Häivähdys Merikarviaa

SKAS:n kevätretki vei tänä vuonna Pohjanmaalle, ja sinnehän on tietysti matkaa, koska seutu sijaitsee Turusta katsoen Satakunnan (jonne tehtiin retki edelliskeväänä) takana. Satakuntaan pysähdyttiin myös lounaalle, nimittäin Merikarvialle, jossa muistini mukaan en ole ennen poikennutkaan.

Lounas nautittiin Krookan vierasvene- ja kalasatamassa sijaitsevassa  gastropub The Merry Monkissa, joka alkuaan on ollut kalansavustamo. 

Etukäteen oli saanut valita fish & chipsin tai burgerin väliltä, itse otin edellistä, mutta annoskateus olisi jälkikäteen saanut valitsemaan burgerin. Syötyä sitten vain take-away kahvi mukaan ja katselemaan ympäristöä, joka koostui veneistä laitureissaan. 

 

Menin reaaliaikaisessa somepäiväkirjassa tokaisemaan, ettei paikassa juuri nähtävyyksiä ollut, mikä sai Merikarvian puolustajat luettelemaan monia kunnan nähtävyyksiä, vaikka olin tarkoittanut vain tätä Krookan rantaa. Ja itse asiassa olin siinäkin väärässä, sillä kuviin tallentui tämä 2020 paljastettu maankohoamisen muistomerkki.

Muistomerkin takana bongattu merihanhi ei kuvaan tarttunut, mutta tämä pieni lahdelma antoi taas kesäisiä muistoja armotta tulevan talven pimeyteen.

Oppaamme Ilari Aalto oli matkalla kertonut, miten kaukana merestä oleviin kallioihin kiinnitettyihin rautoihin kerrotaan kiinnitetyn laivoja kauan sitten, olkoonkin että kyseessä voi tarkemmin tarkastellessa olla sähkö- tai puhelinpylvään tukirauta. Iloksemme löysimme läheisestä kivestä rautarenkaan, joka saattoi hyvinkin olla laivan kiinnitykseen tarkoitettu.

Ja olihan paikalla myös kyltti, joka kertoi Krookan olevan vanhaa merellistä kulttuurimaisemaa, joten mitäpä sitä kiistämään.

.

Turun kaupungin synty valkokankaalla

Aika tasan vuosi sitten kevätretkellä Satakuntaan oli mukana myös Aleksi Kauppinen, joka oli tutustumassa elokuvaprojektinsa mahdollisiin kuvauspaikkoihin. Elokuvan idea kävi matkan aikana hyvin ilmi, ja jossain vaiheessa Aleksi keksi pyytää minua mukaan. Ja miksipä kieltäytyä, kuulostihan tuo hauskalta hankkeelta.

Kesällä oli aika lunastaa lupaus, pistää vaadittu tumma puku ylle ja hankkiutua kuvauspaikalle Turun tuomiokirkkoon.  Melkoisen ukkoköörin Aleksi oli kokoon saanutkin esittämään vuoden 1928 kirkkovaltuustoa, oma roolihenkilöni oli tehtailija Juho Tapani. Kuvaukset aloitettiin kuorin luota, jossa pyörimme joukolla "häröpallona" onnittelemassa Julius Finnbergiä (Tom Linkinen) tuomiokirkon restauroinnin valmistumisesta, ja kokoontumalla juhlavan hetken edellyttämään yhteiskuvaan.

Kuvaukset jatkuivat sakariston yläkerrassa, jossa kirkkovaltuuston all-male panel kokousti, vieraanaan Juhani Rinne (Raimo Karppinen). Rinne oli restauroinnin aikana löytänyt pääkallon, jonka tulkitsi ilman muuta kuuluneen Pyhälle Henrikille, ja jonka tutkimus on todella ajoittanut 1100-luvulle. Vielä kuuluisammin Rinne oli tulkinnut vuoden 1229 paavin bullan piispanistuimen siirtämisestä tarkoittaneen siirtoa Koroisista Unikanreelle, ja siten myös Turun kaupungin syntyä. Vastaitsenäistyneen maan vanhassa pääkaupungissa tulkinnat otettiin innostuneina vastaan, eikä sen enempää seurakunnan kuin kaupunginkaan johtoa ollut vaikea taivutella 700-vuotisjuhlan viettoon 1929. 

