TKHM:n vuosijulkaisu (36-37) 1972-1973

Kannessa Kaarina Maunutyttären sarkofagi Turun tuomiokirkon Kankaisten kappelissa, ja tuomiokirkkoon liittyvät myös molemmat artikkelit.

Bo Lindbergin Turun tuomiokirkko vuoteen 1318 käsittelee kirkon varhaisvaiheita, siis Turun perustamiseen liittyvää ikuisuuskysymystä.  Kiinnostava on alun huomio, ettei Suomen lähetystyössä ollut kyseessä sielujen pelastamisesta, vaan Lundin ja Uppsalan kilpailusta tulevista kirkollisverojen maksajista.

Sitten ollaankin jo kuuluisassa paavin kirjeessä vuodelta 1229, ja kaikissa muissakin ristiriitaisissa 1200-luvun lähteissä. Lindbergin kanta on, ettei ristiitaa ole, piispanistuin siirrettiin 1229 Koroisista Unikankareelle. Selitys on, että Aurajoen varrella oli samaan aikaan kaksi piispankirkkoa, ja että vasta v. 1300 vihkimisessä piispankirkoksi tuli yksinomaan Unikankareen kirkko. Ja miksi vasta silloin, selittyy turvallisuustekijöillä. Linnoitettu Koroinen oli turvallisempi kuin linnoittamaton ranta alajuoksulla. Turvallista tuli vasta, kun Turun linnaa alettiin 1280-luvulta lähtien rakentamaan jokisuuta vartioimaan.

Valokuvin ja piirroksin höystettyä rakennusvaiheiden esittelyä en lähde referoimaan, mutta liitetään tähän Lindbergin loppukaneetti: "Muutamien varovaisten korjausten ja oikaisujen  jälkeen voi todeta: Rinne oli kaikessa olennaisessa oikeassa." Tätä näkemystä nykytutkimus tuskin jakaa.

Riikka Vaurion Kaarina Maununtyttären sarkofagi on taas mitä ajankohtaisin aihe, ollaanhan Kankaisten kuorissa olevaa sarkofagia nyt tuomiokirkon 50-vuotisperuskorjauksen yhteydessä avaamassa ensi kerran sitten vuoden 1867. Kaarina Maununtytär (1550-1612) haudattiin alunperin vastapäiseen Laurentiuksen kappeliin, jonne myöhemmin haudattiin myös hänen tyttärensä Sigrid Vaasa. Sigridin poika Åke Tott osti kappelin 1641 sukunsa hautapaikaksi. Tottien mukaan uudelleen nimetyssä kuorissa on edelleen Åken ja puolisonsa komea hautamuistomerkki.

Vuonna 1865 perustettu Turun tuomiokirkon muinaismuistojen entistämiskomitea päätti aloittaa keräyksen sarkofagin hankkimiseksi kuningattarelle. Ensimmäinen lahjoitus tuli Ruotsin Medelpadista, uskottiinhan Kaarinan olleen sieltä kotoisin. Rahankeräyslistoja lähetettiin ympäri maata, ja Turussa pidettiin myös varainhankintailtamat. 

Aluksi sarkofagi ajateltiin sijoittaa Tottien kappeliin, mutta pian kävi ilmi, että se peittäisi taakseen Tottien muistomerkin. Sen sijaan Kankaisten kartanon omistaneille Horn- ja Kurck-suvuille 1650-luvulla rakennetussa kuorissa ei 1827 palon jälkeen ollut mitään muistomerkkejä, ja sopi siten paremmin tarkoitukseen. Suunnittelijaksi valikoitui lääninarkkitehti Theodor Decker, ruotsalaisen F.W. Scholanderin ohjauksessa. Jonkinlaisena esikuvana Deckerille saattoi olla Kaarle XII:n sarkofagi Riddarholmin kirkossa Tukholmassa.

