Turun kaupungin historiallisen museon vuosijulkaisu (40) 1976

Turun 750-vuotisjuhla oli lähestymässä, joten kaupungin syntyä puitiin tässäkin julkaisussa, Pentti Koivusen artikkelissa Koroisten keskiaikaisen rahalöydöt. Kyseessä on todellakin löytöluettelo raha rahalta, osa myös (valitettavan suttuisin) mustavalkokuvin. Keskiaikaisia rahoja löytyi Koroisten kaivauksilta 1900-luvun vaihteessa kaikkiaan 287. Ennen 1290-lukua rahat ovat voittopuolisesti Gotlannista ja Baltiasta, siitä eteenpäin manner-Ruotsista.

Koivunen tulkitsee Koroistenniemen tulleen kirkolliseksi keskukseksi todellakin vasta 1229 tienoilla, jolloin sen ensimmäinen kirkko ja piispan asinrakennus kasrai rakennettiin. 1270-luvulla kirkkoa laajennettiin ja piispalle rakennettiin suurempi, nykyään palatsiksi kutsuttu rakennus. Piispanistuin siirtyi Turkuun 1300, mutta vuoden 1318 Turun ja sen kirkon hävitys pakotti kirkollisen toiminnan taas joksikin aikaa takaisin Koroisiin. Loppu tuli vasta 1396, kun vitaliaanit panivat koko paikan päreiksi.

Olen itsekin pidellyt noita Koroisten rahoja käsissäni, ja tehnyt niistä postauksenkin. Sittemmin kuva Koroisten vaiheista on täydentynyt, uusin julkaisu on vuodelta 2018. 

Vuosijulkaisun kannessa on kuva silloisen seurahuoneen sisäänkäynnin puoleiselta sivulta v. 1863, ja viittaa Åsa Ringbomin artikkeliin Turun seurahuoneen - Nykyisen kaupungintalon historian ensimmäiset vuosikymmenet. Ruotsin vallan lopulla Turun hienoin juhlatila oli ollut Seipellin sali nykyisellä Vähätorilla. Mutta parempaa kaivattiin, ja vallan vaihduttua 1809 päätettiin jo seuraavana vuonna perustaa osakeyhtiö seurahuoneen rakentamiseksi. Myös Venäjän valtaapitävät toivoivat hyviä suhteita paikalliseen eliittiin, olivathan Napoleonin sodat vielä käynnissä ja suurin yhteenotto vasta tulossa. Seurahuome valmistuikin Venäjän sotaretken vuonna 1812, marraskuussa Berezinan taistelun aikoihin.

Charles Bassilla oli esikuvanaan Akatemiatalo, jonka pelkistettyä uusklassismia seurahuone jäjitteli keskirisaliittiaan myöten. Sisääntuloaula on myös samankaltainen Akatemiatalon pohjoispuolisen aulan kanssa. Talon itäpääty ei ole suorassa kulmassa muuhun rakennukseen nähden, vaan rakennettiin enemmän Aurakadun suuntaiseksi, asia jota en ainakaan itse katutasolla ollut tähän asti hoksannut, mutta ilmakuvastakin sen selvästi näkee. 

Alakerta oli varattu vuokrattavalle ravintolatoiminnalle. Yläkerran sydän oli suuri tanssisali (nykyinen valtuustosali). Salin länsipuolella oli naisten seurustelutilat, itäpuolella miesten biljardihuoneineen. Salia jatkettiin myöhemmin naisten puolelle, tämä pylväsparein muusta salista rajattu tila on nykyään varattu valtuuston istuntoja seuraavalle yleisölle ja toimittajille. Qwenselin talon tavoin muun osan tonttia täyttivät puiset talousrakennukset, ja Linnankadun puoleisen pään paviljonkeihin majoittuivat matkailijat.

