sunnuntai 15. marraskuuta 2026

Neljättä kertaa SKAS:n syysseminaarissa Hämeen linnassa

Suomen keskiajan arkeologian seuran vuosittaiseen seminaariin Hämeenlinnaan lähdettiin oikein kunnon räntämyräkässä, talven ensimmäisessä, ja perille tultiin perinteiseen tapaan myöhässä, niin että kuulimme Jan Fastin Korsholman linnan kaivauksista 2022-2025 kertovasta esitelmästä vain luuaineistoa käsittelevän lopun. Korsholmasta jäljellä oleva kumpu on Vanhassa Vaasassa, ja siihen tutustuttiin tämän vuoden keväällä SKAS:n retkellä. Kaivausten uutisointia löytyy Ylen sivuilla.

Seuraavana lavalle nousi oman museomme Tanja Ratilainen kertomaan Koroisten tilan kaivauksista, joita itsekin alkukesästä piipahdin katsomassa, tässä kotikulmilla kun ovat. Koroisten niemellä toiminta lakkasi joskus 1430-luvulla, mutta vallien ulkopuolella sijaitsi piispantila, joka kuului kirkolle aina vuoteen 1932 asti. Ainakin 1400-luvun lopun piispojen Konrad Bitzin ja Maunu Särkilahden tiedetään siellä oleilleen. Ylioppilas Petrus Gyllenius kuvailee talon raunioita päiväkirjassaan 1653. Vielä näkyvissä olevan maakellarin vanhimman osan uskotaan olevan keskiaikainen. Arkeologi Pentti Koivunen (joka itsekin piipahti paikalla) oli kaivanut täällä jo 1970-luvulla. Rakenteiden ja löytöjen perusteella paljastui 1400-luvun kivinen piispantalo, mutta rautakautta tai "muinais-Turkua" ei löytynyt. Kaivaukset jatkuvat tulevina kesinä.

Janika Ahon esitys perustui väitöskirjaansa Kuvattu maailmanjärjestys: Suomen myöhäiskeskiaikaiset kirkkojen seinämaalaukset 1500–1530. Seinämaalaukset eivät ole vain "lukutaidottomien Raamattu", vaan ensyklopedinen malli "kaikesta tärkeästä", johon lähes aina kuuluu kolme aihetta: maailman luominen, ristiinnaulitseminen ja viimeinen tuomio. Kaikki Suomen keskiajalta säilynyt on fragmentaarista, ja esim. Taivassalon kirkon seinämaalausten fragmentoitumisessa on viisi tasoa: 1) kuluminen 2) päällekkäisyys kolmena historiallisena vaiheena, 1440-luku, 1470-luku, 1890-luvun restaurointimaalaus 3) kuva-aiheiden siirtäminen toiseen paikkaan restaruroinnin yhteydessä  4) valkoiseksi kalkitseminen ja sen poisto 5) uudet rakenteet rikkomassa näkyvyyttä. Luultavasti ensimmäistä kertaa kuulemani käsite tilaikonografia ottaa huomioon kuva-aiheiden lisäksi myös niiden sijoittelun ja suhteen toisiinsa kirkkotilassa. Ahon väikkärissään käyttämä kuva-aineisto on julkinen ja vapaasti käytettävissä, sitä voi hakea ko. kirkon nimellä täältä.

Hengästyttävän nopeasti, toki kuitenkin selkeästi puhunut Jaakko Tahkokallio esitteli BOMPAC – Books of the Medieval Parish Church -hanketta ja sen tuloksia. Kuten tunnettua, Suomen keskiajan kirjallisuus päätyi reformaation jälkeen voutien tilikirjojen kansiksi. BOMPAC on tutkinut säilyneiden fragmenttien tuotanto- ja käyttötapoja. On paljastunut mm. n. 50 käsikirjoitusta, jotka tuotiin Ruotsiin Lontoosta 1200-luvun alussa, ja että myös Turussa tuotettiin kirjoja vuoden 1300 tienoilla. Liturgisia kirjoja on Suomessa varhemmalta keskiajalta säilynyt enemmän kuin veistoksia ja krusifiksejä, jotka ohittavat yleisyydessä kirjat vasta 1425 jälkeen. Kirjojen käyttöpaikkaa on voitu haarukoida sen perusteella minkä voutikunnan alueella ne on kierrätetty. Papit saivat päättää, mitä kirjoja voudeille annettiin, ja ensimmäiseksi saivat mennä vanhimmat. Voitiin myös repäistä kirjasta aluksi vanhentuneimmaksi koettu sisältö, esim. Neitsyt Mariaan liittyvä. Tutkimuksen data on julkaistu Zenodossa.

