Vaasojen haudoilla Upsalan tuomiokirkossa

Upsalan tuomiokirkon tornien huiput ovat 1800-luvulta, mutta aito ja alkuperäinen Ruotsin kansallispyhäkkö se on...

tarkoittaen sitä että siellä ovat maan kansallispyhimyksen Pyhän Eerikin maalliset jäännökset. Tekikö hän ns. ensimmäisen ristiretken Suomeen meidän kansallispyhimyksemme Henrikin kanssa vai ei, siitä ei varmuutta ole. Väkivaltaisesti hän ainakin kuoli, sen on ruumiin tutkimus todistanut.

Mutta ennen kaikkeahan tuomiokirkossa on Vaasojen hautoja ja hautamuistomerkkejä, kuuluisimpana niistä Kustaa Vaasan.

Kustaa Vaasa haudattiin tuomiokirkkoon yhdessä kahden edesmenneen vaimonsa kanssa, niinpä hekin ovat päässeet osaksi monumenttia, Kuninkaan oikealla puolen makaa ensimmäinen vaimo Katariina...

ja vasemmalla toinen vaimo Margareeta.

Kolmas vaimo, Katariina Stenbock, on hänetkin haudattu tämän kuorin alle, kuten myös Kustaan ja Margareetan poika Juhana III. Suomalaisittain kiinnostavin on tämä monesti kuvattu muistomerkin kulma, jossa oikealla on ensimmäinen esitys Suomen (suuriruhtinaskunnan) vaakunasta. Vasemmalla "Pohjois-Suomen", sittemmin Satakunnan vaakuna, vieressään "Etelä-Suomen" vaakuna, joka nyttemmin tunnetaan Varsinais-Suomen vaakunana, mutta aiemmin viittasi ennemminkin Uuteenmaahan. Pohjoisen ja eteläisen Suomen rajan katsottiin kulkevan Aurajoessa. Muistomerkistä löytyvät myös Hämeen ja Karjalan vaakunat.

Juhana lepää siis isänsä vieressä, mutta hänen hautamuistomerkkinsä on Jagellonica-kappelissa.

Varsin levollisena Juhana siinä pötköttää, enkeleiden pidellessä kuninkaan varusteita.

Juhanan pojan Sigismundin tultua syrjäytetyksi Ruotsin valtaistuimelta muistomerkki jäi maksamattomana 200 vuodeksi Gdanskiin, josta vasta Kustaa III maksoi ja toimitti sen Ruotsiin 1700-luvun lopulla, ja katedraaliin se asetettiin vasta 1818.

Nimensä kappeli on tietysti saanut Juhanan puolisosta Katariina Jagellonicasta. Hänen muistomerkkinsä on Juhanan monumenttia vastapäätä...

ja hänet on myös kappeliin haudattu.

Turun linnan historian kanssa vuosia tekemisissä olleelle Juhanan ja Katariinan haudoilla käynnillä oli aivan oma merkityksensä. Tätä postausta tehdessä tuli mieleen pohtia millä muilla Vaasojen haudoilla on tullut käytyä. Eerik XIV on haudattu Västeråsin tuomiokirkkoon ja Kaarle IX Strängnäsin tuomiokirkkoon, joissa kummassakaan ei ole tullut käytyä. Kustaa II Aadolf lepää Riddarholmin kirkossa, josta jos onkin tullut käytyä ei muistikuvaa saati valokuvia ole. Ruotsin Vaasoista viimeisen, kuningatar Kristiinan, hautamuistomerkillä Rooman Pietarinkirkkossa sen sijaan on tullut käytyä.

Puolan Vaasoista Sigismund III on haudattu Wawelin katedraaliin, joka sekin on käymättä. Sinne on haudattu myös suurin osa Sigismundin pojasta Vladislav IV:stä, mutta "sydän ja sisuskalut" on haudattu Vilnaan. Sigismundin toisen pojan, Puolan Vaasoista viimeisen, Juhana II Kasimirin hautakirkko taas tuli vastaan Pariisissa.

