Sarjakuvaa maailmansodasta: kolmaskin Korkeajännitys

Niin vain ilmestyi vain kaksi vuotta edellisen jälkeen taas ensimmäiselle maailmansodalle omistettu Korkkari, "Juoksuhautojen Korkeajännitys".

Ensimmäisessä tarinassa Charlien tankki ollaan Cambrain taistelussa 1917,  ja se todella olikin ensimmäinen taistelu, jossa uutta keksintöä panssarivaunua käytettiin tehokkaasti. Todellinen oli myös tarinan tapahtumapaikka Bourlonin harju tai metsikkö (Bourlon Wood). Jalkaväessä palveleva isoveli lähteen pelastamaan tankissa palvellutta ja saksalaisten vangiksi joutunutta pikkuveljeään. Jopa Korkkariksikin tarina oli uskomattoman tylsä, ja asepuvut tuntuvat vievän enemmän tokan kuin ekan suursodan mallistoon. Erityisesti silmiä kirveli panssarivaunujen kuvaaminen: kyllä, Mark IV oli tosiaan brittien uusin malli Cambraissa, mutta nyt siitä oli piirrelty hökötyksiä, joista tykkejä sojottaa vähän joka suuntaan.

Intialaisia esiintyy normi-Korkkarissa useinkin, aina turbaanipäisinä ja sivurooleissa. Ypresin urhot -tarinassa pääroolissa ovat kuitenkin kaksi intialaiskaverusta, jotka toimitetaan osana Intiasta pika pikaa toimitettuja vahvistuksia Ypresin ensimmäiseen taisteluun loppusyksystä 1914. Konekiväärimiehiksi määrätty kaksikko kärsii vilua ja nälkää jouksuhaudassa, kunnes saksalaiset hyökkäävät ja sitten tapellaan niin maan perkeleesti. Henki menee kaikilta ja melkein sankarikaksikoltakin, mutta hunnit pysäytetään, ja hengissä selvitään takaisin Intiaan. Lopussa kerrotaan tarinan perustuvan Khudadad Khaniin, ensimmäiseen intialaiseen Viktorian ristin saajaan.

Nimikkotarina Mutaa oli ällistyttävän hyvin piirretty kauhutarina toverinsa surmaavasta brittisotilaasta. Kuten arvata saattaa, tulee vainaja haudan takaa kostamaan, mutta koskaan ei käy ilmi, mistä miehet tunsivat toisensa ennen sotaa ja mikä motiivi oikein oli. Tapahtuma-aika on 1916, ja paikka tarkemmin määrittelemätön kolkka länsirintamalla. Piirtäjä on espanjalainen Marc Viure, jolla on sometili mm. Instagramissa ja Facebookissa.

Tavanomaisen köpösti piirretyssä tarinassa Cadman: syntynyt johtamaan pelkurimainen upseeri ja tämän sotilaspalvelija saavat riesakseen sotahullun aatelisupseerin, joka on valmis tapattamaan kaikki sotilaansa kunnian vuoksi. Hämmentävää kyllä Cadman the Fighting Coward on netin mukaan suorastaan sarja, joka ilmestyi vuodesta 1973 alkaen, alunperin The Victor -sarjakuvalehdessä. Blackadder Goes Fourth tästä hieman tuli mieleen, ajoituksen puolesta vaikutteet ovat pikemmin kulkeutuneet sarjakuvasta TV-sarjan suuntaan.

Sarjakuvan sukupolvenvaihdos (3) Blueberry

Joann Sfar & Christophe Blain: Luutnantti Blueberry - Katkera apassi (2019/2026).

Luutnantti Pensasmustikan osalta sukupolvenvaihdos on tapahtunut liukuen. Jean Giraud piirsi ns. pääsarjaa loppuun asti, albumiin Dust (2005) saakka. Amerikan sisällissotaan sijoittuva Blueberryn nuoruus -sarja jäi jo varhain muiden käsiin, ja 3-osainen Marshall Blueberry oli vain Jean-Michel Charlierin käsikirjoittama.

Jos oikein tulkitsin, nyt on kyseessä pääsarjan reboottaus, tai sitten ehkä ei, koska ranskankielinen wikipedia laskee nyt alkaneen kokonaisuuden omaksi sarjakseen. Tosin sen mukaan myös pääsarjan viimeinen, vuoteen 1881 sijoittuva sykli (Mister Blueberry) on oma sarjansa. Niin tai näin, asialla ovat nyt käsikirjoittajina Joann Sfar ja Christophe Blain, joista jälkimmäinen on myös piirtäjä. 

Kustantamon mukaan tapahtumat sijoittuvat albumeiden Navajojen jäljillä ja Hopeatähti väliin. Niinpä ollaan taas USA:n aavikkoisella lounaisalueella vuosina 1867-68, ja luutnantti Blueberryn yhden miehen ratsuväkipartio osuu todistajaksi valkoisten ja apassien väliseen veritekoon. Sotahan siitä tulee tulee, ja pian sotilaita, uudisasukkaita ja apasseja lakoaa oikealla ja vasemmalla.

Ikuinen sidekick Jim McClure on tietysti mukana. Oman twistinsä tarinaan tuo Blueberryyn ihastunut linnakkeen komentajan rouva, ja peräti omaperäinen lisä on linnakkeeseen pysähtynyt ihmishahmoisten mekaanisten automaattien esittelijä ("Kleinman's Fantastic Features"), siis länkkäreiden klassinen käärmeöljykauppias hieman teknisemmässä muodossa.

Hieman oudosti alun ammuskelussa vaimonsa ja tyttärensä menettäneen apassin nimeksi on annettu Katkera (ransk. Amertume), josta siis myös albumin nimi. Teosta vastuussa olevat valkoiset (itse asiassa nuori nainen) kuuluvat alueella sijaitsevaan kaivokseen asettuneeseen uskonnolliseen lahkoon, joka sodan sytyttyä hakeutuu turvaan linnakkeeseen.

Blainin piirrostyyli ei ole niin rikasta yksityiskohdiltaan ja värimaailmaltaan kuin Giraudin ja parhaiden jäljittelijöiden, mutta menettelee, ja Blueberryn esikuvana olleen Jean-Paul Belmondon toki tunnistaa. Villin lännen materiaalisen maailman kuvastohan on aikaa sitten vakiintunut aina komentajan toimiston valurautaista kamiinaa myöten, jonka päällä tässäkin tapauksessa (s. 25) on kahvipannu lämpiämässä. 

