perjantai 17. helmikuuta 2017

Valtapeliä avautuu yleisölle

Turun linnassa avautuu tänään yleisölle näyttely Valtapeliä - Reformaatio Suomessa. Kuva eilisestä lehdistötilaisuudesta, jolloin viimeiset viilaukset olivat vielä kesken, mutta eiköhän tästä, kävijää ensimmäisenä kohtaavasta, kuvakulmasta saa käsityksen ison linnantuvan tällä kertaa saamasta väri- ja muotomaailmasta.


Sodankäynnin vitriinistä kerrottiin eilen, joten tässä muutama oma suosikkini runsaan muun esineistön joukosta, kuten kansanuskon jäänteet Suomen kirkollisen elämän keskuksessa.


Muistot reformaation lopettamasta katolisesta kiltalaitoksesta (juomasarvista blogissa aiemmin täällä).


Limogesin emalitöitä on keskiajalta Suomessa säilynyt vain kaksi, niitä on blogissa käsitelty täällä, ja nyt molemmat ovat esillä linnassa. (Takana Vehmaan kirkon suitsutusastia TMK:n kokoelmista).


Kuusiston piispanlinnan kaivauksissa löydetty mysteerivaakuna, joka ei liity yhteenkään tunnettuun piispansukuun.


Naantalin birgittalaisluostariin on liitetty monenlaisia tekstiilejä, mutta tämä Kansallismuseon kokoelmiin kuuluva alttarivaate on aivan oikeasti sieltä.


Turun linnan portinvartijan kamarin maalaukset ovat Suomen vanhinta säilynyttä maallista taidetta. Länsiseinän pariskunta on tuttu varmasti useimmille suomalaisille. Elina Nurmi on valmistanut kopiot maalauksen puvuista, ja kertoo niiden tekemisestä blogissaan. Seinällä protestanttiruhtinaita kuvaavia uunikaakeleita.


Näyttely täydentyy maaliskuun aikana keskiaikaiseen vierastupaan avautuvalla johdanto-osiolla joka kertoo arkeologisten löytöjen välityksellä Suomen kristillistymisestä keskiajalla.


torstai 16. helmikuuta 2017

Aseiden kalsketta Valtapelissä

Valtapeliä - Reformaatio Suomessa avautuu yleisölle huomenna. Oma osuuteni näyttelyssä rajoittui aikakauden sodankäyntiin, joten tässä postauksessa käsitellään sitä koskevan vitriinin rakentamista.

Homma aloitetaan kaivamalla astalot esiin kuljetuspakkauksistaan. Todettakoon jo tässä vaiheessa että osion esineet ovat Turun museokeskuksen ja Kansallismuseon kokoelmista.


Näyttelykuraattori on jo piirtänyt alustavan esinesijoittelun, jonka pohjalta konservaattorit ja museomestarit lähtevät liikkeelle.


Salkoaseiden ripustuksen kiinnittäminen varmistetaan yleisön katseelta piiloon jäävin ratkaisuin.


Esineille on jo etukäteen rakennettu erilaisia tukia ja telineitä. Tarvittaessa esillepanoa viritetään lisää vaikkapa langalla.


Jos nyt ketä museoscenen näyttelynrakentamista vähänkään tuntee, niin hommahan menee näin: kuraattorin, ja meidän muiden tutkijapuolen ihmisten tehtävänä on hankaloittaa kädentaitoisempien kollegoiden elämää määräämällä kaapin paikka, eli mikä esine mihinkin kohtaan tarkkaan ottaen tulee, "sentti vasemmalle, tai ehkä kuitenkin kaksi oikealle". Ihailtavan kärsivällisiä ovat kuitenkin nämä meidän konservaattorit ja museomestarit.


