TSHM årsskrift (34-35) 1970-1971

Museon vuosijulkaisut olivat tähän asti ilmestyneet erillisinä painoksina identtisin sisällöin suomeksi ja ruotsiksi. Vuosikirjan 1970-1971 kohdalla ruotsinkielinen versio sai kuitenkin kokonaan toisen sisällön.

Allan Ellenius Uppsalasta paneutui Akatemiatalon kirjoituksessaan Nyklassiskt och nationellt - Kring Cainbergs reliefer i Åbo forna akademihus. F.M. Franzen oli laatinut Akatemiatalon juhlasalin reliefien teemaksi "Valistuksen ja tieteiden eteneminen Suomessa". Historia etenisi Väinämöisestä kristinsukon tuloon, uskonpuhdistuksee Turun akatemian perustamiseen, Kustaa III:n aikakauteen ja lopulta peruskiven muuraamiseen Kustaa IV:n toimesta.

Suunnitelma lähetettiin 1807 Tukholman Kuninkaalliseen tiedeakatemiaan hyväksyttäväksi, mutta siellä se tyrmättiin täysin. Varsinkaan klassismin nimeen vannova Louis Masreliez ei voinut sietää paikallishistoriallisia kuvauksia, vaan teki vastaesityksen neljän tiedekunnan allegorisesta esittämisestä, liittyiväthän ne sentään itse rakennukseen, toisin kuin kaiken maailman väinämöiset. Mutta Suomen sota tuli väliin, eikä akatemian konsistori ilmeisesti ehtinyt edes saada vastaesitystä. Erik Cainberg toteutti reliefit alkuperäisen suunnitelman mukaan, mitä nyt Kustaa III vaihdettiin Aleksanteri I:een poliittisista syistä.

Kansikuvassa on Villa Saaro, ja sehän on tietysti viittaus  C.J. Gardbergin artikkeliin Tidiga sommarvillor på Runsala. Ruissalon saari oli kuulunut kruunulle jo keskiajalta lähtien, mutta 1845 se luovutettiin Turun kaupungille virkistyskäyttöön. Saari jaettiin 47 palstaan, joista yksi tuli kaikkien kaupunkilaisten käyttöön ("yleinen käytävä"), loput myytiin 1847 huutokaupalla kaupungin porvaristolle. Huviloiden rakentaminen alkoi jo samana vuonna, ja ensimmäiset niistä olivat tyyliltään myöhäisempireä ja muistuttivat pienehköjä herraskartanoita. 

Muutos tuli 1851 Turkuun muuttaneen ruotsalaisen G. Th. Chiewitzin mukana. Hän piirsi huviloita, joiden esikuvat olivat osin Sveitsistä, osin Englannista. Uudessa tyylissä luovuttiin saleista, kamareista ja symmetriasta, tilalle tulivat halli, suuret ikkunat ja veranta, koristeiksi lehtisahatut ornamentit. Chiewitzin kuoltua 1862 palattiin osittain 1840-luvun huviloiden tyyliin, mutta verannat ja lehtisahattu koristelu olivat tulleet jäädäkseen.

Jacob Seelan artikkeli on nimeltään Kring Finlands äldre glasindustri - Flaskor och buteljer under 200 år. Lasia on valmistettu vuosituhansia, mutta Suomessa sitä yritettiin ensi kerran 1681-1685 Uudenkaupungin lasitehtaassa, tuotannosta on jäljellä vain joitakin sirpaleita. 1748 perustettuu Åvikin lasitehdas, ja myöhemmin 1700-luvun aikana 11 muutakin tehdasta. Åvikin tuotanto oli laadukkainta, mutta Olhavan Nybyn tehtaan suurinta volyymiltään. Suomen tehtaat tuottivat pääasiassa vihertävää ikkunalasia ja erikokoisia pulloja ruskeasta, vihreästä ja värittömästä lasista, samoin apteekkilasia. 

Varhaiset viinipullot olivat vapaasti puhallettuja, kaula oli pitkä ja maha matala ja puolipyöreä. Vuosisadan lopulla tulivat sylinterimäiset muottiin puhalletut pullot, joiden esikuvina olivat englantilaiset portviinipullot. Saksalaisesta perinteestä tuli sen sijaan muottiin puhallettu nelikulmainen viinapullo. Vuodesta 1809 1880-luvun alkuun perustettiin 22 uutta lasitehdasta. uusina esinetyyppeinä tulevat olutpullo ja mineraalivesipullo.

Seela toteaa artikkelissaan suomalaisten lasitehtaiden tuotannon olleen ensimmäiset 200 vuotta jokseenkin heikkotasoista kansainvälisesti vertailtuna. Syinä olivat pääomien, teknisen osaamisen ja ammattitaitoisen työvoiman puute. Raaka-aineet olivat huonoja ja markkinat pienet. Vain Adolf Törngrenin johtama Nuutajärvi nousi 1800-luvulla korkeammalle tasolle ennen industrialismin läpimurtoa 1880-luvulta lähtien. 

