Leväluhta

Lauantain kesäinen aurinkoisuus oli sunnuntaiaamuna muuttunut sateeksi, ja Leväluhtaan ehtiessämme jo suoranaiseksi myrskyksi, joka toi oman jylhän tunnelmansa tähän yhteen Suomen tunnetuimmista ja kiehtovimmista esihistoriallisista kohteista.

Opaskyltti kertoo lyhyesti paikasta ja siitä esitetyistä tulkinnoista.

Alueen keskellä on vanhempaa informaatiota...

sisältäen uudemman tutkimuksen jo kumoamia käsityksiä.

LEVÄLUHDAN UHRILÄHDE. SUOKALMISTO vv 500-600. 

TÄSTÄ LÄHTEESTÄ ON LÖYDETTY RUNSAASTI ERI IKÄISTEN IHMISTEN LUITA JOUKOSSA 9 KOOSSA PYSYNYTTÄ PÄÄKALLOA. VAINAJAT OVAT OLLEET HENTORAKENTEISIA 150 cm:n  PITUISTA KAUNISMUOTOISTA KANSAA. LÄHTEESTÄ ON MYÖS LÖYDETTY KÄÄRMEKORISTEINEN SOLKI, HOPEINEN KAULARENGAS, RANNERENKAITA JA PRONSSIKATTILA. 

OLETETAAN ETTÄ TÄÄLLÄ OLI SILLOIN KALEVALAN POHJOLA JA LÄHDETTÄ KÄYTETTIIN LOUHEN ORJIEN SUOKALMISTONA. MAINITAANHAN POHJOLAN OLLEEN "MIESTEN SYÖJÄ SIJA, UROSTEN UPOTTAJA"
 

Rautapitoinen vesi värjäytyy keväisin punaiseksi, mikä ei ainakaan paikan mystiikkaa ole vähentänyt.

Tarkemmin katsottuna aitauksen sisällä oli toinenkin lampi. Oikealla yksi viidestä puusta, jotka istutettiin viimeisten arkeologisten kaivausten jälkeen vuonna 1984. Ne symboloivat Levänluhdan silloisia tutkijoita: valokuvaaja K.J. Mieltyä, dosentti Aarni Erä-Eskoa, professori Istvan Kiszelyä, osteologi Tarja Formistoa sekä maakuntaneuvos Teuvo Lagerstedtia. Puista on jäljellä enää kolme.

Sijainti peltoaukealla, jonka taivaanranta sulautui käydessämme sateiseen sumuun, oli sekin omiaan korostamaan tunnelmaa. 

Kirjallisia mainintoja paikalta löytyneistä luista on 1600-luvulta alkaen, ja teorioita niiden alkuperästä on riittänyt nuijasodassa kaatuneiden joukkohaudasta alkaen. Nykyisin tiedämme, että paikalla on ollut järvi (ei suo), ja siihen on haudattu enimmäkseen naisia ja lapsia n. vuosien 300 ja 800 jKr. välisenä aikana. Löydetyt eläinten luut vaikuttavat olevan ajalta sitä ennen ja jälkeen. Luista ei ole löydetty väkivallan merkkejä, ja vainajat on haudattu koruineen. Ruumiit on upotettu lammen pohjaan puupaaluilla, varsin uniikki kalmisto siis. Toinen vastaavanlaiseksi oletettu löytyy läheltä Vöyrin Käldamäestä - mutta  siellä kyseessä on entinen merenlahti ja ruumiiden konteksti ehkä muu kuin kalmisto.

Leväluhdan luut ja kallot ovat olleet osa Kansallismuseon perusnäyttelyä, niin vanhaa kuin 2017 avautunutta uudempaa (josta kuva). Olettaisin niillä olevan osansa myös pian avautuvassa uudessa näyttelyssä.

