kuva on meille kaikille varmasti tuttu Sun-Maid-rusinapaketin kannesta. Hän oli 1892-1983 elänyt Lorraine Collett, ja ensimmäinen piirros hänestä tehtiin 100 vuotta sitten 1915. Rusinapaketin kanteen se päätyi 1916 ja on muutamaan kertaan modifioituna säilynyt siinä tähän päivään asti.
keskiviikko 28. lokakuuta 2015
Symbolit taiteessa
Liisa Väisäsen Mitä symbolit kertovat - Taidetta pintaa syvemmältä meni hankintaan kun sain kirjaan perustuvasta Hesarin testistä vain 12/20 - melkoisen heikko tulos blogistille, joka on ollut esiintyvinään vanhan taiteen tuntijana.
Väisäsen kirja käsittelee länsimaisen taiteen symboleja, sekä kristillisiä että antiikin mytologiaan perustuvia - jälkimmäisiä ei kuitenkaan alkuperäisessä antiikin aikaisessa kontekstissaan vaan sellaisina kuin niitä renessanssiajalta alkaen tulkittiin. Tällöin niihin liitettiin myös kristillisiä moraalifilosofisia merkityksiä. Pitkä plussa on annettava siitä että aineistona on ollut vähemmän tunnettua taidetta (Guernica poikkeuksena) - itse asiassa mukana on roomalaishotellin 1990-luvulta olevia kattomaalauksiakin.
Asiaa kirjassa on tavattoman paljon, kerta kaikkiaan enemmän kuin yhdellä lukemalla voi omaksua, jo siksikin että monet teemat muistuttavat niin paljon toisiaan. Onko irtileikattu pää Holoferneen vai Johannes Kastajan? Kantaako Jeesusta Kristoforos vai Pyhä Antonius? Paljon oli itselleni uutta, mutta ehkä parhaiten jäi mieleen taivaan väri: aina 1000-1100-lukujen vaihteeseen asti teologisen käsityksen mukaan valo oli kultaa, joten taivas maalauksissa kuvattiin kultaisena. Myöhemmin valoa alettiin pitää sinisenä, ja myös taivasta kuvata sinisenä.
Yhden virheen bongasin: s. 227 maalaus ei suinkaan esitä haaksirikkoa vaan meritaistelua, jossa toinen laivoista räjähtää tuusaan nuuskaksi. Melko oudolta kuulosti myös s. 238 maininta että "rakkaus kuului tautiluokitukseen aina 1800-luvulle asti". (Nykyisin toki tiedämme että rakastuminen on mielihyvähormonin aiheuttama aivojen toimintahäiriö joka kestää n. pari vuotta.) Guernican kutsumista Gernikaksi ehdin ihmetellä, mutta se onkin kaupungin baskinkielinen nimi.
Kun rakkaus jo oli puheena, niin kerrotaan vielä että sen sydämenmuotoinen symboli ei suinkaan tule samannimisestä sisäelimestä, vaan Pohjois-Afrikan Kyrenaikassa kasvaneesta laserjuuren eli silphiumin siemenistä, joita kuvattiin tunnistettavassa muodossaan antiikin rahoissa. Paradoksaalista kyllä rakkauden symboliksi päässyttä kasvia käytettiin raskaudenkeskeytykseen ja ehkäisyyn - ja että se ilmeisesti on kuollut sukupuuttoon.
Väisäsen kirja käsittelee länsimaisen taiteen symboleja, sekä kristillisiä että antiikin mytologiaan perustuvia - jälkimmäisiä ei kuitenkaan alkuperäisessä antiikin aikaisessa kontekstissaan vaan sellaisina kuin niitä renessanssiajalta alkaen tulkittiin. Tällöin niihin liitettiin myös kristillisiä moraalifilosofisia merkityksiä. Pitkä plussa on annettava siitä että aineistona on ollut vähemmän tunnettua taidetta (Guernica poikkeuksena) - itse asiassa mukana on roomalaishotellin 1990-luvulta olevia kattomaalauksiakin.
Asiaa kirjassa on tavattoman paljon, kerta kaikkiaan enemmän kuin yhdellä lukemalla voi omaksua, jo siksikin että monet teemat muistuttavat niin paljon toisiaan. Onko irtileikattu pää Holoferneen vai Johannes Kastajan? Kantaako Jeesusta Kristoforos vai Pyhä Antonius? Paljon oli itselleni uutta, mutta ehkä parhaiten jäi mieleen taivaan väri: aina 1000-1100-lukujen vaihteeseen asti teologisen käsityksen mukaan valo oli kultaa, joten taivas maalauksissa kuvattiin kultaisena. Myöhemmin valoa alettiin pitää sinisenä, ja myös taivasta kuvata sinisenä.
