Arkeologisia kenttätöitä Varsinais-Suomessa 2025

 

Ja jälleen kerran oli kevään arkeologisen kohokohdan aika.

Anna-Maria Niinikoski ja Kristiina Syrjäsuo esittelivät Turun kaupunginmuseon ja Turun Lasarettimuseon yhteishankkeena tehtyä selvitystä ihmisjäänteistä museokokoelmissa. Aiheeseen suhtaudutaan sensitiivisemmin kuin ennen, ja museokentällä selvästi kaivataan jonkinlaista linjausta, mitä työryhmä on nyt luomassa.

Jussi Kinnunen kertoi Turun tuomiokirkon ullakoiden laserkeilauksesta ja sen haasteista. Teknologia meni ymmärrykseni yli, mutta vaikuttavan suurta ja yksityiskohtaista visuaalista dataa näillä nykyajan laitteilla syntyy.

Tuomiokirkon parissa jatkoi Tanja Ratilainen, joka kertoi tornin toisessa kerroksessa olevasta huoneesta, josta (kuten TS jo uutisoi)  on löytynyt käymälä eli latriini. Latriini oli sijainnut tornin pohjoisseinässä ja poistunut siten käytöstä kun Tarkk'ampujien kappeli rakennettiin. Perseenpyyhintätikku ja löydökset sitä itseään, jota näissä tapauksissa kutsutaan koproliiteiksi, vahvistivat rakennelman funktion. Olivatpa rotatkin ehtineet rakentaa sinne pesänsä, käyttäen aineksina tekstiili- ja papeririekaleita, edelliset ehkä hautavaatteista ja jälkimmäiset kirkossa sijainneesta kirjastosta/arkistosta järsittyjä. Huoneessa oli ollut myös tulisija, uuni tai takka, ehkä jopa öylättien paistamiseen? Huoneessa oli ollut useampi ikkunasyvennys penkkeineen (Turun linnan tapaan siis), joten oliko se ehkä aikoinaan tuomiokapitulin edustustila tai pyhiinvaeltajien majapaikka. Rapuja siellä ainakin oli löytyneiden saksien perusteella syöty.

Hanna-Maria Pellinen ja Petro Pesonen esittelivät Raision Mahittulaa, josta metallinetsijät löysivät viime vuonna satojen hopearahojen kätkön, ja arkeologinen kaivaus toi vielä 45 kolikkoa lisää - "rahaisa Raisio"  on siis epiteettinsä veroinen, sen alueelta kun on tehty huomattavia rahalöytöjä jo aiempina vuosisatoina. Nyt löytyneet rahat ovat 1000-luvulta, nuorin v. 1075, ja pääosin ne ovat Saksan ja Alankomaiden alueelta, ja muiden löytöjen perusteella niiden kontekstina on rautakautinen asuinpaikka.

Metallinetsintä oli tuonut esiin myös Sauvon Hallelassa rautakautisia polttohautauskalmistoja, joita Jere Leppänen oli käynyt tutkimassa. Löydöt tehnyt henkilö oli myös kustantanut luupaloille C14-ajoituksen, joka vei 400-500-luvuille, kansainvaellusaikaan ja merovingiajan alkuun. Metallinetsintäharrastuksen ansiosta Sauvon tunnettujen rautakautisten kohteiden määrä on kolmessa vuodessa kolminkertaistunut ja kiinteiden muinaisjäännösten määrä kaksinkertaistunut.

Polttohautauskalmisto on myös Liedon Pettisissä, jossa viime vuonna pidettiin opetuskaivauksia jo kuudetta kesää Juha Ruohosen johdolla. Kesän yllätys oli ruumishautaus, korujen perusteella naisen. Pettinen on poikkeuksellisen laaja kalmisto, ollut käytössä n. 0-1050 jKr., ja sisältää monia eri polttohautaustapoja. Esiin on tullut runsaasti aseita, viime vuosina myös koruja. Tänä vuonna siellä kaivetaan toistaiseksi viimeisen kerran.

Jukka Luoto piti esitelmänsä Saaristomeren hylkyjen 3D-ontologiasta VR-lasit päässä, ja ilmeisesti yleisön piti nähdä sama kuin hänenkin. En tiedä, miltä se paikan päällä Turun linnassa vaikutti, mutta läppäriltä katsoen oli aika levotonta heilumista. Kävi kuitenkin ilmi, että fotogrammetrialla saa hyvinkin tarkkaa kuva hylyistä, ja kuulimme myös miten tunnistaa eri aikakausien hylkyjä rakenteiden yksityiskohdista. Suomen Meriarkeologisen Seuran sivut löytää täältä.