Työmaavalon raaka valaistus ei vielä tee esineille oikeutta, sitä tekee vasta varsinainen näyttelyvalaistus, jonka säätäminen on rakentamisen viimeinen vaihe. Kävijöinä tulette näkemään nämä esineet aivan toisessa valossa. (Kuvassa kuraattori viimeistelemässä esinesijoittelua, ne kuuluisat viimeiset sentit ja millimetrit.)


Kosketusnäyttöjen tekstit tulevat kertomaan uskonsotien pauhusta, mutta tässä muutama  rakentamisen aikana syntyneistä omista mielikuvistani.

Sotaan puhtaan uskon puolesta, kukin omansa. Salkoaseiden varret tuntuvat lähtevän suoraan Kustaa Vaasan ja Kristiina-kuningattaren Raamatuista, joista "Jumalan sanaa tuli Ruotsin valtakunnassa puhtaana saarnattaman".


Keihäsmiesneliöiden piikkimetsien kurinalaista symmetriaa.


Hilparein aseistautunut jalkaväki pysäyttää burgonetin, teräshansikkaiden ja sotavasaran symboloiman ratsumiehen.


Hilparit näin päin, jotta valmistusleimat näkyvät katsojalle, ja koska juuri koukulla vedettiin ratsastaja satulasta, ja lopetettiin sen jälkeen kirveellä ja piikillä.

Ja lopuksi, kun edellä mainittu armoton työmaavalo käytössä kerran oli, kuvasin myös kilven...


ja vallipyssyn...


valmistajanleimoja, koskapa tiedän joukossanne olevan niitä arvostavia hifistelijöitä. Erottuvatko ne sitten, kuten hilpareidenkaan leimat, näyttelyvalaistuksen himmeän hivelevässä hehkussa, saamme nähdä avajaisissa.


maanantai 13. helmikuuta 2017

Uutta Finnassa (vko 6/2017)

Viikon saldo 37 objektia.

Mukana taas useampia lippaita, oma suosikkini tässä.


Hieno on myös tämä kultakoristeisia lasipulloja sisältävä. Vastaavia pulloja sisältäviä arkkuja on kokoelmissa useampikin, mutta mihin niitä on käytetty?



Airisto Segelsällskapin puvusta tässä vain yhdistyksen kokardilla varustettu lakki.


Toinen kahdesta rautaisesta hiontavälineestä, joita perimätieto kertoo käytetyn Turun Akatemiatalon juhlasalin pylväiden hiomiseen.


Apteekkitavaroista tällä kertaa pullollinen briljanttikresyylisinistä.


Näiden hieman koruttomien esineiden lopuksi jugend-tyylisen oviverhon koristelua.

.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Kaksi näyttelyjulkaisua Helsingistä

Liki ilmaisista bussimatkoista huolimatta pääkaupunki tuntuu olevan niin kaukana, ettei sen näyttelyihin tule lähdettyä. Onneksi on työtovereita jotka saavat aikaiseksi lähteä, ja tuoda ystävällisesti näyttelyjulkaisuja mukanaan. Tässä pari viimeaikaista.

Renessanssi. Nyt! Rafelista Tizianiin oli esillä Kansallismuseossa 23.9.2016 - 15.1.2017. Kiertonäyttelyn teokset ovat peräisin remontin vuoksi suljetusta Brescian museosta, ja kun kansainvälinen näyttely on kyseessä, on näyttelyjulkaisunkin alussa koko joukko korkeiden viskaalien esipuheita. Niitä seuraavat Matti Klingen ja Minerva Keltasen taustoittavat artikkelit, ja itse teoksiin päästään sivulla 20. Maalaukset esitellään yksi per aukema, kuva vasemmalla, italiasta käännetty teksti lähdeviitteineen oikealla.

Italialaismestareiden uskonnolliset maalaukset eivät jaksaneet kiinnostaa siinä määrin kuin aikalaismuotokuvat, joista meitä katsovat aitojen renessanssi-ihmisten kasvot. Maalausten lisäksi on esitelty muutama mitali, mutta ei harmi kyllä muuta aikakauden esineistöä, jota näyttelyssä kuvien perusteella oli.