Sarkofagin materiaali aiheutti vilkkaan keskustelun komiteassa. Graniitin tultua hylätyksi valittiin belgialainen marmori, aluksi sininen valkojuovainen Bleu-Belge. Taiteilija R.W. Ekmanin nostettua asiasta äläkän (hänestä  lopputulos näyttäisi "kirjavalta lehmältä") päädyttiin lopulta mustaan marmoriin. Päällä oleva tyyny ja kruunu tulsivat olemaan kullattua pronssia.  Jalustan louhi turkulainen kivenhakkaaja Forsström. Antwerpeniläiseltä J. Joosten & fils -nimiseltä liikkeeltä tilattu sarkofagi saapui syyskuussa 1866. Talven yli se joutui odottamaan akatemiatalon juhlasalin eteisessä, koska kuorin korjaus oli kesken. Hintaa kuningattaren viimeiselle leposijalle tuli kuljetuksineen 2780,17 markkaa.

Kaarina Maununtyttären arkku siirrettiin sarkofagiin 27. elokuuta 1867 kello 17 iltapäivällä. Kruunu lisättiin 13. syyskuuta, kun Kaarinan kuolemasta (eli siitä kun hän oli saanut "taivaallisen kruununsa") tuli kuluneeksi 255 vuotta. Siitä pitäen kansi on ollut paikoillaan, aina tähän asti, kun kuningattaren ruumista tullaan nyt tutkimaan tieteellisesti.

Vuosijulkaisu ilmestyi 1975, ja siinä on museon uuden johtajan Knut Draken esipuhe.  Kirjan alussa on ennen C.J. Gardbergia museota johtaneen Irja Sahlbergin muistokirjoitus. Sahlbergin elämäntyöstä Turun ja Suomen museoscenessä lisää täällä.

Kokoelmatilastoja:
1971  2087 esinettä, viimeinen päänumero 17277
1972  2728 esinettä, joista 1004 maalöytöjä, viimeinen päänumero 17428

TSHM årsskrift (34-35) 1970-1971

Museon vuosijulkaisut olivat tähän asti ilmestyneet erillisinä painoksina identtisin sisällöin suomeksi ja ruotsiksi. Vuosikirjan 1970-1971 kohdalla ruotsinkielinen versio sai kuitenkin kokonaan toisen sisällön.

Allan Ellenius Uppsalasta paneutui Akatemiatalon kirjoituksessaan Nyklassiskt och nationellt - Kring Cainbergs reliefer i Åbo forna akademihus. F.M. Franzen oli laatinut Akatemiatalon juhlasalin reliefien teemaksi "Valistuksen ja tieteiden eteneminen Suomessa". Historia etenisi Väinämöisestä kristinuskon tuloon, uskonpuhdistukseen, Turun akatemian perustamiseen, Kustaa III:n aikakauteen ja lopulta peruskiven muuraamiseen Kustaa IV:n toimesta.

Suunnitelma lähetettiin 1807 Tukholman Kuninkaalliseen tiedeakatemiaan hyväksyttäväksi, mutta siellä se tyrmättiin täysin. Varsinkaan klassismin nimeen vannova Louis Masreliez ei voinut sietää paikallishistoriallisia kuvauksia, vaan teki vastaesityksen neljän tiedekunnan allegorisesta esittämisestä, liittyiväthän ne sentään itse rakennukseen, toisin kuin kaiken maailman väinämöiset. Mutta Suomen sota tuli väliin, eikä akatemian konsistori ilmeisesti ehtinyt edes saada vastaesitystä. Erik Cainberg toteutti reliefit alkuperäisen suunnitelman mukaan, mitä nyt Kustaa III vaihdettiin Aleksanteri I:een poliittisista syistä.

Kansikuvassa on Villa Saaro, ja sehän on tietysti viittaus  C.J. Gardbergin artikkeliin Tidiga sommarvillor på Runsala. Ruissalon saari oli kuulunut kruunulle jo keskiajalta lähtien, mutta 1845 se luovutettiin Turun kaupungille virkistyskäyttöön. Saari jaettiin 47 palstaan, joista yksi tuli kaikkien kaupunkilaisten käyttöön ("yleinen käytävä"), loput myytiin 1847 huutokaupalla kaupungin porvaristolle. Huviloiden rakentaminen alkoi jo samana vuonna, ja ensimmäiset niistä olivat tyyliltään myöhäisempireä ja muistuttivat pienehköjä herraskartanoita. 