Juhana III:n ja jalkavaimonsa Kaarina Hannuntyttären tyttären Sofian hauta on Tallinnan tuomiokirkossa. Ja Kaarina Maununtytärhän, Ruotsin kuningattarista ainoana, lepää Turun tuomiokirkossa.

Isojen kivien siirtelyä

Obelisk: A History (2009) on neljän kirjoittajan yhteistyönä syntynyt kirja egyptiläisten monoliittien vaiheista. Muinaisesta Egyptistä innostunut lukija joutuu hieman pettymään: obeliskien valmistus käsitellään varsin lyhyesti (keskeneräinen obeliski tosin mainitaan) ja itselleni jäi epäselväksi sekin ovatko kaikki Assuanin seudulta. Suurin osa säilyneistä on joka tapauksessa Uuden valtakunnan ajoilta.

Muinaisesta Egyptistä hypätään roomalaisiin jotka kuljettivat suuren joukon obeliskeja Roomaan (tai Konstantinopoliin) ja teettivätpä niistä kopioitakin. Hämmentävin on väite että kaikkiaan niitä ehti antiikin ajan loppuun mentyä kertyä Rooman kaupunkiin lähes viisikymmentä, mutta jäljellä on vain 8 aitoa ja 5 roomalaisten joko Egyptissä tai Roomassa teettämää. Ehkä suurin osaa makaa edelleen syvällä maan alla, tai on kierrätetty peruskiviksi uudempiin rakenteisiin. Kaikki joka tapauksessa kaatuivat tai kaadettiin, niin että koko keskiajan pystyssä säilyi vain Pietarinkirkon edustalla ollut obeliski.

Sen siirtämisestä kirjan tarina vasta vauhtiin pääseekin, sillä keskeinen teema on uudelle ajalla ajalle asti säilyneiden monoliittien myöhemmät vaiheet. Pietarinkirkon uudelleenrakentamisen johdosta paikalla olleen ja ns. Neron kilpa-ajorataan  kuuluneen monoliitin siirtäminen oli aikamoinen riski. Monumentin rikkoutuminen olisi ollut paaville arvovaltatappio, mutta 1586 tapahtunut siirto onnistui täydellisesti ja tempauksesta tuli suoranainen vastauskonpuhdistuksen triumfi. Uudella paikallaan obeliskista manattiin vielä pahat henget pois ja kivi oli valmis julistamaan kristinuskon voitokkuutta, niin alunperin aivan toisesta kulttuuripiiristä kuin se olikin.

Samaan syssyyn kaivettiin esiin, nostettiin ja pystytettiin muitakin obeliskeja Rooman kaupunkikuvan maamerkeiksi, ja toiminta seuraavina vuosisatoina. Obeliskeihin hakattuja hieroglyfejähän ei tuolloin osattu lukea, vaan niiden arveltiin olevan salaisia symboleja kaikesta viisaudesta ja mystiikasta johon muinainen Egypti eurooppalaisessa mielikuvituksessa kiedottiin. Champollionin viimein onnistuttua tulkitsemaan hieroglyfien sanoman kävi varsin tylsästi ilmi, että obeliskeissa kerrottiin vain kuka ne on pystyttänyt, miksi ja milloin. Obeliskit olivat faaraon vallan muistomerkkejä, ja 1800-luvun suurvalloilla oli niille taas kysyntää.

Ranskalaiset siirsivät jo vuosisadan alkupuolella toisen ns. Luxorin obeliskeista Place de la Concordelle. Ranskan silloinen kuningas halusi monet nimenvaihdot ja verilöylyt kokeneelle aukiolle jotain epäpoliittista, ja obeliskin uudessa jalustassa kuvattiinkin kuvin (hieroglyfienomaisesti) kiven siirtoa ja pystytystä insinööritaidon näytteenä.

