perjantai 30. elokuuta 2019

Esinetuntemuskurssilla Helsingissä ja Vantaalla


Viikko sitten pidetyn Museoliiton 2-päiväinen "Esinetuntemus museossa" -kurssin ensimmäinen päivä vietettiin Ludviginkatu 6:ssa. Ohjelman aloitti Alex Snellmanin väkevä saarna (yliopistojen) esinetutkimuksen puolesta. Se oli viettänyt hänen mukaansa hiljaiseloa 1990-2010, mutta oli nyt nousussa ja kuka ties 2020-luvusta tulee "kokoelmien vuosikymmen".

Tämän jälkeen seurasi kaksi esimerkkiluentoa, joista ensimmäisessä Aki Arponen kertoi Turun tuomiokirkon reliikkitutkimuksesta ja siinä käytetyistä eri luonnontieteellisistä menetelmistä. Reliikit muodostavat monimateriaalisia kokonaisuuksia, joissa eri komponenteilla (luu, pergamentti, lanka jne.) voi olla hyvinkinkin erilainen ajoitus. Hätkähdyttävintä oli että osapyhäinjäänösluista oli jopa ajalta ennen Kristuksen syntymää. Maarit Jones kertoi Helsingin kaupunginmuseon kokoelmien MicMac-valomainoksen merkitysanalyysistä. Tämän suomalaisyrityksen farkut olivat olleet all the rage tietyssä 1970-luvun vaiheessa.

Lounaan jälkeen Tiina Paavola Tampereelta esitteli minulle jo omista koulutustilaisuuksistamme tuttuja kokoelmakuvailujen avulla laadittavia tietokarttoja. Niiden avulla kokoelmat hahmottuvat niin itselle kuin asiakkaillekin paremmin kuin pelkän tietokannan avulla.

Metsämuseo luston Leena Paaskoski kertoi merkitysanalyysistä osallistavana prosessiina, esimerkkinä mm. metsureiden työmatkoillaan käyttämä Toyota Hiace, joka siihen liitettyjen kertomusten vuoski kasvosi enemmäksi kuin japanilaispaku pelkkänä autona. Koska metsät ja ilmastonmuutos, luento päätyi luennoitisjan itsensäkin mukaan maailmanparannuksen puolelle.

Päivä päättyi Jaana Tegelbergin ja Juha Jämbäckin haastattelutuokioon ja yleiseen keskusteluun. Huomasinpa taas miten samankaltaisten ongelmien kanssa kaikissa kulttuurihistoriallisissa ongelmissa painitaan.

Me kaikki kolme turkulaista hajaannuimme sen jälkeen omille teillemme. Sää Helsingissä oli kaunis, joten vietin illan kävellen ympäri eteläisen kantakaupungin rantoja ja katuja fiilistelemässä erityisesti vuosien 1917 ja 1918 tapahtumapaikkoja (joiden kuvilla piinasin fb-tuttaviani useamman päivän). Yöpyminen oli hotelli Tornissa, tuossa legendaarisessa pilvenpiirtäjässä jossa liittoutuneiden valvontakomissio majaili 1944-47.

Aamuyöstä pääkaupunkiseutua koetteli suoranainen vedenpaisumus rankkasateiden muodossa. Tornin respasta saimme onneksi keltaiset kertakäyttösadeviitat joiden turvin pääsimme päivän tapahtumapaikalle, Museoviraston kokoelma- ja konservointikeskukseen Vantaalle.

Päivä alkoi Minna Sarantola-Weissin esityksellä esinetuntemuksen haasteista ja tulevaisuudesta. Esineet ovat faktoja ja parhaiten jäi sattuneesta syystä mieleen kuva HKM:n kivääristä jolla oli ammuttu ensimmäinen laukaus mereen hypännyttä Maiju Lassilaa kohti. Kirjasuositukseksi tuli Steven Lubarin Inside the Lost Museum: Curating, Past and Present.