DNA-tutkimukset ovat olleet haasteellisia, mutta vuonna 2018 tehty tutkimus viittasi mm. sukulaisuuteen nykysaamelaisten kanssa, vaikkei se leväluhtalaisten kielestä ja etnisyydestä vielä kerrokaan. Mysteeri siis säilyy, ja siitä kiinnostuneelle löytyy runsaasti aineistoa:

Yle Areena: Levänluhdan kadonnut kansa (2010) 

Leväluhdan vainajien arvoitus säilyy (2014) 

Rautakauden kalmistosta löydettiin 75 kiloa luita, mutta kenelle ne kuuluivat? – Leväluhdan tutkija: "Mitä enemmän tuloksia tulee, sen vaikeammaksi menee" (2017) 

DNA-tutkimus osoitti: Leväluhdan salaperäiset vainajat olivat aikansa taviksia (2018) 

Levänluhdan arvoitus raottuu hieman: Haudattujen DNA lähellä nykysaamelaisia (2019) 

DNA-testi yllätti Ahervuon perheen: Mystiseen Levänluhdan lampeen 1600 vuotta sitten upotettu nainen on heille sukua (2019) 

Leväluhdan tutkimus saa jatkoa, mutta ratkeaako vesikalmiston arvoitus? Martti Arkkola uskoo, ettei kaikkia luita ole vielä löydetty (2020) 

Leväluhdan kalmistosta uutta tutkimustietoa: suurin osa löydöistä varmistui naisten luiksi (2021) 

Veteen haudattujen leväluhtalaisten tutkimus jatkuu lisärahoituksen turvin – löytyykö mysteerille selitystä, mikä surmasi naiset ja lapset? (2023)

Leväluhta Retkipaikassa (2013) 

Leväluhdasta löytynyttä esineistöä Finnassa.

Anna Wessman: Levänluhta - a Place of Punishment, Sacrifice or Just a Common Cemetery?  (2009)

Anna Wessman: Levänluhdan vesikalmisto. Päättymätön tarina? (2019)

Populaarikulttuurissa käsitys suohaudasta elää sitkeästi, kuten parinkin tubettajan fiilistelyistä paikalla voi todeta, ja suosta laulaa myös Korpiklaani mainiossa biisissään.

Tuhkakallion muinaismuistoja

Turun karttapalvelun aineistoja selatessa tuli asemakaavassa vastaan aivan kotikulmilta turkoosinsinisellä merkitty ja Tuhkakallioksi nimetty alue.

Googlen satelliittinäkymässä* tuo alue näyttää tältä.

Monet kerrat on Kalloistenkatua Halisissa asuessa tullut kuljettua. Nyt piti oikein kuvata tuo kallio ja kiivetäkin sille.

Normaalia varsinais-suomalaista puskaa siis, mutta mikä tekee siitä rauhoitetun muinaismuistoalueen? Sitä varten pitää mennä Kyppiin, josta löytyy vuosina 1976-77 tehty Halisten alueen arkeologinen inventointi. Tuhkakalliosta siinä kerrotaan näin:

Vahva nokimaakerros, joka saattaa liittyä rautakautiseen asutukseen tai kalmistoon. Löytöpaikka sijaitsee Halisten koskelta Maarian kirkolle vievän tien varrella lähes 500 metrin päässä Halisten sillalta paikassa, jossa em. tie kiertää länsipuolella tietä olevan jyrkän kallion. Alue on ehkä noin 20 x 40 metriä laaja, mutta se voi jatkua vielä kallion päällä, jonne ei tehty lisää koekuoppia. Paikalla on muuten sodan aikana sijainnut it-tykki.

(...)

Kallion päällä on lähes välittömästi turvekerroksen alla erittäin vahva nokikerros, joka ulottuu melko laajalle alalle. Noen- ja hiilensekainen maakerros näkyi selvästi koekuopasta 3. (ks. liitekartta 6 ) etelään päin yli 20 metrin matkalla penkereen reunassa. Hiilen lisäksi koekuopista tuli runsaasti palanutta savea, kolme tiivisteen palaa, neljä palaa keramiikkaa sekä yksi niitin pää ja viiden pennin raha vuodelta 1922.

Jos joku miettii miltä näytti vuonna 1922 lyöty 5 pennin kolikko, niin tältä. 

* Koska kaikista googlekartalle merkittyistä paikoista voi antaa arvostelun, löytyy Tuhkakallion kohdalta seuraavanlainen arvostelu: "Hyvä paikka vetää oluita Matin ja emäntien kanssa kesäiltaisin. Omakotitalojen asukkaat tulevat välillä valittamaan äänekkyydestämme."

Visiitti Vantaalle

Vantaan kaupunginmuseo sijaitsee Tikkurilan entisessä asemarakennuksessa, Suomen vanhimman rataosuuden, vuonna 1862 valmistuneen Helsinki-Hämeenlinna-radan varrella, ja se on myös Suomen vanhin säilynyt tiiliasema.