Yhden virheen bongasin: s. 227 maalaus ei suinkaan esitä haaksirikkoa vaan meritaistelua, jossa toinen laivoista räjähtää tuusaan nuuskaksi. Melko oudolta kuulosti myös s. 238 maininta että "rakkaus kuului tautiluokitukseen aina 1800-luvulle asti". (Nykyisin toki tiedämme että rakastuminen on mielihyvähormonin aiheuttama aivojen toimintahäiriö joka kestää n. pari vuotta.) Guernican kutsumista Gernikaksi ehdin ihmetellä, mutta se onkin kaupungin baskinkielinen nimi.
Kun rakkaus jo oli puheena, niin kerrotaan vielä että sen sydämenmuotoinen symboli ei suinkaan tule samannimisestä sisäelimestä, vaan Pohjois-Afrikan Kyrenaikassa kasvaneesta laserjuuren eli silphiumin siemenistä, joita kuvattiin tunnistettavassa muodossaan antiikin rahoissa. Paradoksaalista kyllä rakkauden symboliksi päässyttä kasvia käytettiin raskaudenkeskeytykseen ja ehkäisyyn - ja että se ilmeisesti on kuollut sukupuuttoon.
tiistai 27. lokakuuta 2015
Pseudokeskiajan jäljillä
Matkalukemiseksi Puolan-matkan lennoille nappasin mukaan Thames & Hudson -kustantamon World of Art -sarjan kirjan The Gothic Revival (kirjoittanut Michael J. Lewis). Sarjan formaattiin kuuluu runsas kuvitus, joten melkein kokonaan se tuli matkan aikana luetuksikin, sattuneeesta syystä kun paluumatkalla koukkasimme Gdanskista Turkuun Oslon ja Tukholman kautta.
Alkajaisiksi kirjoittaja katsoo ettei gotiikka mennyt Englannissa oikeastaan koskaan muodista: Gothic Survival jatkui 1600-luvun loppuun, ja 1700-luvun alusta alkoikin jo Gothic Revival, tosin aika hapuillen ja vasta 1800-luvulla kukoistuksensa saavuttaen.
Englantilaisilla ei ollut suurenmoisia antiikin jäännöksiä ihaltavaksi ja jäljiteltäväksi, sen sijaan maa oli 1500-luvulla tapahtuneen luostareiden lakkauttamisen jäljiltä täynnä valtavia goottilaisia raunioita. Mannermaan barokkiklassismia pidettiin leimallisesti katolisena tyylinä, sen sijaan gotiikka alkoi näyttää erityisen "englantilaiselta" tyyliltä, ja sitä myöten paradoksaalisesti kerrassaan protestanttiselta.
Kirjassa käsitellään uusgotiikan vaiheet, lähinnä arkkitehtuurin kannalta, Länsi- ja keski-Euroopassa, edes Pohjoismaihin asti ei päästä. Läpi käydään myös rakennukset jotka rakennettiin loppuun vasta 1800-luvulla, ja nämä tuottivat itselleni suurimmat järkytykset. Sen toki tiesin että Kölnin katedraali on suurimmalta osin 1800-luvulta, mutta niin ovat myös P. Vituksen katedraali Prahassa, sekä useiden Italian katedraalien fasadit, kuten Milanon, Napolin ja jopa Firenzen! Viollet-le-Ducin maine oli ennestään tiedossa, mutta hänen restauroimiaan ovat myös Vézelayn luostarikirkko, Pierrefonsin linna ja Carcassonnen kaupunki, "in effect creating the medieval France we see today".
Kun matkan kohteena vielä oli Malborkin linna, joka sodan tuhojen jäljiltä on korjattu siihen asuun jollaiseksi saksalaiset romanttiset medievalistit sen 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa restauroivat, alkoi jo epäusko vallata alaa: onko Euroopassa oikeasti mitään keskiaikaista? Suolaksi haavoihin mukana ollut museokollega tokaisi miten meillä Suomessa "Turun linna on 1950-luvulta, Hämeen linna 1960-luvulta ja Olavinlinna 1970-luvulta".
