Murrosvuodet 1914-1922 sarjakuvina (6)

Vuonna 2018 ilmestyi Reetta Laitisen toimittama kymmenen naispiirtäjän sarjakuva-antologia Sisaret 1918. Tarinoiden lähteenä on ollut talteen kerätty muistitieto, suurelta osin Kansan Arkistosta eli punaiselta puolelta, mutta mukaan on otettu myös kolme valkoista muistelmaa Suomen Kirjallisuuden Seuran arkistosta.

Enimmäkseen varsin punainen näkökulma siis, ja kokemuksissa painottuvat naiskaartilaisuus, katkera antautuminen teloituksineen ja vankileirien kärsimys. Myös muutamia lapsuusmuistoja on mukana, ja osa muistoista on kirjattu vuosikymmeniä myöhemmin, jolloin mukaan ovat tullut myös henkilön vaiheet (kommunistisessa) työväenliikkeessä.

Tiitu Takaloa, Emmi Niemistä ja Ainur Elmgreniä lukuun ottamatta piirrostyyli on ollut varsin karikatyyrimäistä. Sarjat ovat mustavalkoisia, lisävärinä on käytetty punaisen eri sävyjä - mikä ei sekään juuri vähentänyt kirjan "punaisuutta". Ehkäpä olisi ollut parempi Korkeajännityksen tapaan tehdä kaksi teosta, toinen valkoisista ja toinen punaisista sisarista?

Antologia voitti sarjakuva-Finlandian 2019.

Murrosvuodet 1914-1922 sarjakuvina (3)

Vuonna 2008 Suomen sisällissodasta tuli kuluneeksi 90 vuotta. Tällöin ilmestyi 2-osainen sarjakuvaelämäkerta yhdestä tunnetuimmasta punaisen puolen johtajasta, Verner Lehtimäestä. 1. osa, Punainen ratsumies, kertoo tarinan punakaartin ratsuosaston perustamisesta Maarian työväentalolla aina pakenemiseen punaiselta Tampereelta. 2. osassa, Vierailla siivillä, käydään loppuun Venäjän sisällissota lietsomalla kapinaa Muurmannin legioonassa, sekä lentäjänä pommittamassa Judenitsin valkokaartilaisia ja kukistamassa Kronstadtin matruusien kapinaa. 

Ennen sisällissotaa Lehtimäki oli työskennellyt Amerikassa mm. karjapaimenena, ja 1920-luvulla kiertolaiselämä jatkui, Shanghaihin, sieltä Amerikkaan ja lopulta Neuvosto-Karjalaan sosialismia rakentamaan. Ja kuten lukija jo tässä vaiheessa arvaa, niskalaukaukseenhan se Vernerinkin elämä päättyi 1938.

Lehtimäen tapahtumarikkaasta elämästä on nostettu  esiin tunnetuimpia episodeja, kuten englantilaisdiplomaattien saattamien sisällissodan rintamalinjan yli Hämeessä, tai punaisen Tampereen lyhyt ylipäällikkyys Hugo Salmelan kuoltua. Paljon on tietysti jäänyt kuvaamatta, eivätkä kaikki yksityiskohdat taida tiedossa ollakaan. Kirjoissa sivutaan myös Vernein veljien Konradin ja Jalmarin elämänvaiheita.

Jukka Koivusaaren piirrostyö on omaan makuuni turhan luonnosmaista ja ihmishahmot toistensa näköisiä, mutta 2-osan lentokoneilla käytyjen taistelujen kuvaus erittäin vauhdikasta. Käsikirjoitus on Ilkka Markkulan, ja historia-asiantuntijana on ollut Kimmo Lehtimäki, Konrad-veljen pojanpoika, joka on kirjoittanut isosedästään kirjan Verner Lehtimäki. Punapäällikkö (2005).

Murrosvuodet 1914-1922 sarjakuvina (2)

Miten kertoa Suomen sisällissodasta  tasapuolisesti sarjakuvana vuonna 2000? Kustantaja Egmont ratkaisi kysymyksen julkaisemalla samasta tarinasta kaksi lehteä: Kansalaissodan valkoinen Korkeajännitys – Vapauden tulikaste ja Kansalaissodan punainen Korkeajännitys – Taistoon työkansan puolesta! 

Pientilallisen poika Pekka Haapalainen pelastaa sahatirehtöörin pojan Vilho Hannulan pojan hukkumasta, ja pojista tulee ystävykset. Vuosikymmen myöhemmin sota vie heidät eri puolille rintamaa, ja kuten arvata saattaa, tulee Vilholle tilaisuus maksaa kunniavelkansa Pekalle.

Päähenkilöt ovat kotoisin fiktiivisestä Sahanpään pitäjästä, jota hallitsee yhtä fiktiivinen Hannulan kartano ja saha. Ilmeisesti ollaan jossain Pohjois-Hämeessä, sillä taistelut käydään paikkakunnan ympärillä sodan "päärintamalla" Hämeessä, ulottuen venäläisten anarkistimatruusien hyökkäyksestä Ruovedellä aina Tampereen valtaukseen ja sen jälkiselvittelyihin.

Aikakauteen, ja historiallisiin faktoihinkin, sopivasti mukana on panssarijunaa ja -autoa, ja lentokonekin nähdään, kuularuiskut papattavat ja pistinhyökkäyksiä tehdään. Lehdet on piirtänyt Samson, ja piirrosjälki on Korkkari-perinteitä kunnioittaen karmeaa.

Tasapuolisuuden nimissä kummankin puolen pahin fanaatikko saa sodassa surmansa, mutta rehdit Pekka ja Vilho jatkoivat vielä Suomen seuraaviinkin sotiin. Kaikki Suomi-Korkkarit on listattu täällä.

Murrosvuodet 1914-1922 sarjakuvina (1)

Peräänkuulutin somessa taannoin sarjakuvia Suomen itsenäistymisen vuosilta, ja vanhimmaksi osoittautui jo 1920 piirretty (joskin vasta 1982 julkaistu) Punikkityttö ja jääkäriupseeri av Ellinor Mend, En historie från Wiborg - våren 1918.

Aatelisperheen tytär Ellinor Aline von Mend (1896-1952) vietti sisällissodan perheensä kanssa Viipurissa. Hän piirsi kevääseen 1918 sijoittuvan fiktiivisen kuvasarjan, jonka tekstityksenä vaihteli ruotsi ja suomi. Julkaistussa versiossa kukin kuva on aukeaman oikealla puolen, vasemmalla ovat ruotsinkieliset tekstit käännettyinä suomeksi.

Tarinassa Salvesenien säätyläisperheen palvelijatar Hilja Tiilinen joutuu punaisuutensa vuoksi erotetuksi ja liittyy punakaartiin. Alkupuolen kuvat käsittelevät elämää sisällissodan Viipurissa: valkoisten piileskelyä ja lentolehtisten jakamista, punaisten suorittamia aseiden ja elintarvikkeiden takavarikkoja, satunnaisia terroritekojakin (Hilja itse surmaa "gulassiparonin"). Valkoisten vallattua kaupungin Hilja naamioituu ja sulautuu voittajiin. Hän tapaa myös Saksasta jääkärinä palanneen Salvesenien perheen pojan Hugon. Otsikon rakkaustarina syttyy siis Hiljan ja Hugon välille. Hilja ei kuitenkaan poliittista toimintaansa jätä, vaan jatkaa sitä maanalaisesti, ja jää siitä kiinni. Loppu on, kuten arvata saattaa, traaginen. 