TKHM:n vuosijulkaisu (34-35) 1970-1971

Kannessa valokuva Portsasta, ja kirjan ainoana artikkelina onkin museon amanuenssina tuolloin toimineen Jukka Eenilän Port Arthur: turkulainen työväenkaupunmginosa 1900-1920.

Eenilä kertoo alussa pitkään Iso-Heikkilän tilasta, jonka maille kaupunginosa myöhemmin syntyi. Tila tunnetaan Turun linnan latokartanona jo 1400-luvulta, ja palveli myöhemmin armeijan virkatalona, mutta sen rakennukset ovat jo kaikki kadonneet. Tilan maat ulottuivat Kakolanmäkeen asti, jonka nimen kirjoittaja liittää Sairashuoneenkadulle nimensä antaneeseen lääninsairaalaan, jossa hoidettiin myös mielisairaita, "kakoja".

Engelin piirtäessä asemakaavansa sen Aurajoen länsipuolinen länsipää oli vielä veden alla, ja näin oli aina 1900-luvun alkuun asti - Patterihaan skanssi oli alunperin aivan rannassa. Toijalan rata valmistui 1876 ja sitä jatkettiin VIII kaupunginosan halki Kanavaniemellle, johon syntyi Turun uusi ulkosatama. 1909 jäljellä oleva merenlahti rajattiin puomilla ja sitä alettiin täyttää sataman ja laivaväylän ruoppauksessa nostetulla maa-aineksella. Tätä Mutavärkkinä tunnettua aluetta täytettiin vuosikymmeniä työttömyystöinä. 

Turun teollistuminen 1800-luvun jälkipuoliskolla veti väkeä maalta töihin, mutta kodin löytäminen ei muuttajille ollutkaan helppoa. Ruutukaava-alueen rajoitukset tekivät asumisen siellä liian kalliiksi, joten asutus kasaantui sisääntuloteiden varsille, Maarian ja Kaarinan puolella rajaa sijainneisiin esikaupunkeihin. Tehtaat ja telakat rakensivat myös taloja työläisilleen, ja kauppaneuvos Fredric Rettig rakennutti 1884 lähtien kaupungin tuella  "Rettigin vapriikkitaloja" eri puolille Turkua. Yksi ratkaisu oli jakaa Engelin kaavan tontteja pienemmiksi, ja Portsassa se johti siihen, että taloja rakennettiin poikittain katuun nähden, ei pitkittäin kadun reunaan kuten oli ollut tapana. 

Eenilä määrittelee Portsan ulottuvan Hansakadulta Sairashuoneenkadulle, ja Kakolanmäestä Ruissalontielle, siis satamaradan taakse, mitä ei oikeastaan tule ajatelleeeksi, mutta on siellä edelleen puutalopihapiiri Artturinkadun kulmassa, nyt jo Kirstinpuiston uudisrakentamisen saartamana. Näin määritellyn Portsan rakentaminen oli alkanut jo 1800-luvulla, mutta 1900-luvun ensimmäinen vuosikymmen näki rakennusbuumin, jossa lähes koko alue rakennettiin täyteen, valtaosin Turun Teollisuuskoulun käyneiden rakennusmestareiden suunnittelemina. Loput tontit rakennettiin seuraavalla vuosikymmenellä.

Asunnot olivat pieniä, hellahuoneita tai korkeintaan huone + keittiö, jälkimmäinen joissain tapauksissa lisättynä eteisellä eli tampuurilla, kesäisin saattoi nukkua myös vintillä. Kalustuksena oli mm. sivustavedettäviä sänkyjä, jotka kannella varustettuina palvelivat päivisin myös sohvana. Päästävedettävä imperiaalisänky alkoi mennä muodista, rautasängyt puolestaan yleistyä. Klaffipöydät olivat ahtaissa tiloissa käteviä, ja niiden ääressä istuttiin kansanomaisilla kustavilaistuoleilla. Liinavaatteita säilytettiin piirongeissa ja astioita ja ruokatavaroita senkeissä. Sohvapöydät ja nojatuolit tekivät vasta tuloan vauraampiin talouksiin. Peseytymiseen käytettyä pesukannua ja - vatia säilytettiin pesukaapissa eli kommodissa (komuutissa). Vesijohtoja ei ollut, ja valaistus toimi öljylampuilla.

