Saksalaisen ritarikunnan aarrekammio

Saksalaisen ritarikunnan vaiheista, ja sen Viroon, Latviaan ja Preussiin rakennuttamista linnoista on tässä blogissa ollut useasti puhe. Mutta eihän ritarikunnan toiminta suinkaan loppunut em. alueiden menetykseen 1500-luvulla. Se on edelleen olemassa ja sen päämaja on Wienissä, jossa myös järjestön suurmestari asuu. Paikkaa etsiessämme osuimme ensiksi järjestön omaan kirkkoon.

Pienen kirkon seinät ovat täynnänsä ritarikunnan jäsenten aatelisvaakunoita.

Viereinen ovi samassa porttikäytävässä vie suurmestarin toimistoon, ritarikunnan arkistoon, vierasmajaan - ja aarrekammioon (Schatzkammer)

Aarrekammio käsittää viisi huonetta pukuja, militariaa, astioita ja kirkollista esineistöä, vanhimmat keskiajalta, mutta suurin osa myöhempiä.

Pienoismalli Jerusalemin saksalaisesta kirkosta ajalta jolloin saksalaiset olivat vielä osa johanniittojen ritarikuntaa.

Museossa on useita kuriositeettikabineettien klassikoita, kuuluisimpana varmastikin tämä Natternzungenkredenz. Siihen ripustettujen fossiloituneiden hainhampaiden uskottiin keskiajalla olevan lohikäärmeen hampaita, jotka myrkytetyn ruoan lähellä alkaisivat hikoilla. Niitä on maailmassa säilynyt kolme, kaksi niistä Wienissä.

Ritarikunnan jäsenten muotokuvat ovat näyttelyn keskeistä sisältöä, tässä miniatyyrien muodossa.

Näyttäviä itämaisia aseita.

Rukousnauhoja oli esillä useitakin, onhan kyseessä leimallisesti katolinen instituutio. Tässä gagaatista eli ruskohiilestä valmistettu.

Museossa oli myynnissä ritarikuntaa koskevaa kirjallisuutta, lähes kaikki saksaksi. Englanniksi löytyi vain tämä pieni opaslehtinen.

1500-luvulta lähtien järjestö toimi pääasiassa katolisilla saksankielisillä alueilla, ja sen suurmestarina toimi usein Habsburg-suvun jäsen. Vaikka natsit omivat ritarikunnan historian ja symboliikan ja suorastaan ryöstöviljelivät sitä, itse järjestö oli heille liian katolinen ja he lakkauttivat sen Anschlussin jälkeen. Toisen maailmansodan jälkeen ritarikunta perustettiin uudelleen hyväntekeväisyysjärjestönä muiden hengellisten ritarikuntien tavoin. 1990-luvun vaihteen jälkeen se on myös joissain tapauksissa saanut takaisin rautaesiripun taakse aikoinaan jääneitä kiinteistöjään.

Ritarikunnan museo sijaitsee Bad Mergentheimin linnassa Saksassa.

Keisari Frans Joosefin hautajaiset

Frans Joosef I:stä esittäviä veistoksia oli aikoinaan ympäri laajaa Itävalta-Unkarin valtakuntaa. Wienissä niitä on yhä, kuten perinteinen versio Neue Burgin takaisessa puistossa...

tai hieman kepeämpi Schönbrunnin palatsin pihalla.

Frans Joosef oli Itävallan keisari tavattoman pitkään, kaikkiaan 68 vuotta (1848-1916). Veljenpojanpoika Kaarle I hallitsi vielä pari vuotta isosetänsä kuoleman jälkeen, mutta mielikuvissa Frans Joosef on jäänyt Habsburgien viimeiseksi keisariksi.

Keisari kuoli keskellä ensimmäistä maailmansotaa, 21. marraskuuta 1916. Ruotsalainen kirjailija Jan Olof Olsson kuvaa hautajaisia kirjassaan Tuntemattomat sotilaat 1914-1918 (Otava 1968)

Frans Joosef haudattiin kapusiinimunkkien kryptaan, itsemurhan tehneen poikansa ja erään anarkistin murhaaman puolisonsa viereen. [hovietiketin ylivalvoja] Montenuovo kolkutti seremonian mukaisesti  sauvallaan kaksi kertaa kryptan porttiin ja anoi sisäänpääsyä hänen apostoliselle majesteetilleen, keisari Fransille. Mutta kapusiinimunkit vastasivat, että he eivät tunteneet ketään sellaista. Kolmannella kerralla Montenuovo sanoi, että vainaja oli "eräs veli, Frans Joosef, kurja syntinen". Tomumaja päästettiin sisään.

Voidaanko sanoa keisarin päässeen haudan lepoon, on kyseenalaista, sillä Kapuzinergruft on Wienin suosituimpia nähtävyyksiä. Itse emme sinne matkallamme ehtineet, mutta jos joku suunnittelee vierailua, niin paikan nettisivut löytyvät täältä.

Kunsthistorisches Museum: Kunstkammer

Rudolf II:n Prahan linnassa sijainnut kuriositeettikabinetti oli Euroopan loistavin. Ruotsalaiset ryöstivät sen 1648, mutta sitä ennen kokoelman keskeiset osat oli viety Wieniin jossa ne nyt jakautuvat keisarillisen aarrekammion ja Kunsthistorische Museumin "taidekammion", Kunstkammer, kesken. Ehkäpä tämä katsaus sopii aloittaa keisarin itsensä kuvalla.

Museon palatsimaisiin näyttelytiloihin tällainen ruhtinaallinen kokoelma on kuin omiaan.