Kuvakertomuksen toinen rakkaustarina on Salvesenien tyttären Anitan ja niinikään jääkärinä Saksasta palanneen Walter Hornborgin välillä. Tämä saattoi heijastella piirtäjän omaa henkilöhistoriaa, Ellinor kun avioitui valkoisen armeijan mukana Viipuriin tulleen insinööri Torolf Tollanderin kanssa - he asuivat myöhemmin mm. Turussa.

Piirrostyyli on varsin lapsekasta, ja vaikuttaa että tarinaa on keksitty lisää sitä mukaa kuin piirtäminen on edennyt. Ellinor Mend piirsi 1912-1917 neljä muutakin kuvasarjaa, mutta viimeiseksi jäänyt Punikkityttö ja jääkäriupseeri oli kustantajan mielestä "näistä mielenkiintoisin uskollisesti ja yksityiskohtaisesti kuvatun miljöönsä vuoksi".

Merisotilaita ja rautakouria Katajanokalla

Kun kirjan nimi on Merikasarmin tarina, ja kannessa Engelin väritettyjä piirroksia, voisi luulla että Jyrki Palokosken 2018 julkaistu kirja olisi kovinkin kuivakkaa arkkitehtuurihistoriaa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kirja on elävä kuvaus elämästä 200 vuoden ajalta Katajanokan itäpäässä.

Skatalle oli jo Ruotsin vallan aikana ollut, osana Sveaborgin linnoitusta, tarkoitus rakentaa kasarmi ja makasiineja, mutta valmiiksi tulivat vain jälkimmäiset, ja niistäkin jäljellä on vain yksi graniittiportti osana läntistä siipirakennusta.

Engelin massiivinen kasarmi, sittemmin matruusikasarmina tunnettu, valmistui 1819, ja ensimmäisenä siihen asettui venäläinen Petrosvskin jalkaväkirykmentti, joka oli tullut maahan jo Suomen sodan aikana osana maahan hyökännyttä 21. divisiooaa, ja jäi maahan vuosikymmeniksi.

1830-luvun alusta lähtien kasarmilla elettiin yhtä sen mielenkiintoisimmista vaiheista kun sinne majoittui Suomen meriekipaasi. Tämä joukko-osasto vaikuttaa unohduksiin vaipuneelta, ja jopa Wikipediassa sen kerrotaan virheellisesti olleen "merijalkaväkeä", mutta näin ei ollut, vaan  merimiehiä he olivat, ja autonomian ajan Suomella oli tosiaan oma sotalaivasto omine laivoineen. Helsinkiläiset olivat laivastostaan hyvinkin ylpeitä, ja palvelihan siinä upseereina tunnettujen aatelissukujen vesoja. Pohjanmerta kauempana ei kuitenkaan purjehdittu, ja ainoan taistelunsakin ekipaasi kävi maalta käsin, miehittämällä Santahaminassa englantilaisaluksia vastaan taistelleita tykkejä Krimin sodassa.

Meriekipaasin tarina päättyi käytännössä Krimin sotaan, ja 1800-luvun jälkipuoliskolla Katajanokan kärjen otti haltuunsa Venäjän laivasto ja sitä kasvavassa määrin palveleva telakkatoiminta, kokonaisuuden nimenä Sveaborgski Port (suomalaisittain Porttu). 1900-luvun alku toi tullessaan Venäjän imperiumia ravistelleet kumoukset myös Katajanokalle. Vielä suurlakon aikana syksyllä 1905 varuskunta oli pysynyt uskollisena ja valmiina kukistamaan suomalaisten kapinan, mutta jo seuraavana kesän osa Viaporin varusväestä, mukaan lukien Katajanokan merisotilaat, nousi lyhyeksi jääneeseen kapinaan.

Vuonna 1917 vallankumous lopulta onnistui, ja matruusit saivat marssia Laivastokadun portista (joka edelleen on jäljellä) Helsingin keskustaan pitämään kokouksiaan ja palopuheitaan. Usein tulee mietittyä millainen aitiopaikka Skatan jugendtalojen asukkailla oli seurata alapuolellaan vellovaa punamustaa (anarkistit mustine lippuineen ottivat haltuunsa pohjoisrannalla olevan upseerikerhon) vallankumousta. 

Vallankumous tarttui myös suomalaisiin, ja vuoden 1918 alussa sisällissotaan lähti telakan suomalaisesta työväestä muodostettu Helsingin punakaartin III rykmentin I pataljoona eli Portun pataljoona. Kesällä vallankumoukset olivat ohi, telakkatoiminta jatkui, mutta merikasarmin otti haltuunsa Suomen vastaperustettu laivasto. Tämä yhteiselo jatkui 1960-luvulle saakka. 

Merisotilaat viettivät talvet kasarmilla ja kesät merellä. Toinen maailmansota toi ilmapommitukset, mutta myös vierailijoita Saksan ja Italian laivastojen merimiesten muodossa. Kasarmilta lähtivät myös vapaaehtoiset Viron vapaussotaan ja rauhanturvaajat Suezille.

Telakan muutettua Vuosaareen ja laivaston Turun Pansioon, jäi ratkaistavaksi merikasarmin tulevaisuus. Kirjan loppuosa kertoo remontista, jolla kasarmi kunnostettiin ulkoministeriön käyttöön, ministeriö muutti taloon 1986. Ylimmän kerroksen ikkunat palautettiin alkuperäiseen kaarimuotoonsa, ja aikoinaan rakentamatta jäänyt itäinen upseerirakennus rakennettiin nyt, betonista mutta empiretyyliin maalattuna, täydentäen näin "Suomen amiraliteetin" symmetrian. Historia 1810-luvun ja 1980-luvun väliltä pyyhittiin pois, voisi sanoa.

Alkuperäisestä kokonaisuudesta jäi jäljelle myös nykyisen Martti Ahtisaaren aukion etelälaidalla oleva sairaalarakennus. Aukion itä- ja länsilaidan talot ovat uusia, em. Ruotsin ajan portti osana jälkimmäistä. Telakan rakenteet ovat kadonneet, ja paikalle nousi 1970-1980-luvuilla kerrostaloja, tehden entisestä vallankumouspesäkkeestä uneliaan asuinlähiön. Aikoinaan sotalaivoja täyteen pakkautuneessa rannassa katajanokan pohjoisrannalla viettää nykyään kesiään Suomen jäänmurtajalaivasto.

Tätä kirjoitettaessa merikasarmi on jälleen remontin kourissa, tai ehkä jo valmistunutkin, muuttuen uusimman muodin mukaisesti avokonttoriksi. Tai avokonttorithan ovat jo menemässä muodista, mutta julkinen sektori seuraa aina viiveellä, ja joka tapauksessa koronapandemia etätöineen on perusteellisesti muuttanut toimistotyön käytänteitä. Hieno historiallinen rakennus joka tapauksessa säilyy.