Sen verran nillitän, että musta aliupseeri olisi ollut mahdottomuus muutoin valkoisessa ratsuväkirykmentissä vuonna 1867 (armeijan segregaatiohan jatkui tuosta eteenpäin vielä lähemmäs vuosisadan). Vaan liekö se sitten jokin tribuutti, että sekä komentajanrouva että mökinmuija näyttävät yhtä häikäiseviltä kuin Claudia Cardinale Huuliharppukostajassa?

Kaiken kaikkiaan albumin tunnelma on ihan oikeanlainen, joten annetaan tästä nyt arvosana 8+, ja ihan mielenkiinnolla odotan syksyllä luvassa olevaa jatko-osaa Vääryyden miehet (Les Hommes de non-justice), sillä ihan lupaava soppa tässä aloitusalbumissa on keitetty kuitenkin kokoon. Tämä albumi ilmestyi ranskaksi (Belgiassa) jo 2019, mutta jatko-osa vasta tänä vuonna. Egmont näyttää ottaneen albumin sarjaansa BD West.

Dargaud-kustantamon sivuilla tämä sarja tai sykli on saanut nimen Une aventure de Lieutenant Blueberry, ja vaikuttaisi se jäävän 2-osaiseksi. Tässäkin yhteydessä sopii huomauttaa, että Blueberryn nuoruus -sarjan kymmenen viimeistä osaa odottavat edelleen suomennostaan. 

Albumin esittelu kustantajan sivuilla. 

Albumin arvostelu Kulttuuritoimitus-sivustolla. 

Melankoliaa ja garumia Lusitaniassa

Goscinnyn ja Uderzon 1950-luvulla luoma gallialaiskylä kuvasi tuolloin vain vuosikymmenen takaista miehitettyä Ranskaa, ja ranskalaisten vastarintaa miehittäjiä kohtaan. Sittemmin vastarintataistelijoiden avuksi on riennetty myös muualle päin antiikin maailmaa: Britanniaan, Korsikaan, Hispaniaan, Belgiaan, Skotlantiin... ja nyt Lusitaniaan, antiikin ajan Portugaliin.

Avunpyytäjä saapuu meritse kuin Kleopatra-tarinassa, kylän rantaan foinikialaisen Epidemaisin kaleerissa, ja käy ilmi, että lusitanialainen Kaikonpièles oli aikoinaan ollut orjana rakentamassa Jumaltenrantaa. Nyt pulassa on hapankalakastikkeen garumin pientuottaja Viilailès, jonka kilpaileva suuryritys Garum Lupuksen (sudenpääkuviolla varustetuista amforoistaan tuttu jo albumista Kilpa-ajo halki Italian) kiero roomalaisjohtaja on väärin syytöksin toimittanut tyrmään.

Stereotypioilla vitsailu tietää Lusitaniassa turskansyöntiä ja loputonta kaihomieltä (saudade) melankolisine lauluineen ja pessimistisine repliikkeineen. Melkeinpä tulee mieleen, että Asterix ja Obelix olisivat voineet kohdata saman mentaliteetin fennien maassa... Anakronistista huumoria revitään mm. Essão-huoltoasemasta ja Lissabonin kuuluisasta keltaisen ratikan linjasta XXVIII, Mainostoimiston latinaa vilisevä cerebrum-riihi Garum Lupusta ylistävien sloganusten luomiseksi ei tarkemmin ajatellen ehkä ollut kauhean kaukana siitä miten romaaniset kielet syntyivät Rooman vallan ajan kaksikielisyyden kautta. Kipeimpänä viittauksena nykyhetkeen ovat superrikkaat orgioissaan laivalla (viittaus Epsteinin saareen?) kehuskelemassa työläisten riistolla halpatuotantomaissa.

Olisipon (Lissabonin) tyrmässä viruva Viilailès on paitsi saatava vapaaksi, myös puhdistettava syytteistä Caesarin myrkytysyritykseen. Tämän vuoksi A ja O joutuvat turvautumaan juoneen, jota ei ennen ole nähtykään (ellei legioonalaisen haarniskaan pukeutumista lasketa), nimittäin pukeutumaan valeasuun. Lusitaniassa se merkitsee asua, joka oli tuttu jo Hispaniasta: liivit, leveä vyö, housut - ja mustaksi värjätyt viikset ja tukka, mikä saa Asterixin näyttämään, anteeksi vain, Super Marion hahmolta!

Näinkin kauan jatkunut ja jo sukupolven vaihdoksen kokenut sarjakuvasaaga sisältää väistämättä viittauksia historiaansa. Matkailuvaunussaan etelään suuntaavia gallialaisturisteja nähtiin jo ainakin albumeissa Asterix ja lyö vetoa ja Asterix Hispaniassa, ja kun Olisipossa on vieri vieressä turskaa ja fajanssia myyviä liikkeitä, muistaa lukija oitis, miten albumin Asterix ja kadonnut kilpi Gergoviassa kaikissa kaupoissa myytiin viiniä ja hiiltä. 

Vaan kaikki hauska loppuu aikanaan, ja tällä kertaa tarina huipentuu em. rahaylimystön juhliin, joihin myös Caesar osallistuu. Konnien metkut paljastetaan in vino veritas -juonella, ja perinteiseen tapaan Caesar jakaa syyllisille tuomiot, syyttömät vapautetaan, ja gallit voivat palata kyläänsä loppujuhliin. Ja kas, puussa johon Trubadurix on suukapuloituna sidottu, voi nähdä myös kolme perinteistä lusitanialais/portugalilaista fajanssilaattaa.

Koska kylä- ja matkailutarinat tuntuvat vuorottelevan, lienee 2027 luvassa taas kotikylään sijoittuva tarina. 

Corto ja Tintti Meksikossa

Viimevuotisen harha-askeleen jälkeen on palattu taas Canales-Pellejero-kaksikon myötä takaisin menneisyyteen viidennen kerran, tällä kertaa albumissa Corto Maltese - Elämänviiva (Jalava 2025)

Prattin luomasta henkilögalleriasta mukana ovat vakio-Rasputinin lisäksi kaksi naishahmoa, brasilialainen noita Kultasuu ja irlantilainen vapaustaistelija Banshee O'Danann. Uutena henkilönä on ranskankielisen lehden nuori reportteri Yann Rêveur, ilmeinen Tintti-hahmo hiuksia ja vaatetusta myöten! Tribuutti edesmenneelle sarjakuvantekijälle siis.

