Venäjän tie maailmanpaloon

Dominic Lievenin Towards the Flame: Empire, War and the End of Tsarist Russia tuli hankittua lähes vuosi sitten, edellisen maailmansotainnostuksen aikana, mutta koska kyseessä ei ole varsinainen sotakirja, tuli se luettua vasta nyt.

Kirjan lajityyppi on origins literature, tuo jo vuosisadan jatkunut selvittely mitä oikeastaan tapahtui ns. heinäkuun kriisin aikana, joka huipentui kuun lopussa liikekannallepanoihin ja sodanjulistuksiin. Vauhtia toki otetaan jo vuosisadan alusta ja läpi käydään lukuista sotaa edeltäneen ajan kriisit. Lievenin kirjan kerrotaan tuovan esiin nimenomaan venäläisten arkistojen näkökulman, mutta mielestäni Christopher Clarkin kirjassa oli kaikkien puolten näkemykset esitelty enemmän kuin perusteellisesti.

Ei siis kauheasti uutta, paitsi ehkä se tieto että Itä-Euroopassa elävistä ukrainalaisista joka neljäs asui Itävalta-Unkarin alueella, nimenomaan sen itävaltalaisella puolella Galitsiassa. Ukrainalainen kansallistunne kehittyi juuri tuolla alueella, jonka Stalin toisen maailmansodan jälkeen väen vängällä liitti Neuvostoliittoon, vielä Putininkin päänsäryksi. Ukrainan itsenäisyys jäi lyhyemmäksi kuin Suomen tai edes Viron, mutta sielläkin itsenäisyysjulistuksen 100-vuotisjuhlaa on jo vietetty. Lievenin rinnastuksen mukaan Ukrainan kansallisvaltiolla oli joka tapauksessa paremmat perusteet kuin samaan aikaan kolmesta ottomaanien provinssista brittien öljyintressien tarpeisiin kootulla Irakilla.

Suomi mainitaan vain muutaman kerran ohimennen. Mielenkiintoista kyllä Lieven keksii verrata Suomen asemaa suomettumisen aikana siihen millaiseksi Serbian asema olisi muodostunut jos se olisi suostunut Itävallan ultimaatumiin!

Museolaisena rupesin jossain vaiheessa miettimään sitä materiaalista ympäristöä jossa nämä kaikki hallitsijat ja ministerit toimivat, kaikkia niitä sota- ja ulkoministeriöiden työ- ja neuvotteluhuoneita, joissa ultimaatumeita luettiin ja kirjoiteltiin, ja liikekannallepanosuunnitelmia kaiveltiin kassakaapeista. Onkohan noita toimistointeriöörejä säilynyt jälkipolville? Seuraavaksi mieleen tuli ilkkamalmbergmaisia mietteitä siitä saivatko ministeriparat edes kahvia ja pikkusuolaista aherruksensa keskellä. Kuka oli se palvelijatar joka kantoi teetä ja pikkuleipiä ulkoministeri Sazonoville kun tämä henkäisi "tämän merkitsevän sotaa".

Mahtirakentamista keisareiden Pietarissa

Melkeinpä jokainen Pietariin matkustava suomalainen saa kuulla miten Palatsiaukiolla seisova Aleksanterin pylväs on suomalaista graniittia. Niin massiivinen kuin pylväs onkin, on se kuitenkin vain murunen kaikesta suomalaiskivestä, jota Venäjän pääkaupunkiin 1700-1800-luvuilla laivattiin.

Yrjö Kaukiainen on kirjoittanut ja SKS julkaissut aiheesta kirjan Punaiset pilarit - Suomalainen graniitti tsaarien Pietarissa. Kaukiainen alustaa asiaa hallitsijoiden "mahtirakentamisen" historialla Versailles'sta alkaen. Venäjällä mahtirakentaminen saavutti aivan uudet mittasuhteet, vieläpä hyvin lyhyessä ajassa, rakennettiinhan koko Pietarin kaupunkikin aivan tyhjästä. Keisarilliset palatsit Pietarissa ja Moskovassa käydään lyhyesti läpi, ja kirjan lopussa on niistä myös listaus karttoineen. Yllättävää kyllä kaikkia ei ole toisen maailmansodan tuhojen jälkeen korjattu vaan raunioina on mm. Inkerinmaalla sijaitseva Ropsunhovin palatsi.

Varsinaisesti Kaukiainen keskittyy kirjassaan kolmeen monumentaalisimpaan kivirakennuskohteeseen, Vaskiratsastajana tunnetun patsaan jalustaan, Iisakinkirkon pylväisiin ja jo mainittuun Aleksanterin pylvääseen. Kaikien kolmen osalta niiden siirtäminen ja pystytys olivat insinööritaidon mestarinäytteitä, joista niiden toteuttajat laativat tapahtuman jälkeen kuvitetun julkaisun, ensinmainitun osalta Marin Carburi ja kahden muun Auguste de Montferrand.

Pietari Suuren ratsastajapatsaalle löytynyt graniittimöhkäle ei ollut Suomen puolelta, mutta kylläkin suomenkielisen Inkerinmaan Karjalan kannakseen kuuluvasta osasta, Lahden kylästä läheltä Pietaria. Paikallisten asukkaiden Ukkoskiveksi kutsuma 1500-tonninen siirtolohkare kaivettiin esiin, rullattin proomuun ja laivattiin Pietariin. Operaatio kesti kaikkiaan kaksi vuotta ja kiveä pidetään suurimpana kappaleena mitä ihmisvoimin on siirretty. Tämän kuten muidenkin monoliittien siirto olivat juhlavia tapauksia, joita todistamaan saapui niin yhteiskunnan kerma kuin tavallinen rahvas. Jo aikalaisia kiehtoi se miten tässä kyettiin muinaisen Egyptin tai Rooman veroisiin saavutuksiin, eikä mielenkiinto suurten järkäleiden siirtelyyn ole minnekään kadonnut, minkä todistaa pyramidien, Stonehengen tai Pääsiäissaarten patsaista tehtyjen kirjojen ja dokkareiden jatkuva virta yhä edelleen.