Raunistulan punainen naiskaarti

Spin-offina Perälän kirjalle Turun 1900-luvun vaihteen esikaupungeista tuli luettua Anu Hakalan Housukaartilaiset - Maarian punakaartin naiskomppania Suomen sisällissodassa (2006). Asia kiinnosti paikallis-historiallis-maantieteellisesti, eli missä Maarian naiskaartilaiset asuivat ja työskentelivät?

Lähes kaikki asuivat tuolloin Maarian pitäjään kuuluneessa Raunistulan esikaupungissa, muutama lähellä sitä Turun puolella rajaa. Suurin osa oli tehtaalaisia, ja tehdastyötä oli naisille tarjolla ihan kotikulmilla. Suurin yksittäinen työllistäjä oli "Pumpula" eli Ab John Barker Oy:n puuvillatehdas. Aurajoen rannalla Linnankadulla olevaan kehräämöön (purettu, paikalla nyt Barkerinpuisto) oli tosin pitempi työmatka, mutta kutomo oli Raunistulassa (alunperin sokeritehdas Alfa, joka toimi vain pari vuotta 1900-luvun taitteessa, rakennus edelleen jäljellä).

Maariassa sijaitsivat myös makeistehdas Hellas (lopettanut toimintansa 2006, mutta useaan otteeseen laajennettu rakennus edelleen jäljellä) ja Maarian tiilitehdas (jäljellä vain rauniot). Rautatiesillan takana Aurajoen toisella puolen sijaitsi Turun Rautateollisuus- ja Vaunutehdas Oy (purettu, osa rakennuksista jäljellä Åbo Akademin käytössä).

Näiden lisäksi muutamia naiskaartilaisia työskenteli Idmanin kalkkitehtaassa, Juseliuksen paitatehtaassa (toimi tuolloin Vanhalla Raatihuoneella), Turun verkatehtaassa (tehtaasta jäljellä Verkahovi), Åströmin harjatehtaassa (nykyinen Turun museokeskuksen toimitalo) ja kalatehtaassa. Osa työskenteli palvelijattarina ym., eikä kaikkien työpaikka käy lähteistä ilmikään.

Hakala on selvitellyt naisten verkostoitumista ja sitä miten monet tunsivat toisensa sukulaisuuden, työpaikan tai asuinkumppanuuden (nuoret naiset asuivat usein yhdessä kämppiksinä) kautta. Eniten yhdisti tietysti jäsenyys Raunistulan työväenyhdistys Tarmossa, jonka talossa (edelleen jäljellä) Maarian punakaartin V komppania perustettiin maaliskuussa 1918. 

Aivan määrävahvuuteen ei komppania yltänyt, mutta sen tie vei taisteluihin Satakunnan rintamalla kun sota oli jo kääntymässä tappiolliseksi punaisille, ja lopulta antautumiseen Lahdessa. Hakalan listaamista 61:stä naiskaartilaisesta ei 11 enää koskaan Raunistulan mutkitteleville kujille palannut: 4 kaatui taisteluissa ja 7 kuoli teloittajien luodeista.

Mikä sai Raunistulan työläisnaiset sotaan lähtemään? Naisten oma ääni on säilynyt vain valtiorikosoikeudenkäyntien pöytäkirjoissa, eikä niiden kuulusteluissa ymmärrettävästi kannattanut omalla vallankumouksellisuudellaan kehua, ennemminkin vakuuttaa että mukaan oli liitytty työttömyyden ja nälän pakottamina. Totta oli tietysti jälkimmäinenkin, punakaartin päiväraha saattoi olla kolminkertainen siihen päiväpalkkaan mitä makeisia paperiin käärimällä Hellakselta sai.

Hakala on nähnyt värväytymisen syitä em. verkostoitumisessa eli porukan paineessa. Työväenlehdistö myös esitti vallankumoustaistelun paljon menestyksekkäämpänä kuin se todella oli, vielä tappionkin häämöttäessä. Ja tietysti maaliskuusta 1917 alkanut vallankumouksellinen liikehdintä oli luonut uskon siihen että kaikki on mahdollista, jopa aseisiin nousemalla. Turku ja Raunistula olivatkin Suomen punaisimpia kolkkia, mutta koko Turun vaiheista vuosina 1917-1918 toiste.

Suomen sisällissodan naiskaarteista Wikipediassa.

Saksalaiset Suomessa (2)

Touko Perko toteaa kirjansa Haastaja Saksasta 1918 - von der Goltz ja Mannerheim (2018) alussa, että Hentilöitten kirjan vuoksi hänen oli pakko "entisestään korostaa von der Goltzin persoonaa ja katsoa vuoden 1918 sotaa nimenomaan hänen näkökulmastaan".

Kirja on siis kertaus Saksan interventiosta Suomeen 1918 ja sitä seuranneesta ajanjaksosta vuoden loppuun, painottuen vain enemmän itse kreivi von der Goltziin henkilönä ja hänen kilpailuunsa Mannerheimin kanssa. Mannerheim ei saksalaisia avukseen alunperin kaivannut, ja kreivin ja paronin kesken vallitsi kilpailutilanne, jossa Mannerheim, jouduttuaan eroamaan heti sisällissodan jälkeen, sai revanssin palatessaan valtionhoitajaksi von der Goltzin joutuessa vetäytymään joukkoineen.

Helsingin saksalaishuuma käydään perusteellisesti läpi, taaskin Santeri Alkion, Tekla Hultinin, Juhani Ahon ja Eino Leinon aikalaiskirjoituksin. Huuma vaikuttaa tarttuneen Perkoonkin niin, että von der Goltzista sukeutuu ylivertainen aatelismies ja tahdikas diplomaatti, joka sai Suomen johtomiehet (mukaan lukien vallankumouksesta erossa pysyneet SDP:n johtajat) melkeinpä syömään kädestään.

Perko on jopa valmis revisioimaan näkemyksen Suomen alistumisesta Saksalle avun hintana. Totta kyllä, solmitut sopimukset olivat suvereniteettia rajoittavia, mutta aikansa suomalaisille valkoisille ei avun hinnalla ollut merkitystä, ja kuka ties Saksan voitettua sodan tilanne ei olisikaan ollut niin huono, ja Suomi ollut kuningaskunta siinä missä muutkin skandinavian maat?

Kirjassa on käsitelty myös von der Goltzin myöhempiä vaiheita. Johdettuaan vapaajoukkoja Baltiassa 1919 hänestä tuli Suomen ja Saksan aseveljeyden symboli koko sotienväliseksi ajaksi, aina "toiseen aseveljeyteen" 1941-44 saakka. Muiden tappion ja vallankumouksen järkyttämien aristokraattien tavoin von der Goltzkin piti Hitlerin valtaannousua tervetulleena. Hän ehti tosin nähdä seuraavankin sodan päättyvän tappioon ennen kuolemaansa 1946.