Vaikka Portsa on tunnettu työväenasuntoyhtiöistään, olivat ne rakennuskannasta vähemmistö. Alkuun yleisiä olivat ns. talonomistajatalot, joissa asui rakennuttajan itsensä lisäksi vuokralaisia. Myöhemmin nämä muuttuivat asunto- tai vuokra-asuntoyhtiöiksi. Työläiskaupunginosa Portsa kyllä oli, ja aivan erityisen suuri edustus oli rautatieläisillä ja vankilan henkilökunnalla, olihan alue molempia suuria työllistäjiä lähellä. 

Kaupunginosaan muutettiin joko muualta Turusta tai lähiseuduilta, varsinais-suomalaista alkuperää oli lähes 90 % asukkaista. Mielenkiintoista kyllä, varhainen Portsa ei ollut erityisen lapsirikas alue, vaan yksineläjien talouksia oli suurimmillaan (1915) yli puolet kaikista. 

Jarrumiehenkatu ei Portsaan kuulu, mutta siellä sijaitsevassa Paavo Nurmen kotitalossa saa käsityksen huone + keittiön asunnosta.

Vuosikertomuksissa nousee esiin 1969 Kaskenkadulla suoritetut kaivaukset Pyhän Olavin Luostarin raunioilla. Kansallismuseon daguerrotypianäyttelyn yhteydessä kävi ilmi, että Turun kaupungin historiallisella museolla on hallussaan Suomen vanhin valokuva.

Kokoelmatilastoja:
1969  n. 700 esinettä, viimeinen päänumero 16985
1970  1707 esinettä, joista 1004 maalöytöjä, viimeinen päänumero 17122

TKHM:n vuosijulkaisu (32-33) 1968-1969

Kannessa kuva Koroisten rististä, ja sisältönä kaksi artikkelia, ensimmäisenä C.J. Gardbergin Turun keskiaikainen asemakaava. Keskiaikaista Turkua oli yritetty hahmotella ennenkin, mutta Gardberg otti lähtökohdaksi Olof Gangiuksen kartan vuodelta 1634, johon hän lisäsi tonttijaon Daniel Gadolinin kartasta vuosilta 1754-56. Tästä hän lähti takautuvasti kohti kaupungin syntyä kuorimalla asiakirjalähteisiin perustuen uudempia kerroksia pois kartalta.

Ensinnäkin kävi ilmi tonttien jakautuminen (vero)vapaisiin ja epävapaisiin. Jälkimmäiset olivat kaupungin reunoilla, ja edustivat reformaation jälkeistä kerrostumaa. Aninkaisten puoli joen takana oli asutettu vasta sillan tultua 1400-luvun taitteessa. Myös Mätäjärven kortteli oli myöhempää perua. Lopulta jäljelle jäi kirkon ympärillä oleva alue ja toisaalta raatihuoneentorin (nyk. Vanha suurtori) ympärille keskittyneet korttelit. Rajana näiden kahden kaupunginosan välissä oli Krooppina tunnettu oja.

Kirkon ympärillä olevan alueen Gardberg määritteli vanhimmaksi ajoittaen sen 1200-luvun lopulle, ja siellä oli tuomiokirkon itäpuolella ollut myös aluetta palvellut tori. Todiste torista oli tuomiokirkon itäpäässä ollut Pyhän Kristofferin ulkoalttari, joka oli ollut torilta nähtävissä, mutta joka tuomiokirkon muurin rakentamisen jälkeen siirrettiin länsipäähän. Raatihuoneelta joelle ulottuva tori poikkikatuineen oli suunnittelun tulosta, ja ajoittui 1300-luvun alkuun, todennäköisesti Ragwald II:n aikaan Turun piispana 1309-1321. Miten hyvin ajatus sopiikaan yhteen tämän kanssa! Juhani Rinteen ajatuksen Turun perustamisesta nykyiselle paikalleen 1229 Gardberg hylkäsi.

Turun parissa jatkoi toinenkin artikkeli, Carl Ludvig Engelin Turun asemakaava, kirjoittajana Henrik Lilius.  Edeltänyt klassismin asemakaavataide oli suosinut korkeaa ja kapeaa katunäkymää, empiren asemakaava taas leveää ja matalaa, ts. paloturvallisuuden vuoksi kadut rakennettiin leveiksi, eivätkä puutalot saaneet olla yhtä kerrosta korkeampia.

Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuonna 1967 Turun linnassa oli näyttely, joka ulottui ympäri päälinnan aina isoon linnantupaan asti - mahtoiko vastaavaa ollakaan ennen vuoden 1993 Kolme kuningasta Turun linnassa -näyttelyä? Näyttely oli esillä vain 19 päivää syyskuussa, mutta saavutti suuren suosion, ehkä jo maksuttomuutensakin vuoksi.

Wäinö Aaltosen museo valmistui, ja avautui yleisölle Turun päivänä 17.9.1967.

Kokoelmatilastoja:
1967  n. 2500 esinettä, viimeinen päänumero 16754
1968  n. 920 esinettä, viimeinen päänumero 16871