Kakolanmäellä

Turun museokeskuksen kokoelmapäivää vietettiin hotelli Kakolan kokoustiloissa, ja ohjelma käsitti iltapäivällä myös opastetun kierroksen mäellä.

Tarkalleen ottaen hotelli eli entinen lääninvankila ei ole Kakolaa, sitä on vain viereinen keskusvankila.

Tunnelmallista aulakäytävää...

asianmukaisin rekvisiitoin.

Teema jatkuu kokolattiamatossakin.

Suurin osa selleistä on muutettu tavallisiksi hotellihuoneiksi, mutta muutamassa voi viettää hieman elämyksellisemmän yöpymisen.

Alkuperäisiä seinäkirjoituksia ei ole jäljellä, mutta kokoustiloihin vievässä tilassa on niitä rekonstruoituina.

Täälläkin on ollut jenkkileffojen vankiloista tutut käytäväkuilut verkkoineen, mutta ne on rakennettu umpeen jo vankila-aikoina.

Portaikkojen kohdalla osa kuilua on jäljellä, tosin ilman verkkoja.

Vankilan kirkko on edelleen sakraalitila, mutta myös maalllisempienkin tilaisuuksien käytössä. Alttarin saa purettua pois tieltä, saarnastuolia ei.

Kakolanmäen rakennukset olivat tyhjillään 2007-2015, ja sinä aikana ne kärsivät pahoin vandalismista, myös kirkon urut pantiin mäsäksi, mutta nyt ne on kirkon muun sisustuksen tavoin restauroitu.

Kierros jatkui ulkona. Muita odotellessa huomasin että lääninvankilan entisessä porttikopissa oli ilmeisesti vietetty vuoden harmainta päivää panimoyrityksen mainoslauseen merkeissä.

Kierros jatkui monella eri nimellä tunnetun Kakolan alueelle. Tästä vaatimattomasta ovesta kävi kulku sisään ja ulos "hurjien poikien kotiin".

Vankila-ajan loppupuolella kiinni muurattu portti on jälleen auki.

Kaikkia rakennuksesta toiseen vieviä käytäviä taidetaan jo kutsua huokausten sillaksi, mutta täällä kuten Venetsiassakin kyseessä oli vankilaan (vastaanottotilasta) vievä käytävä.

Kuvan graniittilinnasta lähtevä pohjoissiipi haarautuu päivä- ja yöselleihin, kumpiakin poikettiin katsomaan, tässä edellä mainittu, Suomen vaarallisimpien rikollisten sijoituspaikka. Täällä käytäväkuilut verkkoineen olivat jäljellä, niin myös alkuperäiset ovet, joskin sisäänkäynti asuntoihin on uusien ovien kautta.

Yösellisiiven seinissä näkyvät sodan arveet. Pommitus tuhosi viereisen puutyöverstaan katon. Yksi vanki sai pommituksessa surmansa.

Yösellien asukit työskentelivät päivisin vankilan verstailla, yöksi ovet suljettiin, varmistuksena koko ovirivin yli kulkeva tanko. Nykyisin nämä toimivat Kakolanmäen asukkaiden varastotiloina.

Mäellä on jo ravintoloita, panimo, erikoisliikkeitä jne. Ensi kuussa pitäisi avautua kallioon louhittu Kakola Spa.

 Turun vankila Wikipediassa.

Mutapainin ystäville

Erich Maria Remarquen romaani Länsirintamalta ei mitään uutta (1929) on filmattu aikaisemmin kahdesti, molempina kertoina englanninkielisenä, vuosina 1930 ja 1979. Netflixissä sai tänä syksynä ensi-iltansa kolmas, saksankielinen versio.

Uusin filmatisointi poikkeaa romaanista aiempia enemmän. Paul Bäumer ja koulukaverinsa eivät riennä armeijan riveihin sodan alussa, vaan vasta keväällä 1917, rintamalla jo kaatuneiden pestyissä ja paikatuissa mantteleissa. Omituista kyllä koulutusjaksoa ei kuvata lainkaan, vaan vaikuttaa siltä että pojat marssivat suoraan taisteluun. Mutaisten juoksuhautojen vastapainoksi sotaa kuvataan myös aivan ylimmällä tasolla, sodan päättäneiden Compiegnen aseleponeuvottelujen muodossa.

Niin, ne mutaiset juoksuhaudat, niitä tosiaan riittää, kaikkine sodan kauheuksineen: on teroitettuja kenttälapioita, konekivääreitä, taistelukaasuja, liekinheittimiä, lentokoneita ja panssarivaunujakin. Lavastus, puvustus ja maskeeraus on kyllä täydellistä, viimeksi mainitusta voi sanoa että näin verisiä ja mutaisia naamoja harvoin näkee edes sotaleffoissa.

Vaan eihän sotakaan pelkkää sotimista ole, välillä ollaan lepovuorossa, haahuillaan siellä täällä, istutaan paskalla lukemassa kirjeitä, rupatellaan odotuksista sodan jälkeen tai yritetään täydentää niukkoja muona-annoksia varastelemalla siviileiltä (lopulta kohtalokkainkin seurauksin).

Odotukset olivat trailereiden perusteella ehkä liian korkealla, mutta 4/5 tähteä nyt kumminkin. Maailmansodan tapahtumat liki päivän tarkkuudella ulkoa osaavaa saattoi häiritä se, ettei Paulin ja kumppaneiden sotatie tuntunut täsmäävän tapahtumiin länsirintamalla 1917-18, mutta tottahan kyseessä oli enemmän sodan luonteen yleinen kuvaus. Juoni ei ylipäätään ollut niin suorapiirteisen toiminnallinen kuin parin vuoden takaisessa brittileffassa Taistelulähetit 1917.

Mutta suoraan sanottuna eniten häiritsi se, että tällainen suoratoistotuotanto täytyy katsoa tv-ruudulta eikä elokuvateatterissa.

Making of... löytyy tästä linkistä.