Vuoden viimeisessä Fossassa aiheina Ruotsin Välimeren instituuttien (onneksi peruuntunut) lakkautusuhka, roomalaiset hautatekstiilit, Pompejin ilmakuvaus ja Englannissa pidetty roomalaisen arkeologian konferenssi.
Kiinnostavin oli kuitenkin Hanne Mannerheimon kirjoitus Pompejin seinämaalusten pigmenttitutkimuksesta (hänen aihetta käsittelevä opinnäytetyönsä löytyy täältä). Pigmenttejä ja niiden ajan kuluessa tapahtunutta koostumuksen muutosta tutkitaan mitä erilaisimmin luonnontieteellisin analyysein, mutta kultuurihistorioitsijan huomiota kiinnitti jutussa kerrottu roomalaisten tapa jakaa värit kirkkaisiin (floridi) ja varjoisiin (austeri). Edelliset olivat kalliita ja nitä käytettiin vain arvokkaimpiin paikkoihin korostamaan vieraille isäntäperheen vaurautta ja asemaa. Kirkkaita värejä olivat sinooperi, azuriitti, malakiitti, indigo ja tyyrianpurppura. Varjoisiä värejä taas olivat mineraaliset maavärit ja muutamat keinotekoiset pigmentit.
Värit on mielletty historian aikana monin eri tavoin. Väitetään ettei klassisessa kreikassa ollut eri sanaa siniselle ja vihreälle vaan sama sana tarkoitti niitä molempia.
lauantai 27. joulukuuta 2014
tiistai 23. joulukuuta 2014
Esinejulkaisuja (2) Jalomäen umpipiha
Jälkimmäinen julkaisu onkin sitten upouusi, oman kappaleeni sain postista viime viikolla. Antti Kuusisto omistaa Ulvilassa sijaitsevan Jalomäen umpipihan, ja on julkaissut sen esineistöstä kirjan Jalomäen umpipihan aarteita.
Valokuvien teknisessä laadussa kirja ei yllä Sagalundin julkaisun tasolle, mutta esineiden määrässä ja runsaudessa ylittää sen reilusti. 456-sivuinen järkäle keskittyy pelkästään esineisiin ja niiden taustoihin, suurimmalta osin satakuntalaiseen talonpoikaisesineistöön, mutta myös monenlaiseen muuhun esihistoriallisia koruja, ikoneita ja kunniamerkkejä myöten. Kuvatekstit ovat paikoittain hengästyttävän perusteelliset, selvästi näkee että intohimoinen keräilijä on halunnut jakaa kaiken tietämyksensä, esim. pyykkipulikan mukana tulee sivun mittainen kuvaus pyykinpesun historiasta.
Ehkäpä paikkaan suorittamatta jääneet kansatieteen opintoni lukemalla tämän opuksen. Hyvin sen voisi myös työntää mitä hyvänsä kotiseutumuseon kokoelmaa digitoimaan lähetettävän ylioppilaan kainaloon.
Valokuvien teknisessä laadussa kirja ei yllä Sagalundin julkaisun tasolle, mutta esineiden määrässä ja runsaudessa ylittää sen reilusti. 456-sivuinen järkäle keskittyy pelkästään esineisiin ja niiden taustoihin, suurimmalta osin satakuntalaiseen talonpoikaisesineistöön, mutta myös monenlaiseen muuhun esihistoriallisia koruja, ikoneita ja kunniamerkkejä myöten. Kuvatekstit ovat paikoittain hengästyttävän perusteelliset, selvästi näkee että intohimoinen keräilijä on halunnut jakaa kaiken tietämyksensä, esim. pyykkipulikan mukana tulee sivun mittainen kuvaus pyykinpesun historiasta.
Ehkäpä paikkaan suorittamatta jääneet kansatieteen opintoni lukemalla tämän opuksen. Hyvin sen voisi myös työntää mitä hyvänsä kotiseutumuseon kokoelmaa digitoimaan lähetettävän ylioppilaan kainaloon.
maanantai 22. joulukuuta 2014
Esinejulkaisuja (1) Sagalund
Joulunaluspäivien kirjaesittelynä pari julkaisua, joista ensimmäinen, Sagalundin Min kostsamma leksak - Kallisarvoinen leikkikaluni, ilmestyi jo vuonna 2000. Tuolloin tuli kuluneeksi 100 vuotta siitä kun Nils Oskar Jansson (1862-1927) perusti Tukholman Skansenin innoittamana tämän Kemiössä sijaitsevan ulkomuseon.
Teksti on suomeksi ja ruotsiksi, ei kuitenkaan ihan 1:1 eli molemmat kielet taitava saa kirjasta enemmän irti. Tarinat kertovat kemiönsaarelaisten, ja varsinkin Janssonin itsensä, elämästä entisinä aikoina. Kuvitus on kauttaaltaan korkeatasoista, usein suurennoksina ja lähikuvina. Taustaa, käyttötarkoitusta jne. ei kuitenkaan ole selitetty kaikkien esineiden osalta, vaan monissa tapauksissa ne vain koristavat ko. tekstiä.
Hieno katsaus ulkomuseon kokoelmiin. Mietin vain kuuluuko niihin todella piilukkopistooli jossa lukko on vasemmalla puolella (s. 144) vai onko kuva päässyt taittovaiheessa kääntymään peilikuvakseen?
Teksti on suomeksi ja ruotsiksi, ei kuitenkaan ihan 1:1 eli molemmat kielet taitava saa kirjasta enemmän irti. Tarinat kertovat kemiönsaarelaisten, ja varsinkin Janssonin itsensä, elämästä entisinä aikoina. Kuvitus on kauttaaltaan korkeatasoista, usein suurennoksina ja lähikuvina. Taustaa, käyttötarkoitusta jne. ei kuitenkaan ole selitetty kaikkien esineiden osalta, vaan monissa tapauksissa ne vain koristavat ko. tekstiä.
Hieno katsaus ulkomuseon kokoelmiin. Mietin vain kuuluuko niihin todella piilukkopistooli jossa lukko on vasemmalla puolella (s. 144) vai onko kuva päässyt taittovaiheessa kääntymään peilikuvakseen?
sunnuntai 21. joulukuuta 2014
Seksiä, vakoilua ja designia
Historioitsijatuttava Facebookissa kiinnitti huomiota uutiseen erään Profumo-skandaaliin liittyvän henkilön kuolemasta 18. päivänä tätä kuuta. 1960-luvun alun "Profumo Affair" oli jotain, mitä vain brittidekkareiden käsikirjoittajien luulisi voivan keittää kokoon: parlamentin jäseniä, aristokraatteja, tanssityttöjä, neuvostovakoilijoita ja tapahtumapaikkoina maaseutukartanot ja Sohon yökerhot. Skandaali aiheutui lyhyesti kerrottuna siitä, että Christine Keeler -nimisellä tanssitytöllä oli vuonna 1961 lyhyen aikaa suhde samaan aikaan sekä Britannian puolustusministeri John Profumon että Neuvostoliiton laivastoattasea Jevgeni Ivanovin kanssa. Asian tultua julki ministeri joutui eroamaan, pian myös pääministeri, ja arvellaanpa sen vaikuttaneen konservatiivien tappioon vuoden 1964 vaaleissa.
