Voita maailmalle Turusta 1934

Turussa 1930-luvulla toiminut valokuvaamo H. Attila kuvasi Turun seudun elämää monipuolisesti, ja mm. 1934 dokumentoi voinvientiä Turun satamasta.

Voitynnyreitä eli dritteleitä tuonut tavarajuna on saapunut Kanavaniemen alueena tuolloin tunnettuun Turun satamaan, valtion vointarkastuslaitoksen edustalle. Kuvassa myös raitiotielinja 1:n päätepysäkki ja sillä liikennöinyt ratikka.

Lähempää voita tuotiin kuorma-autoilla. H.Attila vaikuttaa kuvanneen Turussa kaikki 1930-luvun alun ammattikäytössä olleet autot. Edellisessä kuvassa ovien eteen on pysäköinyt kuljetusliike Paavo Kivisen kuormuri, tässä A. Suomalaisen.

Tynnyreitä vointarkastuslaitoksen varastossa. Standardinmukainen voidritteli oli tehty pyökistä ja siihen mahtui 100 naulaa eli n. 50 kg voita.

Sisällä varastossa valkotakkiset miehet kokoontuvat päivän tarkastusurakan äärelle.

Tarkastus käynnissä. Miten tuo laadunvalvonta tapahtui, en ottanut tähän postaukseen selvää, hyvä täydentämisen aihe siis.

Hyväksytyn voin matka jatkui ulkomaille, tässä tapauksessa S/S Wellamon ruumassa.

S/S Wellamo (III) liikennöi tuolloin Kööpenhaminaan ja Hulliin, ja englantilaisten ruokapöytiin suomalainen vientivoi kai suurelta soin päätyikin.

Kaikki kuvat: Valokuvaamo H. Attila, Turun museokeskuksen valokuvakokoelma.

Muutama sananen pöytästandaarien taiteellisesta rappiosta maassamme

Pöytästandaadit eli kansanomaisemmin viirit lienevät yleistyneet toisen maailmansodan jälkeen. Parhaimmillaan niiden kuviot ovat ommeltuja, kuten tässä  Suomen Sähköteknikkojen Liitto ry:n pöytäviirissä. Kauniit värit, tupsujakin neljä.

Toki viirien kuviointi alettiin painaa kankaalle, mutta design pysyi korkeatasoisena, tässä Turun Autojoukkojen Kilta ry. pöytäviiri. Tupsujen määrä pudonnut jo kolmeen.

Rappion myötä kaikesta heraldisesta kunnianhimosta luovuttiin, ja valkoiselle pohjalle ripoteltiin kaikenlaisia kuvioita ja tekstiä. Lounais-Suomen ympäristökeskuksen pöytäviiri.

Jossain vaiheessa tupsut korvattiin rimpsuilla. Turun Osuuskaupan pöytäviiri.

Ja lopulta saavutettiin aallonpohja, valkoinen neliskanttinen viiri vailla tupsuja tai rimpsuja, vain jonkinlainen kuvio valkoisella pohjalla, Vakuutusyhtiö Sammon pöytäviiri.

Noustaanko tästä taiteen rappion alhosta enää? Onko pöytästandaarien aika ohi?

Kaikki standaarit: Turun kaupungin lahjakokoelma, Turun museokeskus.

Kakolanmäellä

Turun museokeskuksen kokoelmapäivää vietettiin hotelli Kakolan kokoustiloissa, ja ohjelma käsitti iltapäivällä myös opastetun kierroksen mäellä.

Tarkalleen ottaen hotelli eli entinen lääninvankila ei ole Kakolaa, sitä on vain viereinen keskusvankila.

Tunnelmallista aulakäytävää...

asianmukaisin rekvisiitoin.

Teema jatkuu kokolattiamatossakin.

Suurin osa selleistä on muutettu tavallisiksi hotellihuoneiksi, mutta muutamassa voi viettää hieman elämyksellisemmän yöpymisen.

Alkuperäisiä seinäkirjoituksia ei ole jäljellä, mutta kokoustiloihin vievässä tilassa on niitä rekonstruoituina.