Saksalaiset Suomessa (1)

Seppo ja Marjaliisa Hentilän Saksalainen Suomi 1918 ilmestyi 2016, ja kertoo saksalaisjoukkojen interventiosta ja oleskelusta Suomessa maailmansodan viimeisenä vuonna. Interventiolla oli oma poliittinen, sotilaallinen ja diplomaattinen esihistoriansa, jonka polveilusta voi yhtenä käännekohtana nostaa esiin helmikuun 10. päivän 1918, jolloin Trotski katkaisi Brest-Litovskin rauhanneuvottelut ja Saksa päätti aloittaa uudelleen etenemisensä itärintamalla, mukaan lukien jääkäreiden ja myöhemmin Itämeren divisioonan lähettäminen Suomeen.

Saksalaisten etujoukko oli noussut maihin Ahvenanmaalla jo maaliskuussa, mutta pääjoukko nousi maihin Hangossa 3. huhtikuuta, eteni viikossa Helsinkiin ja, kuten tunnettua, valtasi kaupungin lyhyen taistelun jälkeen. Pienempi osasto nousi samoihin aikoihin maihin Loviisassa, ja näytteli tärkeää osaa punaisten länsiarmeijan vetäytymisen katkaisemisessa.

Taistelut kestivät saksalaisten pääjoukon osalta vain muutaman viikon, mutta joukot viipyivät maassa aina joulukuuhun saakka, jolloin Saksan tappio maailmansodassa pakotti ne vetäytymään. Kirjan anti onkin juuri tämän ajan kuvauksessa, ajan jolloin "saksalainen kenraali Suomessa" Rüdiger von der Goltz toimi suorastaan todellisena valtionhoitajana maassa, josta solmimiensa valtio- ja kauppasopimusten vuoksi oli tullut Saksan protektoraatti.

Porvarillisen Helsingin kiitollisuutta tämä ei mitenkään himmentänyt. Saksalaisia, varsinkin upseereja, pidettiin kuin piispaa pappilassa. Illallisia ja kulttuuririentoja tuntuu riittäneen joka illalle niin kauan kuin nämä maassa olivat, ja huipentuivat joulukuun läksiäisjuhlissa. Toisaalta suomalaisille tuli tutuksi myös käsite besorkkaus, jolla tarkoitettiin saksalaissotilaiden varastelua ja salakauppaa. Se rehotti kaikista  kielloista huolimatta, niin armeijan kuin laivastonkin sotilaiden toimesta.

Syksyä kohden myös kuri höltyi, ja Saksan vallankumouksen tultua liehuivat punaliput myös Suomen satamissa olevissa saksalaislaivoissa. Tämä kaikki harmitti suuresti von der Goltzia, joka oli odottanut joukkojensa edustavan saksalaista sivistystä ja kulttuuria vapauttamassaan maassa. Olipa hänellä aikaa paheksua, suurempien rikkeiden ohella, sitäkin että jotkut upseerit olivat seurustelleet suomalaissiviilien kanssa ranskaksi, vihollismaan kielellä.

Saksalaisihailu ei katkennut Saksan tappioonkaan, vaan Helsingin taistelun vuosipäivää 12.4. vietettiin kohtalaisen suurin juhlallisuuksin viiden vuoden välein aina toiseen maailmansotaan asti. Jopa lupauksesta maksaa saksalaisjoukkojen kulut pidettiin kiinni, ja "kunniavelan" maksaminen jatkui vuosia jälkeen päin Suomen valtion budjetista, vaikka Versaillesin rauhansopimus Suomen siitä muodollisesti olikin vapauttanut.

Tosiasiassa Saksan tappio pelasti Suomen itsenäisyyden, eikä vain se. Kuten Hentilät summaavat, se että Suomesta 1919 tuli lopulta itsenäinen, presidentin johtama demokraattisesti hallittu tasavalta, oli edellyttänyt kolmen ehdon täyttymistä: että Saksa hävisi maailmansodan, että bolsevikit pysyivät vallassa, ja että valkoiset voittivat Suomen sisällissodan.

Vuodesta 1917 vuoteen 1918

Teemu Keskisarjan, Kai Häggmanin ja Markku Kuisman kirjaa 1917 - Suomen ihmisten vuosi edelsi, ei siis seurannut, kirja 1918, ilman alaotsikkoa tosin.

Samaan tapaan tässäkin Keskisarja kertoo sisällissodasta ja terrorista värikkääseen tapaansa. Osuva on luonnehdinta valkoisista ammattilaisten johtamina amatööreinä ja punaisista amatöörien johtamina amatööreinä. Voisin myös allekirjoittaa Keskisarjan jurnutuksen sodasta "vaiettuna tabuna". "Tabuväitteet johtuvat  siitä, että suomalaiset eivät nykyisin jaksa lukea kirjoja eivätkä edes selata kirjastojen tietokantoja." Vankileirikirjallisuutta onkin ilmestynyt viime vuosina runsaasti, ja punaisten naiskaarteista kertovat kirjatkin ovat jo oma genrensä.

Häggman käsittelee kirjallisuuden ja muun kulttuurielämän sisällissotaa. Kulttuurieliitti oli valkoista melkein viimeistä myöten, pahimmillaa verenhimoisuuteen asti. Juhani Ahon "hajamietteitä kapinaviikoilta" on siteerattu väsymiseen asti, niin tässäkin. Kustantaja Arvi A. Kariston päiväkirjamerkinnät Hämeenlinnasta ketovat miten valkoisia oli odotettu auttajina, mutta ensimmäisinä ehtivät varastelevat saksalaiset, ja näiden perässä kostonhimoiset valkoiset, jolloin surmaaminen kohosi uuteen ennätykseen.

Kuisman artikkeli taloushistoriasta kertoo sen ilmeisen selvän asian, että Venäjän viennin varassa olevat teollisuuspiirit tulivat Suomen itsenäisyyden kannalle vasta kun punakapina painoi päälle - kukkaronnyörejä valkoisten rahoittamiseen oli vihdoin hellitettävä. Saksan kanssa solmitut taloussopimukset eivät vientietollisuuden edustajia miellyttäneet, ja he alkoivat jo kesällä 1918 muodostaa kartelleja (Finncel, Finnpap) saksalaisten pyrintöjä vastustaakseen. Kun Saksa vuoden lopulla hävisi sodan, oli aika tehdä rivakka käännös länsivaltojen puoleen. "Meritiet ja markkinat länteen avautuivat, ja Suomi pääsi jälleen kiinni taloudelliseen nousuun. Tässä maata auttoivat liiankin tutuiksi tulevaisuudessa käyneet kyseenalaiset vahvuudet: halpa, devalvoitunut markka, halpuutettu työvoima ja uudet lujat vientikartellit. Niihin nojasi Suomen menestys."

Joutuisasti luettava kirja, mutta parasta nytkin on Jukka Kukkosen toimittama kuvitus, joka monin paikoin tulee iholle kuvatessaan vuoden 1918 ihmisiä, niin eläviä kuin kuolleita.