Mutta se politiikasta. Vuonna 1963 valokuvaaja Lewis Morley otti suunniteltua mutta toteutumatonta elokuvaa varten Keeleristä sarjan alastonkuvia, joista ikonisimmaksi nousi tämä.
Kuva nosti maailmanmaineeseen tanskalaisen Arne Jacobsenin suunnitteleman tuolin Malli 3107. Vaan kysepä ei ollutkaan aidosta designklassikosta, vaan sen kopiosta, joka erosi jonkin verran selustan muotoilun sekä kättä varten tehdyn aukon osalta, alkuperäisessä ei sellaista ollut. Tuoli kuuluu nykyään Victoria and Albert Museumin kokoelmiin, ja museon sivuilla on seikkaperäinen selostus tuolien eroista, samoin kuin kuva tuolin pohjasta, johon on kirjattu tunnetuimmat mallina istuneet mukaan lukien Keeler. Tuoli oli yksi kuudesta jotka kuvaaja oli ostanut vähän aikaisemmin viiden shillingin kappalehintaan.
Turun museokeskuksen huonekalukokoelmaa on digitoitu tänä vuonna merkittävästi tuolien osalta, mutta käsittääkseni aivan näin kuuluisaa istuinta ei kokoelmista löydy. Olisikohan vastaavaa Designmuseossakaan? Tuleeko kenellekään edes mieleen vastaavaa valokuvaa Suomen media- ja designhistoriasta?
perjantai 19. joulukuuta 2014
Ensimmäiset rahat
Rahan parissa pysytään tälläkin viikolla. Turkulainen numismaatikko ja arkeologi Jani Oravisjärvi on julkaissut omakustanteena ensimmäisen suomenkielisen yleisesityksen antiikin numismatiikasta nimellä Rahan synty
Arvon mittana oli käytetty jo aiemmin vaikka mitä, mm. paistinvartaita (!), mutta lyydialaisten oivallus 600-luvulla eKr. oli leimata painoltaan määrämittaista jalometallia, kullan ja hopean luonnossa tavattavaa sekoitusta eli elektronia. Seuraava vaihe oli lyödä rahoja joko kullasta tai hopeasta, mutta näistä tuli jokapäiväiseen käyttöön turhankin arvokkaita, jolloin ne jouduttiin tekemään minimaalisen pieniksi (pienimmät tunnetut hopearahat ovat riisiryynin kokoisia). Huomattava keksintö oli alkaa lyödä vaihtorahoja kuparisekoitteesta, lähinnä messingistä.
Kreikan ja Rooman rahaoloista kerrotaan keskeisimmät käänteet. Rahaliitot ja yhteisvaluutta kaupunkivaltioiden kesken tunnettiin jo tuolloin. Roomalaisten tumpelointi raha-asioissaan oli minulle jo ennestään tuttua, ja vaikeaa valtioiden raha-asioiden järjestely yhä edelleen on, kuten Venäjä juuri viimeksi sai kokea, eurokriisistä puhumattakaan.
Rahojen ulkoasun ja ja niissä esiintyvän symboliikan kehitys oli itselleni mielenkiintoisinta. Suurin osa kirjan kuvituksena olevista rahoista on esitetty 1:1 skaalassa, mikä antaa kyllä hyvän käsityksen niiden koosta (monet, kuten jo edellä todettiin, olivat tavattoman pieniä), mutta ei tee oikeutta niiden yksityiskohtien rikkaudelle, nehän tulevat esiin vain suurennoksina.
Kirja on kaiken kaikkiaan hyvä johdatus antiikin rahojen maailmaan, joka todellakin on universumi sinänsä, se valkeni minulle viimeistään kuunnellessani viime lauantaina Turun linnassa Vanhan rahan päivänä professori Jyrki Muonan pitämää luentoa väärennetyistä antiikin rahoista.
Aiheesta lisää toisaalla.
Arvon mittana oli käytetty jo aiemmin vaikka mitä, mm. paistinvartaita (!), mutta lyydialaisten oivallus 600-luvulla eKr. oli leimata painoltaan määrämittaista jalometallia, kullan ja hopean luonnossa tavattavaa sekoitusta eli elektronia. Seuraava vaihe oli lyödä rahoja joko kullasta tai hopeasta, mutta näistä tuli jokapäiväiseen käyttöön turhankin arvokkaita, jolloin ne jouduttiin tekemään minimaalisen pieniksi (pienimmät tunnetut hopearahat ovat riisiryynin kokoisia). Huomattava keksintö oli alkaa lyödä vaihtorahoja kuparisekoitteesta, lähinnä messingistä.
Kreikan ja Rooman rahaoloista kerrotaan keskeisimmät käänteet. Rahaliitot ja yhteisvaluutta kaupunkivaltioiden kesken tunnettiin jo tuolloin. Roomalaisten tumpelointi raha-asioissaan oli minulle jo ennestään tuttua, ja vaikeaa valtioiden raha-asioiden järjestely yhä edelleen on, kuten Venäjä juuri viimeksi sai kokea, eurokriisistä puhumattakaan.
Rahojen ulkoasun ja ja niissä esiintyvän symboliikan kehitys oli itselleni mielenkiintoisinta. Suurin osa kirjan kuvituksena olevista rahoista on esitetty 1:1 skaalassa, mikä antaa kyllä hyvän käsityksen niiden koosta (monet, kuten jo edellä todettiin, olivat tavattoman pieniä), mutta ei tee oikeutta niiden yksityiskohtien rikkaudelle, nehän tulevat esiin vain suurennoksina.
Kirja on kaiken kaikkiaan hyvä johdatus antiikin rahojen maailmaan, joka todellakin on universumi sinänsä, se valkeni minulle viimeistään kuunnellessani viime lauantaina Turun linnassa Vanhan rahan päivänä professori Jyrki Muonan pitämää luentoa väärennetyistä antiikin rahoista.
Aiheesta lisää toisaalla.
perjantai 12. joulukuuta 2014
Vanhaa rahaa Turun linnassa
Huomenna lauantaina 13.12. vietetään Turun linnassa Vanhan Rahan Päivää, ja hienoissa merkeissä, sillä pitkään kiinni ollut esilinnan raha- ja mitalikabinetti avautuu jälleen yleisölle. Linnaan on koko päivän vapaa pääsy, ja luvassa on ohjelmaa niin aikuisille kuin lapsille, siitä linkin takana lisää.
Turun historiallisen museon kaikkien aikojen ensimmäinen esine oli sekin raha, kuvassa oleva Kustaa Vaasan aikana 1556 Turussa lyöty kolikko, ns. Turun markka. Sen lahjoitti museon perustavassa kokouksessa vuonna 1881 kauppaneuvos Fredric Rettig. (Kokoelmien esine numero 1 se ei kuitenkaan ole, sillä kun intendentti von Konow 1897 luetteloi siihenastisen kokoelman, sai sen kunnian esihistoriallisen kokoelman vasarakirves.)
