Artefacta Turussa

Artefactan 3. konferenssi tuli tällä kertaa kirjaimellisesti kotinurkille, muutaman minuutin bussimatkan päähän, Turun yliopiston kampukselle vanhalla kasarmialueella. Publicumin luentosalit on nimetty Pub 1 jne. (ykkönen tunnetaan myös nimellä Mauno Koivisto sali). Esitykset pidettiin rinnakkain Pubeissa 1, 4 ja 5.

Toimijuus-teemaisen konfeenssin avanneesta Björnar Olsenin teoretisoivasta keynotesta jäi mieleen vain konkreettinen esimerkki Norjan rannikon perinteisistä kalastusveneistä. Ne pystyttiin vetämään mille tahansa vähänkin loivalle rannalle, mikä mahdollisti asutuksen karummillakin rannoilla. Moottoroidut kalastualukset vaativat suojaisen sataman, mikä aiheutti sitä vailla olevien kylien autioitumisen. Hylätyille kalastusaluksille löytyi kuitenkin kierrätyskäyttöä.

Sessio 1:ssä Arja Koskinen kertoi asiasta, joka on kovinkin tuttu museoammattilaiselle, nimittäin kumien ja muovien vaihtelevasta säilymisestä tai ennemmin säilymättömyydestä. Iina Schwanckin esitelmä esineistä Maunu Kurkvaaran elokuvista inspiroi mahdollista ihmiskoetta: katsoin taannoin kaikki netistä löytyvät Jörn Donnerin elokuvat, pitäisikö ottaa seuraavaksi haasteeksi Kurkvaaran tekotaiteelliset teokset? Tässä vaiheessa loikkasin sessio 7:ään kuuntelemaan Katja Weiland-Särmälän esityksen sukunsa uusrokokoosohvasta, jonka vaiheisiin kuului mm. salakuljetus Ranskasta Sveitsiin.

Lounasta edeltänyt setti tuli valittua väärin, joten skippaan ne. Lounaan jälkeen vietin koko jakson ennen kahvitaukoa Pub 1:ssä, jossa ensimmäisenä ollut Sofia Lahden esitys relikvaarioiden lukuisista funktioista innosti yleisökommenteissa vertaukseen museovitriineistä eräänlaisina relikvaarioina - kiehtovaa, ja niin totta! Olen aina ajatellut että vitriiniin päätyminen/pääseminen aina estetisoi objektin, ja mikä ettei se sakralisoisikin. Saila Leskinen puhui varhaismodernista hautaamisesta ja hautaustavoista, siitäkin miten aatelismies saattoi rakennuttaa itselleen hautamuistomerkin vuosikymmeniä ennen kuolemaansa - ja onhan se niin että paras tulee kun itse tekee (teettää). Session päätti Kaisa Kyläkosken esitys ns. Martti Lutherin vihkisormuksista, inspiraation oli antanut kokoelmiimme kuulunut sormus.

Jälkimmäinen setti lounaan ja kahvitauon jälkeen meni edelleen Pub 1:ssä. Ukrainalaisen Antenina Kizlovan esitys etäyhteydellä peruuntui, mutta kuuntelin Hagit Nolin uteliaisuutta herättäneen luennon dipinti artefakteista varhais-islamilaisella kaudella. Liittyykö kirjoittaminen keramiikan sirpaleisiin paperin siihen ettei paperi ollut vielä ehtinyt islamilaiseen maailmaan? Täytyy perehtyä tähän lisää. Kizlovan peruuntumisen vuoksi ehdin vielä kuuntelemaan tarttolaisen Arvi Haakin luentoa virolaisesta keramiikasta.

Kahvitauon jälkeen istuttiin Pub 4:ssä kuuntelemassa Maija Mäki-Kallin esitys Carl-Johan Bomanin modernien mööpeleiden vastaanotosta 1930-1940-luvuilla, aina naisten viikkolehtien ihailusta sanomalehtien pilkantekoon. Francisco Martinez oli puolestaan tutkinut Narvan (venäjänkielisen väestön) kellarivarastojen sisältöä ja merkityksiä.

Viimeinen sessio oli ensimmäisen tapaan taas kokonaan suomenkielinen (kaikki muut olivat englanniksi), ja Susanna Sirolla aiheena Porin, Rovaniemen, Sortavalan ja Viipurin kaupunkipienoismallit esineinä. Museoammattilaista kiehtovasti Lappeenrannan museossa sijaitseva Viipurin malli on koettu niin pyhäksi ettei sille ole annettu luettelonumeroa kuten muille museon objekteille. Suvi Toivonen puhui päivän päätteeksi Uspenskin katedraalin ihmeitätekevästä ikonista, jonka seikkailuihin on kuulunut myös vaurioituminen varkaan piilottamana puistossa lähellä Kalastajankadun toimipistettämme talvella 2010-2011.