Pietarissa lohkaretta veisteltiin pienemmäksi (sen nykyiseksi painoksi arvioidaan 1250 tonnia), ja kesti vielä vuosia ennen kuin Falconet'n veistämä Pietari I ratsuineen saatiin sen päälle. Itselleni veistoksella on sikäli henkilökohtaista merkitystä että kaukaisena vuonna 1989 (jolloin kaupunkikin vielä tunnettiin Leningradina) taidehistorian opintojen ekskursion osana jokainen mukana ollut esitteli jonkin kaupungin taidehistorialaisista kohteista, ja minulle lankesi Vaskiratsastaja. Sitä en valitettavasti muista minkä osan jalusta lyhyessä esitelmässäni sai.

Iisakin kirkon pylväät eivät yksittäisinä olleet saman kokoisia, mutta niitä oli sitäkin enemmän, kaikkiaan 112 kappaletta, kaikki Virolahden kallioperästä louhittuja. Viimeistely hiomalla ja kiillottamalla oli urakka sekin, mutta yksi kirjan puutteita on se, että Kaukiainen keskittyy vain louhimiseen, siirtoon ja pystytykseen. Hiomisesta mainitaan vain että sen apuna oli höyrykone, mutta tekniikasta olisi mielellään lukenut enemmänkin.

Kuuluisin monoliiteista oli kuitenkin Aleksanterin pylväs, jonka esikuvina olivat Rooman Trajanuksen ja Pariisin Place Vendômen pylväät. Sen siirtoon liittyi jo dramatiikkaa: Virolahden Pyterlahden rannassa luiskana käytetyt hirret katkesivat ja vähältä piti ettei monoliitti mulahtanut Suomenlahden rantaveteen. Neuvokkuudella ja paikalle marssitettujen sotamiesten lihasten avulla siitäkin selvittiin, ja pylvään saavuttua Pietariin sen pystytyksestä tuli jälleen niin seurapiiri- kuin koko kansan spektaakkeli. Kaukiainen kumoaa liki kaikissa matkaoppaissa toistetun myytin: pylväs ei ole vapaasti seisova vaan se muurattiin kiinni jalustaansa. Kenties myytin alkuna oli runoilija Puškinin sutkaus ettei hän tuulisena päivänä uskaltanut kulkea pylvään ohi.

Aleksanterin pylvään pystytys Pietarin palatsiaukiolla 30. elokuuta (v.l.) 1832. Kuva Auguste de Montferrandin teoksesta Plans et détails du monument consacré a la mémoire de l'Empereur Alexandre: ouvrage dédié a sa majesté l'Empereur Nicolas 1er.

Pelkästään Virolahdelta on arvioitu Pietariin viedyn yli miljoona kuutiometriä graniittia. Iisakinkirkon ja Aleksanterin kunniaksi pystyteyt pylväät louhittiin Pyterlahden louhoksesta jonka koko tuotanto lienee jäänyt alle 15000 kuutiometrin. Valtaosa graniitista meni paljon arkisempiin kohteisiin: rakennusten kivijaloiksi, Nevan rannan pengerryksiin sekä myös Kronstadtin linnoitukseen. Tästä kivirakentamisesta ei vain julkaistu loisteliaasti kuvitettuja juhlakirjoja, joten ne jäävät Kaukiaisellakin vähemmälle.

Moika-joen rantamuuria kunnostetaan. Andrei Jefimovitš Martinovin muste- ja vesivärityö 1800-luvun alusta.

Vaikka tämän valtaisan kivirakentamisen yksityiskohtiin ei mennäkään, on Kaukiaisella tilaisuus kumota kaksi muuta myyttiä: Pietaria ei rakennettu orjatyönä, vaan suuri osa rakentajista oli palkattuja työmiehiä. Kaupunkia ei myöskään rakennettu "suolle" (sekin sanonta taitaa periytyä Puškinilta?), vaan ohuen soistuneen kerroksen alla maaperä oli hyvinkin kantavaa.

Koska nyky-Pietarin valokuvat on poimittu Wikipediasta, vaikuttaa siltä ettei Kaukiainen itse ole käynyt Pietarissa, mutta Virolahdella kuitenkin. Aikoinaan monia Euroopan kruunupäitäkin paikalle houkutelleet louhokset ovat tätä nykyä melkoisen metsittyneitä. Historiallisen ajan muinaisjäännösten inventointi louhoksista on tehty 2007.

Yhteenvetona voi sanoa, että kirja keskittyy vain suurimpiin ja kuuluisimpiin graniittiprojekteihin ja sen ehdottomasti hienointa antia on runsas aikalaiskuvitus, erityisesti aiemmin mainituista muistojulkaisuista.

Tämä arvostelu on julkaistu myös Agricolassa.

Lahjoja keisarillisilta ja keisarillisille

Pitkästä aikaa Turun museokeskukselta on ilmestynyt kulttuurihistoriallinen näyttelyjulkaisu, Keisarillisia lahjoja Pavlovskin palatsista, liittyen tietysti samannimiseen näyttelyyn. Itse asiassa kirja on ilmestynyt kahtena versiona, suomalais-ruotsalaisena sekä englantilais-venäläisenä.