Tuuli Heinonen kertoi Porvoon Ison Linnanmäen vaiheista tuoreiden ajoitusten valossa.  J.R. Aspelin oli kaivellut Linnanmäellä jo 1800-luvulla, ja luulo oli, ettei sen, ja muun myöhemmän maankäytön jäljiltä mitään tutkittavaa enää olisi. Vuoden 2016 koekaivaus antoi kuitenkin lupaavia tuloksia, ja kesällä 2024 kaivettiin jo enemmän. Puurakenteiden radiohiiliajoitus sijoitti ne 1200-luvun lopulle ja 1300-luvun alkuun. Ainakin teorian tanskalaisten 1200-luvun alun linnasta saattoi siis hylätä. Linna saattoi pikemmin liittyä Ruotsin laajenemiseen itään ns. kolmannen ristiretken aikana, olla siis eräänlainen etappi matkalla Viipurin linnan perustamiseen, ja rekenteeltaan vertautua Nevajoen suun Landskronaan, joka ehti olla olemassa vain talven 1300-1301, ennen kuin novgorodilaiset sen polttivat. Linnoitus saattoi myös palvella Hämeen olojen vakiinnutamista toisen ristiretken jälkeen, tai palvella paikallisena hallintokeskuksena Uudenmaan ruotsalaisasutukselle. Linnoitus poltettiin lopulta maan tasalle, mutta olivatko asialla novgorodilaiset vai syynä huolimaton tulenkäsittely, vai tuikattiinko paikka vain tarpeettomaksi käyneenä tuleen, siinäpä pohtimista.

Mankby on varsin tunnettu kohde, keskiaikainen kylä, joka autioitui 1556, kun paikalle perustettiin kuninkaankartano. Vuodesta 2021 alkaen siitä on alettu muodostaa arkeologista puistoa, hankkeesta kertoi Tuija Väisänen. Matka-aikataulun (2/3 osaa retkikunnastamme palasi Turkuun klo 16:11 junalla) vuoksi jouduimme lähtemään kesken esityksen, mutta nyt jälkikäteen asiaan perehtyessäni tajusin, että Mankby on eräänlainen Suomen Montaillou, tosin ilman inkvisition pöytäkirjojen meheviä paljastuksia. Mankby on ollut yksi tutkituista kohteista Tuuli Heinosen väikkärissä The Social and Material World of Medieval and Early Modern (c. 1200–1650) Villages in Southern Finland, ja nettiversiona löytyy myös Mankby. A Deserted Medieval Village on the Coast of Southern Finland.

Aiemmat SKAS-seminaarin osallistumiset ovat vuosilta 2010, 2019 ja 2024.  

tiistai 10. marraskuuta 2026

Kävelyä Lapin sodassa


Kun elokuva Lapin sota alkaa Kannaksen torjuntataistelujen räiskeellä ja kolmen Sotkan tuhoamisella, ajattelin, että siinä ne enimmät rytinät taisivat ollakin, olihan ko. sota melko matalan intensiteetin konflikti. Syyskuussa 1944 Neuvostoliiton kanssa solmitun aselevon ehtoihin kuului entisen aseveljen karkottaminen Pohjois-Suomesta, josta tämä tosin muutenkin oli vetäytymässä.