Torstain iltavastaanotto Publicumin aulassa ei osaltani pitkäksi venynyt, joten perjantaina aloitettiin pirteinä kuuntelemalla Tine Damsholtin keynote (esineellisistä) kokemuksista koronapandemian aikana. Jokohan omalta osaltani voin tunnustaa että etätyösuositus ja kaiken sulkeutuminen oli yksi onnellisimpia aikoja introvertin elämässä? Onneksi etätyömahdollisuus jäi hyväksi havaittuna elämään jälkeenkin päin.

Philadelphian maailmannäyttelyä 1876 vietettiin Yhdysvaltain 100-vuotisjuhlien (centennial) merkeissä. Aiheen tiimoilta tuotettiin kaikenlaista krääsää, josta Joseph H. Larnerd käsitteli enemmänkin koristeeksi kuin käyttöesineeksi valmistettua viinikannu ja pikari -settiä. Pub 1:stä hyppäsin Pub 4:ään kuuntelemaan Fredrik Leijonhufvudin esitelmää perinteisestä ruotsalaisesta veneenrakennuksesta, mikä tietysti resonoi ensimmäisen konferenssipäivän aloitusluentoon. Clinker built eli limisauma on perinteinen pohjoinen veneenrakennustekniikka aina viikinkiajoista asti. Lapsena muistan tosin tasasaumaveneiden näyttäneen jotenkin hienommilta, mistä jo arvaattekin oman veneemme olleen limisaumainen. Vaihdoin vielä Pub 5:een kuunteleman Aura Collianderin esitystä konservoimastaan Estonian pelastusrenkaasta ja sen yleisön herättämistä reaktioista Merikeskus Vellamossa. Itselleni tuli mieleen ettei pelastusrengas nimestään huolimatta onnettomuudessa voinut ketään pelastaa, sen varassa mereen joutunut menehtyi minuuteissa hypotermiaan.

Päivän viimeinen setti meni taas Pub 1:ssä, ja käsitti eksoottisempia aiheita, kuten Holly O'Farrellin esitelmä Mabel Bentin roolista miehensä kumppanina tutkimusmatkoilla Arabian niemimaan etäläosassa sijaitsevaan Hadramautiin. Derya Acuner puhui armenialaisten kansanmurhasta selviytyneestä tekstiilitaiteilijasta, ja John Harries British Museumin kokoelmiin päätyneestä harppuunankärjestä, jonka takana oli synkempi tarina uudisasukkaiden ja alkuperäisväestön kohtaamisesta.

Konffaanhan kuuluu aina ekskursioita paikallisiin kohteisiin, ja itse osallistuin Panu Savolaisen opastamana Tuun tuomiokirkkoon, jossa kavuttiin ullakon kautta ylös torniin aina sille tasanteelle, jossa Suomen kuuluisimman kellon koneisto sijaitsee.

Paljon jäi kuulematta, koskapa esitykset pyörivät samaan aikaan kolmella eri estradilla, mutta kaikkien sisältöön voi tutustua täällä.

Antiikki & Design 216 (1/2023)

Vuoden ensimmäisessä numerossa komeilee kerrassaan 11-sivuinen juttu kamarineuvos Kari-Paavo Kokin antiikilla sisustetusta kodista. Ja onhan kyseessä lehden pitkäaikainen avustaja, joka toimi vuoteen 2015 Heinolan museon johtajana. Museo profiloitui tuolloin tyylihistoriallisista näyttelyistään, joihin meidänkin museostamme lainattiin esineitä, kerran muistan Kokin tällaisessa yhteydessä tavanneenikin.

Näyttelyaiheena Gallen-Kallela, jonka töitä on esillä huhtikuun alkuun saakka Kansallismuseon näyttelyssä, ja tietysti Tarvaspäässä, jonka vaihtuva näyttely on auki helmikuulle. Merkillistä kyllä, koko blogin olemassaolon aikana ei ole tullut Tarvaspäässä käytyä, vaikka se tuttu paikka aiemmilta vuosikymmeniltä onkin. Kansallistaiteilija suunnitteli talon paitsi kodikseen, myös tulevaksi museokseen, jollaisena onkin palvellut jo paljon kauemmin kuin taiteiljan kotina.

Varsinais-Suomeen lehti vie vierailullaan Saloon ja siellä keräilijä Jorma Kivimäen kotiin. Kivimäellä on n. 2500 Kupittaan Saven esineen kokoelma. Jälleen voi todeta että asialleen omistautunut keräilijä voi saavuttaa joka paikan höylänä pyörimään joutuvaa museotutkijaa monin verroin suuremman tuntemuksen aiheessaan. Keräilijä haluaisi myös myydä kokoelmansa museoon, mikä museoammattilaisessa herättää hieman ristiriitaisia mietteitä. Entä jos jokainen Suomen keräilijä haluaisi museoida kokoelmansa?

