Kalparitarin vihkisormus

Vuonna 1928 Turun kaupungin historiallisen museon kokoelmiin kirjattiin neitien Ebba ja Lovisa Wulffin lahjoituksena kultainen vihkisormus. 

Sisälle on kaiverrettu vihkiparin nimikirjaimet G:A:H: ja C:B:B: Kyseessä olivat lahjoittajien äidin vanhemmat Gustaf Adolf Hobin (1764-1824) ja Christina Beata Böcker (1782-1853), jotka vihittiin 6. huhtikuuta 1800. Ikäeroa parilla oli siis saman verran kuin morsiamella ikävuosia, eli 18.

Gustaf Hobin aloitti sotilasuransa vänrikkinä 1788 Kustaa III:n sodan (1788-90) alussa. Hobin osallistui Porrassalmen, Kilpikosken ja Parkuinmäen taisteluihin, joissa viimeksi mainitussa haavoittui ja joutui venäläisten vangiksi, ollen tuolloin luutnantti arvoltaan. Vapaus koitti 1793 ja sen myötä myös ylennys kapteeniksi ja Miekkaritarikunnan ritariksi. Ruotsin armeija soti Kustaan sodan m/1779 univormuissa, ja Hobin kantoi tuolloin Pohjanmaan rykmentin asetakkia. Myös sen lapsenlapset lahjoittivat museolle, mutta jo 1800-luvun puolella.

Malli 1779 perustui edellisvuonna käyttöön tulleeseen, kuninkaan itsensä suunnittelemaan ns. kansalliseen pukuun (nationella dräkten). Museoviraston kuvakokoelmissa on 1890 tehty kopio Carl Gustav Roosin aikalaispiirroksesta, joka kuvaa Pohjanmaan rykmentin sotilasta.

Sotilasuransa jälkeen Hobin, paitsi avioitui, myös viljeli tilojaan Jurvassa, teki mm. aloitteen Jurvan kirkon rakentamisesta ja toimi Suomen Talousseurassa. Hän kuoli toimiessaan Pietarsaaren tullinhoitajana, mutta halusi tulla haudatuksi Jurvaan. Kirkon vieressä onkin komea hautamuistomerkki tälle uskolliselle jurvalaiselle, nimeltäänkin "kalparitarin hautamuistomerkki".

Kuva: Kyösti Koivuniemi, Visit Seinäjoki Region 

Gustavin ja Christinan tytär  Lovisa Aurora Hobin (1819-1873) avioitui turkulaisen hienotaeseppämestari Karl Johan Wulffin (1824-1898) kanssa. Lapsista Ebba Elisabeth (1858-1935) ja Lovisa Christina (1856-1940), "fröknarna Wulff", eivät koskaan avioituneet, Lovisan Geni kertoo työskennelleen kansakoulun opettajana. Sisarukset osoittivat kiitettävää kulttuuritahtoa lahjoittamalla museoon kauniin sormuksen lisäksi myös arvokkaan lisän sotilaspukukokoelmaan.  

Turun kaupungin historiallisen museon vuosijulkaisu (42-43) 1978-1979

Heljä Brusilan ja Nina Lepokorven artikkelissa Uutta tietoa Turun tuomiokirkon pohjoispuolen maanalaisista rakennusjäännöksistä kerrotaan 1976-77 suoritettujen kaivausten tuloksista. Tuolloin kaivettiin esiin kolme rakennusta, tuomiokapituli, piispantalo ja ympärysmuurin kellariksi nimetty rakennus. Kaksi ensmmäistä oli merkitty Olof Gangiuksen v. 1634 karttaan, viimeksi mainittua ei, mutta sen sijaan se antoi kaikkein runsaimmat löydöt, mm. viitteitä uunikaakeleiden (jollaisia löydettiin viimeksi Turun linnan vierestä) valmistuspaikasta. Rakennusten paikat on kadun nupukiveykseen merkitty mukulakiveyksellä.

Kaupunkiarkeologia jatkui Aki Pihlmanin ja Tapani Tuovisen artikkelissa Mätäjärven lounaisrannan vanhimman kulttuurikerrostuman ajoituksesta. Keramikka- ja nahkalöydöt, samoin kuin puinen patinus todistivat alueen asutetuksi vasta 1400-luvulla. Laajempi tutkimus Mätäjärvestä julkaistiin maakuntamuseon Raportteja osassa 16. 

Turun kaupungin historiallisen museon keskiaikaiset puuveistokset oli "hätäisesti tomutettu" ennen kuin pantiin esille päälinnan avautuessa yleisölle 1961. Päälinnan korkeampi huonelämpö ja kuivempi ilma aiheuttivat konservointitarvetta halkeilun ja liitupohjauksen irtoamisen vuoksi. Maria Merikanto luetteloi veistokset uudelleen vuonna 1976 ja seuraavana vuonna ne konservoitiin Jukka Mattilan toimesta Juha Stenbergin avustamana. Mattilan ja Merikannon Turun kaupungin historiallisen museon keskiaikaisten puuveistosten konservointiraportti kävi läpi kaikki museon 51 pyhäinkuvaa.

