maanantai 29. huhtikuuta 2019

Vienan vuosi 1918 kuukausi kuukaudelta

Pekka Vaaran kirjan Viena 1918 (2018) alaotsikko Kun maailmansota tuli Karjalaan kertoo mistä Suomen itärajan takaisista tapahtumista tuolloin oli kysymys. Maailmansodan viimeisenä vuosina sota ulottui myös sinne, ja vastakkain olivat saksalaisten tukemat suomalaiset, brittien tukemat karjalaiset (ja suomalaiset punaiset). Kolmantena näiden väliin puserrettuina olivat Venäjän uudet vallanpitäjät bolsevikit, ja asetelma muistutti Sergio Leonen länkkärin loppua, jossa kolme miestä silmäilee toisiaan aseitaan tavoitellen.

Vielä Vahtolan ja Harjulan kirjojen jälkeenkin tästä löytyi uusia näkökulmia, olihan tapahtumien kirjokin runsas. Erityisesti lisää tietoa tuli brittien värväämästä Karjalan otrjadista eli rykmentistä, joka hyvin suunnitellulla ja toteutetulla offensiivilla, todellisella korpiblitzkriegillä, huipentuen Vuokkiniemen taisteluun ajoi Toivo Kuisman johtamat heimosoturit Vienasta loppusyksystä 1918.

Itsekin sukutaustaltaan vienalaisen Vaaran lähteinä rykmentin vaiheiden osalta ovat olleet Petroskoin arkistot, sekä karjalaisia johtaneen brittieversti P.J. Woodsin vasta 2006 painetut muistelmat The King of Karelia. Kirjan valokuvat ovat suomalaisarkistojen lisäksi Petroskoin ja Lontoon Imperial War Museumin arkistoista. Woodsin irlantilaistausta vuoksi Karjalan rykmentti jopa tunnettiin nimellä "The Royal Irish Karelians" ja sen tunnuksena oli tunnettu Irlannin symboli vihreä apilanlehti eli shamrock. Kuninkaallista tai ei, brittiläistä käsitystä herrasmiessodasta ei Woods joukkoihinsa saanut istutettua. Nämä ampuivat käsiinsä saamat suomalaiset ja näitä tukeneet karjalaisetkin saman tien, ja sama käytäntöhän suomalaisilla heimosotureillakin oli.

Kirja on jaettu lukuihin kuukausien mukaan, mikä kuulostaa hieman jäykältä, mutta ei sitä ole, vaan narraatio luistaa sujuvasti eikä kuukausirajoistakaan niin päivän päälle ole pidetty kiinni. Tekstin tukena kirjan alussa on myös vertaileva aikajana tapahtumista Karjalassa ja muualla maailmassa. Se kertoo miten kiivas tapahtumien vyöry sijoittui vaikkapa maaliskuun alkuun, jolloin muutaman päivän sisällä solmittiin ns. punainen valtiosopimus, Brest-Litovskin rauha, sekä Suomen ja Saksan välinen rauhansopimus.

Tekstiä on elävöitetty aikalaissitaateilla sekä keskeisistä toimijoista kertovilla tietolaatikoilla. Ainoa asia mitä jäin harmittelemaan, oli tekijän päätös jättää lähdeviitteet pois kirjastaan.

perjantai 26. huhtikuuta 2019

Maan alta ja päältä 2018


Varma kevään merkki on Varsinais-Suomen edelliskesäisten arkeologisten kenttätöiden esittely, ja hellekesän 2018 kaivamisia ja inventointeja esiteltiin tänään Turun linnan Bryggman-salissa.

Tilaisuuden avasi Sari Mäntylä-Asplund, joka esitteli VARK-hanketta, museolain uudistusta ja maakuntamuseoiden muuttumista "alueellisiksi vastuumuseoiksi". Niihin jokaiseen on nyt tulossa alueellista työtä tekevä arkeologi ja rakennustutkija - Turussa sellaiset on jo pitkään olleetkin.

Jasse Tiilikkala kertoi SMTT:n hankkeesta, jossa ilmakuvista oli paikannettu kaksi ennestään tuntematonta linnavuorta Halikosta, Ruokolahti ja Silpasmäki. Edellistä oli tutkittu Turun yliopiston opetuskaivauksena. Löytöinä oli ollut vain rautakautinen heittokeihäänkärki ja historiallisen ajan hevosnekengän naula, mutta sen sijaan oli paikannettu erittäin järeitä kivirakenteita, joilla oli paikattu muutoin jyrkkärinteisen mäen loivempia kohtia - ilmiselvä linnavuori siis.

Jouko Pukkila paljasti että muinaisjäännösten inventointiin oli valjastettu jo viattomat lapsetkin, nimittäin Meri-Halikon koulun 1.-6. luokat. Angelniemen kyläyhdistyksen kautta olivat mukaan päässeet aikuisetkin. Merkittävin löytö oli ollut Härkämäen kivikautinen asuinpaikka, mutta lukekaa lisää hankkeen blogista.

Elina Mattila kertoi Aboa Vetus & Ars Novan yleisökaivauksista, joissa mukana olleita oli hyödynnetty aina jälkitöitä myöten. Forsteenin kivitalon raunioista oli saatu kymmeniä kiloja löytöjä keskiajalta 1900-luvulla, joskin suurin osa 1700-1800-luvuilta. Paikalla on ollut puisto jo pitkään, ja uusimmat löydöt viinipulloineen kertoivat ilonpidosta siellä. Tästäkin lisää hankkeen blogissa.

Uudenkaupungin keskustaa ei ole paljon kaivettu, mutta viime kesänä siellä tutkittiin tonttia joka aiemmin on ollut aivan kaupungin rannassa. Elina Saloranta kertoi itse kaivauksista ja Auli Bläuer luututkimuksista jotka paljastivat alueella toimneen teurastamon. Valtaosin oli teurastettu vanhanpuoleisia nautoja, joista oli jäänyt paikalle vain osa kalloista ja jalkojen alaosat (ilman sorkkia). Kallon käsittelystä kävi ilmi että talteen oli otettu turpa, kieli ja aivot, syötäviksi siis. Mutta menivätkö ne ukilaisten suihin vai tynnyreissä Tukholmaan, on auki.

