sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Välimeren aalloilla


Kaponieeri ei ole päivittynyt liki pariin viikkoon. Alkuosan selittää oma laiskuuteni, mutta viimeisen viikon ajan olen ollut kerta kaikkiaan off-line, hiihtolomaviikkoa pitämässä. Alunperin piti matkata Kristina Cruisesin risteilylle Punaisellemerelle Egyptin ja Jordanian kohteisiin, mutta arabimaailman kansannousujen aalto pakotti Kristina Katarina -laivan suuntaamaan kurssinsa itäiselle Välimerelle: Kreetalle, Kyprokseen, Turkkiin ja Rhodokselle.

Välimerellä oli vielä talvi tai ehkä hyvin varhainen kevät, mutta kun matkaan lähdettiin liki -30 asteen pakkasista, niin aika keväisiltä 14-18 plusasteen lämpötilat toki tuntuivat. Kohteet olivat Välimeren ehkä kolutuimpia turistikohteita, totta kyllä, mutta juuri missään matkustelemattomalle niissäkin oli paljon uutta ja mielenkiintoista. Osallistuimme kaikkiin mahdollisiin retkiin saarten sisäosiin ja niistä myöhemmin enemmän.

Itse asiassa sesongin ulkopuolella liikkumisessa oli hyvätkin puolensa. Paljolta roinan kaupittelulta säästyi, kun suurin osa matkamuistokioskeista oli kiinni. Turistimassojen puuttuessa monet hittikohteet vaikuttivat lähes autioilta. Jopa Rhodoksen vanhaakaupunkia sai tallustella kaikessa rauhassa, ja linnoituksen vallihautoja kiertää pelkkä kulkukoira seuranaan.

Kuvassa Kyproksen rannikolla oleva Petra Tou Romiou, paikka jossa Afroditen kerrotaan syntyneen. Tunnetuin versio tapahtumasta lienee Botticellin maalaus, jossa rakkauden jumalatar rantautuu simpukan kuorella.

tiistai 15. helmikuuta 2011

Turun palosta pelastunutta, osa 5

Kokoelmissamme on ainakin kaksi vuoden 1827 palosta pelastunutta kaappikelloa, molemmat rokokootyyliä. Tässä niistä ensimmäinen, aikoinaan linnassakin esillä olllut, mutta nyt varastoon siirretty. Kellon koneiston valmistajan tiedämme kellotaulussa olevasta signeerauksesta: Johan Forsell, joka toimi Turussa vuosina 1746-76. Kello on kuulunut piispa Jacob Tengströmille (1755-1832), ja hänen jälkeensä mm. lehtorinrouva Tallgrenille, jonka kuolinpesältä se ostettiin Turun kaupungin historiallisen museon kokoelmiin vuonna 1909. Tuolloin ei yhteyttä Turun paloon mainittu, mutta museon v. 1929 opaskirjasessa kylläkin jo. Hyvin voimmekin olettaa kellon kuuluneen arkkipiispalle jo 1827.

Tuli on irti! Logomossa 16.1-18.12.2011.

perjantai 11. helmikuuta 2011

Wilhelm Carpelanin sinettileimasin

Tänään tuli tieto suomenruotsalaisen kirjailijan Bo Carpelanin kuolemasta. Turun museokeskuksen (tuolloisen Turun maakuntamuseon) kesänäyttely vuonna 2007 kertoi kirjailijan suvun vaiheista: Aatelisto yhteiskunnassa - Carpelan-suvun 600 vuotta. Näyttely rakentui fiktiivisen sukukokouksen ympärille, jota isännöi yksi suvun kuuluisimmista hahmoista, 1700-88 elänyt kenraali Wilhelm Carpelan. Wilhelm hankki kannuksensa Frisches Haffin (tunnetaan myös nimellä Stettiner Haff) meritaistelussa 10. syyskuuta 1759. Ruotsin laivaston voitto Preussin laivastosta oli Ruotsin harvoja menestyksiä ns. Pommerin sodassa 1757-62 (osa seitsenvuotista sotaa 1756-63). Wilhelm sai ansioistaan vapaaherran arvon ja otti tunnuslauseekseen "Tala litet, giöra mera" - "Puhu vähän, tee enemmän".