Julkaisussa on kaksi Pavlovskin palatsimuseon tutkijoiden artikkelia. Aleksei Guzanov kertoo palatsin alkuperäisestä isäntäparista, keisari Paavali I:stä ja keisarinna Maria Fjodorovnasta, ja varsinkin näiden "salanimillä" (Pohjolan kreivi ja kreivitär) tekemästä matkasta Italiaan, Ranskaan ja Saksaan vuosina 1781-82. Samanlaisen grand tourin teki vähän myöhemmin (1783-84) myös Kustaa III, ja molemmilla matkoilla oli huomattava vaikutus uusklassimin leviämiseen turistien kotimaissa. Paavali oli tosin vielä tuossa vaiheessa vasta kruununperijä, ja kuten muistamme hänen keisariutensa jäi hyvin lyhyeksi, mutta Maria eli leskenä vielä pitkään saaden ja antaen lahjoja lapsilleen ja lastenlapsilleen. Kirjan kannen kuvituksena on kopio Marian itsensä valmistamasta medaljongista, jossa profiilikuvina kaksi lastenlasta, tulevat keisarit Aleksanteri I ja Nikolai I.

Paavalin ja Marian liitosta polveutuivat kaikki myöhemmät Romanovit. Heidän lahjakulttuuristaan kertoo Olga Bazenovan artikkeli. Joulukuusi oli vakiintunut Venäjän hoviin jo 1800-luvun alussa, ja kaikille perheen jäsenille laitettiin oma kuusi lahjoineen, joten Talvipalatsin Kultaiseen saliin nousi todellinen kuusimetsä. Myös nimi- ja syntymäpäivinä annettiin lahjoja.

Myös yhteisöt ja yksityiset antoivat lahjoja keisarille, tosin keisarin kanslia aina hyväksyi ne etukäteen ja antoi vastalahjaksi lahjan arvoa vastaavan esineen tai rahasumman. Lahjat saattoivat olla varsin erikoisia, kuten "kolme pulloa nestettä hiusten kasvattamiseen" tai hedelmiä puusta jonka alla filosofi Platonin kerrottiin työskennelleen.

Näyttelyluetteloon on kuvattu kaikki Pavlovskista lainatut esineet (ei siis Turun ja Lappeenrannan museoiden esineitä). Kuvat ovat jääneet kooltaan hieman pieniksi, mutta suurempikokoisina kuvina on muutama hienoimmista esineistä muualla kirjassa artikkelien yhteydessä. Tai hienoimmista ja hienoimmista, aika uskomattoman upeitahan nämä kaikki ovat. Ja mikä hämmästyttävintä, tätä julkaisua saa Turun linnan Fatabur-kaupasta kymmenellä eurolla - siis kympillä!

Näyttely on esillä Turun linnassa 3.4. saakka, ja sen jälkeen Lappeenrannassa 29.4. - 2.10.

Pavlovskin palatsin lahjat

Pietarista etelään sijaitseva Pavlovskin palatsi on jo itsessään lahja: Katariina Suuri lahjoitti pojalleen, tulevalle keisari Paavali I:lle 400 hehtaaria maata sen kunniaksi että Paavalin (ven. Pavel) vaimo Maria Fjodorova oli synnyttänyt pojan. Keisarinnan pojanpojasta tuli Suomen historiassa hyvinkin merkittävä hahmo keisari Aleksanteri I. Palatsia alettiin rakentaa 1782 ja siitä tuli yksi aikakauden hallitsevan tyylin, uusklassismin suurimmista muistomerkeistä. Muiden Pietarin "kultaisen kehän" palatsien tavoin Pavlovsk kärsi tuhoja sodan aikana, mutta restauroitiin entiselleen sodan jälkeen. Palatsin pienoismalli avaa Turun linnan uuden näyttelyn Keisarillisia lahjoja Pavlovskin palatsista.

Näyttelyideana alun perin oli Fabergén tuotanto, mutta laajeni sitten käsittämään myös muita lahjaesineitä, niin keisariperheen antamia kuin saamiakin (muotokuvissa Paavali ja puolisonsa Maria)..

Osa Ludvig XVI:n Maria Fjorovnalle Euroopan-matkalla lahjoittamaa toalettivälinesarjaa.

Yksityiskohta Nikolai II:n kruunajaisia kuvaavasta maalauksesta.

 Venäläiskansallista tyyliä.

"1800-luvun Suomi suonalaisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden kuvaamana" vuodelta 1894. Lahja kustantajalta suuriruhtinas Mihail Aleksandrovitsille. Jokainen keisariperheen jäsen sai kirjasta oman kappaleen, eikä kirjaa painettu lainkaan myyntiin. Päätoimittajana oli Leo Mechelin ja toimittajien joukossa mm. Z. Topelius.

Oma ryhmänsä olivat rykmenttien lahjaesineet, muotoilultaan tietysti sotilaselämään viittaavia.

Malja jaspista, tuoppi marmoria.

Näyttely on esillä aivan Turun linnan huipulla, päälinnan eteläisessä salissa 3.4.2016 saakka. Sen jälkeen näyttely jatkaa Etelä-Karjalan museoon Lappeenrannassa ja on siellä esillä 23.4.–2.10.2016.

Tulppaaneja kannen alla

Näin vappuna ja kevättä kohden mentäessä jatkoa kukkaisteemalle. Turun linnan historian päänäyttelyssä on tätä nykyä esillä puinen mutta runsaasti raudoitettu vinokantinen lipas, josta - valitettavasti - ei mitään alkuperätietoja ole museon kirjoihin ja kansiin kirjattu.