Aleksandriassa olleet ns. Kleopatran neulat (jotka olivat ajalta kauan ennen Kleopatraa) oli jo varhain luvattu eurooppalaisille siirtomaavalloille. Englantilaiset veivät yhden Thamesin rannalle 1800-luvun jälkipuolella, ja amerikkalaiset pian sen jälkeen toisen New Yorkiin. Jälkimmäisissä tapauksissa kyseessä olivat jo enemmän yksityisten tahojen rahoittamat tempaukset, jotka herättivät jo enemmän hilpeyttä kuin juhlavuutta. Mainostajat ottivat aiheesta kaiken irti Atlantin molemmin puolin.

Jonkinlaisena jälkikirjoituksena on tarina Mussolinin valtaamastaan Etiopiasta siirrättämästä Aksumin obeliskista joka vuosikymmenet Roomassa seistyään palautettiin kotimaahansa kymmenkunta vuotta sitten.

Monoliittien siirtelystä tuli monesti mieleen viime vuonna julkaistu kirja Pietari kaupungin suurista kiviprojekteista, joista aikoinaan tehtyjen muistojulkaisujen innoittajina lienee hyvinkin ollut Pietarinkirkon obeliskin siirrosta vastanneen arkkitehdin juhlakirja. Vielä enemmän mieleen tuli se, miten ikuista on kivien historia: nykyään Lateraanikirkon edustalla oleva Rooman korkein obeliski, yli 3000 vuotta vanha muistomerkki, joka tuosta ajasta ehti olla tuhannen vuotta Circus Maximuksen alle hautautuneena.

Brian A. Curran, Anthony Crafton, Pamela O. Long, Benjamin Weiss: Obelisk: A History (2009). Kustantajana on ollut Burndy Library, jolla kuuluu olevan maailman suurin kokoelma obeliskeja käsittelvää kirjallisuutta.

Matto pöydälle

Louhisaaren kartanolinnassa oli hauska yksityiskohta: pöytä jonka pöytäliinaksi oli pantu itämainen matto.

Mitä sopivin sisustuselementti, sillä eurooppalaisen renessanssitaiteen interiööreissä itämaisia mattoja esiintyy usein, varsinkin pöytäliinoina:

Itämaisia mattoja renessanssitaiteessa käsittelevä artikkeli Wikipediassa.

Kuka murhasi Giovanni de' Medicin?

Yle Areenalla on vielä viiden päivän ajan mahdollisuus katsoa 8-osainen sarja Medicit, Firenzen valtiaat. Sarja on oikeastaan pitkitetty dekkari, jossa Cosimo ja Lorenzo selvittävät isänsä, Medicien pankkiirisuvun aseman luoneen Giovannin murhaa.

Seksiä ja väkivaltaa tässä oli vähemmän kuin lähemmäs viiden vuoden takaisissa Borgioissa. Ennen kaikkea Italia tässä näytti Italialta, olihan sarja kuvattu Italiassa (joskaan ei Firenzessä) eikä Unkarissa, joka Borgioissa ei näyttänyt ensinkään Italialta ja häiritsi ainakin minua suunnattomasti.

Henkilöiltään totta puhuen aika kuivakka esitys, Giovannin roolin tehnyttä Dustin Hoffmania ja Cosimon puolisoa Contessinaa esittänyttä Annabel Scholeytä lukun ottamatta. Richard Maddenin roolittaman Cosimon ilmeettömyydestä tulee jo suorastaan klisee, kun sukuimperiumin nuori isäntä vetää naama peruslukemilla pitemmän korren juonitteluissa toisensa jälkeen.

Ja asiaan kuuluu että nuorempi polvi on joutunut astumaan isännän saappaisiin vastoin vakaumustaan, taiteilijan kutsumuksensa hyläten ja nuoruudenrakastettunsa menettäen. Sivujuonteena kulkee Santa Maria del Fioren kuuluisa kupoli, jonka valmiiksi rakentaminen kokee sarjassa erinäisiä känteitä. Puolivalmis se on vielä sarjan lopussakin, mutta lisää tuotantokausiahan on tiemmä tulossa.

Hienot maisemat ja kulissit, mutta renessanssiajan taidetta olisi voinut ympätä enemmänkin mukaan, samoin kuin vaikka jotain siitä miten tuo melkein mihin tahansa rahoitusmanöövereihin riittävä sukuomaisuus oikein kartutettiin.