Tässä tuo monessakin mielessä historiallinen kolikko toiselta puoleltaan.
Uudelleen avautuvan raha- ja mitalikabinetin esillä oleva esineistö löytyy digitoituna suurimmalta osin myös Finnasta, milloin kyseessä ei ole muista kokoelmista lainattu esine.
Kuvat: Finna / Turun museokeskus
tiistai 9. joulukuuta 2014
Kukat kukkivat kaikkialla
Taas on tullut kirjoiteltua kulttuurihistoriallista hömppää, oikein koviin kansiin, ja ihan oikeiden asiantuntijoiden peesissä! Brinkkalan kirjakaupassa Vanhalla Suurtorilla julkistetaan tämän postauksen ilmestymishetkellä Turun museokeskuksen uusin julkaisu, Kukkien lumoa. Voin vakuuttaa että nimeä mietittiin pitkään ja hartaasti, ja tämä oli lopputulos.
Kirjan toimittamisesta ovat vastanneet Marita Söderström, Sanna Kupila ja Jenna Kostet, graafinen ulkoasu on Ulla Kujansuun käsialaa.
Teemama ovat siis kukat, ja näkökulmien laajuudesta saa parhaiten käsityksen sisällysluettelosta:
Aki Arponen: Värjäykseen käytetyistä luonnonkasveista Suomessa
Kari Hintsala: Turkista Turkuun - tulppaanin kulttuurihistoriaa
Merja Strandén: Ruusuaiheiset tekstiilit Turun museokeskuksen kokoelmissa
Johanna Viitaharju: Aatteita ja eskapismia kirjotussa pöytäliinassa
Tanja Huikuri: Taitavasti kirjaillun kasviaiheisen seinävaatteen konservointi
Päivi Kiiski: Kukkiva menneisyys
Sanna Kupila: Konvehteja vai kukkia
Kaarin Kurri: Kukkivat julksivut - Turun rakennusten kasviornamentteja ja niiden tekijöitä
Eija Suna: Kasvavat ja kukkivat tapetit - näytteitä maakuntamuseon tapettikokoelmasta ja muista varsinaissuomalaisista tapeteista
Satu Reinikka: Urbaanit kukkapenkit - kasviaiheet Turun kaupungin taidekokoelman uusissa veistoksissa
Terttu Lempiäinen: Qwenselin talon sisäpihan kasveja keskiajalta nykypäivään
Kirjan toimittamisesta ovat vastanneet Marita Söderström, Sanna Kupila ja Jenna Kostet, graafinen ulkoasu on Ulla Kujansuun käsialaa.
Teemama ovat siis kukat, ja näkökulmien laajuudesta saa parhaiten käsityksen sisällysluettelosta:
Aki Arponen: Värjäykseen käytetyistä luonnonkasveista Suomessa
Kari Hintsala: Turkista Turkuun - tulppaanin kulttuurihistoriaa
Merja Strandén: Ruusuaiheiset tekstiilit Turun museokeskuksen kokoelmissa
Johanna Viitaharju: Aatteita ja eskapismia kirjotussa pöytäliinassa
Tanja Huikuri: Taitavasti kirjaillun kasviaiheisen seinävaatteen konservointi
Päivi Kiiski: Kukkiva menneisyys
Sanna Kupila: Konvehteja vai kukkia
Kaarin Kurri: Kukkivat julksivut - Turun rakennusten kasviornamentteja ja niiden tekijöitä
Eija Suna: Kasvavat ja kukkivat tapetit - näytteitä maakuntamuseon tapettikokoelmasta ja muista varsinaissuomalaisista tapeteista
Satu Reinikka: Urbaanit kukkapenkit - kasviaiheet Turun kaupungin taidekokoelman uusissa veistoksissa
Terttu Lempiäinen: Qwenselin talon sisäpihan kasveja keskiajalta nykypäivään
perjantai 5. joulukuuta 2014
Mongolit vyöryvät Eurooppaan
Mongolivalloituksia käsittelevän strategiapelin kyytipojaksi yksi aikakautta käsittelevä historiateos, James Chambersin The Devil's Horsemen: The Mongol Invasion of Europe.
Mongolit joutuivat tekemisiin eurooppalaisten kanssa ensimmäisen kerran taisteltuaan tiensä Kaukasusvuorten yli etelästä käsin ja saavuttuaan Mustanmeren rannoille vuonna 1222. Siellä heidän kenraalinsa Subutai kohtasi venetsialaisia kauppiaita, joiden kanssa syntyi pian yhteisymmärrys: venetsialaiset vakoilisivat mongolien hyväksi toimittaen tietoja länsimaiden taloudellisesta mahdista ja armeijoiden liikkeistä, vastapalveluksena mongolit tuhoaisivat valtaamillaan alueilla kilpailijoiden kauppa-asemat ja jättäisivät kaupankäynnin venetsialaisten käsiin. Lyödäkseen sopimukselle kättä päälle mongolit ratsastivat yli jäätyneen Kertšinsalmen ja tuhosivat Krimillä maan tasalle genovalaisen kauppa-aseman.
Epäilemättä venetsialaiset katsoivat lähteneensä voittajan kelkkaan. Mongolit olivat raivanneet tieltään kaiken vastarinnan ja viimeksi tuhonneet kumaanien paimentolaisvaltion. Armeijan mukana tulleet kiinalaiset oppineet tutkivat seudun ilmastoa ja satonäkymiä, ja piirsivät saamiinsa tietoihin pohjautuen jo täyttä päätä karttoja Unkarista, Puolasta, Sleesiasta ja Böömistä. Vielä tuolloin ei länteen lähdetty, vaan Kalkajoen taistelun jälkeen (1223) mongolit palasivat itään.
Eurooppaa ei kuitenkaan unohdettu, olihan suuri neuvosto, kuriltai, päättänyt valloittaa koko maailman, myös sen läntisimmän osan. Hyökkäysarmeija vyöryi länteen vuoden 1237 alussa, johtajanaan Batu-kaani, mutta mukana myös kokenut Subutai. Ensimmäisenä sortuivat Kiovan Rusin ruhtinaskunnat, ja Novgorodin (ja Suomen?) pelasti vain vuoden 1238 kevätkelirikko. Kiova vallattiin ja tuhottiin 1240 ja seuraavana vuonna mongoliarmeija tunkeutui samalla kertaa sekä Puolaan että Unkariin. Kaikki vastarinta murskattiin ja tunnetuimmat taistelut käytiin Liegnitzissä ja Mohissa. Vuoden 1241 lopulla suurkaani Ögedei kuitenkin kuoli, ja mongoliruhtinaat palasivat armeijoineen Karakorumiin valitsemaan uutta hallitsijaa.