Riikka Julin ja Heidi Martiskainen esittelivät runsaasti kuuluisuutta saavuttaneita Turun kauppatorin kaivauksia. Kuten jo tiedettiin, pinnan alta paljastui pihakiveyksiä, talojen perustuksia ja kaivo johon oli heitetty jos jonkinlaista tuohikontista alkaen. Kaivosta oli saanut vain orsivettä, joten juomavesi hankittiin ilmeisesti Skanssin lähteestä. Löytöjä on tullut runsaasti, lokakuussa 2018 annetulle Turun museokeskuksen päänumerolle oli luetteloitu jo yli 11000 alanumeroa! Kaivaukset jatkuvat torin pohjoisreunalla tänä kesänä.

Janne Rantala kertoi Museoviraston arkeologisesta kommandoryhmästä, joka tunnetaan peitenimellä koekaivausryhmä (KKR), ja jonka toiminta-alueena on koko maa. Varsinais-Suomessa kaiveltiin viime vuonna kahdeksassa paikassa, yksi niistä Turun Tastonranta ja syynä metsänkäyttöhanke. Alue on (ymmärtääkseni) Jäkärlää ja kuuluisaa Jäkärlän keramiikkaa oli koekuopista runsaasti löytynytkin, joskin myös pronssikauden naarmupintaista keramiikkaa.

Lopuksi Hanna-Maria Pellinen kertoi huomioitaan Raision keskustan inventoinnista. Vanhat kylätontit ovat edelleen asuttuja ja siten tutkimattomia. Peltojen alueella on kyntäminen tuhonnut kalmistot ja levittänyt niiden esineistön pitkin peltoja metallinetsijöiden löydettäviksi. Peltojen tutkiminen metallinetsimillä ja pintapoiminnalla antaa kovin eri tuloksia ja siksi niiden tulokset pitäisi aina yhdistää.

Kuvituskuvana vyölaitteen rekonstruktio, joka perustuu Kaarinan kirkkomäen kalmiston haudan no 24 löytöihin 1000-1100-luvuilta. Asiantuntija Leena Tomanterä, toteutus Jarmo Saarekas ja J-T Pälikkö. Turun museokeskuksen kokoelmat.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Heimosodat: Inkeri 1919

Pekka Nevalainen julkaisi sarjassa Historiallisia tutkimuksia (osa 195) kirjan Rautaa Inkerin rajoilla: Inkerin kansalliset kamppailut ja Suomi 1918-1920 vuonna 1996.

Inkeriläisten asema oli heimosotien pyörteissä kaikista toivottomin. Metropoli Pietarin (tuolloin Petrograd) varjossa toiveita itsenäisyydestä tai edes autonomiasta ei juuri ollut, olipa Venäjällä vallan kahvassa kuka hyvänsä. Taisteluihin inkeriläisetkin vuonna 1919 kuitenkin osallistuivat sekä lännestä että pohjoisesta käsin.

Viron varustama inkeriläisosasto osallistui toukokuusta lähtien Aleksandr Rodzjankon johtamaan valkoisten venäläisten hyökkäykseen kohti Pietaria. Tämä, kuten myöhemmin lokakuussa Nikolai Judenitšin johdolla tehty, lyötiin kuitenkin takaisin. Viron solmimassa Tarton rauhassa kaistale Narvajoen takaista Länsi-Inkeriä jäi Viron haltuun toiseen maailmansotaan saakka.

Pohjois-Inkerissä Karjalan kannaksella tehtiin myös pari hyökkäystä, molemmat Georg Elfvengrenin johdolla. Ensimmäinen tehtiin heinäkuussa, mitä ilmeisimmin osana aktivistien vehkeilyä Pietarin valtaamiseksi ja tuhoamiseksi. Syksymmällä Elfvengren oli siirtynyt vehkeilemään valkoisten venäläisten kanssa, ja sovitti operaation samanaikaiseksi Judenitšin hyökkäyksen kanssa. Kumpikaan ei edennyt Lempaalaa kauemmas.

Lempaalan Suomea kohti kurottava kolkka, ns. Kirjasalon tasavalta, pysyi inkeriläisten vapaajoukkojen hallussa Suomen solmimaan Tarton rauhaan asti, jolloin se tyhjennettiin. Suomeen muutti pakolaisina Suomeen tuhansia inkeriläisiä, joista noin puolet palasi Neuvosto-Venäjälle, kohdatakseen vähemmistökansallisuuksien osalle 1930-luvulla tulleen kurimuksen.

Suomalaisia vapaaehtoisia Inkerin taisteluissa oli mukana vain kourallinen, ja heidänkin laatunsa jätti toivomisen varaa. Tarton rauhanneuvotteluissakaan ei virallinen Suomi inkeriläisten asiaa juuri voinut ajaa, saipahan vain neuvostohallitukselta pian syödyn lupauksen kulttuuriautonomiasta. Tämä, ja jatkosodan jälkeinen inkeriläisten joukkopalautus Neuvostoliittoon olivat taustana presidentti Koiviston lupaukselle 1990 kohdella inkerinsuomalaisia paluumuuttajina.

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Suur-Suomi iltapäivälehden tulkitsemana

Tätä vuotta voitaneen viettää heimosotien 100-vuotismuistovuonna, joten Iltalehti on omistanut uusimman Historia-liitteensä Suur-Suomelle. Itse heimosotia lehdessä käsitellään vain ohimennen, ja pääpaino on itse Suur-Suomi-ideologian vaiheissa ja sitä edustaneissa henkilöissä: Elmo Kaila, Elias Simojoki, Vilho Helanen jne.

Koska näitä historialiitteitä ilmeisesti tavataan myydä Mannerheimilla, on hän tämänkin numeron kannessa. Lehdessä itsessään on häneltä vain kaksi, tosin sitäkin painavampaa manifestia, vuoden 1918 miekkavala ja vuoden 1941 miekantuppipäiväkäsky. Edellisen kontekstia ei tässäkään mainita, eli tuolloin saatua tietoa punaisten organisoitumisesta Muurmannin radan varrella uhkaamaan valkoisten selustaa Vienasta käsin, ja saksalaisten nopeaa etenemistä kohti Pietaria (miekkavala annettiin samana päivänä kuin Viron itsenäisyysjulistus Pärnussa).