Odotteluahan elokuvanteko on, ja melko kauan siinä kokouspöydän ääressä istuimme, kun kuvakulmia vaihdettiin ja valaistusta ja äänitystä säädettiin, puhumattakaan siitä, miten monta ottoa meidän amatöörien replikoinnin purkkiin saaminen vaati. Karppisen roolityö Rinteenä vakuutti jo silloin ja olikin valmiin elokuvan kokokohtia. Ilmapallon poksautus kuvausten lopuksi äänityksen tason määrittelyn (tms.) avuksi oli hauska yksityiskohta.

Nyt keväällä oli sitten ensi-ilta Kino Killan salissa Taiteiden talossa, osana Suomalaisen elokuvan festivaalia. Kaupungin synty on draamadokumentti, jossa toimittaja (Aleksi K.) etsii syytä sille, miksi vuonna 2029 vietetään Turun kaupungin 800-vuotisjuhlaa. Kahvia kuluu ja Turun kaupunkikuvat vuorottelevat draamajaksojen ja asiantuntijoiden haastattelujen kanssa. Viimeksi mainittuihin täytynee laskea alun Benito Casagranden ja Timo Soikkasen kommentit, mutta vakuuttavampia ovat myöhemmin esiintyvien nuorten tutkijoiden, Ilari Aallon, Reima Välimäen ja Panu Savolaisen tulkinnat historiasta ja koko tuomiokirkon ja kaupungin ikää koskevasta keskustelusta ja historiakulttuurista. Vieraileepa toimittaja neuvoa etsimässä myös Mika Akkasen luona, joka on harjoittelemassa jokavuotista joulurauhan julistustaan.

Ensi-iltayleisöä elokuva viihdytti naurunpurskahduksiin asti, ja tällainen kevyt draamadokkari onkin omiaan kommentoimaan ikuisuuskysymystä kaupungin ja tuomiokirkon iästä. Ainahan on ollut tapana ajatella että mitä vanhempaa sen parempaa, ja Savolainen taisikin huomauttaa, että tuomiokirkon vihkiminen vuonna 1300 saattoi sekin olla pyöristetty taaksepäin sopimaan katolisen kirkon ensimmäiseen riemuvuoteen. Tarkalleen ottaen 2029 vietetään 700-vuotisjuhlien 100-vuotisjuhlavuotta, jos sen näin ironisesti ilmaisisi. Elokuvan jälkeen festivaalijohtaja Juri Nummelin haastatteli ohjaajaa elokuvan tekemisestä, mikä oli vähintään yhtä viihdyttävää kuin itse leffakin, making of -juttuja kun on aina hauska kuulla.

Elokuva on saanut lisänäytöksiä Kino Killassa, lippuja voi varata täältä.

Nyt, ikuisesti, Turku - kaupungin virallinen juhlavuosisivusto.

Uponnut katedraali - tuomiokirkon tutkimushankkeen 2024-2028 blogi. 

Turun linna sisällissodan pyörteissä

Mirkka Lappalainen; Susimessu - 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa (2009).

Turkulaiselle museoammattilaiselle tässä kirjassa mennään aivan asian ytimeen, Turun linnan historian viimeisiin kunniakkaisiin (tai kunniattomiin) vaiheisiin silloin kun se vielä edes jonkinlaisena puolustusvarustuksena palveli. Periaatteessa kuvio oli aika simppeli:

1596-97 talvella käydään nuijasota, jossa Turun linnan Ilkanvankilasta (!) paennut Jaakko Ilkka muiden Pohjanmaan suurtalonpoikien ohella johtaa maakunnan miehet katastrofaaliseen tappioon kolmen kuukauden talvisodassa. Käsiä katkotaan, talonpoikaisarmeija hakataan maahan ja henkiinjääneet johtajat päätyvät teilipyörään.

1597 koko nuijasodan linnaleireillään aiheuttanut Klaus Fleming kuolee. Kaarle-herttua purjehtii Turkuun, nousee maihin nykyisen Katariinanlaakson kulmilla ja marssii piirittämään linnaa. Sitä puolustamaan määrätty Arvid Stålarm tyrii hommansa, ja linna joutuu antautumaan. Tämä on ehkä kuuluisin Turun linnan piiritys, liittyyhän siihen niin tarina Kaarle-herttuasta kiskomassa Fleming-vainajan partaa (jonka täytynee pitää paikkansa, koska esiinnyin aikoinaan sitä esittävässä kuvaelmassa) ja J.J. Wecksellin kirjoittama näytelmä (ja tv-draamakin) Daniel Hjortin petturuudesta. Herttua palaa Ruotsin ja vie mennessään Turun linnan tykit ja Suomen laivaston.

