Valkiasvuori

Koska somelinkkiin tulee aina ensimmäinen kuva, niin laitetaan alkuun itse kohde...

ja aloitetaan sen jälkeen alusta. Aamun retkikohde oli verrattain lähellä kotiamme sijaitseva Valkiasvuori.

 

Lähes joka puolelta asutuksen ympäröimään metsään vie polkuja muutamasta kohden, mm. Punomontieltä.

Heti alkuun vasemmalla oli rotko, joka näytti toimivan puutarhajätteen sijoituspaikkana.

Ilmeiseti monttu oli paikallisen kivenlouhinnan tulos. Liekö näitä talojen peruskivien louhintakohteita koskaan inventoitu, aika paljon niitä Turussakin varmaan on.

Metsä oli lähinnä perusmännikköä mustikoineen.

Toinenkin louhos?

Polkuja risteli alueella useampikin, mutta kumma kyllä ketään ei tullut vastaan. Metsää ympäröivä rakennuskanta koostuu vanhemmista omakotitaloista, joiden rakennusaikaan täällä on varmasti riittänyt leikeissään kirmailevia lapsilaumoja.

Seasonal lake, nyt kuivana.

Positiivista kyllä, aika vähän oli mitään roskaa, yksi pellinkappale vain.

 Aikansa kun kiipesi, niin alkoi määränpääkin näkyä.

Huipulta avautui näkymä etelään päin. Vasemmalla Taskulantien ja Mullintien kerrostaloja. Tuomiokirkon ja Mikaelkirkon tornitkin pilkistivät kun oikeaan suuntaan osasi katsoa.

Jos ei tämä nyt ihan Kolille vedä vertoja...

niin 50 metrin korkeus merenpinnasta on kuitenkin sama kuin mm. keskustan korkeimman mäen eli vartiovuoren korkeus.

 

Alas palatessa valittiin toinen reitti...

 jonka varrelta löytyi muinainen nukkuva kivijumaluus.

Polku vei lopulta Valkiasvuorenkadulle. 

Pikaisella nettitutkimuksella vaikuttaa siltä, ettei Valkiasvuori ole kuuluisa mistään. Yhtäkään muinaismuistoa ei esim. Kyppi tiennyt, niin lähellä Vähäjoen vanhaa kulttuurimaisemaa kuin ollaankin. Mutta jotta jotain historiallista perspektiiviä tulisi, niin tähän loppuun vielä Turun karttapalvelun ilmakuvat vuosilta 1939, jolloin Valkiasvuorta ympäröivät vielä pellot lähes joka puolelta... 

ja vuodelta 1958, jolloin nykyinen asutus jo sitä ympäröi.

.

Sarjakuvaa maailmansodasta: kolmaskin Korkeajännitys

Niin vain ilmestyi vain kaksi vuotta edellisen jälkeen taas ensimmäiselle maailmansodalle omistettu Korkkari, "Juoksuhautojen Korkeajännitys".

Ensimmäisessä tarinassa Charlien tankki ollaan Cambrain taistelussa 1917,  ja se todella olikin ensimmäinen taistelu, jossa uutta keksintöä panssarivaunua käytettiin tehokkaasti. Todellinen oli myös tarinan tapahtumapaikka Bourlonin harju tai metsikkö (Bourlon Wood). Jalkaväessä palveleva isoveli lähteen pelastamaan tankissa palvellutta ja saksalaisten vangiksi joutunutta pikkuveljeään. Jopa Korkkariksikin tarina oli uskomattoman tylsä, ja asepuvut tuntuvat vievän enemmän tokan kuin ekan suursodan mallistoon. Erityisesti silmiä kirveli panssarivaunujen kuvaaminen: kyllä, Mark IV oli tosiaan brittien uusin malli Cambraissa, mutta nyt siitä oli piirrelty hökötyksiä, joista tykkejä sojottaa vähän joka suuntaan.

Intialaisia esiintyy normi-Korkkarissa useinkin, aina turbaanipäisinä ja sivurooleissa. Ypresin urhot -tarinassa pääroolissa ovat kuitenkin kaksi intialaiskaverusta, jotka toimitetaan osana Intiasta pika pikaa toimitettuja vahvistuksia Ypresin ensimmäiseen taisteluun loppusyksystä 1914. Konekiväärimiehiksi määrätty kaksikko kärsii vilua ja nälkää jouksuhaudassa, kunnes saksalaiset hyökkäävät ja sitten tapellaan niin maan perkeleesti. Henki menee kaikilta ja melkein sankarikaksikoltakin, mutta hunnit pysäytetään, ja hengissä selvitään takaisin Intiaan. Lopussa kerrotaan tarinan perustuvan Khudadad Khaniin, ensimmäiseen intialaiseen Viktorian ristin saajaan.

