Kävelyä Lapin sodassa

Kun elokuva Lapin sota alkaa Kannaksen torjuntataistelujen räiskeellä ja kolmen Sotkan tuhoamisella, ajattelin, että siinä ne enimmät rytinät taisivat ollakin, olihan ko. sota melko matalan intensiteetin konflikti. Syyskuussa 1944 Neuvostoliiton kanssa solmitun aselevon ehtoihin kuului entisen aseveljen karkottaminen Pohjois-Suomesta, josta tämä tosin muutenkin oli vetäytymässä.

Suomalainen panssarintorjuntaryhmä määrätään tähän karkottamiseen, käytännössä talsimaan saksalaisten perässä Pohjois-Suomen syksyn mittaan yhä kuraisempia teitä, vihollisen sytyttämien kylien palaessa ympärillä. Pari taisteluakin saksalaisia vastaan käydään, mm. jonkin paksuseinäisen tiilirauniotalon suojista käsin, mistä syntyy jonkinlainen Stalingrad meets Saving Private Ryan meets 1944 -tunnelma. Samaan aikaan ryhmä saksalaisille työskennelleitä ja heidän kanssaan seurustelusuhteita solmineita suomalaisnaisia pyrkii Norjaan ja sieltä Saksaan. Auto jää kuitenkin tielle, ja heillekin on luvassa talsimista, yhä pohjoisemmas,  Lapin komeisiin tunturimaisemiin.

Muoniossa ryhmät sitten kohtaavat, ja sotilaat määrätään saattamaan naiset 400 km takaisin etelään, Ouluun tuomittavaksi "yhteistoiminnastaan" vihollisen kanssa. Ja niin sitä taas talsitaan, usein ties missä tuntureiden louhikossa, vaikka tiekin olisi ollut. Suoraan sanoen kolmituntisesta elokuvasta olisi voinut karsia tunnin tätä jonossa kävelyä juonen kummemmin kärsimättä.

Toinen narinan aihe on näytteleminen. Onhan leffassa tietysti Peter Franzenin esittämä sotilaspastori ja pari muutakin hyvää roolihahmoa, niin, ja tietysti saksalaismajurin roolissa Babylon Berlinin miespääosan esittäjä Volker Bruch, joka sai ajattelemaan, että ehkä BB:n Gereon Rath selviää hengissä sarjan päätösjaksosta ja päätyy Saksan 20. Vuoristoarmeijaan! Vaan kun suurimmalle osalle muita, mukaan lukien pääosan kauhavalaispoikaa esittävälle Luukas Niskaselle, ja elokuvan naisille Sannah Nedergårdin esittämää sotilaspastorin rouvaa lukuun ottamatta on varattu vain ilmeetöntä tuijottelua sanaakaan sanomatta, lisäsi sekin liian pitkäksi venyneen leffan tuntua.

Lapin väestön evakuointi sodan tieltä vain mainitaan, joten sodan vaikutus siviileihin fokusoituu Saksaan yrittäväen naisjoukon kohtaloon. Suomalaisten käsiin jouduttuaan nämä saavat kestää huorittelua ylenmäärin, eikä raiskatuksi tulemisen uhka ole koskaan kaukana. Miehet täyttävät vain velvollisuutensa, sotivatpa kummalla puolella maailmansodan rintamalinjaa hyvänsä, mutta politiikan suunnan muututtua naiset saavat kantaa syyllisyyden yhteistyöstä - tämähän toistui sodan lopulla kaikkialla Euroopassa.

Toisin kuin sotaelokuvat yleensä, Lapin sota ei lopu mihinkään massiiviseen lopputeurastukseen, jossa suurin osa sankareista kuolee. Sen sijaan lähes kaikki palaavat hengissä takaisin, sotilaat kotiutetaan ja naisetkin vapautetaan syytteistä. Rikkoutuneita liittoja yritetään korjata ja lupauksia uusistakin suhteista syntyy. Kotitilalle palataan kuulemaan miten syyskylvöt ovat onnistuneet. Eräänlainen antikliimaksi genren konventioihin tottuneelle, mutta itselleni suorastaan virkistävä poikkeus.

Elokuva on jo saavuttanut aseman "kriitikoiden haukkumana, mutta yleisön rakastamana", enkä oikeastaan (kritiikistäni huolimatta) ihmettele sen saamia katsojalukuja. Aika unohdettuhan tämä Suomen historian vaihe on, ja sen saama visualisointi varmasti kiinnostaa, varsinkin Lapissa.