Alkajaisiksi kirjoittaja katsoo ettei gotiikka mennyt Englannissa oikeastaan koskaan muodista: Gothic Survival jatkui 1600-luvun loppuun, ja 1700-luvun alusta alkoikin jo Gothic Revival, tosin aika hapuillen ja vasta 1800-luvulla kukoistuksensa saavuttaen.
Englantilaisilla ei ollut suurenmoisia antiikin jäännöksiä ihaltavaksi ja jäljiteltäväksi, sen sijaan maa oli 1500-luvulla tapahtuneen luostareiden lakkauttamisen jäljiltä täynnä valtavia goottilaisia raunioita. Mannermaan barokkiklassismia pidettiin leimallisesti katolisena tyylinä, sen sijaan gotiikka alkoi näyttää erityisen "englantilaiselta" tyyliltä, ja sitä myöten paradoksaalisesti kerrassaan protestanttiselta.
Kirjassa käsitellään uusgotiikan vaiheet, lähinnä arkkitehtuurin kannalta, Länsi- ja keski-Euroopassa, edes Pohjoismaihin asti ei päästä. Läpi käydään myös rakennukset jotka rakennettiin loppuun vasta 1800-luvulla, ja nämä tuottivat itselleni suurimmat järkytykset. Sen toki tiesin että Kölnin katedraali on suurimmalta osin 1800-luvulta, mutta niin ovat myös P. Vituksen katedraali Prahassa, sekä useiden Italian katedraalien fasadit, kuten Milanon, Napolin ja jopa Firenzen! Viollet-le-Ducin maine oli ennestään tiedossa, mutta hänen restauroimiaan ovat myös Vézelayn luostarikirkko, Pierrefonsin linna ja Carcassonnen kaupunki, "in effect creating the medieval France we see today".
Kun matkan kohteena vielä oli Malborkin linna, joka sodan tuhojen jäljiltä on korjattu siihen asuun jollaiseksi saksalaiset romanttiset medievalistit sen 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa restauroivat, alkoi jo epäusko vallata alaa: onko Euroopassa oikeasti mitään keskiaikaista? Suolaksi haavoihin mukana ollut museokollega tokaisi miten meillä Suomessa "Turun linna on 1950-luvulta, Hämeen linna 1960-luvulta ja Olavinlinna 1970-luvulta".
maanantai 26. lokakuuta 2015
Taistelu Virosta
Räiskettä riittää, mutta silti tämä on hyvin erilainen sotaelokuva, ei vähiten siksi että kesken elokuvan päähenkilö ja näkökulma vaihtuvat toiseksi. SS-joukoista siirrytään puna-armeijan pariin, mutta molemmilla puolilla sotilaan perhe ovat omat taistelutoverit (band of brothers siis jälleen kerran), eikä muuta syytä taisteluun olekaan. Saksa on häviämässä ja puna-armeijan riveissä olevat tietävät tuovansa mukanaan vain uuden neuvostomiehityksen. Silti elokuva päättyy toiveikkaisiin tunnelmiin, naiseen ja tämän lapseen, kaikkien taistelevien, tappavien ja tapetuksi tulevien miesten jälkeen.
Kovin suuria joukkokohtauksia ei elokuvaan ole saatu, edes digitaalisesti luomalla. Muutama sotka pörrää, ja taistelut käydään joukkuetasolla, enimmäkseen taisteluhautoja konepistoolein ja käsikranaatein vyöryttämällä. Välillä tämä minimalismi tuottaa outoja tuloksia, kun yksittäinen jalkaväkijoukkue marssii omin päin autiolla maaseudulla ja päättää asettua johonkin tienmutkaan asemiin. Ehkä tätä on turha pohtia. Virossa elokuva saavutti suuret katsojaluvut, ja tuskin sotahistoriallisen logiikan tai sen puutteen vuoksi, vaan siksi että se on ilmeisen onnistuneesti käsitellyt maan historian traumaattista vaihetta sen keskellä eläneiden ihmisten kautta.
perjantai 23. lokakuuta 2015
Tietovuoto antiikin Roomassa
Järjestyksessä toinen post-uderzolainen Asterix-albumi ilmestyi eilen yhtä aikaa kaikissa Euroopan maissa, ja arvosteluja, enimmäkseen kiittäviä, tulee joka puolelta. Siinä missä Jean-Yves Ferrin ja Didier Conradin ensimmäinen albumi varmisteli varovasti asemiaan perinteisen seikkailun merkeissä, on nyt uskallettu ottaa askel sellaisen nykyhetkeen viittaavan satiirin suuntaan missä Goscinny oli niin hyvä.