Suurin tulonlähde oli ravintolatiloista saadut vuokratulot, suorastaan kiskurivuokra ravintolan tuottoon nähden. Cajsa Wahllund sai pian tarpeekseen, ja pari muuta yrittäjää teki konkurssin. Toiseksi suurin tulonlähde olivat maksulliset assemblét, tanssitilaisuudet, jota pidettiin 8-10 kappaletta kaudessa. Seurapiiriin kuuluvien herrojen odotettiin lunastavan kausikortin. Akatemian opiskelijat voivat ostaa yhden lipun ja käydä vuorotellen. Venäläisen varuskunnan upseereille ja hotellivieraille myytiin edullisia yksittäislippuja.

Myös muita juhlia oli paljon, mm. joka sunnuntai-ilta, ja olipa kerran vuodessa köyhäinassemblékin, jonka tulot menivät säätyläisiin kuuluneiden "kainojen köyhien" hyväksi. Ainakin kaksi kertaa kaudessa oli myös naamiaiset, erityisen riehakkaat kemut, joiden jälkeen haeskeltiin sanomalehti-ilmoituksilla kadonneita vaatekappaleita ja jalkineita. Aikakauteen osuivat myös hovioikeuden 200-vuotisjuhlat 1823, ja varsinainen kohokohta oli Aleksanteri I:n vierailu syyskuussa 1819. Juhlivasta Turusta lisää täällä.

Edes hallituskonseljin siirtyminen Helsinkiin (ja Turun pääkaupunkiuden päättyminen) ei hiljentänyt tanssinjytkettä, mutta loppu sille tuli 1827. Tulipalo pysähtyi tällä suunnalla Aurakatuun ja Seurahuone säästyi, mutta sai nyt toimia kaikkien oikeusasteiden väistötilana. Eämä jatkui jälleenrakennuksen jälkeen. Linnankadun varren paviljongit purettiin kadun leventämisen alta 1843. Muutkin puurakennukset ovat kadonneet, ja niiden tilalle tontin länsireunalle rakennettiin kivitalot 1861. Hotelli Phoenixin noustua kilpailijaksi seurahuoneyhtiö myi talonsa raatihuoneeksi Turun kaupungillle 1878. 1880-luvulla rakennuksen ulkonäkö uudistettiin muodissa olleeseen uusrenessanssityyliin. Viime syksynä aloitettiin peruskorjaus, joka jatkuu syksyyn 2028 asti.

Seurahuoneita perustettiin Turun esimerkin innoittamana useisiin Etelä-Suomen kaupunkeihin, joskin vain Porvoon seurahuone jäljitteli Turkua myös ulkoasultaan.

Vuosikertomusten jälkeenjääneisyyttä kirittiin kiinni julkaisemalla tässä numerossa sekä vuosien 1975 että 1976 kertomukset. Jälkimmäisenä vuonna koettiin yksi koko museon historian kohokohdista, kuningatar Elisabeth II:n vierailu Luostarinmäellä ja illalliset Turun linnassa.  Mutta suorastaan käänteentekevä  oli Turun kaupungin päätös ostaa museon käyttöön Kalastajankatu 4:n kiinteistö. Osa museon toimistosta ja varastoista muutettiin uusiin tiloihin 1.10.1976 - on siis 50-vuotisjuhlavuosi!

Kokoelmatilastoja:
1975  n. 1500 esinettä, viimeinen päänumero 17919
1976  n. 590 esinettä, viimeinen päänumero 18059 

Aurajoen jäällä 2026

Jääsilta tehtiin aurajoen yli viimeksi kaksi vuotta sitten ja nyt taas. Silta tuli paikoilleen 6.2., ja me ehdimme sinne eilen lauantaina. 

Förikin seilasi vielä, vaikka periaatteessa se lopettaa toimintansa sillan tultua paikoilleen.

Liityimme siis lukuisten turkulaisten joukkoon vaeltamaan ylös Aurajokea, onhan tämä osa talvista kaupunkikulttuuria.

Fölin vesibussi oli tukevasti jumissa, mutta toukokuussa sen pitäisi taas seilata.