Vallankumoussotaa panssarijunalla

Vuoden 1918 muistelu punaisen osapuolen osalta on painottunut valkoisen terrorin ja vankileirien tutkimiseen. Poikkeus tähän on Tuija Wetterstrandin 2017 ilmestynyt Punaisten panssarijuna 1918. Mielikuviin Venäjän sisällissodasta ovat viimeistään Tohtori Živagon filmatisoinnista ja Hugo Prattin sarjakuvista alkaen kuuluneet lumisen aron poikki punaiset liput hulmuten pyyhältävät panssarijunat, ja osansa noilla teräshirviöillä oli Suomenkin sisällissodassa.

Punaiseen Suomeen jäivät rautateiden konepajat Helsingissä ja Viipurissa, ja niiden mukana työväenliikkeessä ja punakaartissa hyvin aktiiviset konepajatyöntekijät. Pasilan (silloisen Fredriksbergin) konepajalla valmistui helmikuussa 1918 panssarijuna n:o 1. Wetterstrand on kirjassaan jäljittänyt junan ja sen miehistön vaiheet niin tarkoin kuin on ollut mahdollista. Innoittajana tutkimuksen aloittamiselle ovat olleet kirjoittajan isoäidin veljen 1960-luvulla muistitietokeruuseen lähettämät muistelmat.

Panssarijuna n:o 1 muodostui panssaroidusta veturista ja sen molemmin puolin päältä avoimesta mutta kyljistään panssaroidusta vaunusta joissa kummassakin oli kaksi 57 mm tykkiä. Juna osallistui taisteluihin Häneen rintamalla, myöhemmin saksalaisia vastaan läntisellä Uudellamaalla, ja päätti sotansa hylättynä Kotkan asemalle. Vaikka Suomen sisällissotaa kuvaavassa pelissä panssarijunat esitetään suorastaan panzerblitz-yksikköinä, eivät ne todellisessa sodassa lunastaneet lupauksiaan. Kiskoilla kulkeva sotakone on kiskoihin sidottu, ja helppo pysäyttää. Vain liikkuvissa tilanteissa, kuten "ykkösen" yhdessä toisen panssarijunan vallatessa takaisin Oriveden aseman, pääsi junan tulivoima oikeuksiinsa.

Sen verran fragmentaarisia lähteet ovat että junan vaiheisiin on jäänyt päivienkin aukkoja eikä kaikkien miehistön jäsenten nimistä ole varmuutta, selville saadut on listattu kirjan loppuun. Hävittyjä sotia ei juuri muistella, ja heti sodan jälkeen työväenliike keskittyi sodassa ja varsinkin terrorin uhreina kuolleiden muistamiseen. Kun työväen arkistolaitokset ja SKS alkoivat kerätä muistitietoa 1960-luvulla, oli tapahtumista kulunut jo lähes puoli vuosisataa. Junan n:o 1 miehistö teetti sodan jälkeen salaisesti jäsenilleen junaan kuvaavan rintamerkin, mutta kuvaavaa kyllä mitään tietoa heidän kokoontumisistaan ei ole säilynyt.

Tehokkaita tai eivät, olivat panssarijunat ja niiden miehistöt valkoisten parissa vihattuja. Siihen nähden junan n:o 1 miehistö pääsi vähällä, kuritushuonetta tuli monellekin, mutta tiettävästi vain yksi miehistön jäsen surmattiin välittömissä kostotoimenpitessä sodan lopussa. Panssarijuna n:o 1:n, ja sittemmin kaikkien punaisten panssarijunien päällikkönä toimineen G.G. Tamlanderin murhasi mitä ilmeisimmin toinen punapäällikkö Mikko Kokko. Kenties kostolta välttymiseen vaikutti miehistön helsinkiläisyys. Suurkaupungissa eivät suojeluskuntalaiset tunteneet vastustajiaan niin henkilökohtaisesti kuin pienemmillä paikkakunnilla.

Kirjassa on kuvituksena aikakauden valokuvia.

Vuosi 1917 (3)

1917 - Suomen ihmisten vuosi on kolmen kirjoittajan yhteistyötä. Teemu Keskisarjan poliittisesta historiasta kertova osuus on otsikoitu Vapauden ja vihan vuosi. Tyyli on jälleen taattua Keskisarjaa, minkä tiedän jakavan mielipiteitä. Itse olen siitä pitänyt, mutta nyt se alkaa jo muuttua maneeriksi.

Markku Kuisma on otskoinut taloushistoriasta kertovan osuutensa Pörssipolska päättyy. Tämä oli oikeastaan mielenkiintoisin kolmannes koko kirjasta, kertomus Venäjän sotatilausten luomasta talouskuplasta joka puhkesi vallankumouksen myötä. Mieleeni tuli ensimmäisen kerran ihmetellä miten Venäjän väliaikainen hallitus katkaisi kaikki armeijansa tilaukset Suomesta ja silti vakuutteli länsiliittolaisilleen jatkavansa sotaa, ja antoi täten bolsevikeille näiden vahvimman aseen, lupauksen välittömästä rauhasta.

Kai Häggmanin Kynällä ja kiväärillä kertaa varsin tutun tarinan kirjailijoiden osallistumisesta yhä jyrkkenevään kahtiajakoon vuoden 1917 lehtikirjoituksissa. Muiden muassa Algot Untola tai Ilmari Kianto suolsivat tekstiä, joka oli silkkaa vihakirjoittelua tämän päivän ja minkä hyvänsä ajan mittapuulla. Kianto jopa vertaili osapuolia niin, että punaiset nauttivat perverssistä rääkkäämisestä, mutta valkoisten nautintona oli "rehellinen tappaminen". Untola ammuttiin matkalla teloitettavaksi, mutta Kianto jatkoi sotaansa samana vuonna vielä Vienassa.

Ennen kaikkea tämä kuitenkin on kuvateos, ja kuvatoimittajan on toiminut Jukka Kukkonen. Mukana on toki tuttujakin kuvia, mutta paljon ainakin minulle ennennäkemättömiä. Venäjän laivasto juhlavalaistuksessa Helsingin pohjoissatamassa on sumuisuutensa vuoksi suorastaan aavemainen, ja hieno on myös varhainen autochrome-värikuva valokuvaaja Harald Rosenbergin siskosta makailemassa ja lukemassa jugendsohvalla - kengät jalassa. Bongasinpa sentään yhden virheenkin: sivulla 175 ei suinkaan ole englantilaisia sukellusveneitä, vaan venäläisiä Bars-luokan veneitä - kuten nimistäkin olisi voinut päätellä, sillä britit eivät nimenneet Itämerellä toimineita veneitään.

Kirjan lopussa on myös esitelty tuon ajan (helsinkiläisiä) valokuvaajia.

Heimosotien yleisesityksiä (2)

Sittemmin puolustusministerinä toimineen Jussi Niinistön kirjallista tuotantoa voisi kutsua vapaussotakirjallisuuden viimeiseksi kukinnoksi. Vuonna 2004 ilmestyi Heimosotien historia 1918-1922, jonka esipuheen mukaan oli tarkoitus korvata Kuussaaren aiempi yleisesitys. Niinistön kirjan ilmestyessä Jukka Vahtola oli jo julkaissut tutkimuksensa Vienan ja Aunuksen retkistä, ja Pekka Nevalainen Inkerin tapahtumista. Niinpä kyseessä on runsaasti kuvitettu kompilaatio aiemmasta tutkimuksesta, jossa perustutkimusta kirjoittajankin mukaan on lähinnä Karjalan kansannousun 1921-22 osalta.