Tämän jälkeen lähdimme konservointitiloihin, joissa eri alojen konservaattorit opastivat materiaalin tunnistamisen ongelmissa. Kurssin parasta antia ja kiehtovaa kuultavaa, ja saatoin todeta miten etuoikeutettu olen kun Turun museokeskuksessa meillä niin ikään on eri alojen konservaattoreita antamassa apuaan, suurin osa saman käytävän varrella kuin omakin työhuoneeni.

Lounaan jälkeen Jukka Relas luennoi tyylihistorian tuntemuksen päälinjoista. Tyytyväisenä totesin että taitaisin vieläkin päästä tentistä läpi, sen verran paljon taidehistorian opintoja on tarvinnut. Mutta olisinkohan muistanut että alkuperäisissä barokkituoleissa kierresorvaus kiertyy samansuuntaisena, uusbarokissa peilikuvina?

Konservaattori Arja Koskinen puhui esineiden elinkaaresta, ja jakoi ne pitkään (esine sunniteltu ja valmistettu kestämään), keskipitkään (teollinen massatuotanto) ja lyhyeen (ei ole tarkoitettukaan säilymään). Mukana hänellä oli viimeksi mainittuja murheenkryynejä, kumi- ja muoviesineitä. Ja voiko edes 3D-tuloste korvata häviävää esinettä? Aitohan se ei ole.

Kaija Steiner-Kiljunen esitteli paikkaa jossa olimme, ja koko projektia kokoelmakeskuksen luomiseksi. Siirto Orimattilan varastosta on edelleen kesken, joten kun sukelsimme jälleen talon syövereihin, saatoimme ihailla ainakin omiin silmiini loputtomista tyhjistä hyllyistä. Siirto ei ollut edennyt sillä nopeudella kuin alunperin arveltiin, mutta hyvin suunnitellulta ja organisoidulta (apuna logistiikkaohjelma Muskatti) se kyllä vaikutti. Ja kyllä, kaikki esineet digitoidaan ja ne saavat oman viivakoodin!

Eero Ehanti päätti päivän ohjelman esitykseen museoetiikasta ja esineistä. Kuten arvata saattoi, aiheesta sukeutui vilkas keskustelu kokoelmapoistojen etiikasta: myynti, lahjoitus, tuhoaminen vai mikä. Ratkaisua ei tullut tälläkään kertaa.

Jäljellä olikin enää paluu Turkuun, välipysähdyksenä vain Pullman Bar Helsingin rautatieasemalla.

Koulutuksen esitykset.

perjantai 23. elokuuta 2019

Piikkiön kirkko

Piikkiön kirkko ei kivisyydestään huolimatta ole keskiaikainen, vaan 1700-luvun puolivälissä rakennettu, perimätiedon mukaan paljolti Kuusiston piispanlinnan kivistä.


Läsnipäädyn kirjaimet saattavat viitata Pyhään Nikolaukseen (Sanctus Nikolaus), joka ehkä oli katolisen ajan kirkon nimikkkopyhimys.


1700-luvun sisustus on pääosin säilynyt. Kirkko on yksilaivainen ja sen sisäkattona on puinen tynnyriholvi.


Huikea alttarirakennelma on Gustaf Lucanderin, Johan Zervitskyn ja Gabriel Malmbergin yhteistyötä. Mallina kerrotaan olleen tuolloin Turun tuomiokirkon alttari, joka siis tuhoutui Turun palossa 1827.


Kirkon takaosan lehtereiden maalaukset on tehnyt Mats Björkegren vuonna 1765. Sen sijaan 1960-luvun malliltaan moderneja urkuja oltiin juuri korvaamassaa uusvanhaan tyyliin toteutetuilla.


Saarnatuoli on puuseppä Samuel Lundanin työ vuodelta 1763, Maalaukset mats Björkegrenin vuodelta 1765, siis samalta ajalta kuin parvenkin kuvat. Vasta täällä minulle valkeni että saarnastuolin yläpuolella olevaa rakennelmaa sanotaan kaikukatokseksi - onko sillä siis akustista  merkitystä?


