Turun päivänä 2023: jätevedenpuhdistamo ja palomuseo

Kakolanmäen uumeniin louhittu Turun jätevedenpohdistamo aloitti toimintansa jo 15 vuotta sitten, vaan näin kauan kesti ehtiä paikkaan tutustumaan, nyt Turun päivän yleisötapahtuman aikana.

 

Sisäänkäynti luolastoon on louhittu Sofiankadun loppupäähän.

Luolassa viihdytti orkesteri...

yleisön odotellessa vuoroaan nousta Jokke Jokijunaan, jolla sitten huristeltiin ympäri luolastoa opastusta kuunnellen.

Kyydissä ei mitään ehtinyt kuvaamaan, mutta ruiskubetonilla kuorrutettua kalliotahan nuo seinät olivat. Ja vaikutelmaksi jäi että koko mäki on koverrettu ontoksi, sen verran valtava paikka oli kyseessä.

Kyydistä jäätyä oli vielä pieni näyttely vedenpuhdistuksen historiasta.

Aikaisempi puhdistamo sijaitsi Kakolan lounaispuolella, Portsan ja satamaradan takana alueella joka sodan aina tunnettiin Pikku-Berliininä. Nyt paikka on joutomaata ja odottaa rakentamista.

Jätevesialtaan pinta toi mieleen jonkun huippubaristan luomukset.

Tässä jonkinlainen havainnollistus tuosta laajuudesta.

Kakolasta taivalsin vielä pääpaloasemalle ja sen palomuseoon, jossa on mm. Suomen vanhin (hevos)ambulanssi, vuodelta 1901.

Liki yhtä vanha on höyryruisku, vuodelta 1902.

Lumitykki palonsammutukseen. Jäi hieman auki toimiko idea.

Palo- ja pelastusalalla on omat kunniamerkkinsä.

Asbestipuku näyttää yhtä kaamealta kuin kuulostaakin. Yksi on säästetty museon vitriiniin.

Onneksi seuraavan sukupolven savusukelluspuvut olivat muista materiaaleista.

Kyllähän sitä paloja sammuttaisi, mutta se raporttien kirjoittaminen...

Pienoismalli vakavamman puoleisen rakennuspalon sammutuksesta.

Aikoinaan palaoseman portilla seistiin vartiossa kuin kasarmin edessä ikään, aseena kiväärin sijasta palokirves.

Heraldiikka herättää aina museolaisen kiinnostuksen, varsinkin kun suunnittelijaksi mainitaan eläköitynyt kollega.

.

Museorautatien syysajelulla

Jokioisten museorautatien juna liikennöi kesäsunnuntaisin (muulloin sitä voi ajella omatoimisesti resiinalla), mutta 9.9. pidettiin syysajot, joihin pääsi Turusta junalla jäämällä pois Humppilan asemalla, ja kiirehtimällä samannimiselle museoasemalle (jossa myydään lippuja toisin kuin lakkautetulla VR:n asemalla)

Ajelun ensimmäinen osio vie Minkiön asemalle...

jossa oli tilaisuus tarkastella itse junaa, joka värikkyydessään toi mieleen villin lännen tai ainakin Lucky Luken, ja totta puhuen turisteille rakennettuine avoikkunaisine vaunuineen kyseessä toki onkin suosittu (ja hyvä niin) kesämatkailukohde.

Minkiö on museorautatien keskus, jossa on lisää liikkuvaa kalustoa ja muuta mielenkiintoista...

ja varsinkin veturihallin tapainen, jossa olisi juna-afficionadolle vaikka mitä hienoa.

Kohtuullisen pitkän tauon jälkeen jatkettiin taas matkaa...

ja pysähdyttiinpä ottamaan lisää matkustajia Raemäen seisakilta. (Henkilökunnnalla niin junassa kuin asemillakin oli asianmukaiset virkapuvut, mutta matkustajilla en havainnut vintagevaatetustaa, eipä kyllä ollut meillä itsellämmekään.)

Matka jatkui, ja aika ajoin tuli mieleen eksoottiset viidakkoradat, sen verran läheltä kasvillisuus hipoi junaa ja sen matkustajia.

Jokioisissa ei ollut niinkään paljon nähtävää, joten syötiin eväitä, juotiin eväskahveita ja poseerattiin.

Jokioisissa tosin rautahepo vaihdettiin junan toiseen päähän, ja juotettiin.

Maisemat olivat meno- ja paluumatkalla niin varsinais-suomalaisen-hämäläisiä kun olla ja voi, vainioineen ja (pohjois-suomalaisen silmään) mitättömine jokineen - ja osuusmeijereineen.

Jos Jokioisilla veturi oli saanut juotavaa, nyt Minkiössä se sai syötävää halkojen muodossa.

Minkiössä oli aikaa, paitsi syödä makkaraa ja kahvitella aseman penkeillä...

ja dokumentoida kulussa olevan junan matkustajista tyhjentyneitä vaunuja...

myös kurkistaa asemalla seisoneisiin restauroituihin vaunuihin.

Tähän väliin voinee esitellä yhden junan vaunuista hieman tarkemmin.

Museorautatien maksiminopeus on 50 km/h, enkä tiedä, saavutettiinko se, mutta aika hulvatonta oli matkustaa vaunujen silloilla (periaatteessa vaunusta toiseen ei junan ajaessa saanut liikkua), ja nauttia "vauhdin" hurmasta...

