TKHM:n vuosijulkaisu (38-39) 1974-1975

Kannessa kuva kahvila Kisällistä, tiskin takana Lea Viitikka. Eira Karppisen kirjoitus Käsityöläiskahvila Kisällin vaiheita liittyy siihen, että Kisälli avautui yleisölle vapunaattona 1974. P.J. Gylichin piirtämä  8 asunnon talo oli alunperin osa tontille nousseita Erik Julinin perustaman työväen (vuokra-)asuntoyhtiön rakennuksia.

Jo vuosikymmen myöhemmin talot vaihtoivat omistajaa, ja vuokralaiset häädettiin kodeistaan. Muutamankin omistajanvaihdoksen jälkeen tontti rakennuksineen päätyi 1918 Turun kaupungille, ja kaupungin vuokratalona se pysyikin aina vuoteen 1973. Tuleva Kisälli pysyi kaupungilla ja liitettiin Luostarinmäen museoalueeseen, tontin muut rakennukset myytiin valtiolle ja purettiin 1976 valmistuneen Neuvostoliiton pääkonsulaatin tieltä.

1970-luvulla oli tulossa nykyistä edellinen 50-vuotisperuskorjaus, mihin Sixten Ringbom artikkelissaan Intendenttikonttori ja Turun tuomiokirkkoo vuoden 1827 palon jälkeen viittaakin. 1827 ei edessä ollut peruskorjaus, vaan suoranainen jälleenrakennus. Urakka oli huomattava, ja maksoi julkisia varoja kutakuinkin 2/3 Helsingin yliopiston päärakennuksen tai 1/3 Helsingin Suurkirkon hinnasta. Jumalanpalvelusten väistötilaksi määrättiin Akatemiatalon juhlasali, mikä siis ilmeisesti ei ollut niin pahoin kärsinyt.

Homma ei mennyt ensinkään kuin Strömsössä, vaan valtion Intendenttikonttori (IK), Turun tuomiokirkon isännistö ja ilman kilpailutusta valittu pääurakoitsija, ruukinpatruuna Pychlau, olivat jatkuvasti tukkanuottasilla. Kustannusten lisäksi kiistaa tuli vähän kaikesta, mm. tornin huipusta, saarnastuolista ja alttarimaalauksen kehyksestä. (Katon kanssa kohdatuista vaikeuksista lisää täällä.)

Rasittavien turkulaisten lisäksi arkkitehtina toimineen C.L. Engelin haasteena olivat taiteelliset tyyliseikat. Berliiniläisen uusklassistin oli nyt koetettava kykyjään uusgotiikan, "gööttiläisen tyylin", parissa apunaan vain saksalaiset mallikirjat. Tähänkin rooliin Engel solahti, ja oli itse asiassa piirtänyt jo ennen Turun urakkaa pari goottilaista kirkontornia Pohjanmaalle.

Museossa noihin aikoihin uransa aloittaneen Tom Bergrothin alaa on faleristiikka, ja niinpä aiheena on Kalevan Miekan ritarikunta - Suomalainen sotilasritarikunta, jota ei koskaan perustettu. 1928 syntyi ajatus uudesta sotilasansiotitarikunnasta. Kyseessä olisi ollut tyypilliseen tapaan viidestä luokasta ja kahdesta mitalista koostuva kunniamerkistö, lisäksi olisi jaettu Urheuden Viittaa, jota olisi jaettu sotilasarvoon katsomatta, kuten Viktorian ristiä tai Croix de Guerrea. Rauhan aikana kunniamerkkiä olisi jaettu vain sotilaille, sodan aikana myös siviileille ja ulkomaalaisille.

Kunniamerkeistä on säilynyt vain Akseli Gallen-Kallelan luonnoksia, sekä Turun linnan raja- ja mitalikabinetissa esillä olevta A. Tillander Oy:n 1929 valmistamat komentajaristi ja pala ketjua. Antti Matikkala palasi myöhemmin aiheeseen todeten että, merkki oli ajateltu nimenomaan jääkäreiden muistamiseksi, olihan sen vuosipäiväkin sama kuin jääkäreiden Vaasaan saapumisen, 25. helmikuuta. Ensimmäinen nimiehdotuskin oli ollut Jääkäritähdistön ritarikunta.