Kirja käy läpi kaikki heimosotien rintamat Virosta Petsamoon, kerronta on sujuvaa ja sitä on ryyditetty toimijoista ja tapahtumista kertovilla tietolaatikoilla. Vähemmän yllättävästi kirjoittajan näkökulma ja sympatiat ovat selkeästi heimosotureiden puolella, vaikkei näiden juopottelua ja riehumista salatakaan. Sekä heimosotureiden että näiden vastustajien tapa ampua vankinsa on sekin mainittu.

Jälkikäteen suurinta julkisuutta saanutta vangin murhaa (1922), josta syytettiin 1930-luvun oikeudenkäynnissä punaupseeri Toivo Antikaista, ruoditaan omassa tietoiskussa, mutta lopullista selvyyttä ei tule. Poltettiinko heimosoturi Antti Marjonimi sitten hengiltä tai ei, mutta ainakin muutama suomalaisten punaupseerioppilaiden hiihtoprikaatin saama vanki surmattiin viiltämällä kurkku poikki. Hätkähdyttävä assosiaatio ISIS:n teloitusvidoeihin ja rinnastaa nykyhetken lukijalle sodan raakuuden niin Syyrian erämaissa kuin Vienan korpimetsissä. Heimosodathan olivat käytännössä Suomen sisällissodan jälkinäytös, joka jatkui neljä vuotta taistelujen alkamisesta tammikuussa 1918.

Kulkulupia sisällissodan Suomessa

Talollinen Juho Nurmi, Uudenkirkon (T.l.) Iso-Villilän talosta, jäi sisällissodan talvella 1918 sytyttyä punaisten hallitsemaan osaa Suomea. Sodan ajalta hänelle jäi erinäisiä todistuksia, jotka 1998 lahjoitettiin Turun maakuntamuseolle eli nykyiselle Turun museokeskukselle. Helmikuun 28. päivänä Nurmi toimitti Rauman elintarvelautakunnalle 351 kg rukiita, ja sai paperiin leimat paitsi ko. lautakunnalta, myös Rauman punakaartin lentävältä osastolta. (Kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi.)

8. maaliskuuta Uudenkirkon elintarvelautakunta oikeutti Nurmen viemään Raumalle yhden kuorman lanttuja.

Paperi ei sellaisenaan riittänyt, sillä seuraavalta päivältä on todistus jossa punakaartin Rauman piiriesikunta oikeuttaa Nurmen (nyt talonsa Iso-Villilän nimellä) esteettömästi kulkemaan "Uuteltakirkolta Raumalle".

Päiväämätön on Rauman punakaartin lentävän osaston antaman lupa päästä "kasarmiin", missä se lieneekään sijainnut.

Kevät toi vallanvaihdon, ja toukokuun 16. päivänä Uudenkirkon Suojeluskunnan oikeutti Nurmen matkustamaan "vapaasti kaikkialle".

Tyrvään suojeluskunnan etappi tarkensi kaksi päivää myöhemmin luvan taakse sen tarkoittavan matkaa "Rauma-Lahti ja takaisin". Kävikö Nurmi Lahden vankileirillä kenties todistamassa jonkin punavangin puolesta tai tätä vastaan? Tai ehkä vain etsimässä punaisten takavarikoimaa hevostaan kuten muiden pitäjän isäntien tiedetään tehneen?

Vielä lokakuun 11. päivältä on Uudenkirkon elintarvikelautakunnan puheenjohtajan lupa Iso-Villilälle jauhattaa 120 kg rukiita ja 170 kg kauroja. Lyijykynämerkinnän mukaan jauhatettiin kuitenkin vain 6 kg ruista. Maata riivasi tuolloin edelleen vaikea elintarvikepula.

Muiden talollisten tavoin Juho Nurmen sympatiat lienevät olleet valkoisten puolella. Hänen poikansa Yrjö Nurmi osallistui Uudenkaupungin suojeluskunnan retkeen Ahvenanmaalle, ja kävi sen jälkeen Vöyrin sotakoulun.

Turun läänin Uusikirkko vaihtoi 1936 nimekseen Kalanti. Uuteenkaupunkiin se liitettiin vuonna 1993.

Veli veljeä vastaan

Vuosisata sitten käyty Suomen sisällissota on poikinut muistovuoden alla ja aikana paljon kirjallisuutta, jota tässäkin blogissa on käyty läpi. Kirjoja tulvi paljon myös heti sodan jälkeen, tuolloin pääasiassa voittaneiden valkoisten näkökulmasta kirjoitettuja, ja myös ensimmäinen sotaa kuvaava peli julkaistiin tuolloin. Nyt on aiheesta jälleen tehty peli, 1918 - Veli veljeä vastaan, jonka on julkaissut Linden Lake Games. Lautapelien harrastajana ilahduin suuresti kun pelin suunnittelija Antti Lehmusjärvi otti kesällä kollegaani yhteyttä ja halusi lahjoittaa museollemme sitä tuoreeltaan yhden kappaleen!

Tänään viimein kuorimme pakkauksen muoveistaan luettelointia varten.

Valmistusmaaksi on merkitty Alankomaat, ja materiaali onkin korkeatasoistakin, karttakin tukevasti mounted kuten se englanniksi ilmaistaan. Säännöt, kortit jne. on painettu sekä suomeksi että englanniksi. Kahdesta nopasta toinen on punainen ja toinen valkoinen.

Pelin sydän ovat kortit joita on molemmille osapuolille omat pakkansa.

Kortteja on käytettävissä tammikuussa kolme, ja muilla kierroksilla (helmi-toukokuu) kahdeksan kummallakin pelaajalla. Valkoinen aloittaa, ja yksi kortti on siis aina yksi pelaajakohtainen pelivuoro. Kortin voi käyttää joko ylänurkkaan merkittyinä aktivointipisteinä, tai pelaamalla kortissa kuvatun tapahtuman, joka usein antaa lisäjoukkoja tai jonkinlaista etua itselle tai harmia vastustajalle. Koska osa pelatuista korteista palaa seuraavan kuun korttien joukkoon joista em. kahdeksan korttia arvotaan, jää kortteja aina yli mikä tekee jokaisesta pelistä aina hieman erilaisen.

Pelinappulat ovat erikseen irroitettavia, eivät riveinä kuten amerikkalaispeleissä. Tässä valkoisen puolen saksalais- ja jääkärijoukkoja. Suojeluskuntajoukot ovat tasoltaan samoja kuin punakaartilaiset. Punaisten parhaita osastoja kuvan panssarijunat. osuman saaneet joukot puolittuvat eli kääntyvät.

Osastoja saa samassa ruudussa olla korkeintaan kolme. Paikkakuntien lisäksi karttaan on merkitty rautateitä ja maanteitä. Jälkimmäisiä myöten liikkuminen on hitaampaa ja niitä myöten hyökkääminen vaikeampaa (ellei mukana ole jääkäri- tai saksalaisosastoa). Säännöt ohjaavat operaatioita kulkemaan pääasiassa rautateiden (kuten Savon radan) suunnassa niin kuin 1918 tapahtuikin.