Aiemman kirkon hautajaisvaakunoista on säilynyt neljä. Linnunpään kartanon omistajan Klaus Fogelhufvudin vaakuna on vuodelta 1681...


ja erään suvun toisen jäsenen vuodelta 1647.


Mikael Tuomaanpoika Anckarfjäll haudattiin 1657...


ja Pussilan kartanon herra Hannu Starck 1674.


Ja sitten ne klassikot. Votiililaivan mallina on täällä ollut selvästi uudemman tyyppinen rahtilaiva Margareta.


Kaappikellon on lahjoittanut Finbyn kartanon omistaja Gabriel Justus Foeder vuonna 1801.


Erikoisin muisto on sakariston oven yläpuolella: Aleksanteri II:n patsaan paljastuksen kunniaksi 1894 lyödylle muistorahalle on rakennettu oma teline. Kenties jollain seurakuntalaisella oli tekemistä patsashankkeen kanssa, arveli opastamassa ollut nainen.


Kuuluisa "Piikkiön puujumala", keskiaikainen piispaa esittävä veistos on sen sijaan jo kauan ollut Turun museokeskuksen kokoelmissa ja esillä Turun linnassa Sturenkirkossa.

Kirkkomaalla on Pussilan kartanon sukuhaudaksi rakennettu kappeli vuodelta 1819.


Kävipä vielä ilmi että Maarian tavoin Piikkiökin oli Pietari Kalmin palkkatilana (Turun akatemian virat rahoitettiin tällä tavoin) ja että hän perusti kirkon pohjoispuolella olevaan pappilaan puutarhan joka edelleen on jäljellä.

torstai 22. elokuuta 2019

Liedon kirkko

Liedon Pyhän Pietarin kirkon, kuten monen muunkin keskiaikaisen kirkon, peittää kesäisin puusto, eikä se pääse ensinkään oikeuksiinsa Aurajoen törmällä.


Yhtä piilossa on kirkko etelän puolelta pääsisäänkäynnin luona. Kellotapuli on kirkonrakentaja Mikael Blomgrenin luomus vuódelta 1766.


Portti on juurikin niin vinossa kuin edellisestä kuvasta saattoi päätellä.


Erikoisuutena Liedossa on 1902 rakennettu uusgoottilainen kuori.



Seinämaalaukset rajoittuvat holviruoteiden koristeluun, sekin peräisin uudelta ajalta ja entisöity 1972.


Keskiaikaisia puuveistoksia kirkossa on sen sijaan ollut paljonkin, mutta ne ovat lähes kaikki päätyneet Turun museokeskuksen kokoelmiin. Jäljellä on vain tämä ilmeisesti Neitsyt Maariaa esittävä kotimainen veistos...


ja kalvaarioryhmä, joka lainattiin takaisin kirkkoon museon kokoelmista seurakunnan 650-vuotisjuhlien kunniaksi 1981. Näiden lisäksi kirkossa on pieni kotimainen krusifiksi sakariston seinällä.



Kuorissa on Eero Järnefeltin vuonna 1908 maalaama alttaritaulu Jeesus ja langennut nainen. Maalauksen lahjoitti Littoisten verkatehtaan patruuna Louis Schnitt kuolleen vaimonsa muistoksi.


Ja tietysti täällä on perinteiset votiivilaiva (tällä kertaa taas sotalaiva) vuodelta 1712...


ja seinäkello, ostettu kirkkoon v. 1787.


Varsin usein, kuten tässäkin tapauksessa, nämä ovat turkulaismestareiden tekoa.


Rippikellosta pilkisti pieni otus. Sellaisia oli kirkossa muuallakin.


Myös urkuparvelle pääsi kuvaamaan. Kirkon saarnastuolina toimii pieni pulpetti pilarin juuressa.