Kun kannen aukaisee, on edessä koristemaalauksen kukkaloistoa: tunnistettavia ovat ainakin tulppaanit, neilikat ja ruusu, ja oikeiksi kukiksi lienee maalari kaikki tarkoittanut. Kollegani arveli jättikokoisen "vadelman" olevan viinirypäleterttu, jollaista maalari ei liene koskaan vähnyt. Hän myös kiinnitti huomionsa tulppaanien raidallisuuteen joka tuo mieleen 1600-luvun alkupuoliskon Hollannin tulppaanimanian raidalliset, mosaiikkiviruksen "murtamat" lajikkeet! Seppeleen keskellä on nimikirjaimet S.P.

Yksityiskohta kannen raudoituksesta kertoo korkeasta käsityötaidosta. Lävisteisten metallilistojen alla on kiillekerros ja sen alla värillistä paperia.

Muotoiluinstituutti Evtekin (nyk. Metropolia) konservoinnin koulutusohjelmassa opiskellut Pia Toikka konservoi lippaan vuonna 2004, ja samassa yhteydessä sille tehtiin luonnontieteellisiä materiaalitutkimuksia. Mm. kiille paljastui muskoviitiksi, ja maalauskoristelun pigmentit 1600-1700-luvuilta peräisin oleviksi.

Tämä ja vertailu muihin vastaaviin esineisiin meidän ja muissa museokokoelmissa kertoivat yhdensuuntaisesti että lipas on valmistettu Venäjällä 1600-luvun lopulla tai 1700-luvun alussa, ja mitä todennäköisimmin kaupungissa nimeltä Veliki Ustjug. Maalauskoristelu on sen sijaan tehty lännessä, ei kuitenkaan Suomessa, joskaan perusteluja tähän ei anneta. Koristelu on tehty todennäköisesti esineen ollessa vielä melko uusi. Turun museokeskuksen kokoelmiin kuuluu lisäksi kolme samantyyppisin metallilyöttein koristeltua lipasta.

Pia Toikka: Vinokantisen lippaan tutkimus ja konservointi, opinnäytetyö huhtikuu 2004
Kuvat: TMK / Martti Puhakka

Keisariperhe kolmesta suunnasta

Jatkona eiliseen vielä toinenkin Turun museokeskuksen kokoelmien teos, jossa näkymä riippuu vahvasti näkökulmasta. Tässä tapauksessa keskellä on Venäjän keisari Aleksanteri III.

Oikealta nähdään hänen puolisonsa Maria Fjodorovna, syntyjään Tanskan prinsessa Dagmar.

Kolmantena on kruununperijä, tuleva keisari Nikolai II.

Kuten näkyy, ei kamera toista tätä illuusiota niin hyvin kuin mukautuvaisempi silmä.

Gangut 200 vuotta

Sattuneesta syystä Venäjän suurvalta-ajan alun muistelu ei juuri nyt hyvältä kuulosta, mutta koska Turussa järjestetään kesällä Gangut Regatta sen muistoksi että Riilahden meritaistelusta (1714) tulee kuluneeksi 300 vuotta, nostetaan esille yksi siihen liittyvä Turun museokeskuksen raha- ja mitalikabinetin esine.

Tätä taistelun 200-vuotismitalia jaettiin 1914 Venäjän keisarillisen laivaston upseereille ja miehistölle, ja se on kopio Pietari Suuren joukoilleen voiton jälkeen jakamasta mitalista. Riilahden eli Hankoniemen eli Hangö uddiin (joka venäläisillä vääntyi muotoon Gangut) taistelu oli Pultavan (1709) taistelun merellinen vastine, jonka mukaan nimettiin keisariajalla neljä alustakin.

Vain kolme vuotta mitalin jakamisen jälkeen laivaston matruusit nousivat ensimmäisten joukossa Romanovien keisarisukua vastaan ja syöksivät sen vallasta.

Volgan bolgaarit ja Kazanin kaanikunta

Ospreyn sarjoista mielenkiintoisimmat aiheet ovat yleensä Men-at-Armsissa, joka ensi vuonna saavuttanee 500. osan (!) rajapyykin. Joulun alla tuli ulos julkaisu Armies of the Volga Bulgars & Khanate of Kazan 9th-16th Centuries. Volgan bolgaarit eli bulgaarit olivat turkkilaissukuinen kansa, jonka toinen haara vaelsi Balkanille saakka sulautuen siellä eteläslaaveihin ja antaen nimensä nykyiselle Bulgarialle.

Volgan varren bulgaarit olivat myös Euroopan pohjoisin islamiin kääntynyt kansakunta. Heidän kaanikuntansa varhaisin kirjallinen lähde on ibn Fadlanin matkakertomus 900-luvulta. (Niitä, joiden historiantuntemus on ammennettu lähinnä populaarikulttuurista, kiinnostanee tieto että ibn Fadlan oli se arabisoturi, jota Antonio Banderas esitti elokuvassa 13. soturi.)

Kaanikuntaan kuului myös suomalais-ugrilaisia kansoja, ja niinpä väriliitteen ennallistuspiirustuksissa on mm. hanti-, mari- ja mordvalaissoturi. Islamiin kielisukulaisemme eivät kääntyneet, eivätpä kai kunnolla myöhemmin kristinuskoonkaan, sillä uskonnollisten olojen vapauduttua Neuvostoliiton kaaduttua minulle jäi tuolloisesta uutisoinnista käsitys että he palasivat pakanallisiin uhrikarsikkoihinsa.