Tarina alkaa Meksikossa 1920-luvun lopulla, ja heti kohdataan pari historiallista henkilöä, amerikkalaiset arkeologit Edward Herbert Thompson ja Sylvanus Morley kiistelemässä mayatemppelin juurella. Muinaisaarteiden varastelustahan tässä on kyse, pyhästä lähteestä nostetuista jade-esineistä tarkemmin ottaen. Meksikon hallitukselle sotilaskoneita lennättänyt Charles Lindbergh vilahtaa vielä ohimennen, mutta pian sen jälkeen siirrytään Jukatanin viidakoista Meksikon polttavan kuumille ylätasangoille, keskelle Cristero-kapinan taisteluja.

Täytyy tunnustaa etten ollut koskaan tällaisesta, vuosina 1926-29 käydystä sodasta kuullutkaan. Sikäli kuin ymmärsin, Meksikon vallankumouksen seurauksena vuoden 1917 perustuslaki erotti kirkon ja valtion, ja rajoitti uskonnon harjoittamista ja papiston toimintaa. Seurauksena oli katolisten talonpoikien kapina hallitusta vastaan, ja raakuuksia puolin ja toisin. 

Suurin osa albumista vietetäänkin näiden sotatoimien tai pikemminkin niihin liittyneiden ampumisten ja hirttämisten parissa, kun aselastia kuljetetaan kapinallisille halki karujen maisemien. Cortoa pommitetaan ilmasta ja skorpionikin pistää, mutta kaikesta selvitään. Pommituksessa tajuntansa menettäneenä Corto jopa tapaa unijaksossa vanhempansa, ja kas, isällähän on päässään tuttu valkoinen lakki.

Tämä talonpoikaissodan keskellä haahuilu kesti ainakin itselleni liian pitkään, ja vaikka lopussa jadet päätyvät Cortolle, ja matka jatkui Rasputinin kanssa La Nina de Gibraltar -purjealuksen (nimi on viittaus Corton äitiin), niin omaan makuuni tämä oli vähiten kiinnostava espanjalaiskaksikon tähänastisista albumeista.

Niin obskuuri historian tapahtuma kuin tämä Meksikon kahina onkin, siitä on tehty meksikolais-amerikkalainen For Greater Glory vuonna 2012, mahdollisesti siis antaen inspiraatiota albumille, jossa tavataan leffan päähenkilö kapinallisjohtaja Enrique Gorostieta.

Jaa, ehkä vielä yksi mahdollinen kulttuurinen viittaus: Corton naamioasu karnevaaleissa toi ainakin itselleni mieleen Jim Carreyn ulkoasun elokuvassa The Mask - naamio.

Arkkitehtuurisarjakuvaa Portsasta

Mika Lietzen: Port Arthur (Asema Kustannus 2020).

Enemmänkin yhtenä Kramppien ja nyrjähdysten piirtäjistä tunnettu Mika Lietzen asuu itse Turun Portsassa, joten tämän fantasiasarjakuvan täytyy katsoa olevan kunnianosoitus hänen kotikaupunginosalleen. Juoni on helposti kerrottu: Portsassa asuva sinkku(?)nainen etsii kissansa lelua ("palle") sängyn alta, ja löytää sieltä luukun maanalaiseeen Portsaan ja sen historiaan.

Käy ilmi että Port Arthur on nimensä mukaisesti ollut alunperin satama, jonka päälle on vuosisatojen aikana rakentunut, ja maan alle jäänyt, kaupunki, josta maanpäällä näkyy enää huippuna oleva Mikaelin kirkko! 

Tässä vaiheessa on myönnettävä ettei sarjakuvassa sen enempää juonta olekaan, mutta on se kyllä hienosti piirretty. Kuvajaot ja -kulmat ovat silkkaa eurooppalaista taidesarjakuvaa, joskin mustavalkoisena. Joka suuntaan jatkuvat renessanssiarkkitehtuurin pyöröholvit, pylväiköt ja portaikot tuovat mieleen Piranesin arkkitehtuurifantasiat, ja jostain syystä mieleen tuli myös Pikku Nemon unimaailma.

Lietzen on piirtänyt myös aiemmin blogissa esitellyn jääkärisarjakuvan Jääkärit - Viisi kertomusta.

Kieltämättä Raunistulaan sijoittuva Paha hämärä oli elämänmakuisempi tarina. Toki muitakin Turkuun sijoittuvia sarjakuvia mielellään lukisi.

Pelkoa, inhoa ja Kierkegaardia 1900-luvun lopun Raunistulassa

Syyskuun remonttievakko Virusmäentiellä innosti Raunistula-aiheisten kirjojen pariin, ja yksi niistä oli Markku Innon ja Heikki Kännön sarjakuva-albumi Paha hämärä (Amanita 1998).

Markku Innon näköinen runoilija ostaa eteensä lennähtäneellä 500 markan setelillä Søren Kierkegaardin teoksen Välisoittoja Uudenmaankadulla sijaitsevasta antikvariaatti Aboa Vetus & Novasta, ja painuu lukemaan sitä vastapäiseen Hasse's Pubiin. Tämä on vain kehystä, sillä pubissa runoilijan viereen istuu tuntemattomaksi jäävä mies, jonka tarinoinnista sarjakuvan varsinainen kertomus syntyy. Albumissa sataa noir-henkisesti paljon, ja synkkä on itse Kööpenhaminan kautta Raunistulaan kiertyvä tarinakin, mutta ei spoilata enempää. 

Tapahtumat vaikuttavat sijoittuvan vuoteen 1991, ainakin jukeboxissa soivat sen vuoden hitit. Kännön piirrokset vilisevät silmään mukavasti tarttuvia yksityiskohtia, ja ihmishahmojen tyyli tuo mieleen Robert Crumbin, sinänsä kai undergroundsceneen sopivasti. Baareissa tupakoidaan ja suomalaista lageria myydään lasipulloissa, molemmat jo kadonnutta menneisyyttä.

Mutta palataan Raunistulaan. Keskeisenä tapahtumapaikkana siellä on fiktiivinen Aunen baari:

Ja kas, talon esikuvana on ollut Virusmäentien ja Suutarinkadun kulmassa sijaitseva vanha kaupparakennus. Sen viereen albumissa kuvattu puutalo paloi 2014, ja tilalle nousi Forenomin huoneistohotelli, jossa syyskuun vietimme (pinkki talo kuvassa vasemmalla).