Hjördis Dahlin kirjoitus Turkulaiset lautanauhaohjakset - merkittävä kudontatekninen keksintökö? on vain alun kolmatta sivua pitkä, ja vielä lyhyemmin on kerrottavissa sen keskeinen anti: "Kunkin laudan loimilangat on jo ennen kutomista kierretty toisiinsa. Tällöin kierre kudottaessa vähitellen aukeaa ilman, että kutomissuuntaa tarvitsee vaihtaa." Turkulaiset köydenpunojat valmistivat ohjasnauhoja, kun sateen tai pakkasen vuoksi ei ulkona ei köydenpunontaradoilla ei voinut työskennellä. Mutta keksivätkö turkulaiset sen itse, vai oppivatko jostain kisällivaelluksilllaan?

Kummankin vuosikertomuksen alussa mainitaan tulossa oleva museoiden lakisääteisestä valtionavusta ja maakuntamuseojärjestelmä. Ne tulivat toteutuessaan vaikuttamaan suuresti myös Turun kaupungin historiallisen museon toimintaan ja henkilökunnan määrään. 1974 aloitettiin esilinnan restaurointi. Ajan hengessä  perustettiin 1973 työmaaneuvosto työmaademokratian kokeilemiseksu, ja vuoden 1974 kohokohdaksi kerrotaan matka Leningradiin.

Kokoelmatilastoja:
1973  n. 1020 esinettä, joista n. 750 maalöytöjä, viimeinen päänumero 17590
1974  n. 2860 esinettä, viimeinen päänumero 17757  

TKHM:n vuosijulkaisu (36-37) 1972-1973

Kannessa Kaarina Maunutyttären sarkofagi Turun tuomiokirkon Kankaisten kappelissa, ja tuomiokirkkoon liittyvät myös molemmat artikkelit.

Bo Lindbergin Turun tuomiokirkko vuoteen 1318 käsittelee kirkon varhaisvaiheita, siis Turun perustamiseen liittyvää ikuisuuskysymystä.  Kiinnostava on alun huomio, ettei Suomen lähetystyössä ollut kyseessä sielujen pelastamisesta, vaan Lundin ja Uppsalan hiippakuntien kilpailusta tulevista kirkollisverojen maksajista.

Sitten ollaankin jo kuuluisassa paavin kirjeessä vuodelta 1229, ja kaikissa muissakin ristiriitaisissa 1200-luvun lähteissä. Lindbergin kanta on, ettei ristiitaa ole, piispanistuin siirrettiin 1229 Koroisista Unikankareelle. Selitys on, että Aurajoen varrella oli samaan aikaan kaksi piispankirkkoa, ja että vasta v. 1300 vihkimisessä piispankirkoksi tuli yksinomaan Unikankareen kirkko. Ja miksi vasta silloin, selittyy turvallisuustekijöillä. Linnoitettu Koroinen oli turvallisempi kuin linnoittamaton ranta alajuoksulla. Turvallista tuli vasta, kun Turun linnaa alettiin 1280-luvulta lähtien rakentamaan jokisuuta vartioimaan.

Valokuvin ja piirroksin höystettyä rakennusvaiheiden esittelyä en lähde referoimaan, mutta liitetään tähän Lindbergin loppukaneetti: "Muutamien varovaisten korjausten ja oikaisujen  jälkeen voi todeta: Rinne oli kaikessa olennaisessa oikeassa." Tätä näkemystä nykytutkimus tuskin jakaa.

Riikka Vaurion Kaarina Maununtyttären sarkofagi on taas mitä ajankohtaisin aihe, ollaanhan Kankaisten kappelissa olevaa sarkofagia nyt tuomiokirkon 50-vuotisperuskorjauksen yhteydessä avaamassa ensi kerran sitten vuoden 1867. Kaarina Maununtytär (1550-1612) haudattiin alunperin vastapäiseen Laurentiuksen kappeliin, jonne myöhemmin haudattiin myös hänen tyttärensä Sigrid Vaasa. Sigridin poika Åke Tott osti kappelin 1641 sukunsa hautapaikaksi. Tottien mukaan uudelleen nimetyssä kappelissa on edelleen Åken ja puolisonsa komea hautamuistomerkki.