Enää ei Eurooppaan palattu, mutta siihenastinenkin hävitys oli hirveä, ja Venäjähän jäi kahdeksi vuosisadaksi "mongolien ikeen" alle. Mieleen tuli että vuonna 1241 eurooppalaiset saivat lyhyen kammottavan hetken kokea sen, minkä myöhemmin Amerikan alkuperäisasukkaat, vieraan sivilisaation kaikentuhoavan tunkeutumisen omaan maailmaansa.
Länsieurooppalaisten kontakteista mongoleihin invaasion loputtua kertoi tämä aikalaiskirja.
Mongolit joutuivat tekemisiin eurooppalaisten kanssa ensimmäisen kerran taisteltuaan tiensä Kaukasusvuorten yli etelästä käsin ja saavuttuaan Mustanmeren rannoille vuonna 1222. Siellä heidän kenraalinsa Subutai kohtasi venetsialaisia kauppiaita, joiden kanssa syntyi pian yhteisymmärrys: venetsialaiset vakoilisivat mongolien hyväksi toimittaen tietoja länsimaiden taloudellisesta mahdista ja armeijoiden liikkeistä, vastapalveluksena mongolit tuhoaisivat valtaamillaan alueilla kilpailijoiden kauppa-asemat ja jättäisivät kaupankäynnin venetsialaisten käsiin. Lyödäkseen sopimukselle kättä päälle mongolit ratsastivat yli jäätyneen Kertšinsalmen ja tuhosivat Krimillä maan tasalle genovalaisen kauppa-aseman.
Epäilemättä venetsialaiset katsoivat lähteneensä voittajan kelkkaan. Mongolit olivat raivanneet tieltään kaiken vastarinnan ja viimeksi tuhonneet kumaanien paimentolaisvaltion. Armeijan mukana tulleet kiinalaiset oppineet tutkivat seudun ilmastoa ja satonäkymiä, ja piirsivät saamiinsa tietoihin pohjautuen jo täyttä päätä karttoja Unkarista, Puolasta, Sleesiasta ja Böömistä. Vielä tuolloin ei länteen lähdetty, vaan Kalkajoen taistelun jälkeen (1223) mongolit palasivat itään.
Eurooppaa ei kuitenkaan unohdettu, olihan suuri neuvosto, kuriltai, päättänyt valloittaa koko maailman, myös sen läntisimmän osan. Hyökkäysarmeija vyöryi länteen vuoden 1237 alussa, johtajanaan Batu-kaani, mutta mukana myös kokenut Subutai. Ensimmäisenä sortuivat Kiovan Rusin ruhtinaskunnat, ja Novgorodin (ja Suomen?) pelasti vain vuoden 1238 kevätkelirikko. Kiova vallattiin ja tuhottiin 1240 ja seuraavana vuonna mongoliarmeija tunkeutui samalla kertaa sekä Puolaan että Unkariin. Kaikki vastarinta murskattiin ja tunnetuimmat taistelut käytiin Liegnitzissä ja Mohissa. Vuoden 1241 lopulla suurkaani Ögedei kuitenkin kuoli, ja mongoliruhtinaat palasivat armeijoineen Karakorumiin valitsemaan uutta hallitsijaa.
Enää ei Eurooppaan palattu, mutta siihenastinenkin hävitys oli hirveä, ja Venäjähän jäi kahdeksi vuosisadaksi "mongolien ikeen" alle. Mieleen tuli että vuonna 1241 eurooppalaiset saivat lyhyen kammottavan hetken kokea sen, minkä myöhemmin Amerikan alkuperäisasukkaat, vieraan sivilisaation kaikentuhoavan tunkeutumisen omaan maailmaansa.
Länsieurooppalaisten kontakteista mongoleihin invaasion loputtua kertoi tämä aikalaiskirja.
torstai 4. joulukuuta 2014
Glorian antiikki 135 (10/2014)
Joulunumerossa tehdään kunnon ekskursio Varsinais-Suomeen. Turun linnan joulupöytiä esitellään kolmatta aukeamaa, hauskasti kirjoitetun tekstin kera (asiantuntijana on haastateltu Salme Kotivuorta). Pöydät on toki kuvattu viime vuonna, mutta tätä kirjoitettaessa myös tämänvuotiset joulupöydät on katettu koko komeudessaan.
Naantalin Kultarannassa on käyty, koska paikan historiasta, ihmisistä ja sisustuksesta on juuri ilmestynyt kirja. Nykyisen tasavallan presidentin kesäasunnon sisustus on ehditty uusia useammankin kerran, eikä viimeisin vuodelta 1982 saa juurikaan kiitosta.
Kolmantena täkäläisenä kohteena on ollut Piikkiössä (nyttemmin osa Kaarinaa) sijaitseva, yksityiskodiksi kunnostettu Kuninkaantien varren kestikievari. Muualla kotimaassa on käyty Heinolassa, jossa museonjohtaja Kari-Paavo Kokin kodin joulusisustus on dokumentoitu perusteellisesti.
Ruotsissa on vierailtu taiteilija Anders Zornin kotimuseossa. Rakennus on melkoista peikkolinnatyyliä ja panee miettimään miksi suomalainen ja skandinaavinen kansallisromantiikka oli niin antiklassista. Korvaan särähti miten "Zorn lahjoitti kaikki taideteokset, kokoelmat ja koko omaisuutensa Ruotsin valtiolle". Suomessa häntä kirottaisiin siitä että raskautti yhteiskuntaa moisilla kiinteistömenoilla - vai tarkoittiko omaisuus myös pääomatuloja niiden maksamiseen? Kaiken kaikkiaan on surullista miten kulttuuriperintö on muuttunut pelkäksi julkisen talouden menoeräksi, jonka kanssa on tuskailtava vuodesta toiseen.
Kiiltelevinä esineteemoina ovat kristallikruunut joiden tyylihistoria käydään läpi, sekä Aleksanteri III:n puolison, keisarinna Maria Fjodorovnan korukokoelma, jonka rippeitä on säilynyt yksityisomistuksessa Coloradossa asti. Jälkimmäisen artikkelin kirjoitta Ulla Tillander-Godenhielm on saavuttanut melkoisen asiantuntemuksen koruhistorian alalla.
Ja kas, uusi hopea-aiheinen kirja näyttää julkaistun.
Naantalin Kultarannassa on käyty, koska paikan historiasta, ihmisistä ja sisustuksesta on juuri ilmestynyt kirja. Nykyisen tasavallan presidentin kesäasunnon sisustus on ehditty uusia useammankin kerran, eikä viimeisin vuodelta 1982 saa juurikaan kiitosta.
Kolmantena täkäläisenä kohteena on ollut Piikkiössä (nyttemmin osa Kaarinaa) sijaitseva, yksityiskodiksi kunnostettu Kuninkaantien varren kestikievari. Muualla kotimaassa on käyty Heinolassa, jossa museonjohtaja Kari-Paavo Kokin kodin joulusisustus on dokumentoitu perusteellisesti.