Tulenjohtoa ja ilmataisteluja länsirintamalla

"Veriseksi huhtikuuksi" (Bloody April) kutsutaan brittien ilmasotahistoriassa liittoutuneiden vuoden 1917 keväthyökkäyksen taisteluja länsirintaman taivaalla. Saksalaisten (sillä hetkellä) paremmat koneet ja varsinkin parempi ilmasodan organisaatio yhdistettynä brittilentäjien heikkoon koulutustasoon johti jälkimmäisten suurimpiin tappioihin koko sodan aikana.

James S. Coburnin Ospreyn Air Campaign -sarjassa julkaistu Bloody April 1917 - The birth of modern air power selostaa loppupuolellaan näiden taistelujen kulun, mutta laajenee sitä ennen mielenkiintoiseksi esitykseksi koko aikakauden ilmasodasta.

Nykysilmin kaikki ensimmäisen maailmansodan lentokoneet saattavat näyttää hassuilta kaksitasoilta, mutta tekninen kehitys oli muutaman sotavuoden aikana huima, vuoroin ympärysvaltojen, vuoroin keskusvaltojen saadessa yliotteen lentokoneiden laadussa. Saksalaiset kehittivät mm. ensimmäisenä synkronisaattorin, joka mahdollisti konekiväärillä ampumisen potkurin lapojen välistä, siinä missä englantilaiset ja ranskalaiset vielä yrittivät kiertää ongelman ns. pusher-koneilla tai sijoittamalla kk:n koneen yläsiiven päälle. Syksyllä 1916 Saksa sai puolestaan ensimmäiset lentokoneet, joissa koneen nokalle oli sijoitettu kaksi konekivääriä, tuplaten tulivoiman, joka ampujalla oli käytössään niinä muutama sekuntina kun maali oli tähtäimissä.

Hävittäjälentäjät, nuo ilmojen ritarit, olivat oikeastaan vain toissijainen tukitoimija ilmasodassa, jonka varsinaisia toimijoita olivat tulenjohtajina toimineet lentäjän ja tähystäjän parivaljakot. Ilmatiedustelun ja tulenjohdon merkitys kävi ilmi heti sodan alussa, ja kehittyi nopeasti. Radiolaitteiden kehitys eli vielä pioneerikauttaan, eikä lentokoneisiin ollut mahdollista sijoittuu kuin lähetin; vastaanotin vaati jo kuorma-auton kuljetusta varten. 

Tarkoilla kartoilla ja lyhyillä morsekoodeilla oli kuitenkin mahdollista johtaa tulta tarkasti yksisuuntaisellakin viestinnällä. Antennina käytettiin jopa 50-metristä koneen perästä riippuvaa johtoa, joka nousun jälkeen kerittiin auki ja ennen laskeutumista taas sisään. Tiedusteluun ja tulenjohton käytettiin myös tähystyspalloja, jotka nostettiin n. kilometrin korkeuteen omien linjojen takana. Koska pallot oli kiinnitetty vaijereilla maahan, niistä johti puhelinkaapeli suoraan tykistön tuliasemiin.

Hävittäjien toimenkuvana oli pyrkiä tuhoamaan omalle puolelle rintamaa tunkeutuneet tulenjohtokoneet, ja vastaavasti suojella vihollisen alueella toimivia omia tulenjohtajia. Myös tähystyspallot piti pyrkiä tuhoamaan, mutta tämä balloon busting oli varsin vaarallista, sillä pallot olivat maasta käsin toimineen ilmatorjunnan (konekiväärit, tykit) suojassa. (Samannäköiset pallot toisessa maailmansodassa olivat sulkupalloja, ja itsessään osa ilmatorjuntaa.) Mainittakoon myös, että tähystyspallossa työskenneellä tykistöupseerilla, toisin kuin lentäjillä, oli laskuvarjo, jolla saattoi pelastautua.

Myös kaukotiedustelu valokuvaamalla kuului jo ohjelmistoon, ja kehittyneimpien tiedustelukoneiden miehistöillä oli ylellisyys lentää 20000 jalan korkeudessa, turvassa hävittäjiltä ja ilmatorjunnalta. Kirjassa on myös tilastoja tuotetuista lentokonemääristä. Ranska ja Britannia valmistivat yhteensä yli 100000 (!) lentokonetta, britit tosin enemmän runkoja ja ranskalaiset puolestaan moottoreita eli monet brittikoneet lensivät ranskalaismoottoreilla. Ranskassa oli jo ennen sotaa otettu käyttöön fordilainen massatuotanto liukuhihnoineen, mikä teki mahdolliseksi päihittää Saksan tuotantomäärät.

Mitä itse ilmataisteluihin tulee, niin ilmojen ritareiden yhteenotot olivat kaikkea muuta kuin ritarillisia: normi taktiikka oli päästä yllättämään vastustaja ja ampumaan tätä selkään.