tiistai 31. toukokuuta 2022

Ylösalaisin Tartossa

Viron kansallismuseota vastapäätä Tartossa on Tagurpidimaja, jota olin katsellut jo edellisellä kerralla museossa käydessäni, mutta johon tuli ehdittyä vasta nyt.


Ylösalaisin ovat myös talon ympärillä olevat penkit.


Ja sisällä talossa, siellä on tietysti kaikki ylösalaisin.





Mutta voi! Heikkopäisenä alkoi pyörryttää niin etten voinut jatkaa yläkertaan (vai oliko se alakerta), vaan oli mitä pikimmin poistuttava paikasta. Lisämaksusta olisi saanut VR-lasit joilla tehdä kokemuksesta entistäkin pyörryttävämpi. Ei kiitos.

maanantai 23. toukokuuta 2022

Juhan Liivi Muuseum

Pienten kansojen suurmiehet ja -naiset ovat usein  kirjailijoita ja runoilijoita, ja sellainen oli myös virolainen Juhan Liiv (1864-1913). Hänelle omistettu museo on virolaisia edustava osuus sipulitien kierroksella, vanhauskoisethan olivat venäläisiä ja kasrtanonherrat saksalaisia.


Päänäyttelyn nimi on ”Oleksin ma luuletaja” - jos olisin runoilija.


Köyhänä kuolleena runoilijalta ei paljon tavaraa jäänyt. Oliko näyttelyssä oleva sänky kuolinvuode, meni itseltäni ohi. Kuolema tuli jokat tapauksessa keuhkokuumeen muodossa, kun liputta matkastanut runoilija heitettiin junasta keskellä talvea ja hän päätti kävellä kotiin paukkupakkasessa.




Mielisairauskin vielä vaivaksi tuli, ilmeisesti skitsofrenia. Näyttelyt vertasi hänen kohtaloaan muihin hulluiksi tullessiin neroihin, suomalaisista Aleksis Kiveen. Liiv sukoi olevansa Aleksanteri II:n avioton poika ja puolan kuningas.



Runoilijan kotiseudulle Kodaveren kihlakunnalle oli omistettu oma osionsa paikallisine muinaispukuineen.


Museosta siirryttiin Liivin perheen kotitaloon, kaiketi tyypilliseen 1800-luvun virolaiseen talonpoikaisasumukseen.


Matkalla kurkattiin perheen saunaan.



Talon kaivolla juotiin retkeen kuuluneet iltapäiväteet.


Runoilija Juhan oli ollut sisarusparven kuopus.


Kännykän kamera ei hämärässä kauhean hyvin onnistunut, tässä muutama kuva sisältä.






Verstas...


ja sen takana kaiketi aikoinaan eläimille kuulunut osa, joka nyt toimi esitystilana katsomoineen.



Ajokaluja pihalla.


Alueella oli vielä tällainen mökkeröinen, mutta mikä, se jäi tällä kertaa arvoitukseksi. Oli aika palata Tarttoon.

.

perjantai 20. toukokuuta 2022

Paluu Alatskiven kartanoon

Alatskiven kartano on osa sipulitien kokonaisuutta, ja niinpä sielläkin käytiin vuonna 2011.


Vaan nyt ei suunnattukaan päärakennukseen, vaan tähän vastaremontoituun tallirakennukseen, joka kuvassa erottuu upouudesta peltikatostaan, ja jossa oli aukeamassa näyttely kartanon taloudesta.

Melkoisen laaja kokonaisuus se olikin, vaikutusalueet oli merkitty lattiaan suurenevina ympyröinä.

 


Talliin sopivasti näyttelyn teemat oli jaettu pilttuisiin.

Viinanpoltto oli keiskeinen osa taloutta. Viinaksi valmistettuna viljasta sai paljon korkeamman hinnan.

Kartanotalouden tulot ja menot. Tässä ja muissakin pilttuissa oli kaikenlaista interaktiivista värkättävää kuten tapana on.


Hevoset olivat välttämättömiä...


ja tärkeitä olivat koiratkin, Alatskivessä varsinkin venäjänvinttikoirat (borzoi).

Olikohan nämä nyt phaeton-malliset vaunut vai mitkä? Ajokalutuntemukseni ei ole häävi.

Tekemistä lapsille.

Tallin takaseinällä on suuri interaktiivinen videonäyttö.


Rakennuksessa on myös suurehko sali kokouksia ja tapahtumia varten...


ja lisää tilaa on terassilla ulkona. Remontoitavaa riittää naapurirakennuksissa vielä.



Myös päärakennukseen saatiin mielenkiintoinen opastus, mutta kuvia sieltä alun linkissä. Myös lounas syötiin täällä. Sen jälkeen ehti enää vain pikaisesti kipaista kellarikerroksen näyttelyssä, jossa kerrottiin kartanon palvelusväestä.


Alatskivi loss kehittyy siis koko ajan matkailukohteena.

.

maanantai 16. toukokuuta 2022

Sikurimuseossa sipulitiellä

Sipulitiellä tuli retkeiltyä 11 vuotta sitten, ja nyt EMYA:n retkipäivänä ennen tapahtuman alkua. Vanhauskoisten kirkossa ei tällä kertaa käyty, sen sijaan poikettiin mm. Peipsimaan vierailukeskuksessa.



Talon kellarissa toimii sikurimuseo. Sikurista tulee mieleen lähinnä sota- ja pula-ajan kahvinkorvike, mutta se oli suosittua jo 1700-luvun Saksassa, ja Peipsimaalla tuotanto alkoi 1870-luvulla.


Sikurin kuivaamiseen käytetty uuni.


Sikuria näyttää paahdetun samoilla työkaluilla kuin kahviakin.

 

Sikurihakkurit muistuttivat meillä tupakan hienontamiseen käytettyjä.

Sikurinleikkaamiseen oli tämä 1900-luvun alusta oleva ja aina 1960-luvulle käytetty laite.


HS:n taannoisen artikkelin mukaan sikurin sininen kukka saattoi olla romantiikan ajan "kaipuun sininen kukka", ja kasvilla on havaittu myös terveysvaikutuksia. Myös Pohjanmaalla sijaitsee sikurimuseo.

Talossa esiteltiin myös lubokien painamista...



ja myös toista perinnettä, kankaanpainantaa puulaatoilla.


Sitä sai myös kokeilla vierailijaryhmämme, jokainen sai koristemansa kassin mukaansa.

Jo retken alussa oli poikettu teelle Samovarimajaan. Teetä neuvottiin juomaan kuten aikoinaan vanhakansa meilläkin: kaadetaan kahvi tassille ja ryystetään se suussa olevan sokeripalan läpi. Teen kanssa oli tietysti sipulipiirakkaa.





Myös aivan Peipsijärven rannassa käytiin, vastikään rakennetussa lintutornissa. Rantaan kaivettu kuru on jonkun rantatien talon satama, näitä on aika tiuhassa. Ihan kaikilla taloilla ei omaa satamaa kuulemma kuitenkaan ole.






Aikoinaan sipulivenäläiset myivät satonsa Pietariin, nyt se menee kuulemma kokonaaan turisteille, niin paljon on matkailu vilkastunut. Retken muista kohteista toiste.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...