Asterix ja Caesarin papyrus kertoo siitä miten kustannustoimittaja Promoplus houkuttelee Caesarin jättämään Gallian sodan muistelmistaan pois luvun XXIV, jossa kerrotaan vastoinkäymisistä voittamattomien gallialaisten kylän kanssa. Vaan niinhän siinä käy että, että "tiedonvälittäjä" Polemix (hahmon esikuvana Julian Assange) saa sensuroidun luvun haltuunsa ja toimittaa sen turvaan, arvaatte varmaan minne. Keltit eivät kirjoitustaidosta perustaneet, joten gallialaiskylästä papyrus toimitetaan Carnutumin metsään ikivanhan tietäjän opeteltavaksi jotta se siirtyisi muistietona sukupolvelta toiselle - ja roomalaiset tietysti perässä.
Vitsejä heitellään kirjankustannustoimintaan ja informaatioyhteiskuntaan liittyen, ja mitä toimintaan tulee, niin Uderzon seuraajilleen jättämät ehdot täyttyvät: mukana ovat merirosvot ja lopun juhlaillallinen, tosin edellämainittujen laivaa ei tällä kertaa upoteta. Sen sijaan uutta on Trubadurixin puumajasta löytyvä soitinarsenaali ja se, että kylästä livahdetaan pienen salaportin kautta - kyllä sitä aina ennen reilusti portista asteltiin. Lopun joukkotappelu, jonka Caesar saapuu keskeyttämään, on tuttu jo useammastakin kirjasta, kuten sekin että antagonistit eroavat suht sovussa.
Aivan Rahapadan tai Jumaltenrannan nousun ja tuhon tasolle ei Caesarin papyruksen satiiri lennokkuudessa yllä, mutta suunta on oikea. Toivottavasti tekijät jatkavat kirja joka toinen vuosi -tahdissa.
Asterix ja Caesarin papyrus kertoo siitä miten kustannustoimittaja Promoplus houkuttelee Caesarin jättämään Gallian sodan muistelmistaan pois luvun XXIV, jossa kerrotaan vastoinkäymisistä voittamattomien gallialaisten kylän kanssa. Vaan niinhän siinä käy että, että "tiedonvälittäjä" Polemix (hahmon esikuvana Julian Assange) saa sensuroidun luvun haltuunsa ja toimittaa sen turvaan, arvaatte varmaan minne. Keltit eivät kirjoitustaidosta perustaneet, joten gallialaiskylästä papyrus toimitetaan Carnutumin metsään ikivanhan tietäjän opeteltavaksi jotta se siirtyisi muistietona sukupolvelta toiselle - ja roomalaiset tietysti perässä.
Vitsejä heitellään kirjankustannustoimintaan ja informaatioyhteiskuntaan liittyen, ja mitä toimintaan tulee, niin Uderzon seuraajilleen jättämät ehdot täyttyvät: mukana ovat merirosvot ja lopun juhlaillallinen, tosin edellämainittujen laivaa ei tällä kertaa upoteta. Sen sijaan uutta on Trubadurixin puumajasta löytyvä soitinarsenaali ja se, että kylästä livahdetaan pienen salaportin kautta - kyllä sitä aina ennen reilusti portista asteltiin. Lopun joukkotappelu, jonka Caesar saapuu keskeyttämään, on tuttu jo useammastakin kirjasta, kuten sekin että antagonistit eroavat suht sovussa.
Aivan Rahapadan tai Jumaltenrannan nousun ja tuhon tasolle ei Caesarin papyruksen satiiri lennokkuudessa yllä, mutta suunta on oikea. Toivottavasti tekijät jatkavat kirja joka toinen vuosi -tahdissa.
Mont-Saint-Michel (4)
Opastetun kierroksen päätyttyä oli aikaa kierrellä valleilla ja kujilla.
Nostolaite 1800-luvulta alhaalta käsin nähtynä.
Geokätkökin löydettiin.
Kyläläisillä on myös oma seurakuntakirkko hautausmaineen.
Ja kun kerran laskuvesi oli, lähdimme varoituksista (juoksuhiekkaa!) huolimatta kiertämään saarta myötäpäivään. Tässä Gabrielin torni.
Pohjoisrannalla on Pyhälle Aubertille, luostarin perustajalle, omistettu kappeli.
Kappelista hieman eteenpäin oli Pyhän Aubertin lähde.