Valtapeliä avautuu yleisölle

Turun linnassa avautuu tänään yleisölle näyttely Valtapeliä - Reformaatio Suomessa. Kuva eilisestä lehdistötilaisuudesta, jolloin viimeiset viilaukset olivat vielä kesken, mutta eiköhän tästä, kävijää ensimmäisenä kohtaavasta, kuvakulmasta saa käsityksen ison linnantuvan tällä kertaa saamasta väri- ja muotomaailmasta.

Sodankäynnin vitriinistä kerrottiin eilen, joten tässä muutama oma suosikkini runsaan muun esineistön joukosta, kuten kansanuskon jäänteet Suomen kirkollisen elämän keskuksessa.

Muistot reformaation lopettamasta katolisesta kiltalaitoksesta (juomasarvista blogissa aiemmin täällä).

Limogesin emalitöitä on keskiajalta Suomessa säilynyt vain kaksi, niitä on blogissa käsitelty täällä, ja nyt molemmat ovat esillä linnassa. (Takana Vehmaan kirkon suitsutusastia TMK:n kokoelmista).

Kuusiston piispanlinnan kaivauksissa löydetty mysteerivaakuna, joka ei liity yhteenkään tunnettuun piispansukuun.

Naantalin birgittalaisluostariin on liitetty monenlaisia tekstiilejä, mutta tämä Kansallismuseon kokoelmiin kuuluva alttarivaate on aivan oikeasti sieltä.

Turun linnan portinvartijan kamarin maalaukset ovat Suomen vanhinta säilynyttä maallista taidetta. Länsiseinän pariskunta on tuttu varmasti useimmille suomalaisille. Elina Nurmi on valmistanut kopiot maalauksen puvuista, ja kertoo niiden tekemisestä blogissaan. Seinällä protestanttiruhtinaita kuvaavia uunikaakeleita.

Näyttely täydentyy maaliskuun aikana keskiaikaiseen vierastupaan avautuvalla johdanto-osiolla joka kertoo arkeologisten löytöjen välityksellä Suomen kristillistymisestä keskiajalla.

Aseiden kalsketta Valtapelissä

Valtapeliä - Reformaatio Suomessa avautuu yleisölle huomenna. Oma osuuteni näyttelyssä rajoittui aikakauden sodankäyntiin, joten tässä postauksessa käsitellään sitä koskevan vitriinin rakentamista.

Homma aloitetaan kaivamalla astalot esiin kuljetuspakkauksistaan. Todettakoon jo tässä vaiheessa että osion esineet ovat Turun museokeskuksen ja Kansallismuseon kokoelmista.

Näyttelykuraattori on jo piirtänyt alustavan esinesijoittelun, jonka pohjalta konservaattorit ja museomestarit lähtevät liikkeelle.

Salkoaseiden ripustuksen kiinnittäminen varmistetaan yleisön katseelta piiloon jäävin ratkaisuin.

Esineille on jo etukäteen rakennettu erilaisia tukia ja telineitä. Tarvittaessa esillepanoa viritetään lisää vaikkapa langalla.

Jos nyt ketä museoscenen näyttelynrakentamista vähänkään tuntee, niin hommahan menee näin: kuraattorin, ja meidän muiden tutkijapuolen ihmisten tehtävänä on hankaloittaa kädentaitoisempien kollegoiden elämää määräämällä kaapin paikka, eli mikä esine mihinkin kohtaan tarkkaan ottaen tulee, "sentti vasemmalle, tai ehkä kuitenkin kaksi oikealle". Ihailtavan kärsivällisiä ovat kuitenkin nämä meidän konservaattorit ja museomestarit.

Työmaavalon raaka valaistus ei vielä tee esineille oikeutta, sitä tekee vasta varsinainen näyttelyvalaistus, jonka säätäminen on rakentamisen viimeinen vaihe. Kävijöinä tulette näkemään nämä esineet aivan toisessa valossa. (Kuvassa kuraattori viimeistelemässä esinesijoittelua, ne kuuluisat viimeiset sentit ja millimetrit.)