Suomalainen panssarintorjuntaryhmä määrätään tähän karkottamiseen, käytännössä talsimaan saksalaisten perässä Pohjois-Suomen syksyn mittaan yhä kuraisempia teitä, vihollisen sytyttämien kylien palaessa ympärillä. Pari taisteluakin saksalaisia vastaan käydään, mm. jonkin paksuseinäisen tiilirauniotalon suojista käsin, mistä syntyy jonkinlainen Stalingrad meets Saving Private Ryan meets 1944 -tunnelma. Samaan aikaan ryhmä saksalaisille työskennelleitä ja heidän kanssaan seurustelusuhteita solmineita suomalaisnaisia pyrkii Norjaan ja sieltä Saksaan. Auto jää kuitenkin tielle, ja heillekin on luvassa talsimista, yhä pohjoisemmas,  Lapin komeisiin tunturimaisemiin.

Muoniossa ryhmät sitten kohtaavat, ja sotilaat määrätään saattamaan naiset 400 km takaisin etelään, Ouluun tuomittavaksi "yhteistoiminnastaan" vihollisen kanssa. Ja niin sitä taas talsitaan, usein ties missä tuntureiden louhikossa, vaikka tiekin olisi ollut. Suoraan sanoen kolmituntisesta elokuvasta olisi voinut karsia tunnin tätä jonossa kävelyä juonen kummemmin kärsimättä.

Toinen narinan aihe on näytteleminen. Onhan leffassa tietysti Peter Franzenin esittämä sotilaspastori ja pari muutakin hyvää roolihahmoa, niin, ja tietysti saksalaismajurin roolissa Babylon Berlinin miespääosan esittäjä Volker Bruch, joka sai ajattelemaan, että ehkä BB:n Gereon Rath selviää hengissä sarjan päätösjaksosta ja päätyy Saksan 20. Vuoristoarmeijaan! Vaan kun suurimmalle osalle muita, mukaan lukien pääosan kauhavalaispoikaa esittävälle Luukas Niskaselle, ja elokuvan naisille Sannah Nedergårdin esittämää sotilaspastorin rouvaa lukuun ottamatta on varattu vain ilmeetöntä tuijottelua sanaakaan sanomatta, lisäsi sekin liian pitkäksi venyneen leffan tuntua.

Lapin väestön evakuointi sodan tieltä vain mainitaan, joten sodan vaikutus siviileihin fokusoituu Saksaan yrittäväen naisjoukon kohtaloon. Suomalaisten käsiin jouduttuaan nämä saavat kestää huorittelua ylenmäärin, eikä raiskatuksi tulemisen uhka ole koskaan kaukana. Miehet täyttävät vain velvollisuutensa, sotivatpa kummalla puolella maailmansodan rintamalinjaa hyvänsä, mutta politiikan suunnan muututtua naiset saavat kantaa syyllisyyden yhteistyöstä - tämähän toistui sodan lopulla kaikkialla Euroopassa.

Toisin kuin sotaelokuvat yleensä, Lapin sota ei lopu mihinkään massiiviseen lopputeurastukseen, jossa suurin osa sankareista kuolee. Sen sijaan lähes kaikki palaavat hengissä takaisin, sotilaat kotiutetaan ja naisetkin vapautetaan syytteistä. Rikkoutuneita liittoja yritetään korjata ja lupauksia uusistakin suhteista syntyy. Kotitilalle palataan kuulemaan miten syyskylvöt ovat onnistuneet. Eräänlainen antikliimaksi genren konventioihin tottuneelle, mutta itselleni suorastaan virkistävä poikkeus.

Elokuva on jo saavuttanut aseman "kriitikoiden haukkumana, mutta yleisön rakastamana", enkä oikeastaan (kritiikistäni huolimatta) ihmettele sen saamia katsojalukuja. Aika unohdettuhan tämä Suomen historian vaihe on, ja sen saama visualisointi varmasti kiinnostaa, varsinkin Lapissa.

P.S. Muistutuksena siitä, että Lapin sota on omaakin sukuhistoriaani, linkki Kemi-Tornion taisteluita käsittelevään strategiapeliin.  Tuolloin viisivuotias äitini pakeni perheensä mukana lähimetsiin turvaan, kun suomalaisjoukot valtasivat Kemin takaisin lokakuussa 1944. Itse elokuvassa on näistä tapahtumista kuvattu vain maihinnousu Röyttään ja "Tornion taikayö". 

sunnuntai 18. lokakuuta 2026

Söderlångvik

Söderlångvikin museon kulmilla oltiin viimeksi jo yli vuosikymmen sitten, jolloin sisään ei päästy, mutta nyt päästiin ihan opastuksen kera.