Sitten tultiinkin taas muurien juurelle, näkyvissä Boucletorni tai pikemmin bastioni.
Etualalla Bassetorni, taaempana Vapaudentorni.
Loppumatkasta ei kuvia ehtinyt ottaa. Merenpohjan muta alkoi muuttua aina vain upottavammaksi ja yritimme loikkia eteenpäin siihen uppoamatta miten vain voimme. Jos Omahan rannalla hiekka olikin kantanut vaikka panssarivaunuja, täällä siihen olisi uponnut kokonainen armeija. Kantavalle maalle päästyä saattoi kuvata loput muurista. Oikealta lukien Vapaudentorni, Arkaditorni ja Kuninkaantorni.
No, itse asiassa olimme nähneet ranskalaisia koululuokkia kauempana vuoroveden paljastamalla alueella, hihkuen innoissaan biologian (?) tehtäviensä parissa.
Pointti oli siinä että ranskalaismukulat olivat hiekalla kengittä ja sukitta, shortseissaan. Maihin tultuaan he pesivät säärensä vesihanan alla. Meidän lenkkariemme pohjissa oli tonni mutaa, mutta keksimme alkaa hieroa sitä katukiveystä vasten vedessä joka juoksi ranskalaislasten juoksuttamasta vesihanasta. Ihme kyllä ne lopulta enimmin puhtaaksi tulivat, mutta vieläkin taitaa omieni pinnassa olla häivähdys Mont-Saint-Michelin hiekkaa.
Nostolaite 1800-luvulta alhaalta käsin nähtynä.
Geokätkökin löydettiin.
Kyläläisillä on myös oma seurakuntakirkko hautausmaineen.
Ja kun kerran laskuvesi oli, lähdimme varoituksista (juoksuhiekkaa!) huolimatta kiertämään saarta myötäpäivään. Tässä Gabrielin torni.
Pohjoisrannalla on Pyhälle Aubertille, luostarin perustajalle, omistettu kappeli.
Kappelista hieman eteenpäin oli Pyhän Aubertin lähde.
Sitten tultiinkin taas muurien juurelle, näkyvissä Boucletorni tai pikemmin bastioni.
Etualalla Bassetorni, taaempana Vapaudentorni.
Loppumatkasta ei kuvia ehtinyt ottaa. Merenpohjan muta alkoi muuttua aina vain upottavammaksi ja yritimme loikkia eteenpäin siihen uppoamatta miten vain voimme. Jos Omahan rannalla hiekka olikin kantanut vaikka panssarivaunuja, täällä siihen olisi uponnut kokonainen armeija. Kantavalle maalle päästyä saattoi kuvata loput muurista. Oikealta lukien Vapaudentorni, Arkaditorni ja Kuninkaantorni.
No, itse asiassa olimme nähneet ranskalaisia koululuokkia kauempana vuoroveden paljastamalla alueella, hihkuen innoissaan biologian (?) tehtäviensä parissa.
Pointti oli siinä että ranskalaismukulat olivat hiekalla kengittä ja sukitta, shortseissaan. Maihin tultuaan he pesivät säärensä vesihanan alla. Meidän lenkkariemme pohjissa oli tonni mutaa, mutta keksimme alkaa hieroa sitä katukiveystä vasten vedessä joka juoksi ranskalaislasten juoksuttamasta vesihanasta. Ihme kyllä ne lopulta enimmin puhtaaksi tulivat, mutta vieläkin taitaa omieni pinnassa olla häivähdys Mont-Saint-Michelin hiekkaa.
torstai 22. lokakuuta 2015
Mont-Saint-Michel (3)
Vierassali ei kuulunut luostarin suljettuun, vain munkeille varattuun
osaan. Saliin ja sieltä pois pääsi leveitä portaita joita kierros
jatkui hetkeksi pois La Merveillestä...
kuorin alla olevaan kryptaan, joka toimi läpikulkutilana vähän joka puolelle, mm. oikeusistuinsaliin. Tuomiotaan joutui odottamaan kryptan jyhkeiden pilareiden juurella.
Ikkunoiden penkitkin todistivat että oltiin maallisessa tilassa, niitä ei kirkollisissa tiloissa ole.
Matka jatkui aikoinaan munkkien hautapaikkana toimineeseen ossuaarioon. Nyt siellä on v. 1820 tietämistä peräisin oleva nostolaite vankilan muonan ylösnostamiseen. Samanlaisia lienee kuitenkin käytetty jo luostaria rakennettaessa.