Kosketusnäyttöjen tekstit tulevat kertomaan uskonsotien pauhusta, mutta tässä muutama  rakentamisen aikana syntyneistä omista mielikuvistani.

Sotaan puhtaan uskon puolesta, kukin omansa. Salkoaseiden varret tuntuvat lähtevän suoraan Kustaa Vaasan ja Kristiina-kuningattaren Raamatuista, joista "Jumalan sanaa tuli Ruotsin valtakunnassa puhtaana saarnattaman".

Keihäsmiesneliöiden piikkimetsien kurinalaista symmetriaa.

Hilparein aseistautunut jalkaväki pysäyttää burgonetin, teräshansikkaiden ja sotavasaran symboloiman ratsumiehen.

Hilparit näin päin, jotta valmistusleimat näkyvät katsojalle, ja koska juuri koukulla vedettiin ratsastaja satulasta, ja lopetettiin sen jälkeen kirveellä ja piikillä.

Ja lopuksi, kun edellä mainittu armoton työmaavalo käytössä kerran oli, kuvasin myös kilven...

ja vallipyssyn...

valmistajanleimoja, koskapa tiedän joukossanne olevan niitä arvostavia hifistelijöitä. Erottuvatko ne sitten, kuten hilpareidenkaan leimat, näyttelyvalaistuksen himmeän hivelevässä hehkussa, saamme nähdä avajaisissa.

Kaksi näyttelyjulkaisua Helsingistä

Liki ilmaisista bussimatkoista huolimatta pääkaupunki tuntuu olevan niin kaukana, ettei sen näyttelyihin tule lähdettyä. Onneksi on työtovereita jotka saavat aikaiseksi lähteä, ja tuoda ystävällisesti näyttelyjulkaisuja mukanaan. Tässä pari viimeaikaista.

Renessanssi. Nyt! Rafelista Tizianiin oli esillä Kansallismuseossa 23.9.2016 - 15.1.2017. Kiertonäyttelyn teokset ovat peräisin remontin vuoksi suljetusta Brescian museosta, ja kun kansainvälinen näyttely on kyseessä, on näyttelyjulkaisunkin alussa koko joukko korkeiden viskaalien esipuheita. Niitä seuraavat Matti Klingen ja Minerva Keltasen taustoittavat artikkelit, ja itse teoksiin päästään sivulla 20. Maalaukset esitellään yksi per aukema, kuva vasemmalla, italiasta käännetty teksti lähdeviitteineen oikealla.

Italialaismestareiden uskonnolliset maalaukset eivät jaksaneet kiinnostaa siinä määrin kuin aikalaismuotokuvat, joista meitä katsovat aitojen renessanssi-ihmisten kasvot. Maalausten lisäksi on esitelty muutama mitali, mutta ei harmi kyllä muuta aikakauden esineistöä, jota näyttelyssä kuvien perusteella oli.

Bongattu fakta: olkapäillä kannettu soopelistoola houkutteli kirput pois kantajastaan stoolaan.

Bongattu virhe: kahvan päässä oleva miekan osa ei ole "nuppi" vaan ponsi.

Asetelma - Elämä tarjottimella oli esillä Sinebrychoffin taidemuseossa 29.9.2016–8.1.2017. Teoksia on Suomen lisäksi Ruotsista ja Virosta, mutta silti on selvitty yhdellä esipuheella. Varsinainen sisältö koostuu Minna Tuomisen katsauksesta 1600-luvun alankomaalaiseen maisemamaalaukseen. Tekstin lomaan on sijoitettu siihen viittaavaa kuvitusta, toisaalta lopussa on koko näyttely (pienempinä) kuvina, joihin myös viitataan eli kirjaa saa plärätä edes takaisin.