Ja löytyyhän sieltä Virusmäentien varrelta muutakin tuttua, kuten muinainen virvoitusjuomatehdas Samos:

Autiotalo...

voisi olla kooste paristakin Virusmäentien rakennuksesta:

Alun kiitoksissa mainituista kolmesta baarista Hasse's Pubia ei enää ole (eikä sitä vastapäätä ollutta antikvariaattiakaan), ei myöskään Maarian VPK:n baaria. Masan baari on nykyään Horn Pub. Poissa on myös v. 2018 kuollut Markku Into.

Corto Maltesen inkarnaatio 2000-luvulle

Vanha Corto-fani tarttuu epäillen uusimpaan post-prattilaiseen albumiin, jossa on otettu todellinen aikaloikka, aina WTC-iskujen vuoteen 2001. Musta valtameri on uusien tekijöiden, ranskalaisten Martin Quenehenin (käsikirjoitus) ja Bastien Vivèsin (piirrostyö) kädenjälkeä.

Tarina alkaa vetää ihan mukavasti, kun pieleen mennyt ökyjahdin ryöstöyritys vie Japaniin ja sieltä Peruun. MacGuffinina toimii, mikäs muu kuin vanha kirja, ja tarinaan kietoutuu ryöstökalastusta vastustavia ekosotureita, haudanryöstäjiä, japanilaista äärioikeistoa (joista kirjan nimi), kokaiinikauppiaita sekä valokuvajournalisti Freya (kansikuvan punatukkainen nainen).

Dramaattiseen räjähdykseen perulaisessa luolassa asti tarina jaksaa kantaa, mutta harhautuu sen jälkeen pitkälliseen tyhjäkäyntiin. Mukaan ympätään tarpeetonta väkivaltaa, iänikuinen kiusankappale Rasputin, psykedeelisiä feministejä, ja lemmiskelyä merellä - ei ihme, että albumi on venynyt 166-sivuiseksi. Takaisin asiaan päästään tarinan lopussa, kun seikkailu päättyy Garcilaso de la Vegan haudalla Espanjan Cordobassa sinänsä varsin prattmaiseen antikliimaksiin, ihan tyydyttävään sellaiseen.

Mustavalkoinen piirrosjälki ei tavoittele Prattin tyyliä siinä määrin kuin espanjalaistekijöiden neljä aiempaa albumia. Kyllähän Corton tosin tunnistaa, vaikka kipparilakki on jäänyt, ja päässä on useimmiten lippis. Puristina ärsyttää se, että Pratt itse sanoi maltalaisen merimiehen tapaisen romanttisen hahmon kuuluvan menneeseen aikaan, ja Corton itsensä "kadonneen joskus Espanjan sisällissodan aikana". Jos fanikunta tästä jakaantuu, ilmoittaudun vanhauskoiseksi. Ranskalaiskaksikolta on ilmestynyt tiemmä jo toinenkin albumi, La Reine de Babylone. Toivottavasti myös espanjalaistekijöiden perinteelle uskollisempi sarja jatkuu.

Sivulla 134 näyttävät parin puhekuplan sisällöt vaihtaneen paikkaa. Lopun krediiteissä mainittu Baudelaire-sitaatti vaati, noloa kyllä, jossain määrin uudelleen selaamista ja löytyi sivulta 82.

Sarjakuvaa maailmansodasta: toinenkin Korkeajännitys

Kävi ilmi, että maailmansota-aiheinen Korkkari oli ilmestynyt myös jo 2006, eli aika harvakseltaan näitä tulee.

Ensimmäinen kertomus on myös kirjan nimikkotarina eli Jytinää juoksuhaudoissa. Ylimielinen ja jalkaväkeä halveksiva kuninkaallisten lentojoukkojen (RFC, sillä RAF perustettiin vasta keväällä 1918) hävittäjä-ässä menettää muistinsa tultuaan ammutuksi. Vaan ei hätää, sankari pärjää mutaisissa juoksuhaudoissakin, vaikka joutuu omituisten juonenkäänteiden jälkeen melkein alasammutuksi karkurina. Ja toki kokemuksesta otetaan opiksi.

Vanha valokuva vie puolestaan Egyptiin, jossa vastassa Siinain-Palestiinan rintamalla on Johnny Turk, mutta vihollisena yhtä lailla pelkurimainen ja simputtava yksikön kessu. Aavikon Korkkarin tunnelmaa tapahtumien maisemasta johtuen, huipentuen taisteluun vihonviimeisen erämaalinnakkeen hallinnasta liki viimeiseen mieheen. 

Sturm-rynnäkköjoukot -tarinassa ollaan vuoden 1918 saksalaisten parissa. Kuten kaanoniin kuuluu, saksalaisia on aina sekä hyviä että pahoja, ja pahoilla tässä tapauksissa pääkallot ja sääriluut kypärissään, sodanjälkeisiä vapaajoukkoja (Freikorps) ennakoiden. Välienselvittelyhän se näiden kahden joukon välillä lopulta koittaa kaikenlaisten käänteiden jälkeen. (Nitpicker's note: ei, ei, ei, ei ollut Whippet tankkeja Cambrain taistelussa vielä, ja mikä helvetti on howitzer-kanuuna?!)

Legioonan petturissa ollaankin sitten Ranskan muukalaislegioonan parissa, ja vauhtia otetaan aina vuodesta 1910. Saksalainen (tietysti) legioonalainen jää kiinni varkaudesta ja pakenee aavikolle. Viisi vuotta myöhemmin käy ilmi, että ketale on elossa, ja organisoimassa aseapua Saksalta kapinallisille arbaiheimoille. Päähenkilö on maastaan pakenemaan joutunut irlantilaissyntyinen legioonalainen, ja kun tarina vielä kietoutuu Ranskaa palvelevan arabijohtajan lojaalisuuskriiseihin, on tuloksena hapuilevaa imperialismikritiikkiä. Vihonviimeinen erämaalinnake tuhotaan taas kerran, ja sakujen sukellusvenekin saa osansa.

Tämä oli kyllä paremmin piirretty kuin uuden uutukainen maailmansota-Korkkari. Kirjassa on parikin Kersantti Kiven pakinaa, tyypillisen kliseisiä luokkaa "aasien johtamat leijonat" jne.