1598 Sigismund III palaa Ruotsiin palauttamaan järjestystä, purjehtien joukkoineen Danzigista Kalmariin. Turun linnan helposti takaisin saanut Arvid Stålarm purjehtii jotenkin kokoon saaduin laivoin myös Ruotsiin nousten maihin Tukholmaan johtavan väylän varrella. Hermot kuitenkin pettävät ja tämä suomalaisten hyökkäys Ruotsiin ("makkararetki/korvståg") päättyy pian vetäytymiseen. Hieman samoin käy alkuun niskan päällä olleelle Sigismundille, joka joutuu häntä koipien välissä palaamaan Puolaan.

1599 on taas Kaarlen vuoro hyökätä Suomeen, ja nyt onkin kovemmat keinot käytössä. Matkalla vallataan Kastelholman linna. Sen komentajan ja kuuden muun upseerin päät lyödään seipäisiin läheiselle mäelle, kaiketi Korppolaismäelle. Linna ei siitä antaudu, ja tällä kertaa herttua nousee maihin hieman kauempana, Sauvossa. Erinäisten manöövereiden jälkeen Turusta itään sijaitsevassa Marttilassa käytiin taistelu, joka on aina kiehtonut itseäni siinä mielessä, että sen voi ajatella olleen uskonsotien vuosisadan (1560-1660) pohjoisin yhteenotto, jos ei nyt ihan ratkaisutaistelu kuitenkaan.

Tämän jälkeen herttuan voittokulkua Suomessa ei pysäytä mikään. Syyskuussa 1599 vallataan Viipurin linna ja sen päällystöön kuuluvat mestataan. Päät pysyvät Viipurin Karjaportilla seipäisiin lyötyinä vielä vuosikaudet. Muut Suomen linnat antautuvat taistelutta, Turun linna sekin vielä syyskuussa.  Turun Vanhalla Suurtorilla toimenpannaan 10. marraskuuta verilöyly, jollaista Englannissa muistettaisiin vieläkin vuosittain, mutta jostain syystä horrible histories -asenne ei Suomeen ole kotiutunut.

Siinäpä se sitten olikin. Viron valtaus sujui yhtä helposti, mutta sen jälkeen olikin vuorossa paljon vaikeampi sota Puolaa vastaan, joka ei enää tähän kuulu. Lappalaisen kirja on sujuvasti kirjoitettua populaarihistoriaa, josta eniten mieleen jäi se, miten tosissaan Roomassa asti oltiin Missio Suetican kanssa, tai, koko Ruotsin takaisin katolilaisuuteen käännyttämisen epäonnistuessa, sitten edes Viron ja Suomen Puolaan liittämisen kelvatessa. Turkin sota vei kriittiseen aikaan katolisen maailman huomion toisaalle, ja joka tapauksessa saamattoman Sigismundin olisi ollut vaikeaa mobilisoida Puolan aatelia sotaretkelle pohjoiseen. 

Hyvin käy ilmi, että sekä Kaarle että Klaus olivat jokseenkin kauheita ihmisiä. Jälkimmäisellä kerrotaan tässäkin kirjassa olleen räkää rinnuksilla ja hihansuissa. Oma diagnoosini on, että hänellä oli polyyppien aiheuttama krooninen poskiontelon tulehdus. Se tekee myös nukkumisesta vaikeaa, kun vähän väliä herää suun kuivumiseen. Klaus oli siis kroonisesti väsynyt, mikä teki hänestä varmasti entistäkin ärtyisämmän.

Ja mikä sitten oli susimessu, selviää kirjan lopusta. Ruotsissa ilmestyi 1610-luvun alussa katolilaisvastainen pamfletti, jossa kuvataan jesuiittojen suorittamaa rituaalia, jossa kuninkaa murhaamaan valittu veljeskunnan jäsen vihitään tehtäväänsä "jesuiittojen susimessussa".