Kaikki Carpelanien suvulle kuuluneet museon esineet jäljitettiin tuolloin, mutta mitään Wilhelmille kuulunutta ei kuitenkaan ollut. Häneen liittyviä esineitä saatiin lainaksi suvulta ja Suomen ritarihuoneelta. Seuraavan vuoden lopulla kävin sattumalta läpi sinettileimasinten manuaalista erikoiskortistoa, jolloin yksi korteista herätti huomiotani: sinetti 9140, Horn-suvun vaakuna ("Tala litet giöra mera") ja vieressä punaisella sinettilakalla painettu jälki, jossa toden totta oli sarvi (horn) - mutta myös Pohjantähti säteineen!


Sinettileimasimen kerrottiin löytyneen maasta Mynämäen pitäjästä. Yhteydenotto Tukholmassa asuvaan Greger Carpelaniin (sukututkija Tor Carpelanin poika) ja hänelle lähetetty kuva vahvistivat asian - meillä oli kuin olikin Wilhelm Carpelanille kuulunut esine, vieläpä hänen henkilökohtainen sinettileimasimensa! Tässä leimasinkuvio vielä käännettynä postiiviseksi.

Miten näin pääsi käymään? Erikoiskortisto oli viety tietokantaan, mutta sinettileimasimia kuvioineen ei koskaan oltu kuvattu, vaan haku oli tehty pelkästään niiden aiempaan attribuointiin luottaen. Lopuksi vielä kuva leimasimen takaosasta.


Kuvissa erottuvat sinettivahan jäänteet eivät liene 1700-luvulta, vaan syntyneet kun leimasimella on tehty sinettikuvio erikoiskortin pintaan.

torstai 10. helmikuuta 2011

Turun palosta pelastunutta, osa 4


Turun palosta pelastuneita esineitä tuli (silloisen) Turun kaupungin historiallisen museon kokoelmiin jo heti sen toiminnan alussa, mutta onpa niitä kertynyt vielä hyvin myöhäänkin. Tämä leikkauskoristeinen ja helanauhoin vahvistettu tykkimyssyarkku tai -lipas on tullut museolle vasta vuonna 2004. Arkku on kulkenut Vellenius-suvussa, jonka perimätieto kertoo sen palosta pelastetuksi. Mutta kuka pelasti, ja miksi, sitä emme tiedä.

Arkku on esillä Logomon Tuli on irti! -näyttelyssä, sen Mitä pelastaisit palosta? -osiossa. Tuon osion suunnittelussa oli kaksi lähtökohtaa: ensinnäkin Svante Dahlströmin kirjaansa Turun palo 1827 keräämät aikalaiskuvaukset palaneen kaupungin reunoille kohonneista pelastettujen tavaroiden röykkiöistä, toiseksi joukko esineitä, joiden provenienssi kertoi tuosta palosta pelastuneiksi.

Kaikkia pelastuneita esineitä ei kokonsa vuoksi voitu asettaa esille, toisaalta pelkästään niistä olisi tullut varsin yksipuolinen otos. Logomossa on siten esillä "röykkiö", jossa on kaikenlaisia turkulaisia arvoesineitä ajalta ennen paloa, ja jollaisen olisi voinut kohdata Turun laidalla syyskuun 5. päivän iltana, vuorokausi palon syttymisen jälkeen.

Tässä sarjassa käsittelen vain niitä esineitä, joihin em. provenienssi liittyy, ovatpa ne Logomossa esillä tai eivät.

Tuli on irti! Logomossa 16.1-18.12.2011.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Turun palosta pelastunutta, osa 3

Vuoden 1827 palosta pelastuneiksi väitetyistä vanhimpia lienee oheinen ase. Museon vanha luettelo mainitsee sen hilpariksi (r. hillebard), mutta sehän se ei suinkaan ole, vaan partisaani (bardisan). Tämä muodoltaan symmetrinen salkoase toimi 1600-luvulla henkivartiokaartien aseena ja sai silloin hyvinkin koristeellisia muotoja. Tämä yksilö on melko yksinkertainen ja voi olla, että sen sivusiivekkeet on myöhemmin poistettu.