Bongattu fakta: olkapäillä kannettu soopelistoola houkutteli kirput pois kantajastaan stoolaan.

Bongattu virhe: kahvan päässä oleva miekan osa ei ole "nuppi" vaan ponsi.


Asetelma - Elämä tarjottimella oli esillä Sinebrychoffin taidemuseossa 29.9.2016–8.1.2017. Teoksia on Suomen lisäksi Ruotsista ja Virosta, mutta silti on selvitty yhdellä esipuheella. Varsinainen sisältö koostuu Minna Tuomisen katsauksesta 1600-luvun alankomaalaiseen maisemamaalaukseen. Tekstin lomaan on sijoitettu siihen viittaavaa kuvitusta, toisaalta lopussa on koko näyttely (pienempinä) kuvina, joihin myös viitataan eli kirjaa saa plärätä edes takaisin.

Aikakauden maalarit saavuttivat virtuoosimaisen taidon kuvata eläimiä, kasveja ja esineitä, koottuna asetelmiksi, joiden symboliikka heijasti vaurastuneen porvariston riemua rikkaudestaan, mutta myös tietoisuutta sen katoavaisuudesta. Näyttelyn jatkoksi on lisätty nykytaidetta, joka kieltämättä on omiaan korostamaan vanhojen mestareiden taituruutta, jos sen nyt näin muotoilisi. Mukana on myös pari 1600-luvun esinemaailman edustajaa: Delft-maljakoita ja nautilus-pokaali.

Bongattu fakta: Hollantiin tuotiin 1600-luvulla sitruunoita Välimeren maista suolavedellä täytetyissä tynnyreissä.

Bongattu virhe: Carolus Clusius ei 1593 tavannut Leidenin yliopiston puutarhan johtajaa, vaan hänestä itsestään tuli sen johtaja.


Hyviä hankintoja molemmat.


tiistai 7. helmikuuta 2017

Hyvin pakattu - puoleksi myyty

Tänään julkaistaan Silja Koskimiehen pro gradu -tutkielman pohjalta kirja Hyvin pakattu – puoleksi myyty. Se käsittelee turkulaisen Huhtamäen Tehtaiden eli Ipnoksen ja Hellaksen tuotepakkausten kehitystä 1950-luvulle saakka. Yrityksen alku ajoittuu vuoteen 1899, jolloin makeisten valmistus alkoi Turussa Helsingin makeistehtaan sivuliikkeenä nimellä Helsingfors Nya Karamellfabrik Åbo filial. Nimen Hellas tehdas sai 1910.

Mutta ei tehtaan vaiheista enempää. Niitä, ja sen tuotteita on käsitelty aiemmin jo Turun maakuntamuseon julkaisussa Sisua, siloa ja sinappia - merkkituotteita Turusta. Koskimiehen kirja keskittyy Huhtamäen tuotepakkauksiin ja niiden suunnittelusta vastanneeseen osastoon, alkujaan nimeltään taidetoimisto, myöhemmin pakkaussuunnittelutoimisto.Yksi tunnetuimpia yritykselle tilaustöitä tehneitä taiteilijoita oli laivakuvistaan tuttu Björn Landström. Hänen käsialaansa on mm. musta Figarol-kissa, joka pääsi suurikokoisena talojen seinille asti.

Huhtamäellä alettiin mainontaan ja tuotteiden ulkonäkään kiinnittää huomiota jo varhain, sen voi sanoa olleen alansa edelläkävijä. Painopiste muuttui ajan oloon. Kun vielä ennen toista maailmansotaa oli ensin tuote, jolle sitten suunniteltiin mainonta, alettiin sodan jälkeen tarkemmin tutkia millaisia tuotteita yleisö halusi ja suunnitella ensin mainonta, sitten vasta tuote. Makeisten hinnat ovat alentuneet jokaisen kukkarolle sopiviksi, mutta välttämättömyyshyödykehän ne eivät ole, vaan pakkauksen on maaniteltava ostaja tarttumaan siihen.