P.S. Muistutuksena siitä, että Lapin sota on omaakin sukuhistoriaani, linkki Kemi-Tornion taisteluita käsittelevään strategiapeliin.  Tuolloin viisivuotias äitini pakeni perheensä mukana lähimetsiin turvaan, kun suomalaisjoukot valtasivat Kemin takaisin lokakuussa 1944. Itse elokuvassa on näistä tapahtumista kuvattu vain maihinnousu Röyttään ja "Tornion taikayö". 

Söderlångvik

Söderlångvikin museon kulmilla oltiin viimeksi jo yli vuosikymmen sitten, jolloin sisään ei päästy, mutta nyt päästiin ihan opastuksen kera.

Perustiedot saatiin suuressa ruokasalissa. Kemiönsaarelainen liikemies ja mesenaatti Amos Anderson (1878-1961) ei kotiseutuaan unohtanut, vaan rakennutti, ja laajensi, tänne kesäasunnon sotienvälisenä aikana. Keravan Puusepäntehtaan valmistamaan pöytään mahtui 32 ruokailijaa, Amos itse tykkäsi istua niin, että näki ikkunasta ulos merelle, ei siis pöydän päässä, vaan keskellä.

Heti vieressä oli pieni ruokasali, jonka kulmien jugendkaapit oli alunperin suunniteltu Amoksen Yrjönkadun asuntoon Helsingissä.

 Pylväshallin keskiosaa hallitsi uusgoottilainen ruokapöytä tuoleineen.

Kipsiveistos on luonnos Wäinö Aaltosen Tampereella sijaitsevaan teokseen Runoilija ja muusa.

Laila Pullisen Myyttinen hahmo (1988), ei siis Amoksen ajoilta. 

Täältä on myös näkymä merelle keskeltä puutarhaa.

Musiikkihuoneen tyyli oli 1900-luvun alun Chippendalea, toki erilaista kuin itse 1700-luvulla eläneen Thomas Chippendalen aikana.

 Suurikokoinen salonki edusti uuskustavilaisuutta. 

Vierashuone. Ja vieraita toki riitti, Marcus Wallenberg tapasi tulla rantaan omalla vesitasollaan.

 Presidentin huone on saanut nimensä huvilalla vierailleesta Svinhufvudin pariskunnasta.

Biljardihuoneen tuolit oli hankittu Suomen tulevaa kuningasta varten, mutta hankkeen kariuduttua kalusto myytiin Stockmannin antiikkiosastolla, josta Amos korjasi sen talteen.

 Sitten olikin aika nousta yläkertaan, jossa portaiden yläpäässä oli isännän kirjasto.

Keinutuoli oli urkuharmonin ohella ainoa esine Amoksen lapsuudenkodista Brokärrin kylästä Kemiössä. 

Työhuoneen venäläisen empiren kautta...

 terassille katselemaan puutarhaa...

 ja merinäköalaa.

Ovelana miehenä Amos sai pidettyä siirtokarjalaiset pois mailtaan muuttamalla ne omenatarhaksi. Omenoista tehdyt jalosteet kuten omenajäätelö ovat edelleen tuotteina museokaupassa.

Isännänviiri liehui Vatikaanin väreissä. Taidetta rakastava Amos ihaili keskiaikaa ja oli kallellaan katolilaisuuteen, vaikkei koskaan kirkkokuntaa vaihtanutkaan. Puutarhan suihkulähteen avaimen muotokin viittaa Pyhään Pietariin. 

Helsinkihuone näyttää jääneen välistä, tai ainakin kuvaamatta. Se oli tarkoitettu pääkaupungista tuleville ystäville siihen aikaan, kun pohjakerroksessa ei ollut vielä lisäsiipiä. Siihen majoitettiin Amoksen "läheisiä naisystäviä", miten tuon halunneekaan tulkita. Isäntä itse ei koskaan avioitunut.

Autonkuljettajan kömmänä ei ollut herrasväen tasoa, mutta päärakennuksessa kumminkin, ja palvelusväen portaikon vieressä. Helsinkiin oli tuntien ajomatka, mutta Amos kävi siellä kesäisinkin usein syömässä ja afääriasioissa. 

Suhteellisen askeettinen oli Amoksen omakin makkari. Yöunet nukuttiin sängyllä, päiväunet sohvalla.

 Opastuksen päätyttyä kiersin vielä katsomaan miltä huvila mereltä päin näytti...

ja toteamaan että Helsingin Svenska Teaternista peräisin olevia karyatideja autotallin päässä oltiin kunnostamassa.

Sitten olikin aika syödä omenajäätelö ja palata Turkuun.

Högsåra

Högsåra on kylä Kemiönsaaren kunnan Hiittisten saaristossa. Ja koska se on saari, sinne mennään lossilla, kuten nyt museolaisten syyskesän tyhyretkellä.