Sarjakuvaa maailmansodasta: Korkeajännitys

Wiklundin S-marketin lehtihyllystä tarttui mukaan Korkeajännitys-lehden ensimmäiselle maailmansodalle omistettu teemanumero, ei sentään aivan ainutlaatuinen, koska jo vuonna 2006 näyttää ilmestyneen ensimmäinen vastaava, Jytinää juoksuhaudoissa.Tämän uusimman nimi on Kauhujen kamara. Piirrostyyli on niin köpöä kuin se aina Korkkareissa on, joten ei siitä sen enempää, mennään itse tarinoihin. 

Viimeinen kukko kertoo australialaisesta jalkapallojoukkueesta, jonka kapteeni värväytyy heti sodan sytyttyä, ja koko joukkue lähtee mukaan. Tie vie Gallipoliin ja sieltä länsirintamalle, jopa Fromellesin taistelu 1916 mainiten (taistelu oli Australian historian verisin, ja kaatuneita on löydetty ja tunnistettu vielä vuosisata myöhemmin). Jalisjoukkue kaatuu taisteluissa yksi kerrallaan, ja syyllisyyttä kantava kapteeni kerää taskuunsa hylsyjä muistoksi jokaisesta. Mutta kuka jää lopulta jäljelle palaamaan pubiin josta lähdettiin?

Välissä Kersantti Kivi mainostaa Netflixin maailmansotadokkaria, jonka jälkeen vuorossa on Kuraa ja kurjuutta. Brittien taistelulähetti eksyy ei-kenenkään-maalla 1917, jää rehdin sakun vangiksi, pakenee takaisin omille linjoille samaan aikaan kun rehdin sakun lentäjäveli käy viimeisen taistelunsa. Kaikki oppivat tästä jotain. Heittämällä kirjan hölmöin tarina.

Nimikkotarinassa Kauhujen kamara mennään minä-muodossa kerrottuna horror genren puolelle. Ei-kenenkään-maalta haavoittunutta kaveriaan hakemaan lähtenyt sotilas päätyy kolmen sotilaskarkurin asuttamaan luolaan. Tarinan nimen kaksoismerkitys paljastuu, kun käy ilmi että käpykaartilaiset ovatkin kannibaaleja. Haavoittunut kaveri silputaan sapuskaksi, joten väkivaltaa kaihtaneen sankarin on tartuttava aseisiin pelastautuakseen omille linjoille. Rintamien välinen maasto oli oikeastikin kaamea paikka mädäntyvine ruumiineen, mutta sen kuvaamisen sijasta tarjoiltiin tämä makaaberi tarina.

Tarinassa Perhe sodassa sota on päättynyt, mutta samalle rintamakaistalle osuneet sisarukset joutuvat etsimään viime hetkillä vangeiksi joutuneita veljeään ja isäänsä ilkeän sakun hallitsemalta vankileiriltä, eikä laukaustenvaihdotta selvitä, eivätkä selviä hengissä kaikki perheenjäsenetkään. Kaikkien "sodan turhuus ja mielettömyys" -teemojen jälkeen tämä päättyy emme-unohda-koskaan Remembrance Day -henkisesti kotikylän kirkkomaalle nykyhetken Englannissa.

Lisää huonosti piirretty maailmansotasarjakuvaa blogin arkistossa.

Sarjakuvaa maailmansodasta: Italian rintama

Valkoinen kuolema voi merkitä moniakin asioita, kuten suomalaista tarkka-ampujaa, mutta Alpeilla sen kerrotaan tarkoittavan lumivyöryä, arvaamatonta kuoleman tuojaa vuorten korkeuksissa.

Robbie Morrisonin käsikirjoittama ja Charlie Adlardin piirtämä White Death (2014) vie lukijan vuoden 1916 loppupuolelle, Italian ja Itävalta-Unkarin väliselle Trentinon vuoristorintamalla, fiktiiviselle Alighierin (itse asiassa Asiagon) ylätasangolle (plateuau).

Alueella syntynyt Pietro Aquasanta on italialaisena, mutta Itävallan kansalaisena vangiksi jouduttuaan päätynyt Italian armeijaan täydennysmiehenä bersaglieriosastoon, ja olot tuntevana joutuu pian järjestämään räjähteillä lumivyöryjä, "valkoista kuolemaa", itävaltalaisten vihollisten päänmenoksi. Sotahullu esimies, raaka rintamahuumori, käynnit kenttäbordellissa ja sotasairaalan kauhut tuovat oman tunnelmansa tähän hiilellä ja kalkilla taiteiltuun mustavalkoiseen sarjakuvaan, jonka vahvuudet pääsevät oikeuksiinsa ekspressiivisissä lähitaisteluiden kuvauksissa. Oman lisänsä, usein kohtalokkaankin, tuovat kohtaamiset entisten maanmiesten kanssa taistelujen melskeessä.

Kulttuurisia viittauksia voi löytää vaikka lausahduksesta Who's in charge here? ja varsin kuuluisasta kuvasta tykkien hilaamisesta ylös vuorelle, tarinan epäloogisuuksia puolestaan tilanteesta, jossa ruumiiden täyttämässä taisteluhaudassa ovatkin yhtäkkiä hengissä vain päähenkilö ja hänen toisella puolen rintamaa taisteleva tuttavansa. Taidesarjakuvalle sopivasti (?) lopussa on eräänlainen making-of-osio.

Kaiken kaikkiaan tälle voisi antaa paremman arvosanan kuin kuusi vuotta sitten luetulle Jacques Tardin pasifistiselle jurnutukselle.

Corto Maltese meets Babylon Berlin

Parin vuoden tauon jälkeen ilmestyi tänä syksynä neljäs post-prattilainen Corto Maltese -albumi, nimeltään Berliinin yösoitto. Alaskan, Afrikan ja Etelämeren jälkeen ollaan Euroopan sydämessä, Berliinissä ja Prahassa, tekijöinä edelleen espanjalaiset Juan Diaz Canales ja Rubén Pellerejo. Ajoitukseltaan teos on liki sequel, sillä ollaan huhtikuussa 1924.

Babylon Berlin -tv-sarja näyttää inspiroineen tekijöitä turhankin alleviivatusti. On kommunisteja, natseja, korruptoituneita poliiseja, yökerhoja (mukaan lukien Moka Eftin valomainos) ja jopa BB:n neljännen kauden omavaltaisia tuomioita jakava tuomareiden salaliitto. Berliinissä Cortoa on vastassa journalisti Roth, joka synnyinmaataan Itävalta-Unkaria myöten on kuin BB:n Samuel Katelbach.