Kari Uotila, Nea Komulainen ja Jasmin Valkealahti esittelivät edustamansa Muuritutkimus Oy:n kaivauksia, joita on parhaillaankin käynnissä Turun linnan sisä- ja ulkopuolella. Linnankadulla antoisimmaksi on osoittautunut kaivausalue H, joka sijaitsee esilinnan koillistornin luona olevan suojatien alla. Keittiöastioiden sirpaleet ja luuaineksen laatu loivat ainakin itselleni mielikuvan, että heti linnan nurkalla on ollut tunkio, johon palvelusväki on kipannut Juhana herttuan ja muidenkin herrojen ruoantähteet. Linnankadulla on parimetriset kulttuurikerrokset sisältän mm. hyvin säilyneitä hirsirakenteita, ja hämmentävästi alimmat ovat nykyisen merenpinnan alapuolella. Ainahan talot pakkaavat Turun savessa vajoamaan, ja esilinna on ilmeisesti vienyt viereiset kulttuurikerroksetkin mukanaan. Linnan sisäpihalta oli löydetty pari nuolenkärkeä ja jo aiempien arkeologisukupolvien aikanaan esiinkaivamia paalutuksia. Keskustan kohteena esiteltiin Luostarin välikadun varrella sijaitsevan Wollin talon keskiaikaiset kellarit, jotka ovat auki yleisölle seuraavan kerran Vanhan kaupungin päivänä 13. kesäkuuta. Muuritutkimuksen sivut löytyvät täältä. 

Lappeenrannan ratsuväkimuistoja

Ensimmäisenä on tietysti mainittava Ratsuväkimuseo, Lappeenrannan linnoituksen 1772 valmistuneeseen vahtitupaan sijoitettu. Perusnäyttely uusittiin 2019, ja onpa siellä lainassa muutama Turun kaupunginmuseonkin esine.

 30-vuotisen sodan kunnian päiviltä ei paljon materiaalisia jäänteitä ole.

 

Enemmän on sitten alkaen 1800-luvun lopusta, 1889-1901 toimineesta Suomen Rakuunarykmentistä eteenpäin. 

Patarummut ovat ratsuväen oma sotilasmusiikin soitin, jolla on vuosisataiset perinteet. Niitä oli aina kaksittain soittajan edessä hevosen molemmin puolin.

Luurankotakki ja punaiset hurmahousut olivat tavallinen näky sotienvälisen ajan Lappeenrannassa. Sotaan toki lähdettiin vähemmän koreissa asuissa.

 

Vaan ilman hevostaan ja satulaansa olisi rakuunakin vain jalkamies.

 Ja hevosten terveydestä on huolehdittava siinä missä ratsastajienkin.

Museokaupasta mukaan lähti muki, jossa toisella puolella oli hevonen, toisella Ruotsin kuningas Fredrik I:n monogrammi, muki tässä kuvattuna Kalastajankadun kahvihuoneen automaatilla. Fredrik I perusti  Uudenmaan rakuunarykmentin (r. Nylands Dragonregemente) 1721, ja kun rykmentti perustettiin 1918 uudelleen, tuli kunkun monogrammista URR:n tunnus. Hämeen ratsurykmentti HRR sai puolestaan hirvenpään, ja varmasti huomasittekin, että molemmat löytyvät museon oven molemmin puolin.

Linnoitukseen vievän Kristiinankadun varrelta voi löytää Pentti Papinahon Rakuunapatsaaan (1982), joka alunperin pystytettiin pankin aulaan ja siirrettiin nykyiselle paikalleen Pusupuistoon kuusi vuotta myöhemmin. Sisätiloihin tehdyn veistoksen siirtäminen ulos aiheutti sittemmin restaurointitarvetta. Tähän suora sitaatti Lappeenrannan kaupungin sivustolta:

Teos kuvaa 1920-luvun ratsuvääpeliä pystyyn karahtavan ratsun selässä. Luurankotakkiset, punahousuiset ratsuväen miehet ja heidän ratsukkonsa kuuluivat pienen kaupungin katukuvaan 1900-luvun alun vuosikymmeninä. Ratsuväkiprikaati muodostui Uudenmaan Rakuunarykmentistä (URR) ja Hämeen Rakuunarykmentistä (HRR). Tämä joukko asettui 1921 Suomen Rakuunarykmentin tiloihin. Lopullisesti rakuunat jalkautettiin sotien jälkeen Lappeenrannassa vuonna 1947.

