Saksalaiset Suomessa (1)

Seppo ja Marjaliisa Hentilän Saksalainen Suomi 1918 ilmestyi 2016, ja kertoo saksalaisjoukkojen interventiosta ja oleskelusta Suomessa maailmansodan viimeisenä vuonna. Interventiolla oli oma poliittinen, sotilaallinen ja diplomaattinen esihistoriansa, jonka polveilusta voi yhtenä käännekohtana nostaa esiin helmikuun 10. päivän 1918, jolloin Trotski katkaisi Brest-Litovskin rauhanneuvottelut ja Saksa päätti aloittaa uudelleen etenemisensä itärintamalla, mukaan lukien jääkäreiden ja myöhemmin Itämeren divisioonan lähettäminen Suomeen.

Saksalaisten etujoukko oli noussut maihin Ahvenanmaalla jo maaliskuussa, mutta pääjoukko nousi maihin Hangossa 3. huhtikuuta, eteni viikossa Helsinkiin ja, kuten tunnettua, valtasi kaupungin lyhyen taistelun jälkeen. Pienempi osasto nousi samoihin aikoihin maihin Loviisassa, ja näytteli tärkeää osaa punaisten länsiarmeijan vetäytymisen katkaisemisessa.

Taistelut kestivät saksalaisten pääjoukon osalta vain muutaman viikon, mutta joukot viipyivät maassa aina joulukuuhun saakka, jolloin Saksan tappio maailmansodassa pakotti ne vetäytymään. Kirjan anti onkin juuri tämän ajan kuvauksessa, ajan jolloin "saksalainen kenraali Suomessa" Rüdiger von der Goltz toimi suorastaan todellisena valtionhoitajana maassa, josta solmimiensa valtio- ja kauppasopimusten vuoksi oli tullut Saksan protektoraatti.

Porvarillisen Helsingin kiitollisuutta tämä ei mitenkään himmentänyt. Saksalaisia, varsinkin upseereja, pidettiin kuin piispaa pappilassa. Illallisia ja kulttuuririentoja tuntuu riittäneen joka illalle niin kauan kuin nämä maassa olivat, ja huipentuivat joulukuun läksiäisjuhlissa. Toisaalta suomalaisille tuli tutuksi myös käsite besorkkaus, jolla tarkoitettiin saksalaissotilaiden varastelua ja salakauppaa. Se rehotti kaikista  kielloista huolimatta, niin armeijan kuin laivastonkin sotilaiden toimesta.

Syksyä kohden myös kuri höltyi, ja Saksan vallankumouksen tultua liehuivat punaliput myös Suomen satamissa olevissa saksalaislaivoissa. Tämä kaikki harmitti suuresti von der Goltzia, joka oli odottanut joukkojensa edustavan saksalaista sivistystä ja kulttuuria vapauttamassaan maassa. Olipa hänellä aikaa paheksua, suurempien rikkeiden ohella, sitäkin että jotkut upseerit olivat seurustelleet suomalaissiviilien kanssa ranskaksi, vihollismaan kielellä.

Saksalaisihailu ei katkennut Saksan tappioonkaan, vaan Helsingin taistelun vuosipäivää 12.4. vietettiin kohtalaisen suurin juhlallisuuksin viiden vuoden välein aina toiseen maailmansotaan asti. Jopa lupauksesta maksaa saksalaisjoukkojen kulut pidettiin kiinni, ja "kunniavelan" maksaminen jatkui vuosia jälkeen päin Suomen valtion budjetista, vaikka Versaillesin rauhansopimus Suomen siitä muodollisesti olikin vapauttanut.

Tosiasiassa Saksan tappio pelasti Suomen itsenäisyyden, eikä vain se. Kuten Hentilät summaavat, se että Suomesta 1919 tuli lopulta itsenäinen, presidentin johtama demokraattisesti hallittu tasavalta, oli edellyttänyt kolmen ehdon täyttymistä: että Saksa hävisi maailmansodan, että bolsevikit pysyivät vallassa, ja että valkoiset voittivat Suomen sisällissodan.