Ruotsissa on vierailtu taiteilija Anders Zornin kotimuseossa. Rakennus on melkoista peikkolinnatyyliä ja panee miettimään miksi suomalainen ja skandinaavinen kansallisromantiikka oli niin antiklassista. Korvaan särähti miten "Zorn lahjoitti kaikki taideteokset, kokoelmat ja koko omaisuutensa Ruotsin valtiolle". Suomessa häntä kirottaisiin siitä että raskautti yhteiskuntaa moisilla kiinteistömenoilla - vai tarkoittiko omaisuus myös pääomatuloja niiden maksamiseen? Kaiken kaikkiaan on surullista miten kulttuuriperintö on muuttunut pelkäksi julkisen talouden menoeräksi, jonka kanssa on tuskailtava vuodesta toiseen.
Kiiltelevinä esineteemoina ovat kristallikruunut joiden tyylihistoria käydään läpi, sekä Aleksanteri III:n puolison, keisarinna Maria Fjodorovnan korukokoelma, jonka rippeitä on säilynyt yksityisomistuksessa Coloradossa asti. Jälkimmäisen artikkelin kirjoitta Ulla Tillander-Godenhielm on saavuttanut melkoisen asiantuntemuksen koruhistorian alalla.
Ja kas, uusi hopea-aiheinen kirja näyttää julkaistun.
perjantai 28. marraskuuta 2014
Mongolien maailmanvalloitus
Khan: The Rise of the Mongols ilmestyi S&T:n numerossa 229 vuonna 2005. Aiheena on Tšingis-kaanin aloittama maailmanvalloitus, joka jatkui parin-kolmen sukupolven aikana ja jonka tuloksena syntyi aikansa suurin valtakunta - joka tosin pian myös hajosi ja kukistui. Jonkinlaista mittakaavaa valloitusretkille antaa se, että ne kauimmillaan ulottuivat lännessä Tonavan varsille ja idässä Japanin rannikolle. Kiina sekä Keski-Aasian ja Lähi-idän islamilaiset valtiot sortuivat hyökkääjien alle pahimmin, mutta ei vastusta ollut kristikunnan ritariarmeijoistakaan. Vain suurkaanin kuolema 1242 sai Eurooppaa valtaamaan lähetetyn armeijan palaamaan takaisin.
Mittakaava on eeppinen, ja harvoinpa pääsee pelaamaan kartalle, joka käsittää suurimman osan Eurooppaa ja Aasiaa ja vielä palan Afrikkaakin.
Suomihan pitää aina katsastaa. Maamme on niputettu yhdessä muun Pohjolan kanssa valtakunnaksi nimeltä "Norse". Skaalan vaatimaa yksinkertaistusta, mutta ennakoihan tuo hauskasti Kalmarin unionia jos sen niin haluaa nähdä. (Ja koska peli rajautuu 1200-luvulle, ei Turkuakaan voi vielä olla koska se uusimman tutkimuksen mukaan perustettiin vasta vuosisadan lopulla ;-)
Alkuperäiset counterit ovat simppelit. Tyytymätön fani on tehnyt värikkäämmät versiot, jotka voi ladata netistä ja askarrella itselleen, kuten peliryhmämme jäsen tekikin.
Joukko-osastoissa vasemmalla taisteluarvo, oikealla pistemäärä joka on pohjina operaatiopisteitä määriteltäessä. Sen päälle tulee nopallinen pisteitä kerrottuna kahdella tai kolmella johtajana olevan kenraalin tähtimäärästä riippuen (2-tähtinen Tšingis-kaani siis triplaa). Näillä pisteillä liikutaan, taistellaan jne. Nopalla saatavilla sattumilla ja kupista vedettävillä sotajuonilla (stratagems) on huomattava rooli.
Raportointia itse pelaamisesta myöhemmin.
Mittakaava on eeppinen, ja harvoinpa pääsee pelaamaan kartalle, joka käsittää suurimman osan Eurooppaa ja Aasiaa ja vielä palan Afrikkaakin.
Suomihan pitää aina katsastaa. Maamme on niputettu yhdessä muun Pohjolan kanssa valtakunnaksi nimeltä "Norse". Skaalan vaatimaa yksinkertaistusta, mutta ennakoihan tuo hauskasti Kalmarin unionia jos sen niin haluaa nähdä. (Ja koska peli rajautuu 1200-luvulle, ei Turkuakaan voi vielä olla koska se uusimman tutkimuksen mukaan perustettiin vasta vuosisadan lopulla ;-)
Alkuperäiset counterit ovat simppelit. Tyytymätön fani on tehnyt värikkäämmät versiot, jotka voi ladata netistä ja askarrella itselleen, kuten peliryhmämme jäsen tekikin.
Joukko-osastoissa vasemmalla taisteluarvo, oikealla pistemäärä joka on pohjina operaatiopisteitä määriteltäessä. Sen päälle tulee nopallinen pisteitä kerrottuna kahdella tai kolmella johtajana olevan kenraalin tähtimäärästä riippuen (2-tähtinen Tšingis-kaani siis triplaa). Näillä pisteillä liikutaan, taistellaan jne. Nopalla saatavilla sattumilla ja kupista vedettävillä sotajuonilla (stratagems) on huomattava rooli.
Raportointia itse pelaamisesta myöhemmin.
perjantai 21. marraskuuta 2014
Retki Tonavan mutkaan
Matkan viimeisenä päivänä käväistiin Gellertinvuorella ja lähdettiin sen jälkeen kohti pohjoista, Tonavan suurta mutkaa, jossa itään virtaava joki kääntyy etelään ja jatkaa siihen suuntaan Serbiaan asti. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Visegrád, jonka vuorenhuipulla sijaitseva rauniolinna oli aikoinaan Unkarin kuninkaiden asuinpaikka ja suoranainen pääkaupunki.
Bussi kiipesi näköalapaikalle, jolta avautui usvaisen kaunis näkymä Tonavan pienempään mutkan, hieman suuren mutkan länsipuolelle.
Seuraavaksi ajettiin takaisin alempana jokea olevaan Szentendreen, jonka vanha keskusta on niin pittoreski kuin vanhojen kaupunkien keskustat Euroopassa tapaavat olla. Turkkilaisvaltaa paenneita serbejä (unk. rac) asettui tänne 1600-luvulla ja kieli ja kulttuuri elää vieläkin.
Ohjelmaan kuului lounas, jonka alkukeittona tarjoiltiin gulassi lusikoitiin leipään kaiverretusta onkalosta.
Lounas syötiin mukavasti pöydän ääressä, mutta olisi kaupungissa katukeittiökin ollut.
Mutta vatsa oli jo täynnä joten pakollisten matkamuistojen jälkeen tarvitsi vain istahtaa Tonavan rantaan nauttimaan lasi paikallista palinkaa.
Vuorossa oli paluu Budapestiin, lentokentälle ja kotiin. Olin Unkarissa ensimmäistä kertaa ja kernaasti sinne toistekin menisi, mutta Euroopassa vain riittää käymättömiä maita.
Bussi kiipesi näköalapaikalle, jolta avautui usvaisen kaunis näkymä Tonavan pienempään mutkan, hieman suuren mutkan länsipuolelle.