Varsin keskeisessä roolissa ja useammankin artikkelin aiheena on Akateeminen Karjala-Seura, joka perustettiin heimosotien päätyttyä 1922 pitämään heimohenkeä yllä. Järjestö kohosi sotienvälisen ajan tärkeimmäksi opiskelijajärjestöksi, ja sen jäsenet vaikuttivat julkisessa elämässä vielä pitkään järjestön 1944 tapahtuneen kieltämisen jälkeen.

Varsin itseoikeutettuna kirjoittana on lehdessä ollut Jyrki Vesikansa, jonka vanhemmat olivat AKS-sukupolvea, ja jonka toinen ja kolmas etunimikin olivat Äänis Kaleva - ja jonka samaan aikaan syntyneitä opiskelutovereita olivat olleet Yrjö Heikki Syväri von Hertzen ja Juha Pekka Aunus Kuusi.

Lehden loppuosa on omistettu jatkosodan vuosina toteutuneelle Suur-Suomelle, jonka romahdus tuotti niin suunnattoman pettymyksen, myös mukana olleille intellektuelleille: Martti Haaviolle, Matti Kuuselle, Yrjö Jylhälle... Vasta nyt ymmärsin että Haavion 1969 julkaistun sotapäiväkirjan nimi Me marssimme Aunuksen teitä tuli Jylhän runosta Laulu Kuujärvestä.

Niin hullulta kuin Suur-Suomi-haaveilu sata vuotta myöhemmin näyttää, ei se omana aikanaan ollut sen mielettömämpi kuin muutkaan unelmat joita maailmansodan luhistamien imperiumien raunioilla syntyi: samaan aikaan Moskovassa vallanpitäjät haaveilivat jopa maailmanvallankumouksesta. Ja kuka olisi vain muutama vuosi aikaisemmin uskonut edes Suomen itsenäistymiseen?

tiistai 16. huhtikuuta 2019

Omapäinen turkulaisornitologi sodassa ja rauhassa

Kirja johtaa toiseen, ja tässä tapauksessa kertomus ensimmäisestä Petsamon retkikunnasta 1918 sai etsimään kirjastosta sen johtajasta kertovan julkaisun Tervapääskyn siivellä: Thorsten Renvallin ja hänen huvilansa tarina (toim. Liisa Niinkangas, 2014).

Kirjan pääosassa on enemmänkin turkulaisen Thorsten Renvallin (1868-1927) Sääksmäelle 1913 rakennuttama, ja mahdollisesti Lars Sonckin piirtämä huvila, sen rakentaminen ja remontointi,  rakennuksessahan toimii nykyisin puutarhakahvila Tervapääsky.

Renvallia kirja luonnehtii "särmikkääksi vaikuttajaksi", ja sellainen hän tuntuu tosiaan olleen. Arkkipiispan pojan ja kiihkeän fennomaanin ystäväpiiriin oli kuulunut mm. työväenliikkeen Nils Robert af Ursin, ja hän oli kirjoittanut eläintieteellisiä artikkeleita työväenliikkeenkin lehtiin. Vuosi 1918 toi traagisen murtuman tähän. Punaiset surmasivat Renvallin hyvän ystävän kansanedustaja Antti Mikkolan heti vallankumouksensa alussa, ja myöhemmin keväällä ns. Kouvolan veripelloilla Renvallin veljen, kirkkoherra Uuno Renvallin.

Mikkolan murhasta kauhistunut Renvall hankkiutui monien muiden turkulaisten valkoisten tavoin Uuteenkaupunkiin, ja osallistui sen suojeluskunnan mukana sotaretkeen Ahvenanmaalle. Ahvenanmaalle niin ikään tulleet ruotsalaiset harhauttivat valkoiset palaamaan mantereelle, ja tästä Renvallilta riitti polemisoitavaa useiksi vuosiksi.

Suomeen palattuaan Renvall ei jatkanut päärintamalle Turun pataljoonan mukana, vaan suuntasi Lapin jääkäreiden johdossa valtaamaan Petsamoa. Hankkeen toteutumisessa ei liene ollut haittaa siitä että veli Heikki Renvall kuului ns. Vaasan senaattiin. Tappioon päättyneen retken jälkeen Renvall palasi (punaisten ryöstämälle) Sääksmäen huvilalleen kirjoittamaan raporttia, jossa syytti epäonnistumisesta mukaan toiseksi johtajaksi änkeytynyttä Lapin rakuunoiden johtajaa Onni Laitista.

Sodan jälkeen, siniristilipun tultua Suomen valtiolipuksi, Renvall liputti huvilallaan vielä sitä edeltäneellä puna-keltaisella ristilipulla, kuten oli tehnyt sortovuosinakin, saaden sääksmäkeläisten naapureidensa kiukun osakseen. Kehtasivatpa nämä kutsua sitä Espanjan lipuksi.

Äkkiväärä Renvall tuntuu siis siviilissäkin olleen, riitautuen niidenkin kanssa jotka periaatteessa olivat samaa mieltä hänen kanssaan luonnontutkimuksesta ja -suojelusta. Renvallin merkittävin julkaisu oli Suomalainen retkeily-fauna (1899), joka kului useammankin sukupolven käsissä luontoretkillä.

Luonnonsuojelun edelläkävijäksikin Renvallia voi sanoa, hän puolusti mm. varisten ja kyyhkysten oikeutta olemassaoloon. Eriseuraisuus tuntuu leimanneen tosin tätäkin toimintaa. Vaikka Turussa toimi jo maan vanhin alan yhdistys, vuonna 1871 perustettu Turun Eläinsuojeluyhdistys, perusti Renvall 1911 vielä omansa, Turun Eläinten Ystävät - Djurvänner i Åbo.

maanantai 15. huhtikuuta 2019

Heimosodat: Aunus 1919

Aunuksen retki oli heimosodista tunnetuin, ja Jukka Vahtola julkaisi 1989 sen vaiheista kirjan Nuorukaisten sota: Suomen sotaretki Aunukseen 1919. Aktivistien aloitteesta ja Viron retken rohkaisemina värvättiin Aunuksen Vapaaehtoinen Armeija (AVA), joka ylitti rajan huhtikuun jälkipuoliskolla 1919. Komentajina oli miehiä jotka niittivät mainetta seuraavallakin retkellä itään: Sihvo, Talvela, Pajari.