Takaisin Humppilassa oltiin juurikin niin että ehdittiin VR:n Turun junaan, ja kuvata meitä kuljettanut veturi kun se höyrysi takaisin junan etupäähän. Liikennöinti jatkui myöhään iltaan.

.

Turun empirearkkitehti

Carlo Bassi oli 1800-luvun alun Turulle sitä mitä Engel Helsingille. Esa Piironen on kirjoittanut tästä yleisten töiden intendentinkonttorin (myöhemmän Rakennushallituksen, nykyisen Senaatti-kiinteistöjen) ensimmäisestä johtajasta kirjan Carlo Bassi 1772-1840: Suomen ensimmäinen arkkitehti (2023).

Kirjan alussa on lyhyesti esitelty mm.  Bassin elämänvaiheita, hänen asuntojaan Turussa, intendentinkonttorin työskentelyä ja kirkkojen rakentamista. Italialaissyntyisen Bassin varhaisista vaiheista ei paljon tiedetä, mutta hieman alkoi kiinnostamaan että hän palattuaan opiskelemaan Italiaan 1790-luvulla joutui Roomassa pidätetyksi paavin vartioston ja jakobiinimielenosoittajien välisessä kahakassa, "oltuaan sattumalta paikalla", mutta noinkohan myöhemmin areänä äijänä tunnetulla intendentillä olisi ollut kapinallinen nuoruutensa?

Suomeen Bassi päätyi 1802 valvomaan Turun uuden akatemiatalon rakentamista. Ruotsin vallan viimeisinä vuosina häneltä tilattiin piirustuksia varsinais-suomalaisiin kartanoihin, ja ovatpa Bassin kynästä mm. Maarian kirkon kaksi porttiholvia. Autonomian ajan alussa luodusta intendentinkonttorista lähti suuri joukko piirustuksia itä- ja pohjoissuomalaisiin puukirkkoihin. Ristikirkkojen ongelmana oli huono näkyvyys sivusakaroista alttarille, ja sitä pyrittiin parantamaan sisäkulmia eri tavoin loveamalla, ja erityisellä itäsuomalaisella kirkkotyypillä, kahtamoisella. Epäselvää ilmeisesti on, missä määrin konttorista lähteneet piirustuksen olivat Bassin vai hänen apulaisensa Anton Wilhem Arppen työtä.

Turun palon jälkeinen jälleenrakennus oli Bassille tilaisuus painaa leimansa Turun keskustan arkkitehtuuriin. Se käsitti suuren osan Läntisen Rantakadun "Varför Paris, vi har ju Åbo" -osuudesta seurahuoneelta (nyk. kaupungintalo) vanhan pääkirjaston kulmalle. Usein ei tule ajatelleeksi että kauppatorin kulman Teerenpeli-ravintolan rakennus on sekin Bassia. Joen toisella puolella jäljellä ovat akatemiatalon lisäksi Trappin talo (Åbo Akademin päärakennus) ja ns. maaherran makasiinit (nyk, ravintola- ja galleriatilana). Bassilta on myös Kupittaan lähdepaviljonki, ainoa säilynyt osa aikoinaan laajasta kylpyläkompleksista.

Suurin osa kirjasta käsittää valokuvin ja osin pohjapiirustuksin varustetun listauksen Bassin tuotannosta. Kirkoista useampikin on palanut, onnettomuuden tai sodan seurauksena. Turussa ehdittiin yksi taloista purkaakin Brahenkatu 2:ssa, mutta toisaalta läheinen Trappin talo (ei pidä sekoittaa em. Trappin taloon joen takana) Läntinen Rantakatu 5:ssä oli ensimmäinen muutoin kuin museoimalla suojeltu rakennus Turussa.

Mutta palataan vielä akatemiataloon. Piirosen kirjassa mainitaan asia, jonka muistan lukeneeni aiemmin Harri Kalpan kirjoista:

Rakennusalustaksi tuli hirsiristikko, jota jouduttiin jatkuvasti kastelemaan. Tätä varten rakennuksen länsipäähän rakennettiin kaivo. Meidän päiviimme saakka on tällä sivulla säilynyt kivi, jossa olevasta reiästä vesi laskettiin rakennuksen alla oleviin kanaviin.

Koska Kalpan kirjat ovat olleet Piiroisen lähteenä, epäilen että "meidän aikamme" tässä viittaa Kalpaan joka kirjoitti Muuttuva kaupunki -kirjasarjansa vuosikymmeniä sitten. Ainakaan itse en haeskelusta huolimatta ole moista kastelureikää löytänyt. Onkohan perustusten kastelun korvannut uudelleenpaalutus jossain vaiheessa?

 EDIT: Ja näinhän se todella olikin, kuten tarkkaavainen lukija sai selville: "Puisten perustusrakenteiden pitäminen veden alla oli rakenteiden toimivuuden lähtökohta. Tästä johtuen kaikki puurakenteet täkättiin huolella savella ja lisäksi rakennuksen alle tehtiin kanavisto, johon saatettiin syöttää vettä rakennuksen länsipään edessä olevan katutasoon upotetun ”kaivon” kautta. Tämä kaivo oli nähtävissä katukiveyksessä aina vuoteen 1981 saakka, kun pohjavettä patoavien töiden yhteydessä kaivon kansi poistettiin. Savella suojatun puisen perustusrakenteen päälle ladottiin kerros ”harmaakiveä”, sen päällä sokkelikivet." (Rakennushistoriaselvitys 2009; Arkkitehtitoimisto OKULUS, s. 44).