Seuraavaksi ajettiin takaisin alempana jokea olevaan Szentendreen, jonka vanha keskusta on niin pittoreski kuin vanhojen kaupunkien keskustat Euroopassa tapaavat olla. Turkkilaisvaltaa paenneita serbejä (unk. rac) asettui tänne 1600-luvulla ja kieli ja kulttuuri elää vieläkin.
Ohjelmaan kuului lounas, jonka alkukeittona tarjoiltiin gulassi lusikoitiin leipään kaiverretusta onkalosta.
Lounas syötiin mukavasti pöydän ääressä, mutta olisi kaupungissa katukeittiökin ollut.
Mutta vatsa oli jo täynnä joten pakollisten matkamuistojen jälkeen tarvitsi vain istahtaa Tonavan rantaan nauttimaan lasi paikallista palinkaa.
Vuorossa oli paluu Budapestiin, lentokentälle ja kotiin. Olin Unkarissa ensimmäistä kertaa ja kernaasti sinne toistekin menisi, mutta Euroopassa vain riittää käymättömiä maita.
torstai 20. marraskuuta 2014
Unkarin sotamuseo
Unkarin sotamuseo sijaitsee linnanvuoren vanhankaupungin pohjoispäässä, ja sisään pitäisi matkaoppaiden mukaan mennä tästä.
Näin ei syksyllä 2014 kuitenkaan ollut vaan piti kääntyä vasemmanpuoleisen tykin osoittamaan suuntaan...
ja kiertää kulman taakse tälle ovelle.
Perusnäyttely oli nimittäin uudistamisen alla ja harmittavaisesti esillä oli tavaraa vain Napoleonin sotien jälkeiseltä ajalta. Unkarin osalta 1800-luku tiesi pitkää rauhankautta, jonka katkaisi vain vuosien 1848-49 epäonnistunut kapina Itävaltaa vastaan.
Sotilaspuvun takki oli itävaltalaisittain valkoinen, mutta unkarilaissotilailla oli omat siniset housunsa.
Tykki ja sen takana 6 naulan ammuksia amupunut rakettiase.
Lisää 1800-luvun sotilasmuotia: tsako (jääkäreiden päähine 1915-17 oli tätä samaa kansainvälistä mallia)...
ja takki husaarimallisine rimpsuineen, olihan Unkari ko. muodin kotimaa kuten jo todettiin.
"Hullun vuoden" kapinan kukisti lopulta Venäjän armeija seuraavana vuonna, itävaltalaisten rahkeet eivät siihen riittäneet. Pyhä allianssi toteutti aikansa Brežnevin oppia. Tässä solttu itärajan takaa. Outlook oli sama vielä Krimin sodan aikana.
Ensimmäiseen maailmansotaan unkarilaiset köröttelivät junalla kuten muutkin kansat.
Lopputulos oli katastrofi: vuonna 1919 koettiin Béla Kun neuvostotasavallan punainen terrori...
ja Trianonin rauhassa 1920 Unkari menetti 2/3 alueestaan ja väestöstään. Kuninkaattoman kuningaskunnan rauhanajan varuskuntaelämä...
katkesi toiseen maailmansotaan, jossa siinäkin unkarilaiset jäivät hävinneelle puolelle. Yli sata tuhatta miestä jäi itärintamalle, jossa Unkarin 2. armeija käytännöllisesti katsoen tuhoutui Stalingradin rintaman sivustojen vähemmän tunnetuissa taisteluissa, naapurimaan Romanian armeijoiden tavoin.
1945 taisteltiin jo Unkarin maaperällä. Ennallistus Budapestin katutaistelujen ajalta.
Sodanjälkeinen aika oli käsitelty muissa museoissa.
Näin ei syksyllä 2014 kuitenkaan ollut vaan piti kääntyä vasemmanpuoleisen tykin osoittamaan suuntaan...
ja kiertää kulman taakse tälle ovelle.
Perusnäyttely oli nimittäin uudistamisen alla ja harmittavaisesti esillä oli tavaraa vain Napoleonin sotien jälkeiseltä ajalta. Unkarin osalta 1800-luku tiesi pitkää rauhankautta, jonka katkaisi vain vuosien 1848-49 epäonnistunut kapina Itävaltaa vastaan.
Sotilaspuvun takki oli itävaltalaisittain valkoinen, mutta unkarilaissotilailla oli omat siniset housunsa.
Tykki ja sen takana 6 naulan ammuksia amupunut rakettiase.
Lisää 1800-luvun sotilasmuotia: tsako (jääkäreiden päähine 1915-17 oli tätä samaa kansainvälistä mallia)...
ja takki husaarimallisine rimpsuineen, olihan Unkari ko. muodin kotimaa kuten jo todettiin.
"Hullun vuoden" kapinan kukisti lopulta Venäjän armeija seuraavana vuonna, itävaltalaisten rahkeet eivät siihen riittäneet. Pyhä allianssi toteutti aikansa Brežnevin oppia. Tässä solttu itärajan takaa. Outlook oli sama vielä Krimin sodan aikana.
Ensimmäiseen maailmansotaan unkarilaiset köröttelivät junalla kuten muutkin kansat.
Lopputulos oli katastrofi: vuonna 1919 koettiin Béla Kun neuvostotasavallan punainen terrori...
ja Trianonin rauhassa 1920 Unkari menetti 2/3 alueestaan ja väestöstään. Kuninkaattoman kuningaskunnan rauhanajan varuskuntaelämä...
katkesi toiseen maailmansotaan, jossa siinäkin unkarilaiset jäivät hävinneelle puolelle. Yli sata tuhatta miestä jäi itärintamalle, jossa Unkarin 2. armeija käytännöllisesti katsoen tuhoutui Stalingradin rintaman sivustojen vähemmän tunnetuissa taisteluissa, naapurimaan Romanian armeijoiden tavoin.
1945 taisteltiin jo Unkarin maaperällä. Ennallistus Budapestin katutaistelujen ajalta.
Sodanjälkeinen aika oli käsitelty muissa museoissa.
keskiviikko 19. marraskuuta 2014
Vatikaanin museot kolmiulotteisina
Näitä Finnkinon ohjelmistossa olleita "museoelokuvia" on tullut ainakin British Museumin Pompeiji-näyttelystä ja V&A:n David Bowie -näyttelystä tehdyt. Ne missasin, mutta nyt osuin katselemaan leffan nimeltä The Vatican Museums 3D.
Lippu maksoi hulppeat 18 € vaikkei elokuvaa ollut edes tekstitetty. Englanniksi puhuttua selostusta kyllä ymmärsi, mutta lopetin pian senkin kuuntelemisen, sisältö kun oli kristillistä paatosta - eikä kai ihme kun muistaa missä oltiin.
Borgioissa yritetään koko ajan ottaa hengiltä kardinaalia nimeltä Giuliano della Rovere, onnistumatta, ja myöhemmin hänestä tuli paavi Julius II, jonka perustamaksi Vatikaanin museot lasketaan (yleisölle ne avautuivat vasta 1700-luvulla). Hänen aikanaan löydettiin myös teokset joilla elokuva alkaa, Laokoon ja Belvederen torso, joiden marmoripintaa 3D-kamera pitkään ja hartaasti nuolee. Usein tulee ajateltua, miltä länsimainen taide näyttäisi ellei noita kahta veistosta olisi löydetty. Olisimmeko jääneet ilman Michelangelon atleetteja ja kaikkia myöhemmän barokkitaiteen vääntelehtiviä vartaloita?