Mongolivalloitus toi mukanaan hävitystä siinä missä muuallakin Venäjällä. Bulgaarien alueesta tuli osa Kultaista ordaa, ja sen hajottua itsenäinen Kazanin kaanikunta, jonka Iivana Julma kukisti lopullisesti vuonna 1552. Sitä ennen, 1300-luvulla, Volgan rantoja oli ahdistellut uhka, josta en ollut ennen kuullutkaan. Ushkuinikit tekivät tuolloin Novgorodista käsin parhaiden viikinkiperinteiden mukaisia ryöstöretkiä keveillä uiskoillaan (ushkui) pitkin Venäjän jokia.

Piirrokset ovat jälleen Embletonien käsialaa, ja aseiden ja varusteiden tyyli tuttua muista Itä-Euroopan - Lähi-idän - Keski-Aasian armeijoita käsittelevistä kuvituksista. Mielenkiintoista kyllä alueelta on löydetty myös reininmaalaisia miekkoja, joista kolme kuuluisia ULFBERHT-aseita - mutta kenelle ne ovat kuuluneet? Tuliaseet tulivat Bolgariassa käyttöön jo 1300-luvulla, ja olipa kirjassa arkeologisen löydön mustavalkopiirroksena lähes samanlainen hakapyssy (venäjäksi gakovnitsa), kuin minkä saimme esille Turun linnan uuteen perusnäyttelyyn.

Räsynukkeja Novgorodista

 

Novgorodilainen nukketaiteilija ja kansanperinteen tuntija Olga Olontsova on vieraillut Turun Luostarinmäen käsityöläismuseossa esittelemässä venäläistä räsynukketraditiota. Kotitekoisilla nukeilla on vanhat perinteet. Niitä on annettu leluiksi pienille lapsille, sekä pojille että tytöille, mutta lahjoina myös kaikenikäisille, eri elämäntilanteeseen liittyen. Niitä annettiin erityisesti pääsiäisenä ja jouluna.

Nukeilla on onnea tuova merkitys ja varsinkin ne symboloivat sitä mitä tyttö/nainen elämältä toivoi: hyvää miestä, lapsia, vaurautta. Vaurauden merkkeinä nuken vyössä voi olla vaikkapa avain, ja ovathan aitan avaimet vyöllä olleet emännän merkki meilläkin.

Muita vaurauden ja hyvän elämän symboleja ovat mm. tuohikori ja sauva jolla ruokapatoja on nostettu uunista.

Kori liittyi räsynukeihin toisellakin tapaan. Ne eivät jääneet taakse lapsuuteen, vaan naimisiin mennessään ja miehelään muuttaessaan morsian otti nuket mukaansa tällaisessa vasussa.

Olga oli tehnyt koriin nukkeja, joita annettiin jos vaikkapa pariskunnalla oli riitaa keskenään, toivottiin lasta jne. Niitä siis todella on ollut eri elämäntilanteisiin. Kasvoja niillä ei kuitenkaan usein ollut, koska "silmät ovat sielun peili eikä sielun kanssa saanut leikkiä". Aivan ehdoton tämä kielto ei kuitenkaan ole ollut kuten tästä kuvasta näkyy.

Neuvostoaika ei nukkeperinteestä juuri perustanut vaan lelujen haluttiin olevan "kehittävämpiä". Maaseudun kylissä nukentekoperinne on kuitenkin säilynyt näihin aikoihin asti, ja on elpymään päin. Kotitekoiset nuket on havaittu lapsuudenmuistoissa tehdasvalmisteisia rakkaammiksi ja ajatellaanpa niillä nykyään olevan jopa perheen yhteenkuuluvuuttakin vahvistava vaikutus.

Olga ja hänen nukkensa vielä tänään Luostarinmäellä esiintymislavan viereisessä talossa 159-160 klo 10-16.

Kuvat: Olli-Pekka Leskinen

Voirasia Louhisaaren kartanosta

Perjantaiesineenä posliiniesine, jonka funktiota ei päällepäin välttämättä arvaisi. Puretaanpa se siis osiin:

Viininlehden muotoinen alusvati ja sillä viinirypäletertun muotoinen kannellinen rasia. Museon kokoelmiin se on tullut voirasiana, ja sellaisenakin se on hyvin voinut toimia. Esineen on valmistanut Gardnerin posliinitehdas, joka toimi vuosina 1756-1891 Verbilikissä Moskovan lähellä. Tehtaan perusti englantilainen Fracis Gardner, ja vuonna 1891 siitä tuli osa Kuznetsov-konsernia.

Näyttävä esine, kuuluisa valmistaja, ja mielenkiintoinen on myös sen historia. Esine on tullut museon kokoelmiin 1913, jolloin sen on kirjattu kuuluneen aiemmin Mannerheim-sivulle Louhisaaressa (Har tillhört familjen Mannerheim på Willnäs.). Mannerheimit olivat joutuneet luopumaan Louhisaaresta jo 10 vuotta aiemmin, ja suvun sittemmin kuuluisin vesa palveli tuolloin vasta Venäjän armeijan kenraalina Puolassa.

Mikään suurmieskultti ei siten esinettä museokokoelmaan tuonut, mutta tuleehan sitä silti mietittyä sipaisiko Carl Gustaf tästä koskaan voita leivälleen?

Kuvat: TMK

Alūksne

Kaakkois-Virosta vierailtiin rajan takana Koillis-Latviassa, Alūksnen kaupungissa, jossa ensimmäinen kohde oli Alexander von Vietinghoffin 1800-luvun puolivälissä rakennuttama palatsimainen rakennus, joka nyt toimii monenlaisen kulttuuritoiminnan tyyssijana.