Nämä nähtävyydet tuli kierrettyä tulopäivän iltana, mutta aamulla hotelliaamiaisella tajusin em. ulkoveistossivustoa skrollatessani että jotain on jäänyt näkemättä. Onneksi olin ajoissa liikkeellä, joten säntäsin siltä istumalta Lappeenrannan kirkon puistoon, jossa sijaitsee turkulaisen Wäinö Aaltosen 1963 pystytetty Suomen ratsuväen muistomerkki. 

Morionit päässähän siinä ratsastetaan, kuten Pentti Papinahon 1975 paljastetussa Hakkapeliittain kotiinpaluu -veistoksessa, ja miksipä ei, huomasitte varmaan morionin myös Ratsuväkimuseon vitriinissä. Kääntöpuolelle taas on kaiverrettu Suomen ratsuväen eri joukko-osastot ja rykmentit vuosilta 1617-1947 alkaen Otto Yxkullan rykmentistä. 

Maassa oleviin laattoihin oli hakattu suomalaisen ratsuväen taisteluja, valtaosin 30-vuotisesta sodasta ja Pohjan sodasta, mutta jatkuen aina jatkosodan loppuun 1944 saakka. Jonkinlaista kunnostusta nämä viimeisten taistelujen tekstit vaatisivat.

Eikä tässä ollut edes kaikki, vaan Lappeenrannasta löytyvät myös Hämeen ratsurykmentin muistomerkki ja Talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden ratsuväen miesten muistokivi
  

Uusia militariasarjoja (7)

Paul L Dawson: The Armies of the French Revolution: Uniforms and Equipment (2025)

Sotilaspukukirjallisuudessa Napoleonin sodat on aika kilpailtu genre, tuosta länsimaisten uniformujen kultakaudesta kun on valtava määrä kirjallisuutta. Brittiläinen Paul L. Dawson on kuitenkin urakkaan tarttunut, menemällä alkuperäislähteiden äärelle Ranskan sota-arkistoon kahlaamaan läpi rykmenttien vuosittaisia raportteja vaatetuksesta ja varustuksesta. Kaikkea ei ole käyty läpi, vaan Dawson esittelee otannalla joitain kymmeniä osastoja, ja toki vallankumousaikana raportointi ei aina säilynytkään.

Tuloksena on sitä hardcorempaa uniformologiaa, yksityiskohtaisia listauksia hatuista, takeista, liiveistä, housuista ja kengistä, joita sotilailla oli tai pikemminkin puuttui. Vähän turhan hapokasta itselleni, joten katsotaan mitä kuvitus kertoo. Mukana on muutamia alkuperäisiä hattuja, takkeja ja housuja, kiitettävästi useammasta kulmasta kuvattuna (kuten meilläkin tehtiin kun tekstiilikonservaattorin kanssa inventoimme ja pakkasimme sotilaspukuja muuttoa varten), mutta ei alkuunkaan niin paljon kuin olin toivonut. Pukukappaleet ovat kaikki peräisin ranskalaisen keräilijän ja kauppiaan Bertrand Malvauxin kokoelmasta.

Alkuperäiskuvitus on painatukseltaan korkeatasoista, tosin suurimmalta osin eri ratsuväen lajeista (rakuunat, husaarit jne.). Käsittämätöntä kyllä, piirrosten tekijöitä ei kerrota, ei myöskään mistä kokoelmasta ne ovat peräisin - kontekstista päätellen kait sitten Ranskan sota-arkistosta.  

Lopputulema on vähemmän yllättävästi, etteivät pukuohjesäännöt, säilynyt dokumentaatio ja aikalaiskuvitus kauhean hyvin aina mätsää. Näin on vanhojen aikojen kohdalla aina, ja varsin Ranskan vallankumouksen alkuvuosina. Vuoden 1793 yleistä asevelvollisuuta (levée en masse) seurasi vuoden 1794 alussa yhdistäminen (amalgame), jossa valkotakkinen vanha armeija sulautettiin osaksi uutta sinitakkista armeijaa 1:2 periaatteella. 

Tämä vallankumouksen ahjossa taottu armeija antoi sitten Napoleonille sen aseen, jolla hän voittonsa voitti niin kauan kuin niitä riitti. Ensimmäisen keisarikunnan vormuista Dawson näyttää julkaisseen  puolen tusinaa vastaavaa kirjaa kuin tämä.