Parhaimmillaan 3D-tekniikka kieltämättä on veistoksissa ja arkkitehtuurissa, mutta aivan oudoksi menee kun maalauksetkin on muutettu kolmiulotteiseksi. Sikstuksen kappeli ja Rafaelin stanzat saavat (kirjaimellisesti) aivan uuden ulottuvuuden, mutta eihän niitä koskaan tarkoitettu näin nähtäviksi?
Olin kai odottanut että museon kokoelmia (esim. Egypti, Kreikka, etruskit) olisi esitelty laajemminkin, mutta kristillinen painopiste on johtanut vain suurimpien klassikoiden kelaamiseen. Virkistävä poikkeus oli uudemman uskonnollisen taiteen kokoelma, jossa on mm. van Goghia, Chagallia ja Dalia. Enemmän olisi mielellään nähnyt, oma käymiseni paikassa kun oli aika pikainen vierailu.
tiistai 18. marraskuuta 2014
Glorian antiikki 134 (9/2014)
Lehden myöntämän tunnustuksen Antiikin maineteko 2014 on saanut Tuija Peltomaa, joka monille on tuttu televison Antiikkia, antiikkia -sarjasta. Koska en juuri pääse kehumaan tuttavuuksillani Suomen antiikkiskenessä, niin kerrotaan että Tuijan olen tavannut lehden lukijamatkalla, jolloin kapusimme yhdessä Urajärven kartano "Valhallaan".
"Taidetta kahdesta vinkkelistä" -sarjassa historioitsija Johanna Ilmakunnas ja taidehistorioitsija Reetta Suojärvi-Närhi tarkastelevat Pehr Hilleströmin teoksia. Museolaiselle niiden yksityiskohdat kertovat paljon aikakauden esinekulttuurista, ja aika hauska oli maalaus Kustaa III:n turnajaisista, joka todistaa miten medievalismi haarniskoineen päivineen alkoi jo ennen 1800-lukua.
Turkuun oli tultu tapaamaan keräilijä Tuomo Fonsènia, jonka rokokoo on hurmannut. Varsin osuvasti vain paria sivua aiemmin Janne Koskinen kertoo miten rokokooesineiden hinta on juuri nyt alamaissa, mutta ehkä jo kohta nousussa.
Aivan hauska oli Viri Teppo-Pärnän suorastaan marcelproustmainen kolumni antiikkisista tuoksuista omasta lapsuudestaan, sädetikuista kuivuviin lapasiin ja ruskeaan kastikkeeseen. Kun lopussa yllytetään muistelemaan omia lapsuuden tuoksuja, mieleeni tuli vain kaikkea keväistä ja kesäistä: kulotettun nurmen savu, venerannan terva, maali ja pinotex, paperitehtaisiin uitettujen tukkilauttojen puu, rantaan kasautuneen meriheinän suolainen tuoksu. Miksei talvi tuoksu miltään?
maanantai 17. marraskuuta 2014
Gotiikan norsunluuta
Images in Ivory: Precious Objects of the Gothic Age on Detroit Institute of Artsin 1997 järjestämän näyttelyn julkaisu, sisältäen seitsemän aihetta käsittelevää artikkelia ja katalogin.
Varhaiskeskiajalla norsunluuta ei Eurooppaan juuri saatu, vaan korvikkeena käytettiin mursunluuta ja sarvivalaan ("yksisarvisen") sarvea. 1200-luvulla tilanne muuttui kun Itä-Afrikan swahilinkieliset muslimikauppiaat alkoivat toimittaa sitä (kuten myös kultaa ja vuorikristallia) pitkin rannikkoa Punaisellemerelle ja Egyptiin, josta se Aleksandrian kautta laivattiin Välimeren satamiin.
Erityiseen kukoistukseensa taito veistää norsunluuesineitä nousi, missäpä muualla kuin Pariisissa, ajoittuen välille 1250-1350. Neitsyt Mariaa ja Jeesus-lasta esittävät veistokset olivat suosittuja, ja niiden elegantti kaareutuminen johtui syöksyhampaan kaareutumisesta. Erityisen runsaasti on kuitenkin säilynyt henkilökohtaista hartaudenharjoitusta (joka keskiajan loppua kohden nousi suosituksi) varten valmistettuja diptyykkejä ja triptyykkejä. Niiden kuvat kertoivat lähes aina Neitsyt Marian ja Jeesuksen vaiheista, ja näiden ruutuineen lähes sarjakuvamaisten tarinoiden aiheet olivat kaikkien tunnistettavissa: Maarian ilmoitus, Jeesuksen syntymä, tietäjien kumarrus, Juudaksen petos, ristiinnaulitseminen jne.
Maallisempia kuva-aiheita esiintyi esim. kammoissa ja pienten metallipeilien taustalevyissä, ja vielä runsaammin erilaisten rasioiden kannessa ja sivuilla. Niitä kuvittivat ritariromaanien ja hovielämän kohtaukset: kuhertelu haukkametsällä, Tristanin ja Isolden tarina tai rakkauden linnan valloitus, jossa ritarit rynnäköivät neitojen puolustamaan linnaan - kummankin osapuolen heitellessä toisiaan ruusuilla. Rakastaja kutittamassa rakastettunsa leukaa oli ilmeisesti erityisen eroottisesti ladattu aihe, mikä tässä flirttailuvinkkinä seuraaville Turun keskiaikamarkkinoille.
Lopussa on esitelty myös 1800-luvulla keskiaikaiseen tehtyjä väärennöksiä - vai pitäisikö ne joissain tapauksissa lukea uusgotiikaksi. Asiaa hämmentää sekin että niistä joidenkin materiaaliksi on tieteellisin menetelmin ajoitettu keskiajalta peräisin oleva norsunluu, tosin samalla kyseenalaistaen C14-ajoituksen tarkkuus norsunluun kyseessä ollen.
Esineitä näyttelyyn oli lainattu Lontoon ja Pariisin kuuluisimmista museoista, mutta varsinkin erittäin monesta amerikkalaismuseosta. Tunnustettakoon tässä että vei hetken ennen kuin ymmärsin että Toledo Museum of Art ei olekaan Espanjassa vaan paikassa nimeltä Toledo, Ohio.
Varhaiskeskiajalla norsunluuta ei Eurooppaan juuri saatu, vaan korvikkeena käytettiin mursunluuta ja sarvivalaan ("yksisarvisen") sarvea. 1200-luvulla tilanne muuttui kun Itä-Afrikan swahilinkieliset muslimikauppiaat alkoivat toimittaa sitä (kuten myös kultaa ja vuorikristallia) pitkin rannikkoa Punaisellemerelle ja Egyptiin, josta se Aleksandrian kautta laivattiin Välimeren satamiin.