Vuonna 1865 perustettu Turun tuomiokirkon muinaismuistojen entistämiskomitea päätti aloittaa keräyksen sarkofagin hankkimiseksi kuningattarelle. Ensimmäinen lahjoitus tuli Ruotsin Medelpadista, uskottiinhan Kaarinan olleen sieltä kotoisin. Rahankeräyslistoja lähetettiin ympäri maata, ja Turussa pidettiin myös varainhankintailtamat. 

Aluksi sarkofagi ajateltiin sijoittaa Tottien kappeliin, mutta pian kävi ilmi, että se peittäisi taakseen Tottien muistomerkin. Sen sijaan Kankaisten kartanon omistaneille Horn- ja Kurck-suvuille 1650-luvulla rakennetussa kappleissa ei 1827 palon jälkeen ollut mitään muistomerkkejä, ja sopi siten paremmin tarkoitukseen. Suunnittelijaksi valikoitui lääninarkkitehti Theodor Decker, ruotsalaisen F.W. Scholanderin ohjauksessa. Jonkinlaisena esikuvana Deckerille saattoi olla Kaarle XII:n sarkofagi Riddarholmin kirkossa Tukholmassa.

Sarkofagin materiaali aiheutti vilkkaan keskustelun komiteassa. Graniitin tultua hylätyksi valittiin belgialainen marmori, aluksi sininen valkojuovainen Bleu-Belge. Taiteilija R.W. Ekmanin nostettua asiasta äläkän (hänestä  lopputulos näyttäisi "kirjavalta lehmältä") päädyttiin lopulta mustaan marmoriin. Päällä oleva tyyny ja kruunu tulsivat olemaan kullattua pronssia.  Jalustan louhi turkulainen kivenhakkaaja Forsström. Antwerpeniläiseltä J. Joosten & fils -nimiseltä liikkeeltä tilattu sarkofagi saapui syyskuussa 1866. Talven yli se joutui odottamaan akatemiatalon juhlasalin eteisessä, koska kappelin korjaus oli kesken. Hintaa kuningattaren viimeiselle leposijalle tuli kuljetuksineen 2780,17 markkaa.

Kaarina Maununtyttären arkku siirrettiin sarkofagiin 27. elokuuta 1867 kello 17 iltapäivällä. Kruunu lisättiin 13. syyskuuta, kun Kaarinan kuolemasta (eli siitä kun hän oli saanut "taivaallisen kruununsa") tuli kuluneeksi 255 vuotta. Siitä pitäen kansi on ollut paikoillaan, aina tähän asti, kun kuningattaren ruumista tullaan nyt tutkimaan tieteellisesti.

Vuosijulkaisu ilmestyi 1975, ja siinä on museon uuden johtajan Knut Draken esipuhe.  Kirjan alussa on ennen C.J. Gardbergia museota johtaneen Irja Sahlbergin muistokirjoitus. Sahlbergin elämäntyöstä Turun ja Suomen museoscenessä lisää täällä.

Kokoelmatilastoja:
1971  2087 esinettä, viimeinen päänumero 17277
1972  2728 esinettä, joista 1004 maalöytöjä, viimeinen päänumero 17428

TSHM årsskrift (34-35) 1970-1971

Museon vuosijulkaisut olivat tähän asti ilmestyneet erillisinä painoksina identtisin sisällöin suomeksi ja ruotsiksi. Vuosikirjan 1970-1971 kohdalla ruotsinkielinen versio sai kuitenkin kokonaan toisen sisällön.

Allan Ellenius Uppsalasta paneutui Akatemiatalon kirjoituksessaan Nyklassiskt och nationellt - Kring Cainbergs reliefer i Åbo forna akademihus. F.M. Franzen oli laatinut Akatemiatalon juhlasalin reliefien teemaksi "Valistuksen ja tieteiden eteneminen Suomessa". Historia etenisi Väinämöisestä kristinuskon tuloon, uskonpuhdistukseen, Turun akatemian perustamiseen, Kustaa III:n aikakauteen ja lopulta peruskiven muuraamiseen Kustaa IV:n toimesta.