Partisaanien varressa terän alapuolelle oli usein tupsu. Kertoman mukaan sen tarkoitus oli estää vihollisen veren valuminen pitkin vartta ja estää siten varren muuttuminen liukkaaksi käsissä. Niin tai näin, kuvan aseen vartta myöten menevillä kiskoilla oli selkeä tehtävä: estää vastustajaa hakkaamasta vartta poikki miekalla.

Partisaanista kehittyi myös upseerien arvomerkki, jonka käyttö säilyi 1700-luvun lopulle saakka. Kuten erikielisiin Wikipedia-artikkeleihin perehtymällä hyvin käy ilmi, salkoaseiden nimitykset ovat peräti vaihtelevia. Tämä ase on museossa luetteloitu pertuskaksi. Suomenkielinen wikiartikkeli pitää pertuskana esinettä, jota meillä kutsutaan perinteisesti partakirveeksi. Sen ruotsinkielinen vastine on skäggyxa tai stridyxa, ja englanninkielinen bardiche.

Kokoelmiin ase on saatu Kakskerrasta ja se on nyt esillä Logomossa.

Tuli on irti! Logomossa 16.1-18.12.2011.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Karpaattien talvitaistelut

Aiemmassa bloggauksessa tuli kerrottua, miten ennennäkemätön vuoristosota raivosi 1915-18 Italian ja Itävallan alpeilla. Edellisenä talvena oli kuitenkin käyty taisteluja hieman matalammassa vuoristossa, Karpaateilla, armottomissa oloissa nekin. Itävalta-Unkarin armeija yritti kaikkiaan kolmessa offensiivissa vapauttaa venäläisten saartaman Przemyślin 120000 miehen varuskunnan - ja kärsi sitä yrittäessään 800000 miehen tappiot.

Craydon A. Tunstall on kirjoittanut - yksinomaan itävaltalaisiin lähteisiin pohjautuen - kirjan Blood on the Snow: The Carpathian Winter War of 1915. Lyhyesti sanottuna Itävallan sodanjohto oli täysin ammattitaidotonta, huolto petti ja olosuhteet Karpaateilla keskellä talvea olivat sanoinkuvaamattomat.

Valitettavasti Tunstall toistaa tämän tosiasian lukemattomia kertoja. Yhä uudestaan ja uudestaan saamme lukea, miten itävaltalaiset uupuivat ja nääntyivät, ja luntakin tuntuu tulevan metri lisää muutaman sivun välein. Vain harvoin inhimillinen kärsimys konkretisoituu yksilötasolle: unkarilaiset sotilaat ottamassa kourallisen kotimaansa multaa reppuun, jotta heidät voidaan haudata sen kanssa; kestokykynsä ylittänyt sotilas nousemassa poterostaan, jotta vihollisen tarkka-ampuja lopettaisi hänen kärsimyksensä; upseeri puhkeamassa itkuun jouduttuaan ampumaan hevosensa.

Kun vielä taistelukuvaukset ovat äärimmäisen sekavia ja kronologiassaan edestakaisin sahaavia, ja kartat kelvottomia, ei voi kuin valittaa ettei aiheesta ole saatu enempää irti. Todella unohdettu sotanäyttämö tämä tosiaan on. Eipä löydä Wikipediakaan siitä juuri sanottavaa, vaan keskittyy sitä keväällä seuranneeseen Gorlice–Tarnówin offensiiviin, jonka seurauksena venäläisten rintama työnnettiin huomattavasti idemmäs.

Kuvituksen lähteenä näyttävät olleen Hulton Archive ja Photos of the Great War, jota ainakin jälkimmäistä pääsee selaamaan ilman kirjautumistakin.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Turun palosta pelastunutta, osa 2

Epäilemättä hienoimpia vuoden 1827 palosta pelastuneita esineitä on Christian Linningin 1750-60-luvuilla valmistama lipasto, yleensä esillä Turun linnan Rokokoohuoneessa, mutta tänä vuonna Logomossa.

Rokokootyylinen lipasto on viilutettu luumupuulla ja jakarandalla eli palisanterilla, helat ovat polttokullattua metallia ja kansi marmoria, ehkä Kolmårdenin. Kansilevyä on liimailtu kolhujen jäljiltä, mutta toki vauriot ovat voineet syntyä ennen tai jälkeenkin palon.