Ossuaarion vieressä sijaitsevan Saint Etiennen (Pyhän Tapanin) kappelin arvellaan toimineen luostarin siunauskappelina.
Tätä tilaa kutsutaan nimellä promenoir viitaten sihen että se olisi ajanut luostaripihan virkaa ennen La Merveillen valmistumista. Varmaa tietoa ei ole, se on voinut palvella melkein minkälaisena tilana hyvänsä.
Sitten palattiinkin taas La Merveilleen, ja tilaan jota uudempina aikoina on kutsuttu ritarisaliksi (Salle des Chevaliers), mutta mitä ilmeisimmin se on ollut luostarin kirjasto ja scriptorium. Huone on pidetty kuivana ja lämpimänä pohjoisseinän takoilla. Samalla seinällä ovat myös käymälät helpotukseksi päivät pitkät kirjojensa ääressä istuneille munkeille.
Alimmassa kerroksessa oli ollut köyhimmille pyhiinvaeltajille tarkoitettu tila. Se palvelee nykyään museokauppana.
.
kuorin alla olevaan kryptaan, joka toimi läpikulkutilana vähän joka puolelle, mm. oikeusistuinsaliin. Tuomiotaan joutui odottamaan kryptan jyhkeiden pilareiden juurella.
Ikkunoiden penkitkin todistivat että oltiin maallisessa tilassa, niitä ei kirkollisissa tiloissa ole.
Matka jatkui aikoinaan munkkien hautapaikkana toimineeseen ossuaarioon. Nyt siellä on v. 1820 tietämistä peräisin oleva nostolaite vankilan muonan ylösnostamiseen. Samanlaisia lienee kuitenkin käytetty jo luostaria rakennettaessa.
Ossuaarion vieressä sijaitsevan Saint Etiennen (Pyhän Tapanin) kappelin arvellaan toimineen luostarin siunauskappelina.
Tätä tilaa kutsutaan nimellä promenoir viitaten sihen että se olisi ajanut luostaripihan virkaa ennen La Merveillen valmistumista. Varmaa tietoa ei ole, se on voinut palvella melkein minkälaisena tilana hyvänsä.
Sitten palattiinkin taas La Merveilleen, ja tilaan jota uudempina aikoina on kutsuttu ritarisaliksi (Salle des Chevaliers), mutta mitä ilmeisimmin se on ollut luostarin kirjasto ja scriptorium. Huone on pidetty kuivana ja lämpimänä pohjoisseinän takoilla. Samalla seinällä ovat myös käymälät helpotukseksi päivät pitkät kirjojensa ääressä istuneille munkeille.
Alimmassa kerroksessa oli ollut köyhimmille pyhiinvaeltajille tarkoitettu tila. Se palvelee nykyään museokauppana.
.
keskiviikko 21. lokakuuta 2015
Mont-Saint-Michel (2)
Länsiterassi on kovasti väljä, syynä se, että 1700-luvulla tulipalon
jälkeen kirkon seitsemästä holvivälistä purettiin kolme eli se lyheni
aika reippaasti. Vasemmalla pilkottava munkkien nukkumasali, dormitorio,
menetti 2/3 pituudestaan. Kirkon muuhun kokonaisuuteen yhteensopimaton
uusklassisen fasadi valmistui 1780.
Kirkon päälaiva on romaanista...
ja kuori goottilaista tyyliä. Kuorin päivittäminen uudempaan tyyliin tuli ajankohtaiseksi sen romahdettua 1400-luvun alussa.
Kirkon pohjoipuolella on luostaripiha, ehkä koko saaren kaunein paikka. Munkit tekivät kaiken joukolla, mutta luostaripihalla saattoi käyskennellä yksin omien ajatustensa kanssa, hurskaita toki miettien.
Limittäin asetetuista pylväistä tuli jotenkin "alhambramainen" vaikutelma.
Itäpuolella näkyivät ruokasalin ikkunat, ja sen alapuolella olevan ritarisalin savupiiput.
Ruokasalissa eli refektoriossa kaikui oppaiden selostus ja kävijöiden hälinä, mutta benediktiinimunkit ruokailivat siellä aikoinaan hiljaisuuden vallitessa. Jos jotain asiaa oli, se ilmoitettiin käsimerkein.