 Ukko-Pekka on kai edelleen myynnissä.

Merivesi on nyt poikkeuksellisen alhaalla, ja oli helppo havaita Martinsillan kohdalla, että jään pinta on romahtanut puolisen metriä jäätymisen jälkeen. Rannat ja sillanaluset ovat uudemman kirkkaan jään peitossa.

 

Sillan alla avautuikin kiehtovia näkymiä syvyyksiin.

Kulttuurirantaa. Fuuga ja peruskorjattu WAM avautuvat kuluvana vuonna.

 Mika Natrin Pilvet Ursininkadun päässä.

Vuorossa Kirjastosillan alitus. Blogissa on postaus sen rakentamisen ajoilta 2013.

Tuomiokirkkosillan jykevää palkistoa. Periaatteessa silta on Turun vanhin, valmistui 1899, mutta 1950-luvun remontti ajoitti sillan uudelleen, ja vanhimmaksi nousi Auransilta.

Sillan jälkeen Aurajoki mataloituu, veden keskikorkeudeksi kertoo kylttikin n. metrin, ja nyt merenpinnan laskettua (Aurajokihan on Halistenkosken alapuolella oikeastaan vuono) jää oli murtunut osuttuaan joen matalikkoihin. Tässä Multavierun matalikon luona oli jääkimpaleista koottu torneja.

Vähän edempänä oli vielä komeampia rakennelmia. 

Sorsille oli sentään pieni sula.

Samassa kuvassa kolme siltaa: Tuomaansilta, uusi rautatiesilta ja Raunistulan kevyen liikenteen silta.

 Hansakauppiaiden tulokulma 1200-luvun Koroisiin.

Näin ylhäällä sai vaellella jo enimmäkseen omassa rauhassaan. Viimein näkyivät Halisten sillat.

Juuri ennen niitä noustiin kuivalle maalle. Teimme myös pienen vedenalaisen arkeologisen löydön. Tuota puurakennelmaa en muista rannalta käsin koskaan nähneeni, mikä sitten lieneekään.

 Jäävaellus förin luota Halisiin kesti n. 1,5 tuntia.

Turun kaupungin historiallisen museon vuosijulkaisu (38-39) 1974-1975

Kannessa kuva kahvila Kisällistä, tiskin takana Lea Viitikka. Eira Karppisen kirjoitus Käsityöläiskahvila Kisällin vaiheita liittyy siihen, että Kisälli avautui yleisölle vapunaattona 1974. P.J. Gylichin piirtämä  8 asunnon talo oli alunperin osa tontille nousseita Erik Julinin perustaman työväen (vuokra-)asuntoyhtiön rakennuksia.

Jo vuosikymmen myöhemmin talot vaihtoivat omistajaa, ja vuokralaiset häädettiin kodeistaan. Muutamankin omistajanvaihdoksen jälkeen tontti rakennuksineen päätyi 1918 Turun kaupungille, ja kaupungin vuokratalona se pysyikin aina vuoteen 1973. Tuleva Kisälli pysyi kaupungilla ja liitettiin Luostarinmäen museoalueeseen, tontin muut rakennukset myytiin valtiolle ja purettiin 1976 valmistuneen Neuvostoliiton pääkonsulaatin tieltä.

1970-luvulla oli tulossa nykyistä edellinen 50-vuotisperuskorjaus, mihin Sixten Ringbom artikkelissaan Intendenttikonttori ja Turun tuomiokirkkoo vuoden 1827 palon jälkeen viittaakin. 1827 ei edessä ollut peruskorjaus, vaan suoranainen jälleenrakennus. Urakka oli huomattava, ja maksoi julkisia varoja kutakuinkin 2/3 Helsingin yliopiston päärakennuksen tai 1/3 Helsingin Suurkirkon hinnasta. Jumalanpalvelusten väistötilaksi määrättiin Akatemiatalon juhlasali, mikä siis ilmeisesti ei ollut niin pahoin kärsinyt.

