The King of Karelia on 2007 ilmestynyt Nick Baronin kirjoittama elämäkerta ja eversti Philip James Woodsin muistelmat osallistumisestaan intenventiosotaan Pohjois-Venäjällä. Irlantilainen Woods kuului Ulsterin protestantteihin ja teki pitkän sotilasuran buurisodasta aina Liettuan armeijan sotilasneuvonantajaksi. Siviilissä Woods ehti toimia mm. Pohjois-Irlannin parlamentin jäsenenä.
Seikkailukirjamaisesti kirjoitetut muistelmat alkavat kuin seikkailukirja ikään: päähenkilö saa Lontoossa tyhjän talon takahuoneessa 24 tuntia aikaa päättää haluaako vapaaehtoiseksi tehtävään, jossa luvassa on much peril by land and sea, including the possibilities of assassination and imprisonment.
Pian purjehditaan yli myrskyävän Pohjois-Atlantin Murmanskiin, ja rataa pitkin Vienan Kemiin, jossa tehtävä odottaa. Britti-imperiumi osasi aina hyödyntää villejä alkuasukkaita sotavoimissaan, ja niin tehtiin nytkin, kesällä 1918. Vienankarjalaiset halusivat apua karkottaakseen alueelleen tunkeutuneet suomalaiset heimosoturit, ja puolustautuakseen sekä punaisia että valkoisia venäläisiä vastaan.
Woods kävi brittiläisine aliupseereineen toimeen, ajatti karjalaisten viikset ja parrat, ja varusti nämä brittiläisin sotilaspuvuin ja venäläisin asein. Joukko-osastotunnukseksi valikoitui Irlannin apilanlehti, ja ensimmäisten kokardien materiaalina oli rikkoutuneen biljardipöydän vihreä verka. Myös lipussa oli vihreä apila oranssilla pohjalla. Karjalaisrykmentin lempinimeksikin vakiintui The Roayl Irish Karelians.
Syksyllä karjalaiset ajoivat suomalaiset maastaan. Woods ei kuvaa taisteluja kovinkaan yksityiskohtaisesti, toteaapa vain joukkojensa tehokkuuden ja molemminpuolisen kiintymyksen johtajan ja johdettavien välillä. Karjalaisten Woods kertoo viestivät savumerkeillä ja poluille tehdyin merkinnöin (merkeistä on kirjassa kaaviokin), mikä tuo jo mieleen sotapolulla olevat intiaanit - totta vai tarua? Mukana on jo Maynardin kertoma tarina kahdesta vienalaissisaruksesta, jotka veneessään joutuivat kolmen niin ikään veneellä liikkuneen heimosoturin hyökkäyksen kohteeksi, mutta rusikoivat näistä kaksi airoillaan hengiltä, saaden tunnustukseksi brittiläisen kunniamerkin.
Muistelmista ison osan vievät vaikeudet valkoisten venäläisten kanssa. Nämä eivät voineet hyväksyä karjalaisten itsenäistymispyrkimyksiä, ja vaikeuttivat Woodin toimintaa aina murhayrityksiä myöten, kuten tehtävän alussa oli luvattukin. Kirjassa myös esitellään karjalaisten vetoomus Englannin kuninkaalle maansa muuttamisesta Britannian protektoraatiksi. Ymmärrettävää kyllä hankkeesta ei tullut mitään.
Woods sai myös tilaisuuden käydä Solovetskin saarilla, joiden kukoistava luostariyhteisö eli viimeisiä hetkiään. Muutamaa vuotta myöhemmin se oli jo pahamaineisen vankileirien saariston ensimmäinen saari. Luostarin museossa Woodsille näytettiin tykinkuulia, jotka olivat peräisin saaria Krimin sodassa tulittaneista brittilaivoista.
Interventio osoittautui hyödyttömäksi, ja britit vetäytyivät vuoden 1919 lopulla. Karjalaiset maanittelivat brittiupseereita palaamaan yksityishenkilöinä johtamaan heitä, mutta ilmeisesti yksikään ei suostunut. Tosin Woods mainitsee erään pioneeriluutnantti Kennedyn kadonneen Lontoosta 1925 ja aprikoi lähtikö tämä Karjalaan. Hieman vaikea on uskoa että luutnantti olisi omaksunut eversti Kurtzin roolin puna-armeijaa vastaan taistelleena heimoarmeijan johtajana.
PÄIVITYS: Kirja suomennettiin vuonna 2021 nimellä Karjalan kuningas — Eversti P. J. Woods ja brittiläinen interventio Pohjois- Venäjällä 1918–1919.