Luontomuseon (jossa kuvaaminen kielletty) erikoisuutena oli kokoelma ultraviolettivaloon reagoivia mineraaleja. Veikeän näköinen tämä fluoresenssi-ilmiö olikin. Kuuleman mukaan tämä oli yksi kahdeksasta Euroopassa yleisölle auki olevasta "helottavien kivien" kokoelmasta.

Seuraavaksi ajeltiin läheisen järven saarelle, jossa sijaitsi *Liivinmaan ritarikunnan vuonna 1342 rakennuttama Marienburgin linna. Linnaa johti komtuuri, jonka alaisina oli vähintään 12 munkkiritariveljeä.

Ja kas, neitojen muuraaminen seiniin tuntuu olleen oikein tapana Vanhalla Liivinmaalla!

Eri asia sitten, ettei muureista paljoakaan jäljellä ole. Linna oli kuulunut ruotsalaisille vuodesta 1629, mutta Pohjan sodan aikana 1702 he mieluummin räjäyttivät sen kuin luovuttivat ehjänä venäläisille. Nykyään muurien jäänteet muodostavat pittoreskin kehän esiintymislavan ympärille.

Marienburgin antautumisen myötä myös Marta Skowrońska astui, kuten juhlallisesti sanotaan, historian näyttämälle. Kaupungin vallannut Boris Šeremetev otti kauniin tytön rakastajattarekseen ja ennen pitkää tämä saavutti saman aseman Pietari Suuren kanssa. Pietari otti Martan vaimokseen, ja ilmeisesti tämä oli ainut joka pystyi hillitsemään juoppohullun tsaarin raivonpuuskia. Pietarin kuoltua tämä alkujaan talonpoikaistyttö nousi Venäjän keisarinnaksi nimellä Katariina I (1725-27).

Martaa on tämän meteorimaisen nousun johdosta ollut omimassa useampikin kansakunta. Virolaisoppaallamme oli asiaan jälleen yksi näkökulma: ennen kuolemaansa keisarinna oli pyytänyt syödäkseen lapsuudestaan tuttua ruokaa, eräänlaista maitokeittoa, joka on virolainen erikoisuus. Joten selvä se, hän oli siis virolainen! :-)

*Viron ja Latvian aluetta  hallinnut Liivinmaan ritaristo oli osa Saksalaista  ritarikuntaa, mutta oman maamestarinsa alainen ja paljolti autonominen.

Borkin junaonnettomuus vuonna 1888

Tänään jetonki Venäjän dramaattisesta historiasta. Keisari Aleksanteri III perheineen pelastui 17. lokakuuta (v.l.) 1888 täpärästi Borkin junaonnettomuudesta Harkovan kuvernementissa Ukrainassa. Keisarillinen perhe oli palaamassa kesänvietosta Krimiltä pääkaupunkiin Pietariin, kun juna suistui radalta Borkin aseman lähellä. 21 ihmistä sai surmansa heti, 2 menehtyi myöhemmin vammoihinsa.

Kuva: Wikimedia commons

Onnettomuustutkinnassa selvisi, että juna oli ollut radan kapasiteetille liian raskas, ja ajanut ylinopeutta. Myös huhu terroristien iskusta on elänyt tähän päivään saakka. Karhumaisen vahvan keisarin itsensä kerrotaan pidelleen vaunun sortunutta kattoa ylhäällä niin että hänen perheensä oli päässyt ulos. Venäjällä keisariperheen pelastumista pidettiin ihmeenä, jonka muistoksi mm. rakennettiin Borkiin kirkko - ja valmistettiin kokoelmiimme kuuluva jetoni. Sen kääntöpuolella on varsin veikeä veturin kuva.

Kuvat: TMK

Tilsitin jetoni

Turun museokeskuksen mitalikabinetin esineistöä digitoidaan parhaillaan ja työn tulos tulee löytymään aikanaan Museot Onlinesta. Tässä yksi mielenkiintoinen kokoelman esine, venäläinen muistojetoni eli -riipus (joskus myös muodossa jetonki), jonka toisella puolen on Aleksanteri I:n rintakuva.

Vaan kas, kun jetonin kääntää, on toisella puolella Aleksanterin arkkivihollisen, Ranskan keisarin Napoleon I:n muotokuva.

Vaan eiväthän keisarit aina vastakkain olleet, vaan ylimpiä ystäviä ja liittolaisia vuosina 1807-12. Vaikka jetonia ei löydy lähdeteoksista, mitä ilmeisimmin se on valmistettu Suomenkin kohtaloihin suuresti vaikuttaneen Tilsitin tapaamisen kunniaksi. Epäkurantiksi se muuttui vasta kesäkuussa 1812 ranskalaisten keisarin aloittaessa suuren sotaretkensä kohti Moskovaa.

Kuvat: TMK

A rare Russian pendant commemorating treaty of Tilsit in 1807, and depicting emperor Napoleon and czar Alexander.

Taistelu Nevajoella

Venäjällä näyttää vuonna 2008 tehdyn elokuva ruhtinas Aleksanteri Nevskistä. Arvonimensä Nevski ("Nevalainen") hänen kerrotaan saaneen lyötyään Birger-jaarlin johtamat ruotsalais-suomalaiset joukot Nevan taistelussa vuonna 1240.





Mutta, mutta... Ei ole varmaa käytiinkö koko taistelua koskaan. Ruotsalaisissa lähteissä siitä ei ole mainintaa, ja venäläinen tapahtumista kertova kronikka on vasta 1300-luvulta.