Erityiseen kukoistukseensa taito veistää norsunluuesineitä nousi, missäpä muualla kuin Pariisissa, ajoittuen välille 1250-1350. Neitsyt Mariaa ja Jeesus-lasta esittävät veistokset olivat suosittuja, ja niiden elegantti kaareutuminen johtui syöksyhampaan kaareutumisesta. Erityisen runsaasti on kuitenkin säilynyt henkilökohtaista hartaudenharjoitusta (joka keskiajan loppua kohden nousi suosituksi) varten valmistettuja diptyykkejä ja triptyykkejä. Niiden kuvat kertoivat lähes aina Neitsyt Marian ja Jeesuksen vaiheista, ja näiden ruutuineen lähes sarjakuvamaisten tarinoiden aiheet olivat kaikkien tunnistettavissa: Maarian ilmoitus, Jeesuksen syntymä, tietäjien kumarrus, Juudaksen petos, ristiinnaulitseminen jne.
Maallisempia kuva-aiheita esiintyi esim. kammoissa ja pienten metallipeilien taustalevyissä, ja vielä runsaammin erilaisten rasioiden kannessa ja sivuilla. Niitä kuvittivat ritariromaanien ja hovielämän kohtaukset: kuhertelu haukkametsällä, Tristanin ja Isolden tarina tai rakkauden linnan valloitus, jossa ritarit rynnäköivät neitojen puolustamaan linnaan - kummankin osapuolen heitellessä toisiaan ruusuilla. Rakastaja kutittamassa rakastettunsa leukaa oli ilmeisesti erityisen eroottisesti ladattu aihe, mikä tässä flirttailuvinkkinä seuraaville Turun keskiaikamarkkinoille.
Lopussa on esitelty myös 1800-luvulla keskiaikaiseen tehtyjä väärennöksiä - vai pitäisikö ne joissain tapauksissa lukea uusgotiikaksi. Asiaa hämmentää sekin että niistä joidenkin materiaaliksi on tieteellisin menetelmin ajoitettu keskiajalta peräisin oleva norsunluu, tosin samalla kyseenalaistaen C14-ajoituksen tarkkuus norsunluun kyseessä ollen.
Esineitä näyttelyyn oli lainattu Lontoon ja Pariisin kuuluisimmista museoista, mutta varsinkin erittäin monesta amerikkalaismuseosta. Tunnustettakoon tässä että vei hetken ennen kuin ymmärsin että Toledo Museum of Art ei olekaan Espanjassa vaan paikassa nimeltä Toledo, Ohio.
perjantai 14. marraskuuta 2014
Metallia, metallia - Infopäivä metallinetsijöille
Metallinetsinharrastus on parina viime vuonna lisääntynyt huimasti. Koska harrastuksen parissa sivutaan väistämättä myös muinaismuistolain piiriin kuuluvia asioita, on molemminpuolinen luottamus ja ikään kuin yhteisen ”kielen” löytäminen museoviranomaisten ja metallinetsinharrastajien kesken tärkeää.
Turun museokeskus/Varsinais-Suomen maakuntamuseo järjestää infopäivän metallinetsinharrastajille lauantaina 15.11.2014 klo 11–14 Kuralan Kylämäen vanhassa kanalassa, Jaanintie 45, Turku.
Turun museokeskus/Varsinais-Suomen maakuntamuseo järjestää infopäivän metallinetsinharrastajille lauantaina 15.11.2014 klo 11–14 Kuralan Kylämäen vanhassa kanalassa, Jaanintie 45, Turku.
Tilaisuudessa on tarkoitus keskustella ajankohtaisista metallinetsintään liittyvistä asioista. Lyhyiden alustuspuheenvuorojen jälkeen osallistujilla on mahdollisuus tuoda metallinetsinlöytöjään asiantuntijoiden tunnistettavaksi. Paikalla on useita eri alan asiantuntijoita, mm. arkeologeja, numismaatikkoja, konservaattoreita, aseasiantuntijoita ja kansatieteilijöitä.
Alustukset:
Kaisa Lehtonen: Metallinetsintä ja muinaismuistolaki
Juha Ruohonen: Metallietsintä tutkimuksen näkökulmasta
Riikka Saarinen: Miten esineitä tulee käsitellä
Stig Leivo: Metallinetsijöiden puheenvuoro
Alustukset:
Kaisa Lehtonen: Metallinetsintä ja muinaismuistolaki
Juha Ruohonen: Metallietsintä tutkimuksen näkökulmasta
Riikka Saarinen: Miten esineitä tulee käsitellä
Stig Leivo: Metallinetsijöiden puheenvuoro
Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Tarjolla pullakahvit!
Edellä oleva informaatio museon tiedotteesta. Lisätään vielä että Espoon kaupunginmuseo on ehättänyt tekemään aiheesta jo näyttelynkin. Museolehtori Jenni Sahramaan haastattelu täällä.
Kuvan keihäänkärki peräisin Naantalin Luonnonmaalta ja ajoitettu merovinkiajalle.
keskiviikko 12. marraskuuta 2014
Matiaksenkirkko
Matiaksenkirkko on aivan Kalastajabastionin vieressä, ja siinäkin mielessä sukua että sen kirkon perusteellisimman restauroinnin, oikeastaan uudelleenrakentamisen vuosina 1874-96 suunnitteli samainen Frigyes Schulek, jonka käsialaa bastionikin oli.
Kirkon katto tehtiin tuolloin Szolnayn keramiikasta.
Kirkon kerrotaan olevan alunperin jo Tapani Pyhän ajoilta, mutta aivan niin vanhoja rakennusjäänteitä ei ole löytynyt. Kirkko on kokenut monet sodat ja uudelleenrakennukset, olipa se turkkilaisvallan aikana moskeijanakin. Nykyinen ilme on gotiikkaa.
Yläkerrassa oli pieni museo, jossa oli rakennusfragmentteja, konservoitua esineistöä ja myös kopio Tapani Pyhän kruunusta. Se oli aiemmin kansallismuseossa mutta nyt parlamenttitalossa, ja koska emme siellä käyneet jäi tämä Unkarin kallisarvoisin muinaismuisto näkemättä.
Kirkon omat sivut.
Kirkon katto tehtiin tuolloin Szolnayn keramiikasta.
Kirkon kerrotaan olevan alunperin jo Tapani Pyhän ajoilta, mutta aivan niin vanhoja rakennusjäänteitä ei ole löytynyt. Kirkko on kokenut monet sodat ja uudelleenrakennukset, olipa se turkkilaisvallan aikana moskeijanakin. Nykyinen ilme on gotiikkaa.
Yläkerrassa oli pieni museo, jossa oli rakennusfragmentteja, konservoitua esineistöä ja myös kopio Tapani Pyhän kruunusta. Se oli aiemmin kansallismuseossa mutta nyt parlamenttitalossa, ja koska emme siellä käyneet jäi tämä Unkarin kallisarvoisin muinaismuisto näkemättä.
Kirkon omat sivut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)