Muutos tuli 1851 Turkuun muuttaneen ruotsalaisen G. Th. Chiewitzin mukana. Hän piirsi huviloita, joiden esikuvat olivat osin Sveitsistä, osin Englannista. Uudessa tyylissä luovuttiin saleista, kamareista ja symmetriasta, tilalle tulivat halli, suuret ikkunat ja veranta, koristeiksi lehtisahatut ornamentit. Chiewitzin kuoltua 1862 palattiin osittain 1840-luvun huviloiden tyyliin, mutta verannat ja lehtisahattu koristelu olivat tulleet jäädäkseen.

Jacob Seelan artikkeli on nimeltään Kring Finlands äldre glasindustri - Flaskor och buteljer under 200 år. Lasia on valmistettu vuosituhansia, mutta Suomessa sitä yritettiin ensi kerran 1681-1685 Uudenkaupungin lasitehtaassa, tuotannosta on jäljellä vain joitakin sirpaleita. 1748 perustettuu Åvikin lasitehdas, ja myöhemmin 1700-luvun aikana 11 muutakin tehdasta. Åvikin tuotanto oli laadukkainta, mutta Olhavan Nybyn tehtaan suurinta volyymiltään. Suomen tehtaat tuottivat pääasiassa vihertävää ikkunalasia ja erikokoisia pulloja ruskeasta, vihreästä ja värittömästä lasista, samoin apteekkilasia. 

Varhaiset viinipullot olivat vapaasti puhallettuja, kaula oli pitkä ja maha matala ja puolipyöreä. Vuosisadan lopulla tulivat sylinterimäiset muottiin puhalletut pullot, joiden esikuvina olivat englantilaiset portviinipullot. Saksalaisesta perinteestä tuli sen sijaan muottiin puhallettu nelikulmainen viinapullo. Vuodesta 1809 1880-luvun alkuun perustettiin 22 uutta lasitehdasta. uusina esinetyyppeinä tulevat olutpullo ja mineraalivesipullo.

Seela toteaa artikkelissaan suomalaisten lasitehtaiden tuotannon olleen ensimmäiset 200 vuotta jokseenkin heikkotasoista kansainvälisesti vertailtuna. Syinä olivat pääomien, teknisen osaamisen ja ammattitaitoisen työvoiman puute. Raaka-aineet olivat huonoja ja markkinat pienet. Vain Adolf Törngrenin johtama Nuutajärvi nousi 1800-luvulla korkeammalle tasolle ennen industrialismin läpimurtoa 1880-luvulta lähtien. 

TKHM:n vuosijulkaisu (34-35) 1970-1971

Kannessa valokuva Portsasta, ja kirjan ainoana artikkelina onkin museon amanuenssina tuolloin toimineen Jukka Eenilän Port Arthur: turkulainen työväenkaupunmginosa 1900-1920.

Eenilä kertoo alussa pitkään Iso-Heikkilän tilasta, jonka maille kaupunginosa myöhemmin syntyi. Tila tunnetaan Turun linnan latokartanona jo 1400-luvulta, ja palveli myöhemmin armeijan virkatalona, mutta sen rakennukset ovat jo kaikki kadonneet. Tilan maat ulottuivat Kakolanmäkeen asti, jonka nimen kirjoittaja liittää Sairashuoneenkadulle nimensä antaneeseen lääninsairaalaan, jossa hoidettiin myös mielisairaita, "kakoja".

Engelin piirtäessä asemakaavansa sen Aurajoen pohjoispuolen länsipää oli vielä veden alla, ja näin oli aina 1900-luvun alkuun asti - Patterihaan skanssi oli alunperin aivan rannassa. Toijalan rata valmistui 1876 ja sitä jatkettiin VIII kaupunginosan halki Kanavaniemellle, johon syntyi Turun uusi ulkosatama. 1909 jäljellä oleva merenlahti rajattiin puomilla ja sitä alettiin täyttää sataman ja laivaväylän ruoppauksessa nostetulla maa-aineksella. Tätä Mutavärkkinä tunnettua aluetta täytettiin vuosikymmeniä työttömyystöinä. 

