Turkulaiselle museoammattilaiselle tässä kirjassa mennään aivan asian ytimeen, Turun linnan historian viimeisiin kunniakkaisiin (tai kunniattomiin) vaiheisiin silloin kun se vielä edes jonkinlaisena puolustusvarustuksena palveli. Periaatteessa kuvio oli aika simppeli:
1596-97 talvella käydään nuijasota, jossa Turun linnan Ilkanvankilasta (!) paennut Jaakko Ilkka muiden Pohjanmaan suurtalonpoikien ohella johtaa maakunnan miehet katastrofaaliseen tappioon kolmen kuukauden talvisodassa. Käsiä katkotaan, talonpoikaisarmeija hakataan maahan ja henkiinjääneet johtajat päätyvät teilipyörään.
1597 koko nuijasodan linnaleireillään aiheuttanut Klaus Fleming kuolee. Kaarle-herttua purjehtii Turkuun, nousee maihin nykyisen Katariinanlaakson kulmilla ja marssii piirittämään linnaa. Sitä puolustamaan määrätty Arvid Stålarm tyrii hommansa, ja linna joutuu antautumaan. Tämä on ehkä kuuluisin Turun linnan piiritys, liittyyhän siihen niin tarina Kaarle-herttuasta kiskomassa Fleming-vainajan partaa (jonka täytynee pitää paikkansa, koska esiinnyin aikoinaan sitä esittävässä kuvaelmassa) ja J.J. Wecksellin kirjoittama näytelmä (ja tv-draamakin) Daniel Hjortin petturuudesta. Herttua palaa Ruotsin ja vie mennessään Turun linnan tykit ja Suomen laivaston.
1598 Sigismund III palaa Ruotsiin palauttamaan järjestystä, purjehtien joukkoineen Danzigista Kalmariin. Turun linnan helposti takaisin saanut Arvid Stålarm purjehtii jotenkin kokoon saaduin laivoin myös Ruotsiin nousten maihin Tukholmaan johtavan väylän varrella. Hermot kuitenkin pettävät ja tämä suomalaisten hyökkäys Ruotsiin ("makkararetki/korvståg") päättyy pian vetäytymiseen. Hieman samoin käy alkuun niskan päällä olleelle Sigismundille, joka joutuu häntä koipien välissä palaamaan Puolaan.
1599 on taas Kaarlen vuoro hyökätä Suomeen, ja nyt onkin kovemmat keinot käytössä. Matkalla vallataan Kastelholman linna. Sen komentajan ja kuuden muun upseerin päät lyödään seipäisiin läheiselle mäelle, kaiketi Korppolaismäelle. Linna ei siitä antaudu, ja tällä kertaa herttua nousee maihin hieman kauempana, Sauvossa. Erinäisten manöövereiden jälkeen Turusta itään sijaitsevassa Marttilassa käytiin taistelu, joka on aina kiehtonut itseäni siinä mielessä, että sen voi ajatella olleen uskonsotien vuosisadan (1560-1660) pohjoisin yhteenotto, jos ei nyt ihan ratkaisutaistelu kuitenkaan.
Tämän jälkeen herttuan voittokulkua Suomessa ei pysäytä mikään. Syyskuussa 1599 vallataan Viipurin linna ja sen päällystöön kuuluvat mestataan. Päät pysyvät Viipurin Karjaportilla seipäisiin lyötyinä vielä vuosikaudet. Muut Suomen linnat antautuvat taistelutta, Turun linna sekin vielä syyskuussa. Turun Vanhalla Suurtorilla toimenpannaan 10. marraskuuta verilöyly, jollaista Englannissa muistettaisiin vieläkin vuosittain, mutta jostain syystä horrible histories -asenne ei Suomeen ole kotiutunut.
Siinäpä se sitten olikin. Viron valtaus sujui yhtä helposti, mutta sen jälkeen olikin vuorossa paljon vaikeampi sota Puolaa vastaan, joka ei enää tähän kuulu. Lappalaisen kirja on sujuvasti kirjoitettua populaarihistoriaa, josta eniten mieleen jäi se, miten tosissaan Roomassa asti oltiin Missio Suetican kanssa, tai, koko Ruotsin takaisin katolilaisuuteen käännyttämisen epäonnistuessa, sitten edes Viron ja Suomen Puolaan liittämisen kelvatessa. Turkin sota vei kriittiseen aikaan katolisen maailman huomion toisaalle, ja joka tapauksessa saamattoman Sigismundin olisi ollut vaikeaa mobilisoida Puolan aatelia sotaretkelle pohjoiseen.
Hyvin käy ilmi, että sekä Kaarle että Klaus olivat jokseenkin kauheita ihmisiä. Jälkimmäisellä kerrotaan tässäkin kirjassa olleen räkää rinnuksilla ja hihansuissa. Oma diagnoosini on, että hänellä oli polyyppien aiheuttama krooninen poskiontelon tulehdus. Se tekee myös nukkumisesta vaikeaa, kun vähän väliä herää suun kuivumiseen. Klaus oli siis kroonisesti väsynyt, mikä teki hänestä varmasti entistäkin ärtyisämmän.
Ja mikä sitten oli susimessu, selviää kirjan lopusta. Ruotsissa ilmestyi 1610-luvun alussa katolilaisvastainen pamfletti, jossa kuvataan jesuiittojen suorittamaa rituaalia, jossa kuninkaa murhaamaan valittu veljeskunnan jäsen vihitään tehtäväänsä "jesuiittojen susimessussa".