Nimikkotarina Mutaa oli ällistyttävän hyvin piirretty kauhutarina toverinsa surmaavasta brittisotilaasta. Kuten arvata saattaa, tulee vainaja haudan takaa kostamaan, mutta koskaan ei käy ilmi, mistä miehet tunsivat toisensa ennen sotaa ja mikä motiivi oikein oli. Tapahtuma-aika on 1916, ja paikka tarkemmin määrittelemätön kolkka länsirintamalla. Piirtäjä on espanjalainen Marc Viure, jolla on sometili mm. Instagramissa ja Facebookissa.

Tavanomaisen köpösti piirretyssä tarinassa Cadman: syntynyt johtamaan pelkurimainen upseeri ja tämän sotilaspalvelija saavat riesakseen sotahullun aatelisupseerin, joka on valmis tapattamaan kaikki sotilaansa kunnian vuoksi. Hämmentävää kyllä Cadman the Fighting Coward on netin mukaan suorastaan sarja, joka ilmestyi vuodesta 1973 alkaen, alunperin The Victor -sarjakuvalehdessä. Blackadder Goes Fourth tästä hieman tuli mieleen, ajoituksen puolesta vaikutteet ovat pikemmin kulkeutuneet sarjakuvasta TV-sarjan suuntaan.

Talvisotaa taivaalla

Kari Stenman: Winter War 1939–40 - Repelling the Soviets from Finnish skies (2026)

Ilmasotahistorioitsija Kari Stenman täytti viime vuonna 80 vuotta, mutta kirjaa vaan pukkaa, ja tänä vuonna ilmestyi Ospreyn Air Campaign -sarjassa teos talvisodan ilmataisteluista.

Sarjan formaatti menee niin, että alun luvuissa vertaillaan hyökkääjän ja puolustajan kyvykkyyksiä, ja määritellään sotaretken tavoitteita. Tässä tapauksessa käydään myös läpi kummankin puolen organisaatio, samoin kuin Suomen ilmavoimien konekirjavuus (kaikkiaan 22 konetyyppiä). 

Varsinainen pääluku on The Campaign, jossa Stenman käy läpi keskeiset suomalais- ja neuvostoilmavoimien yhteenotot päivä päivältä. Mukana on pitkiäkin lainauksia taisteluraporteista, ja kuvituksena suomalaiskoneita ja -lentäjiä lumisilla kentillään. Kuvat ovat Stenmanin omasta kokoelmasta tai SA-kuvista.

Adam Tooby on kuvittanut kolme taistelukohtausta: Jorma Sarvanto pudottamassa kuusi DB-3 pommikonetta neljässä minuutissa 20.1. (myös kansikuvana),  Erik Stenbäck pommittamassa Karkunlammen jäällä olevia neuvostokoneita 20.1., ja Eino Luukkanen tulittamassa neuvostojoukkoja Viipurinlahden jäällä 5.3.

Luullakseni täytyy olla jonkin sortin ilmasotaentusiasti, että jaksaa lukea juurta jaksain pääluvun day-by-day luetteloinnin. Suomalaiset ilmasotaharrastajat osaavat kaiketi talvisodan ilmataistelut muutenkin ulkoa, mutta nytpä ovat sitten englanniksikin saatavilla. Itselleni mieleen jäi vain, että suomalaiset keksivät neljän koneen parvitaktiikan melkeinpä jo ennen saksalaisia, ja että suomalaislentäjiä oli suorastaan kielletty ryhtymästä taisteluihin vihollishävittäjien kanssa, ensisijaisia kohteita kun olivat pommikoneet, jotka sodan alussa lensivätkin ilman saattohävittäjiä.

Arktista talvea tuntemattomille sukset laskutelineinä saattavat olla hyvinkin eksoottisia, ja todellakin jäätyneet järvenselät kävivät lentokentistä, tosin huolto ja logistiikka täytyi jotain kautta sitten paikalle saada.  

Kari Stenman on kirjoittanut tai ollut mukana kirjoittamassa Ospreylle myös kuusi muuta julkaisua.

Ospreyn Suomen historiaan liittyviä tai sitä sivuavia julkaisuja.