Kartalla on viisi ns. strategista kaupunkia: Oulu, Vaasa, Tampere, Helsinki ja Viipuri. Valkoisen on voittaakseen vallattava huhtikuun loppuun mennessä niistä neljä, jolloin peli päättyy. Jos peli jatkuu toukokuulle, kaikki viisi on vallattava. Punaisten pelaajalle riittää voittoon tämän estäminen, joskin hän voi saavuttaa voiton myös valtaamalla milloin tahansa pelin aikana Vaasan.

Kiitokset Antti Lehmusjärvelle lahjoituksesta. Peli tulee musoen kokoelmiin eikä sitä pelata, mutta tuttavani hankkimaa peliä olemme pelanneet, ja siitä myöhemmin lisää kommenteissa.

Sotaa Savossa

Savon rintama oli keskeisestä sijainnistaan huolimatta sisällissodan sivusotanäyttämö, ratkaisevat taistelut kun käytiin suurten kaupunkien Tampereen, Helsingin ja Viipurin hallinnasta.

Sakari Viinikaisen Rautatiesota 1918 - Taistelut Savon rintamalla (2017) kertoo rintamasta, jonka määritteli yksi liikenteellinen elementti, Savon rata, joka ulottui Kotkasta Kajaaniin. Punaisilla olisi ollut mahdollisuus heti alussa edetä Pieksämäelle, saada yhteys pohjoisiin tukialueisiinsa, varsinkin Varkauteen, ja katkaista valkoisten elintärkeä yhteysrata Pohjanmaan ja Karjalan ratojen välillä.

Punaisten huomio oli kuitenkin kiinnittynyt oman yhteysratansa ja sitä myötä kulkeneen suuren asejunan tuloon Pietarista. Kun pohjoiseen vihdoin pyrittiin, pysähtyi rintama Mäntyharjun paikkeille, ja siinä se pysyikin kunnes koko punainen Suomi romahti ja vetäytyminen kohti Kotkan ja Kymin satamia alkoi. Läpimurtoa eivät punaiset saaneet, vaikka Savon radalla kävi yksi sodan kuuluisimmista ulkomaalaisvahvistuksista, parisataa latvialaista tarkk'ampujaa.

Paikallishistorioitsijan kuvaus on sujuvaa luettavaa, joskin paikoin varsin puhekielistä ilmaisuiltaan. Sotaa on käsitelty tasapuolisesti kummankin osapuolen kannalta. Esiin nousee hyvin miten amatöörimäistä kummankin puolen sodankäynti alussa oli. Vähänkin vaativammat saarrostamiset kaatuivat koordinoinnin hankaluuteen, joskin jo pelkkä saarrostuksen pelko sai puolustajat pakenemaan. Tappiot olivat usein varsin vähäisiä, koska tykistöä ei juurikaan ollut, ja muilla aseilla tuli avattiin aina kantaman rajoilta.

Kuolonuhreja tuli vasta kun jokin alue oli vallattu ja vastustajat jääneet voittajien armoille. Varkauden taistelussa kaatui molemmilta puolilta 12-20 miestä, mutta antautuneita punaisia surmattiin välittömästi 80 ("Huruslahden arpajaiset") ja myöhempien kenttäoikeuksien tuomitsemina vielä 150 lisää. Radan eteläpäässä Kouvolassa toimi puolestaan punaisten tuomioistuin joka surmautti toistasataa valkoiseksi epäiltyä ("veripellot").

Kuten nimestä ja kansikuvasta voisi luulla, kirja ei siis keskity panssarijunien taisteluihin - vaikka niitäkin toki Savon radalla käytiin - vaan antaa hyvän yleiskäsityksen Savon rintaman taisteluista koko sodan ajalta.

Taistelu Helsingistä

Tuomas Hopun Vallatkaa Helsinki - Saksan hyökkäys punaiseen pääkaupunkiin ilmestyi viisi vuotta sitten, mutta ymmärrettävästi siitä on otettu painos nyt muistovuonna.

Saksalaisen divisioona maihinnousu punaisen Suomen selustaan ratkaisi sisällissodan lopullisesti. Kaikki punakaartin paremmat joukot olivat rintamalla (tai jo tuhoutuneet Tampereella) eikä Helsinkiä puolustamaan ollut kuin yli-ikäisiä rippeitä - kaatuneiden punaisten keski-ikä oli huomattavan korkea.

Itse asiassa punaisen olivat jo antautumassa, kun 10.4. kaupunkiin ilmestyi tai pikemminkin palasi kansanvaltuuskunnan (tämä punaisen Suomen hallitus oli kaupungista jo paennut) oikeusasian valtuutettu Antti Kiviranta vaatimaan taistelun jatkamista. Pitkään se ei kuitenkaan jatkunut, käytännössä kaupunki joutui saksalaisille 12.4, ja viimeinenkin vastarinta loppui seuraavana päivänä.

Modernin sodan jo vuosia karaisemia sotilaita vastaan ei punaisilla mahdollisuuksia ollut. Oman kuvionsa mukaan toivat venäläiset, varsinkin Itämeren laivasto, joka Brest-Litovskin rauhan jälkeen oli puolueeton ja vältteli parhaansa mukaan mukaan joutumista, niin keskeinen osuus kuin sen matruusien vallankumouksellisella innolla suomalaistyöläisten radikalisoitumiseen olikin ollut.

Kirjassa on muutama kartta aikakauden Helsingistä (enemmänkin olisi voinut olla), joiden avulla muutkin kuin pääkaupunkilaiset voivat seurata taistelujen kulkua. Punaiset näytävät linnoittaneen koko joukon arvorakennuksia myös ns. porvarillisessa osassa kaupunkia joten vaikuttaa siltä että luodit ovat lentäneen vähän joka kadulla - mitenkähän paljon niiden iskemiä voi vieläkin kivijaloista bongata?

Toisin kuin Tampereen tai Viipurin valtauksissa, ei tässä tapauksessa välittömästi seurannut hävinneiden verilöylyä. Edelleen kiistanalaisten Huopalahden tapahtumien lisäksi saksalaiset eivät katsoneet tarpeelliseksi ryhtyä kostotoimenpiteisiin. Vangittuja punakaartilaisia alettiin teloittaa vasta Vaasan senaatin tai pikemminkin valkoisen armeijan päämajan saatua kaupungin kontrolliinsa.

Kirjassa kerrotaan hyvin tunnettu tarina Algot Untolan lopusta matkalla Suomenlinnaan ammuttavaksi. Tunnettu tarina, mutta itseäni kylmäsi enemmän se, että joukko yhteiskunnan silmäätekeviä oli mukana matkalla varta vasten seuraamaan vankien surmaamista. Viimeksi mainittuihin kuului vanhempi nainen joka kuoli teloittajien luoteihin virsikirja rintaansa varten painettuna, kuten yksi silminnäkijöistä todisti.