Puuseppä Gröndahlin kerrotaan restauroineen lipaston vuonna 1900, samana vuonna jolloin lipasto hankittiin museon kokoelmiin Maskusta.

Johan Christian Linning toimi Tukholmassa vuosina 1744-79 ja häntä pidetään Ruotsin rokokooajan tärkeimpänä mestarina.

Torsten Sylvén: Mästarnas möbler: Stocholmsarbeten 1700-1850 (1996)

Tuli on irti! Logomossa 16.1-18.12.2011.

perjantai 4. helmikuuta 2011

Lüttichin tussari, pura ja kokoa

Tai pikemminkin kokoa. Purkaa se piti siksi, että aiemman parafiinikäsittelyn seurauksena latauspuikon kolon pohjalle oli kovettunut parafiinia useiden senttimetrien matkalta. Latauspuikko törrötti siten saman verran piipun etupuolelta. Parafiini pehmennettiin kuumailmalla niin, että sen sai kaivettua ulos. Aseen saattoi taas koota: tässä piipun perä, lukko ja muut oleelliset nippelit.


Tukki. Parafiini saatiin ulos kourun pohjassa olevan reiän kautta. Vasemmalla näkyvässä messinkilevyssä on Nikolai I:n (1825-55) monogrammi.


Perän messinkilevyssä on Venäjän kotka ja No 2.


Piipun kouru lukitussalpa avattuna.


Kokoaminen alkaa. Ensin piipun kourun pohjalle asetetaan latauspuikkoa paikallaan pitävä jousi.


Sen jälkeen paikalleen pannaan piipun perää vasten tuleva rautakappale...


...joka ruuvataan kiinni.


Alapuolelle liipaisin...


...ja liipaisinkaari, jonka etumaisin ruuvi ulottuu tukin läpi paria kuvaa aiemmin kiinnitettyyn rautakappaleeseen.


Liipasinkaari varmistetaan vielä toisella...


...ja kolmannella ruuvilla.


Lukkolevy hanoineen siihen kuuluvaan koloon (levyssä teksti P.J.MALHERBE A LIEGE)...


...ja kiinnitys ruuvilla vastakkaiselta puolelta.


Piippu kiinnitetään sovittamalla sen perässä oleva uloke kuvassa näkyvään koloon.


Piippu asetetaan kouruunsa...


...ja kiinnitetään kolmella lukitsinsalvalla.


Piipun suupuolelle tulee ruuvilla kiinnitettävä kantohihnan pidike, joka osaltaan myös toimii piipun lukitsijana. Purkaminen aloitettiin tämän osan poistamisella.


Ase on nyt koossa ja latauspuikko siinä missä pitääkin!


Putting together muzzle-loading percussion rifle. 1000 guns of this type were made in 1842 to the Finnish Guards Rifle Battalion, then part of the Russian Imperial Guard. Manufacturer was P.J. Malherbe in Liège, Belgium. Weapon may be compared to the better known British Brunswick rifle.

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Turun palosta pelastunutta, osa 1

Lupailin jo aiemmin sarjaa Turun palosta 1827 pelastuneista esineistä. Aloitetaan se tästä kuparisesta vesisammiosta, jota alkuperäinen luettelointitieto vuodelta 1910 väittää 1600-luvulta peräisin olevaksi, ja joka siten on esillä Turun linnan perusnäyttelyn 1600-luvun keittiössä. Vuonna 2011 se kuitenkin on esillä Logomon Tuli on irti! -näyttelyssä.

1910 kirjattiin myös esinettä koskeva perimätieto: astia pelastui palosta, koska palvelijatar heitti sen kaivoon suojaan tulelta. Kaivoon tai vesistöön heittäminen onkin ollut perinteinen tapa piilottaa esineitä vihollisilta tai pelastaa niitä palosta. Svante Dahlström kertoo kirjassaan Turun palo 1827 miten esim. lasimestari Lindell "pelasti kaikenlaista tavaraa sijoittamalla ne jokirannassa olevaan veneeseen, jonka hän sitten upotti".

Tuli on irti! Logomossa 16.1-18.12.2011.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...