Eteläisen osaston hyökkäys Syvärille eteni vastuksen puutteessa rivakasti, mutta hyytyi, kun vastustaja sai koottua rivinsä. Aunuksenkaupunki vallattiin kahdesti, ja yhtä monta kertaa se menetettiin, jonka jälkeen rintama asettui Tuulosjoelle.  Pohjoinen osasto pääsi Petroskoin porteille ennen kuin kärsi tappion ja joutui pysähtymään. Vielä pohjoisempana operoitiin periaatteessa yhdessä brittien interventiojoukkojen kanssa. Näiden tavoite oli kuitenkin tukea valkoisia venäläisiä, jotka eivät tunnustaneet edes Suomen itsenäisyyttä, saati laajentumishankkeita, joten aitoa liittolaisuutta oli mahdoton saavuttaa.

Juhannuksena puna-armeija teki maihinnousun Viteleen, ja samalla rintamahyökkäyksen eteläistä ryhmää vastaan. AVA:n rintama romahti täysin, ja sen täytyi vetäytyä Suomen rajojen taakse. Vuoden 1919 ainoaksi saavutukseksi jäi Porajärven liittyminen Suomeen, aina Tarton rauhaan saakka.

Retkikunta kohtasi monenlaisia vaikeuksia, alkaen huollosta. Muun muonan puutteessa sotilaat joutuivat syömään niin paljon säilykesardiineita, ettei moni niitä enää koskaan sen jälkeen suuhunsa laittanut. Nälkää näkevässä Karjalassa ei ruokaa ollut juuri sen enempää saatavilla. Pettymykseksi havaittiin myös, etteivät karjalaiset itse olleet kovin halukkaita "vapautensa" vuoksi taistelemaan: kutsunnoilla kokoon saadut joukot karkasivat taistelusta usein ammunnan alettua. Ylipäätään karjalaiset eivät olleet vakuuttuneita että heikoin voimin liikkeelle lähteneet suomalaiset pystyisivät valtaamansa alueet pitämään. Suomalaisvapaaehtoisten alun intomieli lakastui siten helposti, ja useimmat lähtivät kotiin kahden kuukauden sopimuskauden päätyttyä. Mukana oli monia jo Virossa olleita, joiden siellä saamat upseeriylennykset tuntuvat herättäneen jonkinlaista närää Suomeen jääneissä.

Viime aikoina on keskusteltu suomalaisen SS-pataljoonan tekemisistä myöhemmällä idänsotaretkellä. Sukupolvea aiemmilla suomalaisilla heimosotureilla oli oma julkilausumaton "komissaarikäskynsä": kaikki vangiksi saadut suomalaiset ja karjalaiset punaiset ammuttiin poikkeuksetta, vain venäläiset säästettiin. Epäilemättä vastaava käytäntö oli vastapuolellakin, mutta ainakin venäläisten vangiksi joutuneet valkoiset saattoivat säästyä hengissä, sillä aikalaiskirjallisuus tuntee julkaistuja pakoseikkailuja. Rintaman romahdettua ja kurin sorruttua AVA ampui tosin omiakin sotilaitaan, mm. Vieljärven kirkon ryöstöstä.

Tälläkin retkellä oli mukana omat kulttuuripersoonansa, kuten kiihkeä Suur-Suomi-mies Kyösti Wilkuna, sekä nuori Uuno Kailas, jonka sotaretki ystävän kaatumisineen innoitti myöhemmin kirjoittamaan runon Rajalla ("Raja railona aukeaa. Edessä Aasia, Itä. Takana Länttä ja Eurooppaa; varjelen, vartija, sitä."). Mukana oli myös Pentti Saarikosken isä Simo.

Mukana olleista sotilaista esiin nousevat mm. itäkarjalaistaustainen Paul Marttina, joka tunnetaan paremmin jatkosodan aikaisesta kaukopartiotoiminnasta, mutta joka johti kaukopartioita Muurmannin radalle jo Vienan retken yhteydessä Kantalahden seudulle 1918, ja nyt Syvärille 1919. Varsinainen heimosoturin perikuva oli Väinö Havas, joka antoi tyttärilleenkin nimet Viena, Aunus, Inkeri ja Eesti. Hän kaatui jatkosodan alussa - Aunuksessa.

Kirjassa on käsitelty myös Aunuksen lyhyeksi jäänyttä siviilihallintoa. Sitä varten perustettiin Aunuksen Väliaikainen Hoitokunta, alun perin aktivistien miehittämä, mutta myöhemmin metsäteollisuuspamppujen valtaama. Itäkarjalaisista perustettiin puolestaan Aunuksen Väliaikainen Hallitus.

Niin ansiokas kuin Vahtolan kirja onkin, vastapuolen aineistoja ei lähteenä ole käytetty ensinkään. Näkökulma on pelkästään heimosotureitten. Suorastaan häiritsevää on vastustajien toistuva kutsuminen "punikeiksi". Näitäkin käsitteen senaikaisessa merkityksessä vastassa oli, kuten näimme, mutta muutoinhan vastassa oli asevelvollisista koottu puna-armeija.

Retkelle oli kiellettyä värvätä asevelvollisuusiässä olevia, siis vuosina 1898-1899 syntyneitä, sitä nuorempia kyllä. Koko joukko koulupoikia lähtikin, vanhempien luvalla tai luvatta. Millainen lasten ristiretki seurauksena oli, siitä todistaa osaltaan Turun hautausmaalla oleva muistomerkki seitsemälle Aunuksessa kaatuneelle pojalle. Kaikki olivat syntyneet välillä 1900-1904, ja nuorin oli ehtinyt täyttää vasta 15 vuotta.

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Kulkulupia sisällissodan Suomessa

Talollinen Juho Nurmi, Uudenkirkon (T.l.) Iso-Villilän talosta, jäi sisällissodan talvella 1918 sytyttyä punaisten hallitsemaan osaa Suomea. Sodan ajalta hänelle jäi erinäisiä todistuksia, jotka 1998 lahjoitettiin Turun maakuntamuseolle eli nykyiselle Turun museokeskukselle. Helmikuun 28. päivänä Nurmi toimitti Rauman elintarvelautakunnalle 351 kg rukiita, ja sai paperiin leimat paitsi ko. lautakunnalta, myös Rauman punakaartin lentävältä osastolta. (Kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi.)

