Lappeenrannan ratsuväkimuistoja

Ensimmäisenä on tietysti mainittava Ratsuväkimuseo, Lappeenrannan linnoituksen 1772 valmistuneeseen vahtitupaan sijoitettu. Perusnäyttely uusittiin 2019, ja onpa siellä lainassa muutama Turun kaupunginmuseonkin esine.

 30-vuotisen sodan kunnian päiviltä ei paljon materiaalisia jäänteitä ole.

 

Enemmän on sitten alkaen 1800-luvun lopusta, 1889-1901 toimineesta Suomen Rakuunarykmentistä eteenpäin. 

Patarummut ovat ratsuväen oma sotilasmusiikin soitin, jolla on vuosisataiset perinteet. Niitä oli aina kaksittain soittajan edessä hevosen molemmin puolin.

Luurankotakki ja punaiset hurmahousut olivat tavallinen näky sotienvälisen ajan Lappeenrannassa. Sotaan toki lähdettiin vähemmän koreissa asuissa.

 

Vaan ilman hevostaan ja satulaansa olisi rakuunakin vain jalkamies.

 Ja hevosten terveydestä on huolehdittava siinä missä ratsastajienkin.

Museokaupasta mukaan lähti muki, jossa toisella puolella oli hevonen, toisella Ruotsin kuningas Fredrik I:n monogrammi, muki tässä kuvattuna Kalastajankadun kahvihuoneen automaatilla. Fredrik I perusti  Uudenmaan rakuunarykmentin (r. Nylands Dragonregemente) 1721, ja kun rykmentti perustettiin 1918 uudelleen, tuli kunkun monogrammista URR:n tunnus. Hämeen ratsurykmentti HRR sai puolestaan hirvenpään, ja varmasti huomasittekin, että molemmat löytyvät museon oven molemmin puolin.

Linnoitukseen vievän Kristiinankadun varrelta voi löytää Pentti Papinahon Rakuunapatsaaan (1982), joka alunperin pystytettiin pankin aulaan ja siirrettiin nykyiselle paikalleen Pusupuistoon kuusi vuotta myöhemmin. Sisätiloihin tehdyn veistoksen siirtäminen ulos aiheutti sittemmin restaurointitarvetta. Tähän suora sitaatti Lappeenrannan kaupungin sivustolta:

Teos kuvaa 1920-luvun ratsuvääpeliä pystyyn karahtavan ratsun selässä. Luurankotakkiset, punahousuiset ratsuväen miehet ja heidän ratsukkonsa kuuluivat pienen kaupungin katukuvaan 1900-luvun alun vuosikymmeninä. Ratsuväkiprikaati muodostui Uudenmaan Rakuunarykmentistä (URR) ja Hämeen Rakuunarykmentistä (HRR). Tämä joukko asettui 1921 Suomen Rakuunarykmentin tiloihin. Lopullisesti rakuunat jalkautettiin sotien jälkeen Lappeenrannassa vuonna 1947.

Nämä nähtävyydet tuli kierrettyä tulopäivän iltana, mutta aamulla hotelliaamiaisella tajusin em. ulkoveistossivustoa skrollatessani että jotain on jäänyt näkemättä. Onneksi olin ajoissa liikkeellä, joten säntäsin siltä istumalta Lappeenrannan kirkon puistoon, jossa sijaitsee turkulaisen Wäinö Aaltosen 1963 pystytetty Suomen ratsuväen muistomerkki. 

Morionit päässähän siinä ratsastetaan, kuten Pentti Papinahon 1975 paljastetussa Hakkapeliittain kotiinpaluu -veistoksessa, ja miksipä ei, huomasitte varmaan morionin myös Ratsuväkimuseon vitriinissä. Kääntöpuolelle taas on kaiverrettu Suomen ratsuväen eri joukko-osastot ja rykmentit vuosilta 1617-1947 alkaen Otto Yxkullan rykmentistä. 

Maassa oleviin laattoihin oli hakattu suomalaisen ratsuväen taisteluja, valtaosin 30-vuotisesta sodasta ja Pohjan sodasta, mutta jatkuen aina jatkosodan loppuun 1944 saakka. Jonkinlaista kunnostusta nämä viimeisten taistelujen tekstit vaatisivat.

Eikä tässä ollut edes kaikki, vaan Lappeenrannasta löytyvät myös Hämeen ratsurykmentin muistomerkki ja Talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden ratsuväen miesten muistokivi
  

Uusia militariasarjoja (7)

Paul L Dawson: The Armies of the French Revolution: Uniforms and Equipment (2025)

Sotilaspukukirjallisuudessa Napoleonin sodat on aika kilpailtu genre, tuosta länsimaisten uniformujen kultakaudesta kun on valtava määrä kirjallisuutta. Brittiläinen Paul L. Dawson on kuitenkin urakkaan tarttunut, menemällä alkuperäislähteiden äärelle Ranskan sota-arkistoon kahlaamaan läpi rykmenttien vuosittaisia raportteja vaatetuksesta ja varustuksesta. Kaikkea ei ole käyty läpi, vaan Dawson esittelee otannalla joitain kymmeniä osastoja, ja toki vallankumousaikana raportointi ei aina säilynytkään.