Täälläkin on ollut jenkkileffojen vankiloista tutut käytäväkuilut verkkoineen, mutta ne on rakennettu umpeen jo vankila-aikoina.

Portaikkojen kohdalla osa kuilua on jäljellä, tosin ilman verkkoja.

Vankilan kirkko on edelleen sakraalitila, mutta myös maalllisempienkin tilaisuuksien käytössä. Alttarin saa purettua pois tieltä, saarnastuolia ei.

Kakolanmäen rakennukset olivat tyhjillään 2007-2015, ja sinä aikana ne kärsivät pahoin vandalismista, myös kirkon urut pantiin mäsäksi, mutta nyt ne on kirkon muun sisustuksen tavoin restauroitu.

Kierros jatkui ulkona. Muita odotellessa huomasin että lääninvankilan entisessä porttikopissa oli ilmeisesti vietetty vuoden harmainta päivää panimoyrityksen mainoslauseen merkeissä.

Kierros jatkui monella eri nimellä tunnetun Kakolan alueelle. Tästä vaatimattomasta ovesta kävi kulku sisään ja ulos "hurjien poikien kotiin".

Vankila-ajan loppupuolella kiinni muurattu portti on jälleen auki.

Kaikkia rakennuksesta toiseen vieviä käytäviä taidetaan jo kutsua huokausten sillaksi, mutta täällä kuten Venetsiassakin kyseessä oli vankilaan (vastaanottotilasta) vievä käytävä.

Kuvan graniittilinnasta lähtevä pohjoissiipi haarautuu päivä- ja yöselleihin, kumpiakin poikettiin katsomaan, tässä edellä mainittu, Suomen vaarallisimpien rikollisten sijoituspaikka. Täällä käytäväkuilut verkkoineen olivat jäljellä, niin myös alkuperäiset ovet, joskin sisäänkäynti asuntoihin on uusien ovien kautta.

Yösellisiiven seinissä näkyvät sodan arveet. Pommitus tuhosi viereisen puutyöverstaan katon. Yksi vanki sai pommituksessa surmansa.

Yösellien asukit työskentelivät päivisin vankilan verstailla, yöksi ovet suljettiin, varmistuksena koko ovirivin yli kulkeva tanko. Nykyisin nämä toimivat Kakolanmäen asukkaiden varastotiloina.

Mäellä on jo ravintoloita, panimo, erikoisliikkeitä jne. Ensi kuussa pitäisi avautua kallioon louhittu Kakola Spa.

 Turun vankila Wikipediassa.

Mutapainin ystäville

Erich Maria Remarquen romaani Länsirintamalta ei mitään uutta (1929) on filmattu aikaisemmin kahdesti, molempina kertoina englanninkielisenä, vuosina 1930 ja 1979. Netflixissä sai tänä syksynä ensi-iltansa kolmas, saksankielinen versio.

Uusin filmatisointi poikkeaa romaanista aiempia enemmän. Paul Bäumer ja koulukaverinsa eivät riennä armeijan riveihin sodan alussa, vaan vasta keväällä 1917, rintamalla jo kaatuneiden pestyissä ja paikatuissa mantteleissa. Omituista kyllä koulutusjaksoa ei kuvata lainkaan, vaan vaikuttaa siltä että pojat marssivat suoraan taisteluun. Mutaisten juoksuhautojen vastapainoksi sotaa kuvataan myös aivan ylimmällä tasolla, sodan päättäneiden Compiegnen aseleponeuvottelujen muodossa.

Niin, ne mutaiset juoksuhaudat, niitä tosiaan riittää, kaikkine sodan kauheuksineen: on teroitettuja kenttälapioita, konekivääreitä, taistelukaasuja, liekinheittimiä, lentokoneita ja panssarivaunujakin. Lavastus, puvustus ja maskeeraus on kyllä täydellistä, viimeksi mainitusta voi sanoa että näin verisiä ja mutaisia naamoja harvoin näkee edes sotaleffoissa.