Mukana on liuta jo Hugo Prattin luomia sivuhenkilöitä, ei onneksi kuitenkaan Rasputinia, jota en ole koskaan voinut sietää. Suomalaisena, ja varsinkaan tähän maailman aikaan, venäläisen raakuuden romantisointi ei vain huvita. Eräänlaisessa unijaksossa esiintyy sen sijaan Prahassa hallinnut keisari Rudolf II, ja hänestä on blogissa aiemmin ollut puhe, muutamankin kerran. Todelliset henkilöt ja paikat kudotaan osaksi tarinaa, kuten kirjailija Gustav Meyrink tai Berliinin Castan's Panopticon.

Alkemistit riitteineen ovat jo aidompaa Prattia, ja aitoon Pratt-henkeen Corton saa liikkeelle tarot-pakan puuttuva kortti, jonka metsästys vie antisankarimme Prahaan ja keskelle juonittelua ja murhia. Ja onko sittenkään kyse tarotkorteista vai paljon synkemmistä salaisuuksista Weimarin hauraassa tasavallassa? Tämän enemmittä spoilereitta voi sanoa, että tarina veti mukaansa, eikä ainakaan tällä Corto Maltese -fanilla ollut valittamista.

P.S. Pankaa merkille, että Corto joutuu luopumaan toviksi merimiehen puvustaan maan alkaessa polttaa jalkojen alla Berliinissä. Siksipä kansikuvankin lippis, joka muuten oli myös miespuolisten museolaisten suosiossa 1920/2020-luku-teemaisissa museon pikkujouluissa.

Gallialaiskylä positiivisen ajattelun kourissa

Uusi Asterix ilmestyy joka toinen vuosi, ja nyt on se vuosi. Valkoinen iiris on jo 40. albumi, ja kuudes post-Uderzolainen. Piirtäjänä on edelleen Didier Conrad, mutta käsikirjoittajaksi on vaihtunut Fabcaro (Fabrice Caro).

Gallialaiskylä on ollut roomalaisten hybridisodankäynnin kohde jo useamman kerran, aina Riidankylväjästä alkaen, ja nyt asialle lähetetään positiivisen ajattelun guru, armeijan ylilääkäri Ambivalentius. Tavoitteena on vahvistaa legioonalaisten taistelutahtoa, ja vastaavasti heikentää gallialaisten.

Legioonalaiset saadaankin käymään pelotta taisteluun, mutta eihän se heitä selkäsaunalta pelasta. Kyläläiset puolestaan muuttuvat niin positiivisiksi, etteivät menetä hermojaan edes Trubadurixin konsertista. Vauhtia tarina saa vasta kun Ambivalentius onnistuu houkuttelemaan Smirgelinen Pariisin valoihin. Perään sännätään murheen murtama Aladobix kyydissä.

Parisiumissa ja matkalla sinne väännetään vitsiä ruuhkista, pikajunista (ViaRoman IC- eli IoukkoCuljetus-vaunut) , skuuteista, nykytaiteesta ja -teatterista, fine diningista ja ylipäätään pääkaupungin kulttuuripiireistä. Kohtuu hyvää läppää, muttei mitään erityisen päräyttävää. Obligatorinen merirosvojen upotus hoidetaan yhdellä hiidenkiven heitolla, ja odotetusti Caesar itse saapuu lopussa paikalla jakamaan Ambivalentianukselle rangaistuksen tehtävän epäonnistumisesta.

Olisiko kouluarvosanana jotain luokkaa 8+ tai 8½. Tällä kohti vuoden 2025 syksyä.

Kääntäjän blogipostaus albumin kääntämisen haasteista.

Murrosvuodet 1914-1922 sarjakuvina (8)

Sarja murrosvuosien sarjakuvista päättyy tällä kertaa tähän, tai jää oikeastaan kesken, sillä Veli-Matti Uralin ja Matti-Pekka Heikuran Ahava - Ensimmäinen lippu (2021) muodostaa vasta edellisen osan "punaisen heimosoturin" Iivo Ahavan elämäkerrasta.

Iivo Afanasjev syntyi heimohenkiseen kauppiasperheeseen Vienan Karjalassa, ja tarina alkaa Iivon lapsuudesta vuonna 1905 kun kumouksen tuulet heiluttelevat jo maailmaa. Koulu- ja opiskeluvuodet kuluvat Suomessa, mutta 1914 Iivo joutuu opastamaan itseään Ilmari Kiantoa tämän heimoretkillä. (Humalaisen Kiannon puhe jääkäreistä jo ennen maailmansodan syttymistä on häiritsevä anakronismi muuten moitteettomissa faktoissa.)

Kirjan tulkinnan mukaan juuri tuo retki sai Iivon liittymään vapaaehtoisena Venäjän armeijaan, josta hän palasi Ouluun syksyllä 1917. (Toinen nipotus liittyy kunniamerkkeihin: ei Ahava aliupseerina sentään Yrjönristejä voinut saada, sen sijaan hän sai kahdesti Pyhän Yrjön sotilasristin.) Kirja päättyy 8. marraskuuta 1917, uuden vallankumouksen tapahtuessa Venäjällä, ja Suomen sisällissodan jo häämöttäess.

Mustavalkoinen (ajoittain punaisella korostettu) piirrostyyli on erittäin korkeatasoista. Hahmot ovat tunnistettavia, ja ekspressionistinen tyyli ruutujen välisine leikkauksineen vaikuttavaa. Vaikka tiedämmekin Iivon kohtalon (olen siihen itsekin kerran pari heimosotapostauksissani viitannut), jään ainakin itse mielenkiinnolla odottamaan miten tekijäkaksikko on käsitellyt hänen vaiheitaan isiensä mailla, Muurmannin legioonassa ja Karjalan rykmentissä, Vienan vapaustaistelun vaiheissa.

Kirja Facebookissa ja kustantajan sivuilla.

Murrosvuodet 1914-1922 sarjakuvina (7)

Vuonna 2020 julkaistiin Matti Niemisen käsikirjoittama ja Anssi Rauhalan piistämä Väinö I  - Suomen kuningas. Jälkisanoissaan Nieminen kertoo saaneensa lähdekirjallisuutta aikansa luettuaan idean kertoa Suomen lyhyeksi jääneestä kuningashankkeesta kuningasehdokkaan itsensä näkökulmasta.