Perustiedot saatiin suuressa ruokasalissa. Kemiönsaarelainen liikemies ja mesenaatti Amos Anderson (1878-1961) ei kotiseutuaan unohtanut, vaan rakennutti, ja laajensi, tänne kesäasunnon sotienvälisenä aikana. Keravan Puusepäntehtaan valmistamaan pöytään mahtui 32 ruokailijaa, Amos itse tykkäsi istua niin, että näki ikkunasta ulos merelle, ei siis pöydän päässä, vaan keskellä.


Heti vieressä oli pieni ruokasali, jonka kulmien jugendkaapit oli alunperin suunniteltu Amoksen Yrjönkadun asuntoon Helsingissä.


 Pylväshallin keskiosaa hallitsi uusgoottilainen ruokapöytä tuoleineen.


Kipsiveistos on luonnos Wäinö Aaltosen Tampereella sijaitsevaan teokseen Runoilija ja muusa.


Laila Pullisen Myyttinen hahmo (1988), ei siis Amoksen ajoilta. 


Täältä on myös näkymä merelle keskeltä puutarhaa.

Musiikkihuoneen tyyli oli 1900-luvun alun Chippendalea, toki erilaista kuin itse 1700-luvulla eläneen Thomas Chippendalen aikana.



 Suurikokoinen salonki edusti uuskustavilaisuutta. 


Vierashuone. Ja vieraita toki riitti, Marcus Wallenberg tapasi tulla rantaan omalla vesitasollaan.


 Presidentin huone on saanut nimensä huvilalla vierailleesta Svinhufvudin pariskunnasta.


Biljardihuoneen tuolit oli hankittu Suomen tulevaa kuningasta varten, mutta hankkeen kariuduttua kalusto myytiin Stockmannin antiikkiosastolla, josta Amos korjasi sen talteen.


 Sitten olikin aika nousta yläkertaan, jossa portaiden yläpäässä oli isännän kirjasto.


Keinutuoli oli urkuharmonin ohella ainoa esine Amoksen lapsuudenkodista Brokärrin kylästä Kemiössä. 

Työhuoneen venäläisen empiren kautta...


 terassille katselemaan puutarhaa...


 ja merinäköalaa.


Ovelana miehenä Amos sai pidettyä siirtokarjalaiset pois mailtaan muuttamalla ne omenatarhaksi. Omenoista tehdyt jalosteet kuten omenajäätelö ovat edelleen tuotteina museokaupassa.

Isännänviiri liehui Vatikaanin väreissä. Taidetta rakastava Amos ihaili keskiaikaa ja oli kallellaan katolilaisuuteen, vaikkei koskaan kirkkokuntaa vaihtanutkaan. Puutarhan suihkulähteen avaimen muotokin viittaa Pyhään Pietariin. 

Helsinkihuone näyttää jääneen välistä, tai ainakin kuvaamatta. Se oli tarkoitettu pääkaupungista tuleville ystäville siihen aikaan, kun pohjakerroksessa ei ollut vielä lisäsiipiä. Siihen majoitettiin Amoksen "läheisiä naisystäviä", miten tuon halunneekaan tulkita. Isäntä itse ei koskaan avioitunut.

Autonkuljettajan kömmänä ei ollut herrasväen tasoa, mutta päärakennuksessa kumminkin, ja palvelusväen portaikon vieressä. Helsinkiin oli tuntien ajomatka, mutta Amos kävi siellä kesäisinkin usein syömässä ja afääriasioissa. 

Suhteellisen askeettinen oli Amoksen omakin makkari. Yöunet nukuttiin sängyllä, päiväunet sohvalla.

 Opastuksen päätyttyä kiersin vielä katsomaan miltä huvila mereltä päin näytti...


ja toteamaan että Helsingin Svenska Teaternista peräisin olevia karyatideja autotallin päässä oltiin kunnostamassa.


Sitten olikin aika syödä omenajäätelö ja palata Turkuun.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...