Maineikkaalla satakuntalaishistorioitsija Jalmari Jaakkolalla ei ollut epäilyksiä Nevan retken historiallisuudesta, ei myöskään suomalaisten osallisuudesta siihen:

Suomen kannalta kiintoisan sekä kansanomaisimman kokonaisuuden muodostivat kuitenkin Tuomas-piispan suuressa yrityksessä hänen oman kirkkoruhtinaskuntansa asevoimat. Tämä kotimainen väki, jonka jakaantumisen Suomen ja Hämeen mukaan novgorodilaiset näyttävät täysin tunteneen, muodostikin todennäköisine maakunnallisine uiskolaivastoineen kieltämättä ruotsalaisnorjalaisten ristiretkeilijäin kanssa ihmeellisen sekamuodostelman uudenaikaista aseväkeä ja vanhaa kansallista ledungia.

Kronikan runoilusta ei Jaakkolakaan saanut muuta tolkkua kuin että hyökkääjät kärsivät tappion:

Nevajoen taistelu 15 p:nä heinäkuuta v. 1240 muodostui täten samalla kertaa monia kovia kokeneen piispa Tuomaan elämän huippukohdaksi ja musertavimmaksi onnettomuudeksi, vieläpä nimenomaan hetkenä, jolloin päämäärä idässä kangasti kiehtovampana kuin koskaan.

(Jalmari Jaakkola: Suomen historia III, Suomen varhaiskeskiaika. Porvoo 1958)

Keisari-Venäjän vermeet ja rensselit värikuvina

Imperial Russian Field Uniforms and Equipment 1907-1917 on kirjana valtaisa järkäle, mutta laaja on myös aihe: ensimmäisen maailmansodan aikaisen Venäjän keisarillisen armeijan sotilaspuvut, varusesineet ja käsiaseet. Asialla on ollut belgialainen keräilijä Johan Somers ja tukena hänen keräilijä- ja asiantuntijaverkostonsa. Hämmästyttävää kyllä, minkäänlaisia mainintoja yhteyksistä Venäjän museoihin ei ole, itäisin kontakti on ollut tallinnalainen militarialiike.

Näine varauksin voi todeta, että takana on valtava määrä työtä ja informaation kokoamista, aivan selvästi perusteellisin englanninkielinen kirja, jonka aiheesta olen nähnyt. Keräilykirjallisuuden tapaan mukana on runsaasti suurennettuja kuvia esineiden yksityiskohdista ja valmistajaleimoista. Maallikosta nämä rakkaudella kuvatut lähikuvat kolhiintuneista kenttäpakeista ja -pulloista saattavat näyttää äkkiseltään oudoilta, mutta kokoelmatutkijan kannalta tässä on vihdoinkin saavutettu riittävä taso esineiden tunnistamiselle.

Koska myös Turun museokeskuksen kokoelmat sisältävät ko. materiaalia, selasin kirjaa tietysti virheitä etsien ja  yhden sellaisen mielestäni löysinkin. Olen nimittäin satavarma, että s. 197 kuvattu olkalaatta (kolmas ylhäältä, vasemmanpuoleinen) on kuulunut Turun tarkk'ampujapataljoonan aliupseerille. Koska yksikkö lakkautettiin 1901, ei se siten kuulu teoksessa rajattuun ajanjaksoon vaikka Venäjän armeijan yksikkö kyseessä tietysti olikin. Toinen mielenkiintoinen esine olivat kenraalimajuri Mannerheimin olkalaatat ajalta jolloin hän oli keisarillisen henkikaartin ulaanirykmentin komentaja. Epoletit ovat Belgian kuninkaallisen sotamuseon kokoelmissa. Epoletteja on kirjassa todella huomattava määrä, ne lienevät koristeellisuutensa vuoksi keräilijöiden suosiossa. Myös meillä niitä on runsaasti, joten ehkäpä esittelen niitä jatkossa.

Esinekuvien lisäksi on paljon myös periodikuvia, enimmäkseen studio-otoksia, joihin miehet ovat pukeutuneet parhaimpiinsa, usein miekka esiin vedettynä jos sellainen varusteisiin kuului. Usein kuvissa ollaan kahdestaan kaverin kanssa ja se kait oli ajan tapa. Sivulla 206 on kuitenkin upseerikaksikosta kuva, jonka homoeroottinen lataus on hätkähdyttävän ilmeinen. Vai onko sittenkään? Aikakausi oli sentimentaalisempi kuin omamme ja venäläisten antama paino henkilökohtaiselle ystävyydelle tunnetusti suuri.

Aineisto on aikarajattu alkamaan vuodesta 1907, jolloin Venäjä otti käyttöön khakin kenttäpukujen yleisvärinä, ja päättymään keisarillisen armeijan hajoamiseen vuonna 1917. Kun puvun leikkaus on ollut esikuvana post-neuvostoliittolaisen Venäjän asepuvuille, niin kannattaa muistaa että tämä "vanha venäläinen malli" oli käytössä vain 10 vuotta.

Kirjahankintoja Tampereelta

Vapriikin museokaupasta tarttui mukaan muutama alessa ollut kirja.

Inrō - avain samuroiden aikaan, Vapriikin samannimisen näyttelyn julkaisu. Itse näyttelyn missasin (päättyi jo viime maaliskuussa), mutta tämä Heinz ja Else Kressin kokoelmaa esittelevän näyttelyn massiivinen katalogi korvaa puutteen. Inrot ovat rasioita pikkutavaroiden säilytykseen ja usein todellisia taideteoksia, monella tapaa avain Japanin kulttuuriin. Hinta 15 €.