8. maaliskuuta Uudenkirkon elintarvelautakunta oikeutti Nurmen viemään Raumalle yhden kuorman lanttuja.


Paperi ei sellaisenaan riittänyt, sillä seuraavalta päivältä on todistus jossa punakaartin Rauman piiriesikunta oikeuttaa Nurmen (nyt talonsa Iso-Villilän nimellä) esteettömästi kulkemaan "Uuteltakirkolta Raumalle".


Päiväämätön on Rauman punakaartin lentävän osaston antaman lupa päästä "kasarmiin", missä se lieneekään sijainnut.

Kevät toi vallanvaihdon, ja toukokuun 16. päivänä Uudenkirkon Suojeluskunnan oikeutti Nurmen matkustamaan "vapaasti kaikkialle".

Tyrvään suojeluskunnan etappi tarkensi kaksi päivää myöhemmin luvan taakse sen tarkoittavan matkaa "Rauma-Lahti ja takaisin". Kävikö Nurmi Lahden vankileirillä kenties todistamassa jonkin punavangin puolesta tai tätä vastaan? Tai ehkä vain etsimässä punaisten takavarikoimaa hevostaan kuten muiden pitäjän isäntien tiedetään tehneen?

Vielä lokakuun 11. päivältä on Uudenkirkon elintarvikelautakunnan puheenjohtajan lupa Iso-Villilälle jauhattaa 120 kg rukiita ja 170 kg kauroja. Lyijykynämerkinnän mukaan jauhatettiin kuitenkin vain 6 kg ruista. Maata riivasi tuolloin edelleen vaikea elintarvikepula.


Muiden talollisten tavoin Juho Nurmen sympatiat lienevät olleet valkoisten puolella. Hänen poikansa Yrjö Nurmi osallistui Uudenkaupungin suojeluskunnan retkeen Ahvenanmaalle, ja kävi sen jälkeen Vöyrin sotakoulun.

Turun läänin Uusikirkko vaihtoi 1936 nimekseen Kalanti. Uuteenkaupunkiin se liitettiin vuonna 1993.

torstai 11. huhtikuuta 2019

Muinaistutkija 1/2019

Pitkästä aikaa katsaus alan aikakauslehteen, osin siksi että luettavana oleva heimosotakirja on edelleen kesken, ja koska uusi päätoimittaja pyytää pääkirjoituksessaan palautetta, joten laskettakoon tämä sellaiseksi.

Kaivelemassa on käyty Lapissa asti, Kolarinsaaren markkinakentällä kesällä 2018. Kaikkiaan kuuden kirjoittajan artikkelissa kerrotaan paikan tulleen käyttöön Haminan rauhan rajanvedon jälkeen, kun Pajalan markkinapaikka jäi Ruotsin puolelle. Käytössä Kolarinsaari pysyi 1800-luvun lopulle, jollon populaarikulttuurista tutut Rovaniemen markkinat syrjäyttivät sen ja muutkin pienemmät paikalliset markkinat.

Nelikulmaisen markkina-alueen länsi- ja eteläreunaa käyttivät etelästä tulleet kauppamiehet, itäistä Venäjältä tulleet, ja pohjoista saamelaiset. Kenttä on jäänyt nyttemmin suurimmaksi osaksi hautausmaan alle, joten tutkittavissa on enää vain länsireuna. Niukka löytöesineistö oli odotusten mukaista aikakauden tavaraa, kiintoisimpana ehkä ns. perustuskätkönä käytetty kirveenterä. Paikalla on ollut lämmitettäviä markkinatupia, jotka myöhemmin on purettu pois. Luulöydöistä on tunnistettu kaikkiaan 22 eläin-, lintu- ja kalalajia - kalaa on kuivattuna tuotu Jäämereltä saakka.

Arja Ahlqvist on jäljittänyt Kostroman ulkomuseosta löytämäänsä palvoskiveä Durasovon kurgaanin laelle. Sen koloihin kertynyttä vettä on käytetty silmäsairauksien hoitoon, Aamukasteen on katsottu olleen tehokkaampaa kuin sadeveden. Artikkeli on myös valaiseva katsaus venäläiseen (ulko)museosceneen.

Ville Hakamäen väitöskirjasta Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun rautakaudesta käy ilmi miten paljon metllinetsintälöydöt ovat muuttamassa käsityksiä sielläkin.

Rautakautisten hautojen pääsiäissuuntaus puhutti viime vuonna, ja lehden viimeinen vastine toteaa keskustelun päättyneeksi, koska ko. tutkimus ei tieteellisiä kriteereitä täytä.

Tuukka Talvio on lukenut niin mielenkiintoisen kirjan rahojen ja uskonnon vuorovaikutuksesta, että tekisi melkein mieli alkaa harrastamaan numismatiikkaa enemmänkin, mutta yritän vielä tällä kertaa voittaa kiusauksen.


tiistai 9. huhtikuuta 2019

Turun linnan tyylihuoneet vuonna 1898

Taannoin Finnaan haravoitiin Turun museokeskuksen valokuva-arkiston kokoelmista joukko Rurik Hjeltin ottamia valokuvia 1800-1900-lukujen vaihteesta. Mukana on useita kuvia Turun kaupungin historiallisen museon näyttelystä vuonna 1898 esilinnan huoneissa, siis tiloissa joissa nyt sijaitsevat ns. tyylihuoneet, mutta joissa tuolloin sijaitsi musoen koko kokoelma. Voisi siis puhua runsauden estetiikasta.