Kokonaan kehitys ei katkennut sota-aikanakaan, vaikka sota heti sytyttyään katkaisi kaakaopapujen tuonnin (ja siten suklaan tuotannon), ja 1943 loppui sokerikin Kansanhuoltoministeriön kieltäessä sen toimittamisen makeistehtaille. Kuivatuista porkkanoista valmistettiin sakariinilla makeutettuja Namimuruja, joiden pakkauksissa luki toiveikkaasti "karamelleja odotellessa". Puolustusvoimien tarpeisiin alettiin valmistaa "ravinto- ja nautintoaineita" eli RaNa-tuotteita. Näistä korviketuotteista kehittyi sodan jälkeen puolivalmisteita (esim. paahto- ja pähkinävanukasjauheet), joiden pakkauksiin oli mahdutettava niiden käyttöohjeet.

Kirjassa on runsas kuvitus Hellaksen ja Ipnoksen tuotteista 1920-luvulta 1950-luvulle. Materiaali on vuodesta 2006 kuulunut nykyisen Turun museokeskuksen kokoelmiin. Vain pieni osa siitä on digitoitu, mutta se mikä on, löytyy Finnasta täältä. Ehkäpä tämä laaja mainosgrafiikan aineisto luontuisi myös taidehistoriallisen tarkastelun kohteeksi?

Kirjan ovat toimittaneet Sanna Kupila ja Johanna Viitaharju, ja taittanut graafikko Ulla Kujansuu. Se on samalla museon vuosikirja Aboa (80) 2016.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Uutta Finnassa (vko 5/2017)

Viime viikon saldo 178 objektia. Muutama nosto tässä.

Kakolassa vangilta takavarikoidut pakovälineet: viila, rauta-ja lehtisahan teriä ym.


Vankilakulttuurin kuuluivat myös milloin mistäkin tehdyt aseet, jotka luonnollisesti takavarikoitiin. Tämä astalo on tehty alpakasta valmistetusta ruokauliveitsestä.


Karhun Retki-sukset 1940-50-luvuilta. Juuri nyt ei Turun seudulla hiihtokelejä liiemmälti ole.


Mukana on taas monta mielenkiintoista lipasta, kuten tämä lasipulloja sisältävä...


...tai tämä muskoviittikiilteellä koristeltu. Vastaavasta lippaasta kerrottiin täällä.


Mielenkiintoisimmista lippaista omat postauksensa myöhemmin.

Apteekkimuseon esineistön digitointi on työn alla museon käynnissä olevan uudistushankkeen vuoksi. Digitoijiemme selvittelyn mukaan "guajakolia käytetään muun muassa antiseptinä, paikallispuudutuksessa ja vaniljan syntetisoimisessa, mutta kemiassa ennen kaikkea solututkimuksessa".


Rukinlapa! Koristeveistäjä Erik Leväkarin muotoilema museoesineklassikko tuli museon kokoelmiin 2008.


 .

perjantai 3. helmikuuta 2017

Taisteluja Sisiliassa 1943

Sicily II on osa Multiman-Publishingin Operational Combat Series (OCS) -sarjaa, ja kuvaa liittoutuneiden maihinnousua Sisiliaan ja taisteluja saarella heinä-elokuussa 1943. Jo muutamista OCS-pelistä (Burma, Korea, Reluctant Enemies) on kokemusta, ja sanotaan vaikka niin että on näissä aika tavattomasti sääntöjä näin vanhalla iällä opeteltaviksi. Perussääntöjen lisäksi on hallittava pelikohtaiset erikoissäännöt, ja mm. tässä on tietysti maihinnousu- ja maaahanlaskuoperaatioita. Yleiseen OCS-tapaan tämä on varsinaista huoltopäällikön sotaa: koko ajan pitää olla laskemassa huoltolinjojen pituutta ja kuorma-autojen (tai muulien kuten tässä!) toimintasädettä jotta joukoille riittää muonaa ja ammuksia.

