Kevään TYHY-retki vei kesäkuun ensimmäisenä päivänä Hankoon, ja sinnehän on sen verran matkaa, että perillä aloitettiin lounaalla Mannerheiminkin aikoinaan omistamassa Neljän Tuulen Tuvassa.
Edelliseltä vierailulta jäi luulo, että Hankoniemellä tuulee aina, mutta nyt oli tyyntä.
Ohjelmaksi oli saanut valita opastetun kierroksen Hangon museossa tai patikoinnin Tulliniemen luontopolulla. Koska edellinen oli katsastettu jo edellisellä kerralla, valitsin muutaman muun urhean kanssa patikoinnin.
Pian oltiinkin Tulliniemen hiekkaisella ja soraisella pohjoisrannalla, jota pitkin polku kulkee.
Hangon vesille on haaksirikkoútunut laiva jos toinenkin. Rannassa on näkösällä 1932 uponneen rahtialus Palawanin jäänteitä.
Suomi joutui luovuttamaan talvisodan jälkeen Hankoniemen Neuvostoliitolle. Kesällä 1941 sota alkoi uudestaan, ja puna-armeija ja -laivasto vetäytyivät piirityksen jälkeen. Näistä vaiheista kerrotaan enemmän Hangon rintamamuseossa. Venäläisten lähdettyä tulivat saksalaiset, joiden kauttakulkuleiri Deutsches Lager Hanko toimi täällä 1942-44. Melkeinpä kaikki Suomessa palvelleet saksalaissotilaat kulkivat tätä kautta matkallaan lomalle Saksaan ja takaisin. Yllättävän paljon parakeista oli säilynyt, lähinnä siksi, että ne toimivat sodan jälkeen naisvankien työleirinä.
Jan Fastin johtama arkeologitiimi on kaivanut leiriä useampanakin vuonna, ja tuloksena on ollut myös kauttakulkuleiriä käsittelevä väitöskirja.
Sotaisan menneisyyden jälkeen oli vuorossa pastoraalisen rauhoittava laidunnäkymä.
Tässä vaiheessa oli jo patikoitu melkoinen matka, ja polku vain jatkui... mutta periksi ei voinut antaa, Suomen eteläkärkeen oli päästävä.
Ja siellähän se vihdoin häämötti, Suomenlahti ja Itämeri, leppoisan tyynenä edelleen.
Kalliolla olevaan kivikasassa on Suomen Meripartiolaisten 19. heinäkuuta 1937 kiinnittämä muistolaatta Tuntemattomalle merimiehelle, kunnianosoituksena merellä menehtyneille.
Oli toki virallisempikin kyltti kertomassa, että tässä sitä oltiin, manner-Suomen kerta kaikkiaan eteläisimmässä pisteessä.
Ja kelpasihan näitä veden ja tuulen hiomia kallioita katsella, ja mietiskellä millainen kiintopiste tämä niemi on entisaikain merenkululle ollut, sodassa ja rauhassa.
Ylempänä kallioilla oli jälleen esimerkki edellisestä, jonkinlainen kivibetoniseoksesta valmistettu tykkiasema, jonka rakentajat jäivät vielä epäselviksi.
Paluureitti kallioiden yli vei idylliselle lahdelmalle.
Paluumatkalla tuli dokumentoitua taas yksi rapistunutsotamuisto, oletettavasti.
Mutta olennaisempaa oli kaunis merenranta, ei ruovikon peittämä kuten meillä Turussa, vaan meren tyrskyjen paljaana pitämä. Toki tyyni kesäsää sai maakravun unohtamaan meren armottomuuden, sen myönnän.
Bussimatkalla liittymään muiden seuraan poikettiin myös Tulliniemen etelärannan dyyneille.
Museon luona kävikin ilmi, että Hangon museo on saanut uudet tilat Mannerin konepajan vanhoissa tiloissa, ja näyttely oli aivan toista luokkaa kuin vanhassa paikassa. Ei silti kaduttanut Tulliniemen patikointikaan.