Vaan eihän sotakaan pelkkää sotimista ole, välillä ollaan lepovuorossa, haahuillaan siellä täällä, istutaan paskalla lukemassa kirjeitä, rupatellaan odotuksista sodan jälkeen tai yritetään täydentää niukkoja muona-annoksia varastelemalla siviileiltä (lopulta kohtalokkainkin seurauksin).

Odotukset olivat trailereiden perusteella ehkä liian korkealla, mutta 4/5 tähteä nyt kumminkin. Maailmansodan tapahtumat liki päivän tarkkuudella ulkoa osaavaa saattoi häiritä se, ettei Paulin ja kumppaneiden sotatie tuntunut täsmäävän tapahtumiin länsirintamalla 1917-18, mutta tottahan kyseessä oli enemmän sodan luonteen yleinen kuvaus. Juoni ei ylipäätään ollut niin suorapiirteisen toiminnallinen kuin parin vuoden takaisessa brittileffassa Taistelulähetit 1917.

Mutta suoraan sanottuna eniten häiritsi se, että tällainen suoratoistotuotanto täytyy katsoa tv-ruudulta eikä elokuvateatterissa.

Making of... löytyy tästä linkistä.

Pyhämaan uhrikirkko

Retki jatkui edelleen Uudenkaupungin alueella, sillä Pyhämaan kunta liitettiin siihen jo 1974. Kohteena oli 1647–1652 rakennettu Pyhämaan uhrikirkko.

Kirkko on kuuluisa sen sisäseinät kokonaan täyttävistä, Christian Wilbrandtin vuonna 1667 tekemistä maalauksista.

Pyhän haudan vartijat kertovat usein aikansa sotilaiden varusteista, tosin tässä tapauksessa esikuvat voivat olla peräisin 1500-luvun rukouskirjasta.

Myös katto on kauttaaltaan maalattu.

Viereinen uusi kirkko valmistui 1804.

Kirkkojen välistä löytyy muistomerkit menneiden polvien kirkkoherroille...

merellä menehtyneille...

ja vielä erikseen kuunari Sylvian haaksirikossa 1868 menehtyneille. Muistolaatta tuli 150 vuotta onnettomuuden jälkeen, 2018.

.

Uudessakaupungissa

Turun maakuntamuseon ystävien retki lokakuun alussa suuntaui Uuteenkaupunkiin, ensimmäisenä kohteena Wahlbergin museotalo. Tupakkatehtailija Fredik Wahlbergille kuulunutta on salin komea kristallikruunu, muu 1800-luvun lopun sisustus on Uudenkaupungin museon kulttuurihistoriallisesta kokoelmasta.

Museon vaihtuvana näyttelynä tänä vuonna oli Päällepantavaa - poimintoja pukuhistoriasta.

Yläkerran näyttely esittelee Uudenkaupungin varhaisen historian perustaa, merenkulkua. Jens Zachariassenin varustamolipun varhainen versio on tänään jo tuplasti pahamaineinen.

Vakka-Suomen vakat olivat vientituote jo varhain.

Matkalla Merimiehenkotimuseoon ohitettiin kaupungin käsityöläisille eli hantvärkkäreille omistettu muistomerkki.

Kuten voi odottaa, oli merimiehen asumus vaatimattomampi kuin mahtiporvarin, mutta seurueemme täytti sen niin tehokkaasti ettei kuvaamiseen ollut oikein tilaisuutta. Tässä kuitenkin mietelause seinältä.

Wahlbergin talolle palattiin Myllymäen kautta, tässä myllytyyppien lyhyt kurssi.

Varvasmylly...

harakkamylly...

itselleni peräti eksoottinen kehäsiipimylly...

ja tutumpi mamsellimylly.

Asiaankuuluvasti myös linnunpönttö oli puistossa muotoiltu tuulimyllyksi.

Ja olihan siellä myös muistolaatta puiston perustajille.

Ennen matkan jatkamista pysähdyttiin rantakahvilassa. Täällä kuten Turussakin oli muistomerkki sodanjälkeisen miinaraivauksen veteraaneille. Miina oli myös toisen maailmansodan aikainen, toisin kuin Turussa.

.