Aikakauden maalarit saavuttivat virtuoosimaisen taidon kuvata eläimiä, kasveja ja esineitä, koottuna asetelmiksi, joiden symboliikka heijasti vaurastuneen porvariston riemua rikkaudestaan, mutta myös tietoisuutta sen katoavaisuudesta. Näyttelyn jatkoksi on lisätty nykytaidetta, joka kieltämättä on omiaan korostamaan vanhojen mestareiden taituruutta, jos sen nyt näin muotoilisi. Mukana on myös pari 1600-luvun esinemaailman edustajaa: Delft-maljakoita ja nautilus-pokaali.

Bongattu fakta: Hollantiin tuotiin 1600-luvulla sitruunoita Välimeren maista suolavedellä täytetyissä tynnyreissä.

Bongattu virhe: Carolus Clusius ei 1593 tavannut Leidenin yliopiston puutarhan johtajaa, vaan hänestä itsestään tuli sen johtaja.


Hyviä hankintoja molemmat.

Graalin malja ja yksisarvisen sarvi

Aiemmin on tainnut olla jo useamminkin puhetta tästä miehestä.

Hän on Rudolf II, Prahaa hallintokaupunkinaan pitänyt Saksan keisari, jonka kuriositeettikabinetti oli kaikista renessanssin kokoelmista loisteliain. Kaksi esinettä siellä oli kuitenkin ylitse muiden, molemmat nykyään Wienin keisarillisessa aarrekammiossa, niistä tässä enimmäisenä yksisarvisen sarvi.

Miksi sarvivalaan sarvi kasvaa kierteiseksi, en osaa sanoa. Se oli joka tapauksessa kuriositeettikabinettien kallein mahdollinen esine, ja kaikkien himoitsema. Tämän tiedetään tulleen vuonna 1540 Puolan kuninkaan Sigismund II Augustin (Katariina Jagellonican veljen) lahjana Rudolfin isoisälle, keisari Ferdinand I:lle.

Yksisarvisen sarvia oli toki muuallakin, ja kuka tietää miten iso populaatio maailmassa yksisarvisia olikaan, mutta toinen esine oli todella uniikki. Se ei ollut vähempää kuin alkuperäinen Graalin malja, johon Joosef Arimatialainen kokosi ristiinnaulitun Kristuksen veren sen vuodettua Longinuksen pistettyä Vapahtajan kylkeen haavan (myös keihäs kuuluu aarrekammion kokoelmiin).

Rudolf ja hänen aikalaisensa uskoivat että agaattivadin pohjan kuvioista saattoi lukea Kristuksen nimen.  Agaatista ja muista kovista kivilajeista hiotut esineet saavuttivat Rooman valtakunanssa korkean tason, mutta tämä ei sille nykytutkijoiden mukaan yllä, vaan sen ajatellaan olevan valmistettu Konstantinopolissa 300-luvulla jKr.

Sitä en sen sijaan tiedä, onko jäljellä se "espanjalaistyylinen miekka", jolla Rudolfilla oli tapana piirtää ympärilleen (lattiaan?) suojaava ympyrä, johon hän näiden kahden rakkaimman aarteensa kanssa vetäytyi turvaan maailman pahuudelta, hovijuonitteluilta ja salamurhahankkeilta.

Konrad Gesnerin "Historiae animalium"

Turun museokeskus on vanha museo, ja vanhojen museoiden arkistoista löytyy vanhoja kirjoja, kuten tämä Konrad Gesnerin (1516-65) järkälemäinen Historiae animalium, Euroopan ensimmäinen kuvitettu eläintietosanakirja.

Gesnerin tavoite kuvata kaikki tunnetut eläimet osui kiehtovaan taitekohtaan. Mukana ovat eurooppalaisille tuttujen eläinten lisäksi keskiajan perintönä edelleen tarueläimet (yksisarvinen, merenneito jne.), mutta toisaaalta myös jo Uuden maailman vastikään löydettyjä lajeja. Teos sai suuren suosion, siitäkin huolimatta että se tekijänsä protestanttisuuden vuoksi päätyi katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen listalle.

Miksi tämä kirja nousi nyt esiin, siitä enemmän aikanaan Turun linnan blogissa.  
Historiae animalium löytyy digitoituna useammastakin paikasta, mm. täältä.