Niinpä saammekin seurata Hessenin prinssi Friedrich Karlin mielenliikkeitä syksyllä 1918 kun hän joutuu pohtimaan pysyäkö saksalaisena ruhtinaana vai tullako suomalaiseksi kuninkaaksi. Asiaa puidaan kotilinnassa, Berliinin ministeriöissä, ja käydäänpä aina Tallinnassa asti tapaamassa valtionhoitaja Svinhufvudia (Suomen kamarallehan hän ei koskaan astunut).

Ainoa sotaisampi kohtaus on pommikoneiden hyökkäys prinssin Frankfurtin visiitillä. Muutoin tapahtumien verkkaisuudesta tuli mieleen, että aiheesta olisi saanut jonkin europpalaisen ohjaajan eleettömän "aikakauden loppu" -henkisen taide-elokuvan, jossa jokaisen puvun ja kahvikupin yksityiskohta olisi historiallisesti oikein.

Miinusta vain siitä ettei lukijalle tehdä tiettäväksi että hallitsijanimi "Väinö I" oli vain sanomalehtipakinoitsijoiden keksimä vitsi.

Murrosvuodet 1914-1922 sarjakuvina (6)

Vuonna 2018 ilmestyi Reetta Laitisen toimittama kymmenen naispiirtäjän sarjakuva-antologia Sisaret 1918. Tarinoiden lähteenä on ollut talteen kerätty muistitieto, suurelta osin Kansan Arkistosta eli punaiselta puolelta, mutta mukaan on otettu myös kolme valkoista muistelmaa Suomen Kirjallisuuden Seuran arkistosta.

Enimmäkseen varsin punainen näkökulma siis, ja kokemuksissa painottuvat naiskaartilaisuus, katkera antautuminen teloituksineen ja vankileirien kärsimys. Myös muutamia lapsuusmuistoja on mukana, ja osa muistoista on kirjattu vuosikymmeniä myöhemmin, jolloin mukaan ovat tullut myös henkilön vaiheet (kommunistisessa) työväenliikkeessä.

Tiitu Takaloa, Emmi Niemistä ja Ainur Elmgreniä lukuun ottamatta piirrostyyli on ollut varsin karikatyyrimäistä. Sarjat ovat mustavalkoisia, lisävärinä on käytetty punaisen eri sävyjä - mikä ei sekään juuri vähentänyt kirjan "punaisuutta". Ehkäpä olisi ollut parempi Korkeajännityksen tapaan tehdä kaksi teosta, toinen valkoisista ja toinen punaisista sisarista?

Antologia voitti sarjakuva-Finlandian 2019.

Murrosvuodet 1914-1922 sarjakuvina (5)

Suomen itsenäistymisen 100-vuotisjuhlavuonna 2017 tahti alkoi kiihtyä, ja silloin ilmestyi Pohjanmaan museon kustantamana Mika Lietzénin Jääkärit - Viisi kertomusta. Kirjan alussa vakuutetaan että "teos on fiktiota. Kaikki tarinoissa esiintyvät henkilöt ja kissat ovat kuvitteellisia."

Nimettömät jääkärit ja kissat ovat siis kuvitteellisia, mutta tapahtumat aitoja. Vuoteen 1915 sijoittuvat tarina kertoo suuresta värväyksestä Pohjanmaalla, 1916 ollaan koulutuksessa Lockstedtin leirillä ja rintamalla Misse-joella, 1917 ollaan reservissä Libaussa, ja 1918 matkataan S/S Arcturuksella kohti Vaasaa. Sisällissotaa ei siis kuvata, ainoastaan jääkäreiden aikaa Saksan armeijan riveissä.

Lietzén lienee useimmille tuttu yhtenä Kramppien ja nyrjähdysten piirtäjänä. Mustavalkoinen piirrostyyli on paras tähän astisista, ja yhdistelee realismia ja fantasiaa.Taistelut ja kuolemanpelko limittyvät rauhallisempiin kausiin, jolloin miehinen yhteisö ikävöi - ja kohtaa - naisia. Itselleni vaikuttavin tarinoista oli Libau 1917, jossa juutalainen ilotyttö tapaa suomalaisen työläisjääkärin. Kertomuksissa ei ylipäätään ole sotaista uhoa, vain hiljaista vakaumusta isänmaan vapauden tärkeydestä.

Murrosvuodet 1914-1922 sarjakuvina (4)

Pertti Jarla julkaisi 2013 pienoisalbumin Kapteeni Tserep. Sarjakuvan juoni on äkkiä kerrottu: Venäjän sisällissodassa Uralilla 1919 taisteleva valkoinen osasto kohtaa kyliä ryöstelevän ja siviilejä murhaavan sotilasosaston, jota se olettaa bolsevikeiksi. Kapteeni Tserepin johtamana osasto väijyttää ja tuhoaa vihollisen kolonnan sillalla parhaaseen Korkkari-tyyliin. Käykin vain ilmi että osasto kuului valkoisiin kuten he itsekin...

Jarla piirsi tarinaa pöytälaatikkoon kuulemma vuosia, ja on harmi ettei hän saanut aiheesta enempää irti. Jotenkin tämä olisi kaivannut kokonaista sarjaa kapteenin seikkailuista pitkin Siperian rataa hieman eeppisempään tyyliin mallia Corto Maltese.

Taistelukohtaukset ovat räväköitä ja aseistus Lewis-pikakivääreitä ja tykistöparabellumia (mistähän sellainenkin olisi Siperiaan joutunut?) myöten tunnistettavasti piirretty. Ihmishahmot muistuttavat taas niin paljon toisiaan että tunnistaminen on vaikeaa - kuka se pulisonkiposkinen upseerikin mahtoi olla?

Ja ehkä suurin ongelma on että albumi on piirretty Jarlan karikatyyrimäseen tyyliin, ja koko ajan odottaa että eteen tulee jotain fingerporimaista sanailua tyyliin kissojen Venäjän sisällissota.

Murrosvuodet 1914-1922 sarjakuvina (3)

Vuonna 2008 Suomen sisällissodasta tuli kuluneeksi 90 vuotta. Tällöin ilmestyi 2-osainen sarjakuvaelämäkerta yhdestä tunnetuimmasta punaisen puolen johtajasta, Verner Lehtimäestä. 1. osa, Punainen ratsumies, kertoo tarinan punakaartin ratsuosaston perustamisesta Maarian työväentalolla aina pakenemiseen punaiselta Tampereelta. 2. osassa, Vierailla siivillä, käydään loppuun Venäjän sisällissota lietsomalla kapinaa Muurmannin legioonassa, sekä lentäjänä pommittamassa Judenitsin valkokaartilaisia ja kukistamassa Kronstadtin matruusien kapinaa. 