Homma ei mennyt ensinkään kuin Strömsössä, vaan valtion Intendenttikonttori (IK), Turun tuomiokirkon isännistö ja ilman kilpailutusta valittu pääurakoitsija, ruukinpatruuna Pychlau, olivat jatkuvasti tukkanuottasilla. Kustannusten lisäksi kiistaa tuli vähän kaikesta, mm. tornin huipusta, saarnastuolista ja alttarimaalauksen kehyksestä. (Katon kanssa kohdatuista vaikeuksista lisää täällä.)

Rasittavien turkulaisten lisäksi arkkitehtina toimineen C.L. Engelin haasteena olivat taiteelliset tyyliseikat. Berliiniläisen uusklassistin oli nyt koetettava kykyjään uusgotiikan, "gööttiläisen tyylin", parissa apunaan vain saksalaiset mallikirjat. Tähänkin rooliin Engel solahti, ja oli itse asiassa piirtänyt jo ennen Turun urakkaa pari goottilaista kirkontornia Pohjanmaalle.

Museossa noihin aikoihin uransa aloittaneen Tom Bergrothin alaa on faleristiikka, ja niinpä aiheena on Kalevan Miekan ritarikunta - Suomalainen sotilasritarikunta, jota ei koskaan perustettu. 1928 syntyi ajatus uudesta sotilasansiotitarikunnasta. Kyseessä olisi ollut tyypilliseen tapaan viidestä luokasta ja kahdesta mitalista koostuva kunniamerkistö, lisäksi olisi jaettu Urheuden Viittaa, jota olisi jaettu sotilasarvoon katsomatta, kuten Viktorian ristiä tai Croix de Guerrea. Rauhan aikana kunniamerkkiä olisi jaettu vain sotilaille, sodan aikana myös siviileille ja ulkomaalaisille.

Kunniamerkeistä on säilynyt vain Akseli Gallen-Kallelan luonnoksia, sekä Turun linnan raha- ja mitalikabinetissa esillä olevta A. Tillander Oy:n 1929 valmistamat komentajaristi ja pala ketjua. Antti Matikkala palasi myöhemmin aiheeseen todeten että, merkki oli ajateltu nimenomaan jääkäreiden muistamiseksi, olihan sen vuosipäiväkin sama kuin jääkäreiden Vaasaan saapumisen, 25. helmikuuta. Ensimmäinen nimiehdotuskin oli ollut Jääkäritähdistön ritarikunta.

Hjördis Dahlin kirjoitus Turkulaiset lautanauhaohjakset - merkittävä kudontatekninen keksintökö? on vain alun kolmatta sivua pitkä, ja vielä lyhyemmin on kerrottavissa sen keskeinen anti: "Kunkin laudan loimilangat on jo ennen kutomista kierretty toisiinsa. Tällöin kierre kudottaessa vähitellen aukeaa ilman, että kutomissuuntaa tarvitsee vaihtaa." Turkulaiset köydenpunojat valmistivat ohjasnauhoja, kun sateen tai pakkasen vuoksi ei ulkona ei köydenpunontaradoilla ei voinut työskennellä. Mutta keksivätkö turkulaiset sen itse, vai oppivatko jostain kisällivaelluksilllaan?

Kummankin vuosikertomuksen alussa mainitaan tulossa oleva museoiden lakisääteisestä valtionavusta ja maakuntamuseojärjestelmä. Ne tulivat toteutuessaan vaikuttamaan suuresti myös Turun kaupungin historiallisen museon toimintaan ja henkilökunnan määrään. 1974 aloitettiin esilinnan restaurointi. Ajan hengessä  perustettiin 1973 työmaaneuvosto työmaademokratian kokeilemiseksu, ja vuoden 1974 kohokohdaksi kerrotaan matka Leningradiin.

Kokoelmatilastoja:
1973  n. 1020 esinettä, joista n. 750 maalöytöjä, viimeinen päänumero 17590
1974  n. 2860 esinettä, viimeinen päänumero 17757