Turun linnan historian perusnäyttelyn ns. Konowin huoneessa on tavoiteltu tuon aikakauden tunnelmaa. Mukana on myös yksi aikakauden vitriini.


maanantai 8. huhtikuuta 2019

Heimosodat: Viro 1919

Vuoden 1918 lopulla Koillis-Euroopan tilanteessa tapahtui täydellinen käänne, kun sodan hävinneen Saksan armeija ja laivasto vetäytyivät Itämereltä ja Itämeren maista. Tätä tyhjiötä riennettiin täyttämään idästä (puna-armeija) ja lännestä (Ison-Britannian laivasto). Puna-armeija hyökkäsi Viroon marraskuun lopussa ja valtasi nopeasti yli puolet maasta. Vastahyökkäykseen kyettiin kuitenkin jo tammikuun alussa. Venäläiset lyötiin takaisin, ja Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko valtasi Narvan yllätyshyökkäyksellä aivan vuoden 1700 malliin. Seuraava suomalaisvapaaehtoisen osasto, Pohjan Pojat, taisteli Etelä- ja Kaakkois-Virossa, ja Latviankin puolella. Puna-armeija karkotettiin Virosta helmikuun loppuun mennessä, mutta sota jatkui vielä vuoden.

Viron vapaussotaan suomalaiset heimosoturit osallistuivat siis vierailevina tähtinä, joskin merkittävässä roolissa. Heimosotamuistelmien lisäksi varsinaista historiallista tutkimusta heidän vaiheistaan ei ole kirjoitettu, joten tässä pari yleisempää kuvapainotteista julkaisua aiheesta. (Viron tapahtumia vuosina 1914-22 on käsitellyt myös Mirko Harjula, ja Suomen ja Viron suhteita vuosina 1917-1919 Seppo Zetterberg väitöskirjassaan vuonna 1977.)


Jukka I. Mattilan ja Jarkko Kempin kirjan Viron vapaussota 1918-1920 (2006) vakuutetaan takakannessa kertovan aiheestaan helppolukuisella tavalla, ja tosiaan tämän suht ohuen ja runsaasti kuvitetun julkaisun lukaisee äkkiä läpi. Taistelujen yksityiskohtiin ei mennä, eikä kirjassa ole kartan karttaa, vaan kuvaus kulkee varsin yleisellä tasolla.

Virolaista sotilasjohtoa on käsitelty pitkään, samoin suojeluskuntatoiminnan (Kaitseliit) vaiheita. Panssarijunat ja autot olivat Virossa, kuten Venäjän hajoamissodissa yleensäkin, tärkeässä roolissa. Ulkomaalaisia vapaaehtoisia oli muistakin Pohjoismaista, mutta suomalaisten rooli oli keskeisin. Suomalaiset muodostivat taistelujoukoista 4 %, mutta saivat 22 % prosenttia (650 kpl) myönnetyistä vapaudenristeistä.

Kirjassa käsitellään myös inkeriläisten heimosotureiden vaiheita, mukaan lukien tapahtumat Yhinmäen linnakkeen kapinan yhteydessä (jota britit tukivat ilmasta ja mereltä), sekä valkoisten venäläisten pyrkimyksiä Petrogradin valtaamiseen. Jälkimmäisiä virolaisten oli brittien painostuksesta tuettava. Judenitsin retken lokakuussa 1919 päätyttyä tappioon perääntyvä valkoarmeija toi vielä mukanaan Viroon koleran johon kuoli tuhansia ihmisiä.

Vaikka Viron vapaussota ei Suomen tavoin varsinaisesti sisällissota ollutkaan, oli puna-armeijan rivessä myös virolaisia (ja suomalaisia) punaisia, ja varsinkin Tallinnan teollisuustyöväen joukossa bolsevismilla oli kannatusta mielenosoituksiin ja sabotaasiin asti. Sodan synkimpiä lukuja oli helmikuussa Viron hallitusta vastaan syttynyt Saarenmaan kapina joka vaati jälkiselvittelyineen parisataa kuolonuhria.


Jussi Niinistön ja Jukka I. Mattilan Pohjan Pojat -kirjan (1999) alaotsikko kertoo sen olevan Kuvahistoria suomalaisen vapaaehtoisrykmentin vaiheista Viron vapaussodassa 1919, mutta tekstiä on kuvien lisäksi vähintään sen verran kuin edellisessäkin teoksessa. teoksen sisäkansissa on myös hyvä sotatoimialueen yleiskartta.

Hans Kalmin johtama rykmentti saavutti kahdesta suomalaisosastosta suuremman kuuluisuuden. Se lähti talvisen Suomenlahden yli jäänmurtaja Väinämöisellä, joka nyttemmin on museolaivana Viron merimuseossa nimellä Suur Tõll. Matkaan lähdettiin innosta hehkuen, eikä varusteissakaan näy olleen valittamista. Monilla, niin sotilailla kuin sairaanhoitajattarillakin, näkyy päässä muotiin tullut valkoinen turkislakki, ns. mannerheimari, ja palttoossa muhkea valkoinen turkiskaulus. Riemuitseva oli myös vastaanotto Tallinnan satamassa. Suomi tuki virolaisten taistelua ase- ja ammustoimituksin, ja varsinkin vapaaehtoiset taistelijat antoivat kaivatun moraaliboostauksen ja kriittisen voimanlisän puna-armeijan ollessa enää muutamien kymmenien kilometrien päässä pääkaupungista.

Osaston matka jatkui Tarttoon ja sieltä kohti Latvian rajaa. Pajun kartanon luona käytiin ensimmäinen suurempi taistelu, jonka voitto avasi tien rajakaupunki Valgaan. Kaikki 50 taistelussa saatua vankia ammuttiin, samoin väärinkäsityksen vuoksi 12 kellarissa piileskellyttä kartanon työntekijää. Hyökkäys jatkui Latvian puolelle Marienburgiin eli Aluksneen. Myös siellä vangit ammuttiin valtauksen jälkeen.

Virolaiset menettivät tosin Marienburgin pian uudestaan bolsevikeille, mikä katkeroitti suomalaisvapaaehtoisten mieliä, eikä niitä parantanut seurannut asemasotavaihe Petserin suunnalla. Juopottelu ja hulinointi saavutti pian niin legendaariset mittasuhteet, ettei kotiinpalaavia heimosotureita Tallinnan satamassa juuri kaipaamaan jääty.