Turun teollistuminen 1800-luvun jälkipuoliskolla veti väkeä maalta töihin, mutta kodin löytäminen ei muuttajille ollutkaan helppoa. Ruutukaava-alueen rajoitukset tekivät asumisen siellä liian kalliiksi, joten asutus kasaantui sisääntuloteiden varsille, Maarian ja Kaarinan puolella rajaa sijainneisiin esikaupunkeihin. Tehtaat ja telakat rakensivat myös taloja työläisilleen, ja kauppaneuvos Fredric Rettig rakennutti 1884 lähtien kaupungin tuella  "Rettigin vapriikkitaloja" eri puolille Turkua. Yksi ratkaisu oli jakaa Engelin kaavan tontteja pienemmiksi, ja Portsassa se johti siihen, että taloja rakennettiin poikittain katuun nähden, ei pitkittäin kadun reunaan kuten oli ollut tapana. 

Eenilä määrittelee Portsan ulottuvan Hansakadulta Sairashuoneenkadulle, ja Kakolanmäestä Ruissalontielle, siis satamaradan taakse, mitä ei oikeastaan tule ajatelleeeksi, mutta on siellä edelleen puutalopihapiiri Artturinkadun kulmassa, nyt jo Kirstinpuiston uudisrakentamisen saartamana. Näin määritellyn Portsan rakentaminen oli alkanut jo 1800-luvulla, mutta 1900-luvun ensimmäinen vuosikymmen näki rakennusbuumin, jossa lähes koko alue rakennettiin täyteen, valtaosin Turun Teollisuuskoulun käyneiden rakennusmestareiden suunnittelemina. Loput tontit rakennettiin seuraavalla vuosikymmenellä.

Asunnot olivat pieniä, hellahuoneita tai korkeintaan huone + keittiö, jälkimmäinen joissain tapauksissa lisättynä eteisellä eli tampuurilla, kesäisin saattoi nukkua myös vintillä. Kalustuksena oli mm. sivustavedettäviä sänkyjä, jotka kannella varustettuina palvelivat päivisin myös sohvana. Päästävedettävä imperiaalisänky alkoi mennä muodista, rautasängyt puolestaan yleistyä. Klaffipöydät olivat ahtaissa tiloissa käteviä, ja niiden ääressä istuttiin kansanomaisilla kustavilaistuoleilla. Liinavaatteita säilytettiin piirongeissa ja astioita ja ruokatavaroita senkeissä. Sohvapöydät ja nojatuolit tekivät vasta tuloan vauraampiin talouksiin. Peseytymiseen käytettyä pesukannua ja - vatia säilytettiin pesukaapissa eli kommodissa (komuutissa). Vesijohtoja ei ollut, ja valaistus toimi öljylampuilla.

Vaikka Portsa on tunnettu työväenasuntoyhtiöistään, olivat ne rakennuskannasta vähemmistö. Alkuun yleisiä olivat ns. talonomistajatalot, joissa asui rakennuttajan itsensä lisäksi vuokralaisia. Myöhemmin nämä muuttuivat asunto- tai vuokra-asuntoyhtiöiksi. Työläiskaupunginosa Portsa kyllä oli, ja aivan erityisen suuri edustus oli rautatieläisillä ja vankilan henkilökunnalla, olihan alue molempia suuria työllistäjiä lähellä. 

Kaupunginosaan muutettiin joko muualta Turusta tai lähiseuduilta, varsinais-suomalaista alkuperää oli lähes 90 % asukkaista. Mielenkiintoista kyllä, varhainen Portsa ei ollut erityisen lapsirikas alue, vaan yksineläjien talouksia oli suurimmillaan (1915) yli puolet kaikista. 

Jarrumiehenkatu ei Portsaan kuulu, mutta siellä sijaitsevassa Paavo Nurmen kotitalossa saa käsityksen huone + keittiön asunnosta.

Vuosikertomuksissa nousee esiin 1969 Kaskenkadulla suoritetut kaivaukset Pyhän Olavin Luostarin raunioilla. Kansallismuseon daguerrotypianäyttelyn yhteydessä kävi ilmi, että Turun kaupungin historiallisella museolla on hallussaan Suomen vanhin valokuva.

Kokoelmatilastoja:
1969  n. 700 esinettä, viimeinen päänumero 16985
1970  1707 esinettä, joista 1004 maalöytöjä, viimeinen päänumero 17122