Hopun kirjasta on postannut myös kaupungin paremmin tunteva helsinkiläisbloggari.

Sisällissodan muistopäivää vietettiin Turussa eilen 20.5.

Työmiehen leipää

Turun historiallisen museon kokoelmiin lahjoitettiin vuonna 1967 ruutupaperista taiteltu kuori, jonka päälle oli kirjoitettu paketin sisällön taustaa.

Leipää jota työmies F. Mäkinen söi Kapinan jälkeisen Kevät talven 1918 Kivisun töllillä Karkun pitäjässä 2 kilometriä  karkun asemalta. ottanut jälkimaailmalle muistoksi F. Oskar Mäkinen Läntinenkatu 19 Turku.

Ja kun kuoren avaa, on sisällä todellakin kaksi pientä palaa hätäleipää sadan vuoden takaa.

Leipä on siis jälkimaailmalle säilynyt, mutta lieneekö "Kivisun tölli", jossa työmies Mäkinen leipäänsä söi, kukaties valkoisilta piileskellen? Ehkäpä joku Karkun paikalllishistorian tuntija osaa kertoa.

Elintarvikepula oli 1918 karu tosiasia, jo edellisenä vuonna alkanut, kun Venäjän vallankumous katkaisi viljantuonnin Suomeen. Omalta osaltaan sekin ajoi maata kohti sekasortoa ja sotaa. "Nälkä on punikki", kuten Juhani Ahokin kirjoituksensa otsikoi.

Punakaartilaisen kypärä

Apteekkari (proviisori) Toivo Sievo Salon kauppalasta lahjoitti vapaussodan muistojen kokoelmaan puhkiammutun teräskypärän, josta luettelotieto kertoo seuraavaa:

En kask, som tillhört den röda A-joukko från Helsingfors. Upptagen på slagfältet vid Lyly station. Kulan har träffat i pannan och gått genom hufvudet.

Helsingin punakaartin A-komppania oli punaisten joukkojen eliittiyksikkö, josta Wikipedia kertoo seuraavaa:

Helmikuun alussa Helsingin punakaartin miehiä saapui Kustaa Salmisen johdolla Porvooseen. Paikallisella Seurahuoneella pidetyssä kokouksessa perustettiin 8. helmikuuta Helsingin punakaartin A-komppania, josta tuli yksi punaisten eliittijoukoista. Se oli erityinen iskujoukko, johon liittyi vapaaehtoisia muista Helsingin punakaartin komppanioista. A-komppanian päälliköksi valittiin Aksel Aarre.

A-komppania osallistui taisteluihin useilla rintamilla, varsinkin Hämeessä, jossa Lylyn asemakin sijaitsi. Se oli myös harvoja, ellei ainoa, punakaartin osasto, joka käytti Venäjän armeijalta jääneitä kypäriä. Kuten jokainen ensimmäisen maailman itärintaman valokuvia nähnyt tietää, ei kypärä Venäjällä yleiseen käyttöön ehtinyt. Mallin esikuvana oli ranskalainen palokuntakypärään perustunut M1915. Venäjällä mallia parannettiin prässäämällä se (pientä laen pukua lukuun ottamatta) yhdestä metallilevystä, ja se tunnettiin mallina M1917. Suurin osa oli valmistettu G.W. Sohlbergin tehtaalla Helsingissä, minkä vuoksi kypärä tunnetaankin keräilijäpiireissä "malli Sohlberginä".  Erikoinen yhteensattuma on se, että (tuolloin jo edesmenneen) tehtailija Gabriel Wilhelm Sohlbergin Mustialan maamiesjoulussa opiskellut poika Aarne kuoli punaisen terroin uhrina huhtikuussa 1918.

Vapaussoturin villasukat

1918-sarjassa on käsitelty enimmäkseen varsin sotaisia esineitä, mutta rintamamies tarvitsee kaikenlaisia kamppeita, siksipä nyt vuorossa ovat pankinjohtaja J.F. Korkelan villasukat. Korkela lahjoitti Turun historiallisen museon vapaussotanäyttelyyn koko sotaretken vaatekertansa, joka käsitti Tampereelta hankitut takit, housun ja lakin; saappaat ja kannukset jotka olivat mukana Turusta saakka; kuvan sukat, repun ja kenttäpullon Tukholmasta; vyön joka oli mukana Godbyn taistelussa Ahvenanmaalla, sekä 7 kpl käsivarsinauhoja sodan eri vaiheista. Korkelan sotapolusta kertoo vapaussodan muistojen erikoisluettelo seuraavaa:

Herr Korkela var med om kriget från Åbo börjande - Nystad, Åland (Stockholm, Hargohamn), Haaparanda, Torneå, Seinäjoki, Kauhajoki, Kankaanpää, Ikalis, Kyröskoski, Tavastkyrö, Ylöjärvi, Epilä - till häst från Ylöjärvi genom Siuru, Mouhijärvi, Tammerfors, Nokia, Vesilahti, Viiala, med järnväg från Tammerfors, via Jyväskylä till Selänpää. Till häst från Kouvola - Koria - Elimäki. Sedan med järnväg till Helsingfors och med ångbåt till Åbo. Herr Korkela reste den 31 Jan. och återvände den 10 April till Åbo.

 Korkela lahjoitti kokoelmiin samalla kertaa myös Turun rintamapataljoonan lipun.

Punakaartilaisten käsivarsinauhoja

Kuten jo todettiin, kertyi Turun kaupungin historialliseen museoon heti sisällissodan jälkeen, tai myöhemminkään, vain vähän punakaartilaisiin liittyvää aineistoa. Siinä missä vaikkapa valkoisen armeijan käsivarsinauhoja on kymmenittäin, on punakaartilaisten vain vaivaiset kolme, tässä ne kaikki.

Liedon Ketolan talosta löydettiin "sen jälkeen kun punaiset olivat jättäneet sen" tämä nauha joka kuulunee Turun punakaartin I rykmentin IV pataljoonan III komppanialle. Mitä sitten P.O. tarkoittaneekaan.

Varsin selkeästi  tämä taas on Helsingin punakaartin V rykmentin I pataljoonan II komppanian nauha. Punakaartit oli järjestetty aina rykmenttitasolle asti, mutta harvoin ne toimivat komppaniaa suurempina yksiköinä.

Tähän nauhaan tuli valaistusta aivan taannoin kun kollega toisesta museosta kertoi sen kuuluvan Helsingin teknilliselle pataljoonalle (H.T.P.). Mutta mitä tarkoittaa R.K. II, ja mikä oli tämä teknillinen pataljoona?

Kuten näkyy, lisävalaistusta kaivattaisiin näihin sisällissodan punaisen puolen muistoihin.

PÄIVITYS 2025: Löytyipä vielä yksi, ilman alkuperätietoja aikoinaan luetteloitu, mutta mahdollisesti Lohjan Virkkalan kalkkitehtaan punakaartin nauha.

Ja vieläkin löytyi, vapaussodan muistojen erikoisluettelon esine no 51, Kyröskosken taisteluun osallistuneelta Helsingin punakaartilta sotasaaliiksi saatu.

 

.