Kirjassa on esitelty tietolaatikoin useita sotaan osallistuneita, kuten em. Pajun taistelussa kaatunut virolainen Julius Kuperjanov, ja sukupuolensa salannut ja taisteluihin osallistunut suomalainen Aino Mälkönen. Melkoinen persoona oli myös Kaarlo Kurko, joka jatkoi Baltian maiden ja Puolan vapaussotien jälkeen uraansa vielä Ranskan muukalaislegioonassakin.

Tehtävänsä tehneinä molemmat suomalaisosastot hajotettiin ja kotiutettiin keväällä 1919. Kotiin palaavia odottikin jo Aunuksen Karjalan suunnalla seuraava heimosotaretki.

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Pirtua, pirtua!

Moni tiennee numerosarjan 543210 historiallisen merkityksen: kieltolaki päättyi Suomessa 5.4. 1932 klo 10. Mutta milloin se alkoikaan? Eduskunta oli hyväksynyt kieltolain yksimielisesti jo 1907, mutta tuolloin keisari ei sitä vahvistanut. Uudelleen se hyväksyttiin 1917 ja tällä kertaa Venäjän väliaikainen hallitus sen vahvisti, määräten kuitenkin lain astumaan voimaan vasta 1. kesäkuuta 1919. Päivämäärä piti, ja siten tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta tuon laittomuuden ja väkivallan leimaaman aikakauden alkamisesta. Sen muistoksi tässä muutamia Turun museokeskuksen kieltolakiaikaan liittyviä esineitä.

Suurikokoista (15 x 10 cm) Turun ja Porin läänin poliisin virkamerkkiä m/1927 kutsuttiin "pirtupoliisin lätkäksi", koska sillä annettiin pysähtymismerkki tarkastettaville ajoneuvoille.


Vaan eihän salakuljettaja sellaisesta pysähtynyt, painoi vain kaasua, joten pysäyttämiseen vaadittiin järeämpiä keinoja eli piikkimattoa.


Pirtua kuljetettiin kanistereissa, mutta myös vartalonmyötäisemmissä astioissa, niitäkin on meillä muutama, yksi isompi ja kolme pienempää.

.


torstai 4. huhtikuuta 2019

Antiikki & Design 178 (3/2019)

Turku-pisteet tällekin numerolle, sillä täällä on käyty haastattelemassa arkeologi Sonja Hukaltaivalta rakennuksiin kätketyistä taikaesineistä. Eläinten luita, kolikoita, jopa elohopeaa pienissä apteekkipulloissa on kätketty rakenteisiin maagisessa tarkoituksessa. Perinne on ikivanha, mutta vaihteluakin esiintyy: Länsi-Suomen ryhmäkylissä niillä torjuttiin naapureiden noituutta, väljemmin asutetussa Itä-Suomessa syöpäläisiä ja luonnonvoimia.

Varsinais-Suomi-pisteet käynnistä Paraisten Kuitialla, jonka navetta on kunnostettu perinteisillä menetelmillä moderniksi pihattotalliksi omistajapariskunnan eettisten periaatteiden mukaan.

Ja kun viimeksi ehdin haukkua lasiesineet tylsiksi, käykin ilmi että sortovuosien "poliittisen lasin" historia onkin varsin mielenkiintoinen. Tästä passsiivisen vastarinnan puristelasisesta muodosta ovat Roger Peltonen ja Risto Rekola kirjoittaneet omiin kokoelmiinsa pohjautuvan julkaisun Vaakuna- ja suurmieslasien kulttuurihistoria - ilmeinen hankinta museon käsikirjastoon.


keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Uutta Finnassa (maaliskuu 2019)

Kuukauden saldo 588 esinettä ja valokuvaa, ja samalla Turun museokeskuksen aineistojen määrä Finnassa ylittu 60000:n rajan.

Mukana mm. Rurik Hjeltin valokuvia 1800- ja 1900-lukujen taitteesta (niistä lisää myöhemmin)...


Stereokuvakamera 1900-luvun alusta...

Urazine, joka auttoi moniin vaivoihin...


muotti, jolla tehtyä saippuaa käytti yhdeksän filmitähteä kymmenestä...


tulenvarjostin 1700-luvun lopulta...


Wäinö aaltosen museon aulassa vuosia palvellut design-klassikko Barcelona-tuoli...


Turun paloa esittävä kehystetty siluetti...


ja pala majavasta saatavaa haustetta, jonka käyttö tunnetaan jo Naantalin luostarin keskiaikaisessa lääke- ja yrttikirjassa.

.

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Heimosodat: Viena 1918

Jälkeenpäin nähtynä tapahtumien kulku kuulostaa uskomattomalta. Kevättalvella 1918, kesken sisällissodan, valkoinen Suomi suunnitteli hyökkäystä Venäjälle koko itärajansa pituudelta. Pohjoisessa eteni retkikunta Petsamoon. Sallasta ja Kuusamosta etenivät K.M. Walleniuksen joukot kohti Kantalahtea, Kuhmosta ja Suomussalmen suunnasta lähti C.V. Malmin osasto kohti Vienan Kemiä. Myös Sortavalasta kaavailtiin hyökkäystä Aunuksen läpi kohti Petroskoita, mutta siihen varatut joukot jouduttiin kääntämään Etelä-Karjalan rintamalle suomalaisia punaisia vastaan.

Niinpä vuoden 1918 sotatoimet jäivät historiaan pelkästään Vienan retkinä, ja ensimmäisen kriittisen historiallisen tutkimuksen niistä kirjoitti Jouko Vahtola vuonna 1988 nimellä "Suomi suureksi - Viena vapaaksi": Valkoisen Suomen pyrkimykset Itä-Karjalan valtaamiseksi 1918. Välittömänä lähtokohtana oli Mannerheimin Antrean asemalla 23.2. antama Miekkavala, mutta taustalla oli luonnollisesti jo vuosikymmeniä jatkunut kulttuuripiirien karelianismi, sekä ajankohtaisemmin metsäteollisuuden havittelemat metsäresurssit.