Mutta ei säännöistä sen enempää, tässä hieman usvainen (olisiko Välimeren ohutta yläpilveä) kuva koko Sisilian saaresta. Vasemmassa alakulmassa pitkä rivi akselin antautuneita tai tuhoutuneita joukkoja.


Kuten näkyy, tilanne on heinä-elokuun vaihteessa historiankirjoista tuttu: Montgomeryn britit pitelevät pihdeissään akselin pääjoukkoja, ja amerikkalaiset vilistävät ympäri saarta. Ns. counter clutter onkin brittien lohkolla melkoinen:


Catanian tasangon länsiosaan jo saarretut akselin joukkojen rippeet onnistuivat tuplavuoron saatuan raivaamaan itselleen huoltotien auki pian kuvan ottamisen jälkeen.

Länsipää, kuten suurin osa saaren sisäosastakin, on jo Pattonin amerikkalaisten hallussa. Akselin joukot sinnittelevät vielä Palermossa.


Tavoitteena on Messina jonne pitäisi ehtiä ennen pelin loppua, mieluusti jo paljon aikaisemminkin. Akselin tarvitsee vain viivyttää liittoutuneiden etenemistä, ja pelastaa lopussa mahdollisimman moni yksikkö manner-Italian puolelle.


Saaren länsipäässä olevissa Trapanin ja Marsalan satamakaupungeissa käytiin vuoden 2012 risteilyllä. Sen tutumpi ei Sisilia omakohtaisesti ole, mutta sotanäyttämöönhän voi aina eläytyä kirjallisuuden avulla. Sisilian taisteluista on totta kai oma Ospreyn Campaign-sarjan opus:


Perusteellisempi kuvaus taisteluista on Rick Atkinsonin The Day Of Battle: The War in Sicily and Italy 1943-44, keskimmäinen osa hänen Liberation Trilogystään.


Sisilian vanhempaan historiaan olisi voinut eläytyä viime kesänä British Museumin näyttelyssä Sicily: Culture and Conquest. Sinnepä asti ei tullut päästyä, mutta näyttelyjulkaisunhan aina saa tilattua:


Näyttely ja sen julkaisu keskittyivät kahteen Sisilian historian kultakauteen, antiikin kreikkalaisten valtakauteen, sekä keskiajan normannikuninkaiden aikaan. Blogissa on edellisestä ollut esimerkkinä Waltarin Turms kuolemattomastakin tuttu Erice, ja jälkimmäisestä kuningas Roger II:n viitta.


torstai 2. helmikuuta 2017

Äijät piipparoi


Paljon kohua jo etukäteen herättäneeen metallinetsijäporukasta kertovan Menneisyyden metsästäjien neljäs jakso tuli Yle 1:stä tällä viikolla, mutta kaikki jaksot ovat olleet alusta lähtien katsottavissa Yle Areenassa. Itse sain ne jo kahlattua läpi, ja tässä vaikutelmia lyhyesti. Ensinnäkin ensimmäinen jakso antoi metallinetsinnästä turhankin ruusuisen kuvan: siinähän tehtiin koko tuotantokauden huikein löytö, kun Laukon kartanon mailta löydettiin ns. Laukon kotka - permiläinen muinaiskoru kaukaa Venäjältä, löytöpaikkana kaiken huipuksi Pohdon saari, jonne legenda sijoittaa kaksintaistelun Novgorodista tulleen samannimisen taistelijan ja paikallisen Matti Kurjen välillä. Eipä ihme, että koru on jo uustuotannossa ja myynnissä matkailukohteeksi vastikään avautuneessa kartanossa.