Matkaa Turusta Kemiöön on sen verran, että rannasta käveltiin lounaalle suoraan Farmors Cafen pizzabuffettiin 

Turun ja Hankoniemen välisen väylän varrella Högsåra oli tärkeä luotsiasema. Pittoreskit maalaistalot ovat useimmiten luotsisukujen rakentamia. 

Saaren kuuluisin nähtävyys, "keisarinsatama" on sen pohjoisrannalla.

Aleksanteri III vietti kesiään Suomessa, sillä täällä häntä ei yritetty tappaa kuten Venäjällä oli tapana. Tanskalaissyntyinen puoliso Maria Fjodorovna (syntyjään Dagmar) puolestaan viihtyi ruotsinkielisten saaristolaisten parissa, ymmärsiväthän he toistensa kieltä. Erityisen läheiseksi tuli Kejsar-Fina (Helena Serafina Lindblad, 1834–1925), kalastajaeukko, joka tarinoiden mukaan ehti komentaa siviiliasuista keisaria auttamaan töissään.

Rannalla sijaitsee Jungfrusundin museo, kiinni jo näin syksyllä, mutta esittelee mm. luotsaamista, reimareiden valmistusta ja keisarillisia vierailuja.

Kejsar-Finan kala-aitta.

Kännykän kameralla saattoi kurkistaa tunnelmalliseen sisätilaan verkkoineen.

Vajan vieressä oli suorastaan kaupunkimaisen korea puistonpenkki, mistä lie siihen päätynyt.

Katoksen alla oli Sofi Fredrikssonille (1884-1914) ja tämän jälkeläisille kuulunut rodd-jullan. Kejsar-Finalla oli ollut vastaavanlainen soutuvene, johon sai purjeenkin.

Tästä saa ehkä paremman käsityksen edellä mainittujen suhteesta toisiinsa.

Lentiskentän takaiselle lahdelle voi kuvitella keisarillisen huvijahti Tsarevnan ("tsaarintytär"). Pöljyyksissäni menin puhumaan seurueeseemme kuuluville ihmisille Standartista, mutta sehän oli Nikolai II:n huvijahti. Tsarevna vieraili Högsårassa 9 kesän aikana kaikkiaan 14 kertaa, ja sen 500-päinen miehistö oli kiitollinen asiakaskunta saarelaisten tuotteille. 

Vierasvenesataman laituri...

ja kioski, talvilevolle kesäsesongin jälkeen jo laskeutuneina.

Nähtävyys on myös länsirannan Sandvikin leirintäalue auringonlaskuineen, mutta se osoittautui jalan liikkuvalle turhan kaukana olevaksi aikataulun puitteissa. Matkalla nähtiin lehmiä...

ja vilahdus Högsåran tuulivoimapuistosta. Voimaloiden nimet ovat (kylän työhevosten mukaan) Ilo, Frej ja Flora.

Takaisin käännyttiin hautausmaan kohdalta. Sellainen saarella on ollut vasta vuodesta 1948. Sitä ennen saarelaiset haudattiin Hiittisten kirkkomaahan, jonne vainajien kuljetus oli vaikeaa kelirikon aikana.

Hautausmaan kellotapuli on vuodelta 1957. 

Ei auttanut kuin palata kylään, ja bongata vielä Högsåran VPK:n paloasema vuodelta 1936. Vapaapalokunnan tänne perusti kesäasukas Svante Dahlström, Turun ja Turunmaan historiaa käsittelevistä teoksistaan tunnettu.

Taalintehtaan slagia oli riittänyt rakennusaineeksi navetoihin täälläkin.

Osa ryhmästä retkeili Rumpan Bar -nimisen purjehduskauden menomestan takaiselle kalliolle, josta löytyi muistolaatta Suomen laivastolle, joka lähti talvisotaan tältä ankkuripaikalta. Meri oli sula vielä sodan syttyessä ja jäätyi vasta myöhemmin.

Lossia odotellessa oli aikaa katsella jo sulkeutuneen kesäkahvilan käyttöön rakennettua laituria.

Venevajat tai mitä nuo olivatkaan olevinaan olivat vain kulissia, mutta toivathan ne väriä rantamaisemaan.

Lautta saapui ajallaan ja seilasimme kohti uusia nähtävyyksiä.

Högsåra Saaristoinfossa ja Retkipaikassa.

Youtubesta löytyy mm. englanninkielinen Keisarin kätketty lomaparatiisi, jossa droonikuvaa ja "elävöitettyjä" valokuvia, myös museoon pääsee kurkistamaan.