Walleniuksen retkikunta kohtasi pian rajan ylitettyään vähintään yhtä uskaliaan offensiivin, punaisten suomalaisten yrityksen hyökätä Suomeen ja vyöryttää valkoinen Suomi pohjoisesta käsin. Täällä käytiin kirjaimellisesti veljessotaa, sillä punaisia johtaneen Iivo Ahavan isä ja veli Paavo Ahava vanhempi ja nuorempi olivat kiihkeitä heimoaatteen miehiä. Sitä oli Iivokin, mutta siinä missä isä ja veli ajoivat Itä-Karjalan liittämistä Suomeen, kannatti hän Karjalan itsenäisyyttä, mikä ei noina levottomina aikoina ollut sen mahdottomampi skenario kuin Suur-Suomi-haaveetkaan. Valkoisten hyökkäyksen Ahava joka tapauksessa pysäytti alkuunsa.

Malmin osasto pääsi aina Muurmannin radalle saakka, mutta joutui Vienan Kemin porteilla väijytykseen ja heitetyksi takaisin. Rintama jähmettyi täälläkin asemasodaksi, Uhtuan jäädessä heimosotureiden haltuun. Itse asiassa retkikunnat jäivät oman onnensa nojaan tilanteen nopeasti muututtua. Brittien interventiojoukot etenivät Kemiin ja Sorokkaan saakka suojelemaan Muurmannin rataa, eikä Suomella ollut halua joutua sotaan imperiumin kanssa. Mannerheimin ero toukokuun lopussa vei hankkeen korkeimman tukijan, eikä armeijan ylijohto hänen jälkeensä ollut halukas ryhtymään yritykseen, jonka menestymisedellytyksiin se suhtautui kriittisen realistisesti. Suomen tekemisiä vuoden 1918 jälkipuolella hyvin pitkälti kontrolloineet saksalaiset eivät myöskään halunneet horjuttaa bolsevikkien kanssa tehtyä rauhaa Suur-Suomi-hankkeilla. Kun myöhemmin syksyllä mieli muuttui ja alettiin suunnitella Pietarin valtausta ja taistelua brittejä vastaan pohjoisessa (Unternehmen Schlußstein), vei Saksan romahdus pian pohjan hankkeelta.

Mukana Vienassa oli myös kaksi tunnettua kulttuuripersoonaa, Samuli Paulaharju ja Ilmari Kianto, vanhoja karelianisteja molemmat. Ainakin jälkimmäinen tuntuu suorastaan nauttineen sotaseikkailustaan, ja itse asiassa Kianto tuo mieleen toisen saman ajan sotaisan runoilijan ja irredenta-aktivistin, Gabriele D’Annunzion (Vahtolan kirjan nimen alkuosa on Kiannon runosta). Kiannon kirjoituksista paistaa ärtymys siihen miksei sotaretki onnistunut: itäkarjalaiset eivät ensinkään lämmenneet suomalaisten interventiolle. Heidän suosiostaan kilpailivat suomalaisten lisäksi myös britit ja bolsevikit. Briteillä oli toimittaa ruokaa ja resursseja, kahdella muulla osapuolella ei, ja leivästä Karjalassa oli kyse. Karjalaiset myös karsastivat valkoista Suomea tukenutta Saksaa, jota vastaan olivat sotineet vuosia.

Brittiarmeija perusti, koulutti ja varusti kesän aikana käyttöönsä punaisista suomalaisista ns. Muurmannin legioonan, ja karjalaisista Karjalan rykmentin (otrjadin). Jälkimmäinen ajoi myöhäissyksyllä Malmin jälkeen jääkärikapteeni Toivo Kuisman johtamaksi tulleet valkoiset Suomen rajan taakse. Heimosoturit olivat marssineet rajan yli käsivarsissaan nauhat joissa luki Karjalan puolesta. Heidät karkottaneen joukko-osaston tunnus puolestaan oli Karjalan vapauden puolesta.

Vuoden päättyessä valkoisen Suomen hallussa oli enää Repolan pitäjä, joka kansalaiskokouksessa elokuussa oli päättänyt liittyä Suomeen, ja jonka suomalaisjoukot pian miehittivät ja jossa alkoi toimia myös suomalainen siviilihallinto. Uusi kierros heimosodissa oli odottamassa heti vuodenvaihteen jälkeen, tällä kertaa Suomenlahden eteläpuolella.

maanantai 1. huhtikuuta 2019

Maanpuolustusmuseon vieraana

Vierailin viime viikolla kollegoineni aluemuseotutkijan mukana tutustumassa Turussa pari vuotta toimineeseen yksityiseen museoon nimeltä Sa-Int Maanpuolustusmuseo. Kokoelma on yksityisen keräilyn tulosta, ja paikassa saa koskea kaikkeen, sovittaa päähänsä kypäriä, pukeutua (uudempiin) pukuihin jne. Aseet ovat luonnollisesti deaktivoituja.





Myös taistelukenttään sai kosketustuntuman. Dioraama oli suunniteltu näkövammaistenkin tunnusteltavaksi.


Vanhimmat esineet olivat sisällissodan ajoilta, tässä valkoisen soturin puku ja lattialla vesijäähdytteinen Maxim-konekivääri Sokolov-lavetilla.



Sotilaspuku M1922.


Lumipuku.


Talvi- ja jatkosodan pukuja.


Lumessa haavoittuneet evakuoitiin ahkiolla.


Lotat muonittamassa.


Aseet ovat sotahistoriansa lukeneille tuttuakin tutumpia. Täällä niitä pääsee käsittelemään niin että saa aserasvan tuoksunkin käsiinsä. Moniaistinen museokokemus siis mitä moderneimmassa mielessä.




Käsikranaattien keräilijää kiinnostivat tietysti käsikranaatit.


Kaikenlaista muutakin sotatoimissa tarvittavaa on esillä ja tutkiskeltavana.





Propagandajulisteet kuuluivat sota-ajan katukuvaan.



Maanpuolustukseen, usein aika väljästikin, liittyviä kirjoja ja lehtiä on esillä joka puolella, selattavissa nekin.


Museokentällä on nykyään vaatimuksia siitä että kävijöiden pitäisi saada koskea vähän kaikkeen, siis kuten omassa Kuralan kylämäessämme on saanut tehdä jo 30 vuotta. Tämän vaateen Sa-Int Maanpuolustusmuseo kiitettävästi täyttää.

Museo sijaitsee osoitteessa Iso-Heikkiläntie 5 ja on avoinna klo 12-17 joka päivä paitsi tiistaisin, sekä sopimuksen mukaan.
 

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...