Aivan tällaisin löytöihin ei joka jaksossa sentään ylletä. Metallinetsin ei aina tavoita palastakaan kaivattua rautakautta, aarteista ja muinaislinnoista puhumattakaan, ja usein löytyy pelkkää roskaa. Arvolöydöt ovat valtaosin joko solkia tai kolikoita, jotka on kiitettävästi kontekstoitu, mm. piirtämällä ennallistukset siitä miten kulloinenkin solki on kantajansa pukuun liittynyt. Tässä lienee osansa ollut jaksojen lopussa mainitut (ja joskus itse sarjassakin esiintyvät) asiantuntijat, joiden joukossa oli useampikin fb-arkeologituttavani.

Metallinetsintäharrastus on puhuttanut museosceneä viime vuosina paljonkin, hyvässä ja pahassa. Itse en varsinaisesti ole asian kanssa joutunut tekemisiin, arkeologi kun en toimeltani ole, mutta muutaman kerran olen ollut mukana arvuuttelemassa kaikenlaisia museolle tuotuja savenharmaita metallinkappaleita - aarteita niistä ei ole löytynyt. Nähtäväksi jää siivittääkö sarja metallinetsintälaitteiden myyntiä keväällä, ja saako niitä syksyllä runsain mitain käytettynä, kun mitään pullonkorkkeja kummempaa ei olekaan löytynyt.

Mutta itse sarjaan palatakseni on sanottava että sehän on mitä hauskinta viihdettä. Ilmeisen hyvin toisensa tunteva miessakki "huispaa" pitkin syksyisiä sänkipeltoja, välillä metsiköissäkin kompuroiden. Touhutaan rööki suussa, kiroillaan, hölötetään ja vittuillaan toisilleen niin kuin vain hyvässä kaveriporukassa vain voi. Eipä sitä kuivakkailla arkeologian luennoilla tullut aikoinaan edes ajatelleeksi miten merovinkiaikainen rapusolki tai islamilainen dirhemi voi herkistää isommankin miehen kun sen omin käsin pellosta kaivaa.

Kuva: Yle


keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Fossa 4/2016

Laura Nissinin artikkeli käsittelee hänen väitöskirjaansa roomalaisesta unesta. Pointtina on että domusten isäntäväki arvosti rauhaa ja nukkumisjärjstelyjen yksityisyyttä, ja suosi erillisiä makuuhuoneita (cubiculum). Yöuni ei myöskään jakautunut esiteollisessa Euroopassa tunnettuun kahteen uneen joiden välissä oli hereilläoloaika, vaan roomalaiset nukkuivat yänsä yhteen menoon ja pitivät päivällä siestaa.  Tuohon kahteen uneen liittyen, se mainittiin myös tannoisessa 1700-lukuseminaarissa, jonka innoittamana hankin Nissinin artikkelissakin mainitun Roger Ekirchin kirjan At Day's Close.

Loput kaksi artikkelia ovat Eeva-Maria Viitasen kirjoittamia, ensimmäisenä ollaan kulttuurituristina Barcelonassa ja Marseillessa, jäkimmäisessä osallistujana TRAC:ssa ja RAC:ssa. Pysäyttävin maininta oli se, että "kana on alunperin viidakon lintu, joka levisi Eurooppaan vasta roomalaisajalla". Mitä ihmettä? Ovatko Asterixin kylän aamulla herättävä kukko ja maata kuopivat kanat siis anakronismi? Toisaalta Britanniasta on kanan luita rautakautisista konteksteista, mutta käyttö ravintona on ollut vähäistä roomalaisten saapumiseen saakka.

Suomen klassillisen arkeologian seuran (SKLAS) jäsenlehden Fossan kaikkia vanhoja jäljellä olevia numeroita oli taannoin saatavilla, joten hamstrasinpa minäkin niitä nipun itselleni. Seuran fb-sivuilla kysellään onko seuralle enää tarvetta huvenneen jäsenmäärän vuoksi. Toivottavasti, ovathan nämä Fossat hauskoja matkoja Välimeren maihin ja niiden historiaan.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...