Ainoa puhe tuli täältä. Kukin veli luki vuorollaan pulpetista niiden pyhimysten elämästä joiden muistojuhlaa sinä päivänä vietettiin. Akustiikan kerrotaan seinän pylväiden muotoilun vuoksi olevan erinomainen.
Refektorin alapuolela sijaitsi vierassali tai oikeammin ritarisali, sillä se oli tarkoitettu vain kaikkein korkea-arvoisemmille pyhiinvaeltajille. Saarella nähtiin Ranskan kuninkaitakin.
Länsipäädyn valtavissa takoissa (näimme niiden savupiiput kolme kuvaa aiemmin) paistettiin lihaa ylhäisssyntyisille vieraille. Munkit - ja rahvas - saivat tyytyä vaatimattomampiin aterioihin.
.
Kirkon päälaiva on romaanista...
ja kuori goottilaista tyyliä. Kuorin päivittäminen uudempaan tyyliin tuli ajankohtaiseksi sen romahdettua 1400-luvun alussa.
Kirkon pohjoipuolella on luostaripiha, ehkä koko saaren kaunein paikka. Munkit tekivät kaiken joukolla, mutta luostaripihalla saattoi käyskennellä yksin omien ajatustensa kanssa, hurskaita toki miettien.
Limittäin asetetuista pylväistä tuli jotenkin "alhambramainen" vaikutelma.
Itäpuolella näkyivät ruokasalin ikkunat, ja sen alapuolella olevan ritarisalin savupiiput.
Ruokasalissa eli refektoriossa kaikui oppaiden selostus ja kävijöiden hälinä, mutta benediktiinimunkit ruokailivat siellä aikoinaan hiljaisuuden vallitessa. Jos jotain asiaa oli, se ilmoitettiin käsimerkein.
Ainoa puhe tuli täältä. Kukin veli luki vuorollaan pulpetista niiden pyhimysten elämästä joiden muistojuhlaa sinä päivänä vietettiin. Akustiikan kerrotaan seinän pylväiden muotoilun vuoksi olevan erinomainen.
Refektorin alapuolela sijaitsi vierassali tai oikeammin ritarisali, sillä se oli tarkoitettu vain kaikkein korkea-arvoisemmille pyhiinvaeltajille. Saarella nähtiin Ranskan kuninkaitakin.
Länsipäädyn valtavissa takoissa (näimme niiden savupiiput kolme kuvaa aiemmin) paistettiin lihaa ylhäisssyntyisille vieraille. Munkit - ja rahvas - saivat tyytyä vaatimattomampiin aterioihin.
.
tiistai 20. lokakuuta 2015
Mont-Saint-Michel (1)
Moni varmaan arvaa Ranskan suosituimmaksi matkailukohteeksi Eiffelin tornin, mutta toiseksi eniten kävijöitä ei yllättävää kyllä vedä Versailles vaan Mont-Sant-Michelin luostarisaari Bretagnen ja Normandian rajalla. Mantereelta sinne mennään pengertietä pitkin joko sukkulabussilla (ei aivan perille asti), hitaammin hevosvaunuilla, tai sitten vain omin jaloin talsimalla. Yksityisautoilla sinne lienee asiaa enää vain saaren asukkailla.
Matkailumainoksissa saari kuvataan melkein aina nousuveden ympäröimänä, mutta meidän käydessämme oli laskuvesi. Mielenkiintoista kyllä, kuivillaan saari kuvataan myös vanhimmassa säilyneessä sitä esittävässä kuvassa, Berryn herttuan rukouskirjan miniatyyrissä.
Heti portilla oli toinen kahdesta tykistä, jonka englantilaiset olivat hylänneet piiritettyään saarta turhaan vuonna 1434 Thomas de Scalesin johdolla. Ehkä toinen oli konservoitavana.
Vuorenjuurella oleva kaupunki sai muurit suojakseen vasta 1200-luvulla. Portteja oli useampi peräkkäin. La Mère Poulard on puolestaan munakkaistaan kuuluisa ravintola.
Palveluita pikkuruisen kylän (tai kaupungin?) pääkadulla riittää, ja mikä ettei, onhan luostarin pyhiinvaelluskirkko alun alkaenkin rakennettu matkailukohteeksi. Majoitusta ja murkinaa on täällä ollut matkustavaisille tarjolla jo tuhannen vuotta.
Pääkatua kiivetään niin ylös kuin päästään, se vie kirkon itäpuolelle, jossa on massiivinen kaksitorninen portti Châtelet. Oikealla kapea Tour des Corbins, joka toimii porrastornina kirkon pohjoispuolella olevien luostarin tilojen, La Merveille, välillä. Tästä kulmasta mieleen tuli Ruusun nimen filmatisoinnin luostari.