Suunnitelma lähetettiin 1807 Tukholman Kuninkaalliseen tiedeakatemiaan hyväksyttäväksi, mutta siellä se tyrmättiin täysin. Varsinkaan klassismin nimeen vannova Louis Masreliez ei voinut sietää paikallishistoriallisia kuvauksia, vaan teki vastaesityksen neljän tiedekunnan allegorisesta esittämisestä, liittyiväthän ne sentään itse rakennukseen, toisin kuin kaiken maailman väinämöiset. Mutta Suomen sota tuli väliin, eikä akatemian konsistori ilmeisesti ehtinyt edes saada vastaesitystä. Erik Cainberg toteutti reliefit alkuperäisen suunnitelman mukaan, mitä nyt Kustaa III vaihdettiin Aleksanteri I:een poliittisista syistä.

Kansikuvassa on Villa Saaro, ja sehän on tietysti viittaus  C.J. Gardbergin artikkeliin Tidiga sommarvillor på Runsala. Ruissalon saari oli kuulunut kruunulle jo keskiajalta lähtien, mutta 1845 se luovutettiin Turun kaupungille virkistyskäyttöön. Saari jaettiin 47 palstaan, joista yksi tuli kaikkien kaupunkilaisten käyttöön ("yleinen käytävä"), loput myytiin 1847 huutokaupalla kaupungin porvaristolle. Huviloiden rakentaminen alkoi jo samana vuonna, ja ensimmäiset niistä olivat tyyliltään myöhäisempireä ja muistuttivat pienehköjä herraskartanoita. 

Muutos tuli 1851 Turkuun muuttaneen ruotsalaisen G. Th. Chiewitzin mukana. Hän piirsi huviloita, joiden esikuvat olivat osin Sveitsistä, osin Englannista. Uudessa tyylissä luovuttiin saleista, kamareista ja symmetriasta, tilalle tulivat halli, suuret ikkunat ja veranta, koristeiksi lehtisahatut ornamentit. Chiewitzin kuoltua 1862 palattiin osittain 1840-luvun huviloiden tyyliin, mutta verannat ja lehtisahattu koristelu olivat tulleet jäädäkseen.

Jacob Seelan artikkeli on nimeltään Kring Finlands äldre glasindustri - Flaskor och buteljer under 200 år. Lasia on valmistettu vuosituhansia, mutta Suomessa sitä yritettiin ensi kerran 1681-1685 Uudenkaupungin lasitehtaassa, tuotannosta on jäljellä vain joitakin sirpaleita. 1748 perustettuu Åvikin lasitehdas, ja myöhemmin 1700-luvun aikana 11 muutakin tehdasta. Åvikin tuotanto oli laadukkainta, mutta Olhavan Nybyn tehtaan suurinta volyymiltään. Suomen tehtaat tuottivat pääasiassa vihertävää ikkunalasia ja erikokoisia pulloja ruskeasta, vihreästä ja värittömästä lasista, samoin apteekkilasia. 

Varhaiset viinipullot olivat vapaasti puhallettuja, kaula oli pitkä ja maha matala ja puolipyöreä. Vuosisadan lopulla tulivat sylinterimäiset muottiin puhalletut pullot, joiden esikuvina olivat englantilaiset portviinipullot. Saksalaisesta perinteestä tuli sen sijaan muottiin puhallettu nelikulmainen viinapullo. Vuodesta 1809 1880-luvun alkuun perustettiin 22 uutta lasitehdasta. uusina esinetyyppeinä tulevat olutpullo ja mineraalivesipullo.

Seela toteaa artikkelissaan suomalaisten lasitehtaiden tuotannon olleen ensimmäiset 200 vuotta jokseenkin heikkotasoista kansainvälisesti vertailtuna. Syinä olivat pääomien, teknisen osaamisen ja ammattitaitoisen työvoiman puute. Raaka-aineet olivat huonoja ja markkinat pienet. Vain Adolf Törngrenin johtama Nuutajärvi nousi 1800-luvulla korkeammalle tasolle ennen industrialismin läpimurtoa 1880-luvulta lähtien.