Norsunluuta on keskiaikaisista olifanteista eli sota- tai metsästystorvista...

uskomattoman mestarillisiin veistoksiin barokkiajalta.

Monet esineet olivat tuttuja edellissyksyisestä kuriositeettikabinetteja käsitelleestä luennostani Turun linnassa. Artificialiasta ja naturaliasta toiste lisää, mutta joka tapauksessa esillä on monia esimerkkejä siitä miten luonto oli yhdistetty taidokkaaseen käsityöhön, kuten yksisarvisen sarvesta tehty malja...

tai koriste-esineeksi muutettu besoaari.

Vastaavia esineitä oli paljon: korallia, simpukoita, strutsinmunia, seychellinpähkinöitä, sarvikuonon sarvia...

Itseäni kiinnostivat myös erilaiset pelilaudat nappuloineen.

Kokoelma kuuluisin esine on kuitenkin tämä, Benvenuto Cellinin Saliera, Ranskan kuningas Frans I:lle 1543 valmistettu suola- ja pippuriastia. Lopullisesti sen maineen kruunasi varkaus 2003, takaisin suolakko saatiin vasta 2006 kun varas itse johdatti poliisin sen kätköpaikalle.

Kokonaisen kerroksen museosta käsittää maalauksille omistettu osio, Gemäldegalerie. Mutta uupumus iski, ja kun oli vielä ehdittävä yhteen museoon, jäi se läpikävelyn varaan. Sen ehti nähdä että taidehistorian tunnetuimpia maalauksia oli joka suunnalla, tässä Pieter Brueghel vanhemmalle omistettu sali.

Ylimmän kerroksen raha- ja mitalikabinetti oli suljettu. Nopealle vilkaisulle jäi em. syystä myös vaihtuva näyttely Espanjan Habsburgien sotaretkistä Pohjois-Afrikkaan. Aseita ja haarniskoja olisi siellä ollut.

.

Kunsthistorische Museum: Antikensammlung

Kreikkalais-roomalaisen antiikin taiteen kokoelman voi sanoa kuuluvan Kunsthistorische Museumiin itseoikeutetusti, kuuluihan nykyisen Itävallan alue lähes kokonaisuudessaan Rooman valtakuntaan, ja esillä on myös löytöjä sen alueelta.

Ensinnäkin esillä on, kuten aina tässä kontekstissa, ruukkuja...

ja lisää ruukkuja.

Sarkofagit usein varsin toiminnallisine veistoskoristeluineen olivat olennainen osa myöhempää roomalaisaikaa.

Suosittu kuva-aihe oli kreikkalaisten ja amatsonien taistelu, kuten tässä.

Päitä siepään nokassa? Ei, vaan roomalaisen muotokuvataiteen kehitys havainnollistettuna.

Osion ikonisin esine on tämä, suurin säilynyt antiikinaikainen kamee, Gemma Augustea, kaikkiaan 23 x 19 cm kokoinen (siinä missä useimmat ovat korkeintaan kämmenen kokoisia).

Varsin kuuluisa on myös hieman myöhempi Gemma Claudia.

Kotkakamee on ajoitettu vuoteen 27 eKr, ja länteen sen on arveltu tulleen ryöstösaaliina Konstantinopolista 1204.

Roomalaisajan solkia, eivät kauhean erilaisia kuin saman ajan Suomesta löydetyt.

Faijumin muumiomuotokuvat luetaan joskus Egyptin taiteeseen, mutta roomalaisajaltahan ne ovat, ja Rooman kuvataiteen vaikutuksesta syntyneitä.

Merkittävä kokonaisuus on myös vuonna 1799 löydetty Nagyszentmiklósin kulta-aarre.

Löytöpaikka oli silloisen Unkarin, nykyisen Romanian aluella, ja aarre itse nykyään Itävallassa. Tilannetta voisi verrata niinikään 1700-luvulla löydettyyn Nousiaisten kultaiseen kaulakoruun, joka silloisen "muinaismuistolain" nojalla on nykyään Tukholmassa.

Kunsthistorische Museum: Ägyptisch-Orientalische Sammlung

Wienin taidemuseo rakennettiin alunperinkin jo museoksi, niinpä sen egyptiläis-itämaalaiset kokoelmat sisältävässä osassa seinät ja katto on maalattu (Berliinin Neues Museumin tavoin) teemaan liittyvästi.

Ensimmäisen hallin kolme lootuspylvästä ovat aitoja, Egyptin kediivin lahja Suezin kanavan avajaisissa 1869 vierailleelle Frans Joosef I:lle. Ne ovat osa kantavia rakenteita, ja ainoina muinaisesta Egyptistä peräisin olevina ko. käytössä Egyptin ulkopuolella.

Esillä on monenlaista mielenkiintoista. Ensimmäinen veistos Wienin kokoelmiin tuli jo 1560 Istanbulista, mutta varsinainen innostus, niin täällä kuin muallakin Euroopassa, alkoi ranskalaisten Egyptin-retkestä 1798-1801.

Sarkofageja oli niin kivisinä...

kuin puisina.

Gizan alueen malli on näyttelyssä paikallaan, sillä varsin suuri osa egyptiläisestä kokoelmasta on peräisin siellä suoritetuista kaivauksista vuosina 1912-1929.

Egypti-kokoelman ikoniksi on jostain noussut tämä sympaattinen virtahepo Keskivaltakunnan ajoilta n. vuodelta 2000 eKr. Sen kylkeen on maalattu vesikasveja (papyrus, lootus) ja lintuja antamaan vaikutelma että eläin kulkee luontaisessa elinympäristössään Niilissä.