Helena Soiri-Snellmanin Kadotetty kaupunki kirjasi Turussa vuosina 1975-1979 puretut rakennukset. Museo dokumentoi kaikki puretut kohteet arkisto- ja kenttätutkimuksella, kaikki kohteet myös valokuvattiin. Materiaalin perusteella rakennuksista kirjoitettiin purkukertomukset. Pääasiassa oli purettu matalia puu- tai tiilitaloja, mm. Hämeenkatu 6:n tiilitalo, jossa mielenkiintoista kyllä oli kadun puolella ollut lautaverhoilu. Aninkaistenkatu 8:n purkamisen yhteydessä Turun kaupunki osti tontilla olleen Kingelinin huvimajan ja siirrätti sen nykyiselle paikalleen Sibeliusmuseon taakse.

Kuuluisin tuolloin purettu talo oli tietysti Hamburger Börs, jonka alasraastaminen alkoi joulukuussa 1976. Kannen kuva muuten esittää Börsin naistenhuoneen seinän sinkkipaneelia. Myös Yliopistonkatu 16:ssa sijainnut jugendkerrostalo sai purkutuomion, samoin niinkin uusi rakennus kuin Puutarhakatu 19 a:n 1937 valmistunut klassistis-funktionalistinen liike- ja asuintalo.

Eira Karppisen ja Eeva Mikolan artikkelia Missä lapsii leikkii on inspiroinut YK:n kansainvälisen lapsen vuoden 1979. Kirjoitus on enemmänkin ajankohtainen pamfletti, joka toteaa sen, että Engelin asemakaava jätti lapsille leikkitilaa talojen pihoilla, mutta 1900-luvun alkupuolella autoistuminen ja tihentynyt rakentaminen vei sitä. Lastenvuoden teema näkyi myös näyttelyissä ja kokoelmatyössä.

Vuosikertomuksen 1978 agendalla olivat Kalastajankatu 4:n rakennustyöt, Apteekkimuseon kahvila ja tulossa oleva Merenkulkumuseo. Lastenvaatejeräys toi lähes 800 kpl lastenvaatteita museon kokoelmiin. 1979 oli kaupungin 750-vuotisjuhlavuosi ja sen kunniaksi pidettiin tietysti näyttely. 

Kokoelmatilastoja:
1978  n. 2500 esinettä ja 5768 arkeologista esinettä, viimeinen päänumero 18457
1979  n. 1300 esinettä, viimeinen päänumero 18579 

Turun kaupungin historiallisen museon vuosijulkaisu (41) 1977

Kansikuvassa kalojen poistoa verkosta Pikisaaressa luotsi Öhmanin pihalla 1900-luvun alussa, ja sehän viittaa tietysti Matias Ahon artikkeliin Eläminen ja asuminen Turun Pikisaaressa 1880-1920.

Hirvensaloon kuuluva Pikisaari oli aikoinaan osa Maarian pitäjää, ja Arolan ratsutilan maita. 1600-luvulla turkulaiset tervakauppiaat tekivät siitä laivaus- ja tervanpolttopaikkansa, mistä paikka sai nimensä. Näin syntynyt satama tuli Turun kaupungin alueeksi vasta käräjöinnin jälkeen v. 1796. Lisäksi saarella sahattiin puutavaraa ja lastattiin sitä vientiin.

Varhainen Pikisaari jakautui tullin, luotsien ja merimiesten ruotsalaispuoleen, ja työväestön suomalaispuoleen, joista jälkimmäinen oli eräänlainen Turun esikaupunki Nummen tai  Raunistulan tapaan. Kansatieteilijä Aho kuvaa monipuolisesti elämää, asumista ja niukan elannon kokoonraapimista Pikisaaren yhteisön parissa.

Myös kesävieraat löysivät Pikisaaren vastapäisen Ruissalon tavoin. Lähelle valmistui Airisto Segelsällskapin ravintola ja kerhorakennus 1904, ja nykyään kesäisin Fölin vesibussi pysähtyy sinne reitillään - hyvä keino eläytyä pikisaarelaisten arkeen silloin kun sieltä Turun keskustaan pääsi vain vesitse tai jäitse.

Jacob Seela on jälleen varhaisen lasiteollisuutemme jäljissä artikkelissa Iloniemi, unohdettu lasitehdas Varsinais-Suomen takamailla 1857-1889. Kuusjoella sijainneen Iloniemen lasitehtaan historia oli tavanomainen tulipalojen, konkurssien ja omistajanvaihdosten kronikka. Tuotteina oli pulloja sekä talous- ja ikkunalasia. Tuotteita on vaikea tunnistaa, lukuun ottamatta Riikaan toimitettuja mineraalivesipulloja, jollainen löytyy Turun kaupunginmuseon kokoelmista, Seelan itsensä lahjoittamana. 

Tehdasalue oli varsin syrjäinen sijainniltaan, eivätkä ruotsalaiset ja saksalaiset lasimestarit siellä juuri viihtyneet. Hierarkia oli selvä: huipulla ylellistä säätyläiselämää viettänyt ruukinpatruuna, alapuolella lasinpuhaltajat ja pohjalla hyttirengit. Työväen ruokana oli ruis, perunat ja silakat, huvittelemassa käytiin Salon markkinoilla. Tehtaan kiinteistöstä on tiettävästi jäljellä vain pajarakennus.

Vuoden 1977 vuosikertomuksessa todetaan Turun linnan esilinnan sulkeutuvan remontin vuoksi vuosiksi. Kalastajankatu 4:n muutoskorjaukset ovat viivästyneet. Vartiovuorenmäen tähtitorniin sijoitettavasta merenkulkumuseosta tehtiin päätös, mutta hankkeen toteuttaminen jäi "odottamaan parempia päiviä".

Kokoelmatilastoja:
1977  n. 1850 esinettä, viimeinen päänumero 18214