Ennen sisällissotaa Lehtimäki oli työskennellyt Amerikassa mm. karjapaimenena, ja 1920-luvulla kiertolaiselämä jatkui, Shanghaihin, sieltä Amerikkaan ja lopulta Neuvosto-Karjalaan sosialismia rakentamaan. Ja kuten lukija jo tässä vaiheessa arvaa, niskalaukaukseenhan se Vernerinkin elämä päättyi 1938.

Lehtimäen tapahtumarikkaasta elämästä on nostettu  esiin tunnetuimpia episodeja, kuten englantilaisdiplomaattien saattamien sisällissodan rintamalinjan yli Hämeessä, tai punaisen Tampereen lyhyt ylipäällikkyys Hugo Salmelan kuoltua. Paljon on tietysti jäänyt kuvaamatta, eivätkä kaikki yksityiskohdat taida tiedossa ollakaan. Kirjoissa sivutaan myös Vernein veljien Konradin ja Jalmarin elämänvaiheita.

Jukka Koivusaaren piirrostyö on omaan makuuni turhan luonnosmaista ja ihmishahmot toistensa näköisiä, mutta 2-osan lentokoneilla käytyjen taistelujen kuvaus erittäin vauhdikasta. Käsikirjoitus on Ilkka Markkulan, ja historia-asiantuntijana on ollut Kimmo Lehtimäki, Konrad-veljen pojanpoika, joka on kirjoittanut isosedästään kirjan Verner Lehtimäki. Punapäällikkö (2005).

Murrosvuodet 1914-1922 sarjakuvina (2)

Miten kertoa Suomen sisällissodasta  tasapuolisesti sarjakuvana vuonna 2000? Kustantaja Egmont ratkaisi kysymyksen julkaisemalla samasta tarinasta kaksi lehteä: Kansalaissodan valkoinen Korkeajännitys – Vapauden tulikaste ja Kansalaissodan punainen Korkeajännitys – Taistoon työkansan puolesta! 

Pientilallisen poika Pekka Haapalainen pelastaa sahatirehtöörin pojan Vilho Hannulan pojan hukkumasta, ja pojista tulee ystävykset. Vuosikymmen myöhemmin sota vie heidät eri puolille rintamaa, ja kuten arvata saattaa, tulee Vilholle tilaisuus maksaa kunniavelkansa Pekalle.

Päähenkilöt ovat kotoisin fiktiivisestä Sahanpään pitäjästä, jota hallitsee yhtä fiktiivinen Hannulan kartano ja saha. Ilmeisesti ollaan jossain Pohjois-Hämeessä, sillä taistelut käydään paikkakunnan ympärillä sodan "päärintamalla" Hämeessä, ulottuen venäläisten anarkistimatruusien hyökkäyksestä Ruovedellä aina Tampereen valtaukseen ja sen jälkiselvittelyihin.

Aikakauteen, ja historiallisiin faktoihinkin, sopivasti mukana on panssarijunaa ja -autoa, ja lentokonekin nähdään, kuularuiskut papattavat ja pistinhyökkäyksiä tehdään. Lehdet on piirtänyt Samson, ja piirrosjälki on Korkkari-perinteitä kunnioittaen karmeaa.

Tasapuolisuuden nimissä kummankin puolen pahin fanaatikko saa sodassa surmansa, mutta rehdit Pekka ja Vilho jatkoivat vielä Suomen seuraaviinkin sotiin. Kaikki Suomi-Korkkarit on listattu täällä.

Murrosvuodet 1914-1922 sarjakuvina (1)

Peräänkuulutin somessa taannoin sarjakuvia Suomen itsenäistymisen vuosilta, ja vanhimmaksi osoittautui jo 1920 piirretty (joskin vasta 1982 julkaistu) Punikkityttö ja jääkäriupseeri av Ellinor Mend, En historie från Wiborg - våren 1918.

Aatelisperheen tytär Ellinor Aline von Mend (1896-1952) vietti sisällissodan perheensä kanssa Viipurissa. Hän piirsi kevääseen 1918 sijoittuvan fiktiivisen kuvasarjan, jonka tekstityksenä vaihteli ruotsi ja suomi. Julkaistussa versiossa kukin kuva on aukeaman oikealla puolen, vasemmalla ovat ruotsinkieliset tekstit käännettyinä suomeksi.

Tarinassa Salvesenien säätyläisperheen palvelijatar Hilja Tiilinen joutuu punaisuutensa vuoksi erotetuksi ja liittyy punakaartiin. Alkupuolen kuvat käsittelevät elämää sisällissodan Viipurissa: valkoisten piileskelyä ja lentolehtisten jakamista, punaisten suorittamia aseiden ja elintarvikkeiden takavarikkoja, satunnaisia terroritekojakin (Hilja itse surmaa "gulassiparonin"). Valkoisten vallattua kaupungin Hilja naamioituu ja sulautuu voittajiin. Hän tapaa myös Saksasta jääkärinä palanneen Salvesenien perheen pojan Hugon. Otsikon rakkaustarina syttyy siis Hiljan ja Hugon välille. Hilja ei kuitenkaan poliittista toimintaansa jätä, vaan jatkaa sitä maanalaisesti, ja jää siitä kiinni. Loppu on, kuten arvata saattaa, traaginen. 

Kuvakertomuksen toinen rakkaustarina on Salvesenien tyttären Anitan ja niinikään jääkärinä Saksasta palanneen Walter Hornborgin välillä. Tämä saattoi heijastella piirtäjän omaa henkilöhistoriaa, Ellinor kun avioitui valkoisen armeijan mukana Viipuriin tulleen insinööri Torolf Tollanderin kanssa - he asuivat myöhemmin mm. Turussa.

Piirrostyyli on varsin lapsekasta, ja vaikuttaa että tarinaa on keksitty lisää sitä mukaa kuin piirtäminen on edennyt. Ellinor Mend piirsi 1912-1917 neljä muutakin kuvasarjaa, mutta viimeiseksi jäänyt Punikkityttö ja jääkäriupseeri oli kustantajan mielestä "näistä mielenkiintoisin uskollisesti ja yksityiskohtaisesti kuvatun miljöönsä vuoksi".