Tuloksena on sitä hardcorempaa uniformologiaa, yksityiskohtaisia listauksia hatuista, takeista, liiveistä, housuista ja kengistä, joita sotilailla oli tai pikemminkin puuttui. Vähän turhan hapokasta itselleni, joten katsotaan mitä kuvitus kertoo. Mukana on muutamia alkuperäisiä hattuja, takkeja ja housuja, kiitettävästi useammasta kulmasta kuvattuna (kuten meilläkin tehtiin kun tekstiilikonservaattorin kanssa inventoimme ja pakkasimme sotilaspukuja muuttoa varten), mutta ei alkuunkaan niin paljon kuin olin toivonut. Pukukappaleet ovat kaikki peräisin ranskalaisen keräilijän ja kauppiaan Bertrand Malvauxin kokoelmasta.

Alkuperäiskuvitus on painatukseltaan korkeatasoista, tosin suurimmalta osin eri ratsuväen lajeista (rakuunat, husaarit jne.). Käsittämätöntä kyllä, piirrosten tekijöitä ei kerrota, ei myöskään mistä kokoelmasta ne ovat peräisin - kontekstista päätellen kait sitten Ranskan sota-arkistosta.  

Lopputulema on vähemmän yllättävästi, etteivät pukuohjesäännöt, säilynyt dokumentaatio ja aikalaiskuvitus kauhean hyvin aina mätsää. Näin on vanhojen aikojen kohdalla aina, ja varsin Ranskan vallankumouksen alkuvuosina. Vuoden 1793 yleistä asevelvollisuuta (levée en masse) seurasi vuoden 1794 alussa yhdistäminen (amalgame), jossa valkotakkinen vanha armeija sulautettiin osaksi uutta sinitakkista armeijaa 1:2 periaatteella. 

Tämä vallankumouksen ahjossa taottu armeija antoi sitten Napoleonille sen aseen, jolla hän voittonsa voitti niin kauan kuin niitä riitti. Ensimmäisen keisarikunnan vormuista Dawson näyttää julkaisseen  puolen tusinaa vastaavaa kirjaa kuin tämä.

 

Kalparitarin vihkisormus

Vuonna 1928 Turun kaupungin historiallisen museon kokoelmiin kirjattiin neitien Ebba ja Lovisa Wulffin lahjoituksena kultainen vihkisormus. 

Sisälle on kaiverrettu vihkiparin nimikirjaimet G:A:H: ja C:B:B: Kyseessä olivat lahjoittajien äidin vanhemmat Gustaf Adolf Hobin (1764-1824) ja Christina Beata Böcker (1782-1853), jotka vihittiin 6. huhtikuuta 1800. Ikäeroa parilla oli siis saman verran kuin morsiamella ikävuosia, eli 18.

Gustaf Hobin aloitti sotilasuransa vänrikkinä 1788 Kustaa III:n sodan (1788-90) alussa. Hobin osallistui Porrassalmen, Kilpikosken ja Parkuinmäen taisteluihin, joissa viimeksi mainitussa haavoittui ja joutui venäläisten vangiksi, ollen tuolloin luutnantti arvoltaan. Vapaus koitti 1793 ja sen myötä myös ylennys kapteeniksi ja Miekkaritarikunnan ritariksi. Ruotsin armeija soti Kustaan sodan m/1779 univormuissa, ja Hobin kantoi tuolloin Pohjanmaan rykmentin asetakkia. Myös sen lapsenlapset lahjoittivat museolle, mutta jo 1800-luvun puolella.

Malli 1779 perustui edellisvuonna käyttöön tulleeseen, kuninkaan itsensä suunnittelemaan ns. kansalliseen pukuun (nationella dräkten). Museoviraston kuvakokoelmissa on 1890 tehty kopio Carl Gustav Roosin aikalaispiirroksesta, joka kuvaa Pohjanmaan rykmentin sotilasta.

Sotilasuransa jälkeen Hobin, paitsi avioitui, myös viljeli tilojaan Jurvassa, teki mm. aloitteen Jurvan kirkon rakentamisesta ja toimi Suomen Talousseurassa. Hän kuoli toimiessaan Pietarsaaren tullinhoitajana, mutta halusi tulla haudatuksi Jurvaan. Kirkon vieressä onkin komea hautamuistomerkki tälle uskolliselle jurvalaiselle, nimeltäänkin "kalparitarin hautamuistomerkki".

Kuva: Kyösti Koivuniemi, Visit Seinäjoki Region 

Gustavin ja Christinan tytär  Lovisa Aurora Hobin (1819-1873) avioitui turkulaisen hienotaeseppämestari Karl Johan Wulffin (1824-1898) kanssa. Lapsista Ebba Elisabeth (1858-1935) ja Lovisa Christina (1856-1940), "fröknarna Wulff", eivät koskaan avioituneet, Lovisan Geni kertoo työskennelleen kansakoulun opettajana. Sisarukset osoittivat kiitettävää kulttuuritahtoa lahjoittamalla museoon kauniin sormuksen lisäksi myös arvokkaan lisän sotilaspukukokoelmaan.