Luokaamme uusi maailma! Tämä näyttely päättyi lokakuun lopussa, joten myöhästyimme vain pari viikkoa. :-) Agitaatioposliini oli kallista keräilytavaraa alusta asti ja on sitä edelleen, yksi venäläisen 1900-luvun alun avantgardetaiteen ilmentymä ennen sen tukahduttamista. Hinta 10 €.








Sähköistä pelikulttuuria - Elektrasta Pongiin, Pongista Pleikkaan. Tämä Hämeenlinnassa sijaitsevan Sähkömuseo Elektran näyttely on ilmeisesti vielä vuoden loppuun asti auki, mutta vain tilauksesta. Hinta 5 € - tässä tamperelaiset ottivat kunnon katteen, koska Elektrassa sama läpyskä maksaa 2 €. Eipä heitä kuitenkaan parane moittia kun myivät niin halvalla kaksi edellistä teosta. :-)

Vaakunaposliinia, osa 2

Toinen kansallisarkiston näyttelyyn lainaamamme esine on venäläistä posliinia 1800-luvulta ja koristeltu Armfelt-suvun kreivillisellä vaakunalla. Vapaaherrallisessa vaakunassa keskikilven haarniskoitu käsi piteli pistoolia, tässä nuijaa. Ja luonnollisesti kreivillisestä arvosta kertovat myös vaakunan yllä olevat kolme kypärää. Vapaaherroilla niitä on kaksi ja "tavallisilla" aatelisilla vain yksi.

Esine kuuluu neljän samanlaisen lautasen ryhmään, joka on saatu museon kokoelmiin osana Carl Alexander Armfeltin (1850-1925) testamenttilahjoitusta vuonna 1932.

Kuva: TMK/Museot Online

Henkilö- ja sukuvaakunat Suomessa, Kansallisarkisto 24.5.–28.10.2011

Venäjän armeija ensimmäisessä maailmansodassa

Nik Cornish on julkaissut aiemmin Ospreyn Men-at-Arms -sarjassa kirjasen Venäjän armeijasta ensimmäisen maailmansodan aikana. Huomattavasti laajempi on hänen 2006 julkaisemansa The Russian Army and the First World War.

Cornish kertoo selkeästi Venäjän keisarillisen armeijan vaiheet sen viimeiseksi jääneessä sodassa Tannenbergin taistelusta aina armeijan hajoamiseen 1918 alussa. Mukana ovat myös Kaukasuksen rintama ja jopa Turkestanin kapina v. 1916, mikä ei englanninkielisessä yleisesityksessä ole mitenkään itsestään selvää. Suomi jää parin maininnan varaan, joista hämmentävin on "saksalaisjoukkojen maihinnousu 21. helmikuuta". Saksalaiset nousivat maihin vasta huhtikuussa, mutta ehkäpä Cornish on laskenut jääkäripataljoonan saksalaiseksi joukko-osastoksi, mitä se tavallaan olikin - päivämäärä olisi siinäkin tapauksessa väärin.

Liiteluvuissa on käsitelty lisäksi laivasto, ilmavoimat, kaasuase sekä päämajan raskaan tykistöreservin (TAON) vaiheet aina sihen asti kun se päätyi hylättynä ruostumaan jonnekin Ukrainaan.

Karttoja on vain muutama, mutta valokuvia sen sijaan yli sata, monet ainakin minulle ennestään tuntemattomia. Mukana on pari sodan julkisuuteen nostamaa rivimiestä, kuten kasakka Kozma Krioutchkov, jonka urotyöt sodan alussa tiemmä paranivat joka kertomisella, tai kersantti Timofei Kirpichnikov, joka johti Volhynian kaartinrykmentin kapinaan helmi/maaliskuun vallankumouksessa.

Suomalaisia palveli maailmansodan aikaisessa Venäjän armeijassa upseereina, kuuluisimpana C.G.E. Mannerheim, mutta kaikki autonomian aikana kenraalin tai amiraalin arvon keisarillisessa armeijassa saavuttaneet voi löytää Biografiakeskuksen tietokannasta. Asevelvollisina suomalaiset eivät mukaan joutuneet, olihan asevelvollisuus lakkautettu ensimmäisen sortokauden kutsuntalakkojen seurauksena. Sodan sytyttyä muutamia satoja suomalaisia värväytyi kuitenkin vapaaehtoisina, Tuomas Hoppu kirjoitti heistä 2006 kirjan, jonka arvostelu Agricolassa löytyy täältä.

Kiinnostavaa kyllä Cornish nostaa esiin imperiumin toisen vähemmistökansallisuuden, latvialaiset, joista muodostettiin 1915 omia kansallisia tarkka-ampujapataljoonia, tarkoituksena puolustaa Latviaa, josta noin puolet joutui tuona vuonna saksalaisten haltuun. Suomalaisjääkärit taistelivat hekin Latvian alueella, eivät tietääkseni kuitenkaan näitä pataljoonia vastaan. Latvialaiset olivat mukana vuodenvaihteen 1916/1917 "joulutaisteluissa", jotka sörsittiin venäläisen sodanjohdon taholta niin pahoin, että latvialaispataljoonat menettivät uskonsa koko touhuun. Melkoinen osa heistä menikin sitten bolsevikkien puolelle sisällissodassa, jonka legendoissa punaisilla latvialaisilla oli aivan oma lukunsa.

Itärintaman vaiheista ei nyt tämän enempää, tarkoitus on käsitellä niitä myöhemmin lisää.