Museossa on esillä vielä ensi viikon arkeologi Andreas Koiviston käsikirjoittama ja taiteilija Tom Björklundin kuvittama näyttely Ikikallio tarinoi. 

Näyttelyssä on arkeologisia löytöjä alkuperäisinä ja ennallistuksina, jälkimmäisistä suurimpana tämä 3D-tulostettu kopio Vuosaaren luota merenpohjasta vuonna 2006 löytyneestä mammutin kyynärluusta.

Museon eteläpuolella sijaitsee Tikkurilan veteraanipuisto, josta bongasimme muistomerkit niin tulirintaman...

kuin kotirintaman veteraaneille.

Lounaalle hurautettiin Kahvila-Ravintola Håkansiin...

 tai tarkemmin sanoen tähän takana olleeseen ent. pehtoorin taloon.

Håkansbölen eli Hakunilan kartano on remontissa, mutta siitä on tarkoitus tulla vantaan kaupunginmuseon toinen toimipiste.

Lounaan jälkeen tehtiin opastettu kierros Kuninkaantien Vantaata halkovalla reitillä, nähtiin vielä jäljellä olevia kyläkeskuksia, sekä opittiin että pääte -by kertoo kyseessä olevan alueen vanhimman kylän, ja päätteen -böle että se on kylän ympärille syntynyt uudisasutus. Uudempia nähtävyyksiä edusti tämä ilmaa puhdistava esihistoriateemainen muraali Myyrmäessä.

Lopuksi poikettiin niinikään Myyrmäessä sijaisevaan Vantaan taidemuseo Artsiin, ja sen tammikuussa avautuneeseen näyttelyyn Kotini jossain.

Retken järjestivät Turun maakuntamuseon ystävät ja Lounais-Suomen esihistoriamatkailuyhdistys Louhi ry.

Hirviä Hämeen linnassa

 Parolasta ehdittiin vielä Hämeenlinnaan, ja Hämeen linnaan.

Siellä oli nimittäin ensimmäistä kertaa esillä yleisölle toukokuussa 2023 Kuusamosta löydetty, ja vuosiin 2800-1700 eKr. ajoitettu kivinen hirvenpää.

Näyttelyssä oli myös samoin ajoitettu Säkkijärven hirvenpää...

ja muutakin esihistoriallista esineistöä.

Mukana on myös nykytaidetta ja luontovalokuvia, kuvassa ensin mainittua, seinällä Suomen maakuntien ja kuntien eläinaiheisia vaakunoita.

 Ja olihan siellä oikeakin hirvi, ei tosin elävä.

Tämän näyttelyn kanssa on hieman kiireempi kuin Parolan tiikerin. Metsien kuninkaalliset on esillä 28.1.2024 saakka.

Hallusvuoren pronssikautiset hautaröykkiöt

Hallusvuoren kohteille olikin kunnon patikointi, toki hyvää polkua pitkin. Perillä odotti monilta esihistoriamatkoilta tuttuja pronssikautisia hiidenkiukaita, yhdessä kohtaa kolme...

ja vähän päässä kaksi lisää.

Näissäkin oli keskellä kraateri, ja taas virisi keskustelu sen syystä: aarteenetsijöiden kaivelua vai romahtanut sisärakennelma? Melko lailla röykkiöiden kiviä oli viskelty alas rinnettä.

Alempana rinteessä oli myös lähde, joka aika ajoin on ollut kateissa mutta nyt paikannettu tähän kallionkoloon. Vettä siellä tosiaan oli.

Hallusvuori kulttuuriympäritön palveluikkunassa.

Kajamon linnavuori

Maskun kirkolta matka jatkui Kajamonvuorelle, joka tunnistettiin linnavuoreksi 1962.

Ylös oli kohtalainen kapuaminen, kuten vuorelle kuuluukin olla.

Ainoa jälki linnavuoren rakenteista on pätkä kivimuuria. Paikkaa ei ole myöskään arkeologisesti tutkittu. Museovirasto on tarkistanut paikan 1962, 1982 ja 2006.

Komeat syksynruskaiset näköalat vuoren laelta kyllä oli.

Vuorelta laskeuduttiin alas bussiin ja sillä lounaalle Maskun keskustaan. Sen huomattaviin nähtävyyksiin kuuluu paikka josta kunnan nimi lienee useimmille suomalaisille tuttu: Maskun kalustetalo. Pitihän sinnekin vilkaista.

Kajamonvuori kulttuuriympäristön palveluikkunassa.