Ulkoma kirkkomaan ja Aurajoen suunnasta  länsipääty pääsee jo paremmin oikeuksiinsa.


Kirkkomaan kulmalta on hieno näkymä Aurajoelle.


Savitörmälle rakentaminen on tuonut omat ongelmansa, muurien halkeilua ja holvien rikkoutumista. Kansantarinan mukaan "keskiajalla kiisteltiin, rakennetaanko kirkko Sauvalaan vai Hyvättylään. Maanäyte otettiin molemmista kylistä. Koska päätöstä ei syntynyt, niin asia vietiin Ruotsin kuninkaan päätettäväksi. Matkalla hyvättyläläinen vaihtoi maanäytteet, koska tiesi toisen olevan parempi. Niin kirkko rakennettiin Hyvättylään." (TS 20.11.2008)

Lisää kirkon historiasta Liedon seurakunnan sivuilla.

keskiviikko 21. elokuuta 2019

Paraisten kirkko

Paraisten kirkon suurempi osa oli aikoinaan vain ruotsinkielisen seurakunnan käytössä, ja suomenkielisille oli varattu tämä itäpäädyn ns. Agricolan kappeli (nyttemmin molemmat käyttävät suurempaa salia ja kappeli on kirkkomuseona).


Agricolan kappelin länsipää on alkuperäinen sakaristo ja kirkon vanhin osa, tässä sen sisäänkäynti.


Kellotapulin kivinen pohjakerros on keskiaikainen ja puinen yläosa on vuodelta 1709.


Kameran muistikortti oli unohtunut läppäriin, joten Paraisilla oli mukana vain kännykkä, kuvat sen mukaisia.




"Alttarilaite komeine Matias Reimanin tekemine rustobarokkikehyksineen kuvastaa suurvalta-ajan vahvan aateliston asemaa seudulla, sen on lahjoittanut 1666 maaherra Erik von der Linde ja hänen vaimonsa Anna Leijonsköld." (Museovirasto)


Alkuperäinen saarnastuoli on siirretty Kansallismuseoon ja kirkossa on Amos Anderssonin lahjoittama jäljennös, tässä eri puolilta.




Sisustuksen marmoroidut paneelit on maalannut Gustaf Finnberg ja lehterinreunojen taulut Gustaf Lucander 1771.


Edeellen Museoviraston mukaan "Pietari Henrikinpojan koulukunnan tekemiin kalkkimaalauksiin sisältyy lukuisia vaakunoita, joista harvinaisin on paavi Innocentius III vaakuna pohjoisseinällä".




Paavin vaakuna on tuossa yläpuolella olevassa kuvassa, mutta se on kylläkin Innocentius VIII:n vaakuna, mikä tietysti paremmin sopiikin sillä hän oli paavina 1484-1492.

Hautajaisvaakunoista tunnistaa helposti Fleming-suvun tykinkuulat. Oikeanpuoleinen kuuluu em. alttarilaitteen lahjoittaneelle Erik vin der Lindelle.



Edelleen kirkossa on pohjoissaksalainen krusifiksi...


ja kasteallas.


Kuvat votiivilaivasta ja kaappikellosta, noista sisustuksen vakioelementeistä, epäonnistuivat sen verran pahoin että sisältä enää tämä kuva vihkivesiastiasta, joka asehuoneen kulmaan upotettuna löytyi myös Maarian kirkosta. Vihkivedellä kostutetuin sormin tehty ristinmerkki suojasi paholaiselta kirkossakäynnin ajan.


Takaisn ulos jossa kävi ilmi että ensimmäisessä kuvassa näkyvä vaalea rakennus on Suomen ensimmäisen arkkipiispan Jacob Tengströmien perhehauta.



Sukuun kuului myös J.L. Runebergin puoliso Fredrika, ja juuri Paraisilla he alkoivat heilastella, minkä paraislaiset katsovat panoksekseen Suomen kirjallisuushistoriassa.

Faktoissa lähteenä Museovirasto.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...