Portilta johtaa suuri portaikko kirkon eteläsivuitse, tässä näkymä takaisin alas itäänpäin. Oikealla ovat apotille aikoinaan rakennetut tilat, ne ovat nykyisin saarella asuvan munkkiyhteidön käytössä eivätkä avoinna yhteisölle.
Sadeveden säilömiseen tarkoitettu vesisäiliö...
ja sen hana. :-)
Saut-Gaultierin terassilta oli näkymä pengertielle. Sen lähistöllä oli melkoinen möyrintä käynnissä. Tarkoitus on estää lahden liettyminen ja pitää Mont-Saint-Michel edelleen saarena. Pengertie on tarkoitus korvata paalujen varassa kulkevalla tiellä jonka alta vesi pääsee vapaasti virtaamaan.
Länsiteressailta avautui myös näkymä pohjoiseen. Vuorovesi-ilmiö on täällä ennätysmäinen, laskuveden aikana meri karkaa kilometrien päähän. Vasemmalla pala Bretagnen rannikkoa, kaukana oikealla Normandian rannikkoa ja hieman lähempänä pieni Tombelainen saari.
Terassilta näkee myös La Merveillen länsipään. Aikoinaan rakennusta piti jatkaa tännepäin, siksi mm. ylimpänä näkyvät aukot joista piti tulla yhteys luostaripihalta kapitulisaliin.
.
Matkailumainoksissa saari kuvataan melkein aina nousuveden ympäröimänä, mutta meidän käydessämme oli laskuvesi. Mielenkiintoista kyllä, kuivillaan saari kuvataan myös vanhimmassa säilyneessä sitä esittävässä kuvassa, Berryn herttuan rukouskirjan miniatyyrissä.
Heti portilla oli toinen kahdesta tykistä, jonka englantilaiset olivat hylänneet piiritettyään saarta turhaan vuonna 1434 Thomas de Scalesin johdolla. Ehkä toinen oli konservoitavana.
Vuorenjuurella oleva kaupunki sai muurit suojakseen vasta 1200-luvulla. Portteja oli useampi peräkkäin. La Mère Poulard on puolestaan munakkaistaan kuuluisa ravintola.
Palveluita pikkuruisen kylän (tai kaupungin?) pääkadulla riittää, ja mikä ettei, onhan luostarin pyhiinvaelluskirkko alun alkaenkin rakennettu matkailukohteeksi. Majoitusta ja murkinaa on täällä ollut matkustavaisille tarjolla jo tuhannen vuotta.
Pääkatua kiivetään niin ylös kuin päästään, se vie kirkon itäpuolelle, jossa on massiivinen kaksitorninen portti Châtelet. Oikealla kapea Tour des Corbins, joka toimii porrastornina kirkon pohjoispuolella olevien luostarin tilojen, La Merveille, välillä. Tästä kulmasta mieleen tuli Ruusun nimen filmatisoinnin luostari.
Portilta johtaa suuri portaikko kirkon eteläsivuitse, tässä näkymä takaisin alas itäänpäin. Oikealla ovat apotille aikoinaan rakennetut tilat, ne ovat nykyisin saarella asuvan munkkiyhteidön käytössä eivätkä avoinna yhteisölle.
Sadeveden säilömiseen tarkoitettu vesisäiliö...
ja sen hana. :-)
Saut-Gaultierin terassilta oli näkymä pengertielle. Sen lähistöllä oli melkoinen möyrintä käynnissä. Tarkoitus on estää lahden liettyminen ja pitää Mont-Saint-Michel edelleen saarena. Pengertie on tarkoitus korvata paalujen varassa kulkevalla tiellä jonka alta vesi pääsee vapaasti virtaamaan.
Länsiteressailta avautui myös näkymä pohjoiseen. Vuorovesi-ilmiö on täällä ennätysmäinen, laskuveden aikana meri karkaa kilometrien päähän. Vasemmalla pala Bretagnen rannikkoa, kaukana oikealla Normandian rannikkoa ja hieman lähempänä pieni Tombelainen saari.
Terassilta näkee myös La Merveillen länsipään. Aikoinaan rakennusta piti jatkaa tännepäin, siksi mm. ylimpänä näkyvät aukot joista piti tulla yhteys luostaripihalta kapitulisaliin.
.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)