keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Vallankumoussotaa panssarijunalla

Vuoden 1918 muistelu punaisen osapuolen osalta on painottunut valkoisen terrorin ja vankileirien tutkimiseen. Poikkeus tähän on Tuija Wetterstrandin 2017 ilmestynyt Punaisten panssarijuna 1918. Mielikuviin Venäjän sisällissodasta ovat viimeistään Tohtori Živagon filmatisoinnista ja Hugo Prattin sarjakuvista alkaen kuuluneet lumisen aron poikki punaiset liput hulmuten pyyhältävät panssarijunat, ja osansa noilla teräshirviöillä oli Suomenkin sisällissodassa.

Punaiseen Suomeen jäivät rautateiden konepajat Helsingissä ja Viipurissa, ja niiden mukana työväenliikkeessä ja punakaartissa hyvin aktiiviset konepajatyöntekijät. Pasilan (silloisen Fredriksbergin) konepajalla valmistui helmikuussa 1918 panssarijuna n:o 1. Wetterstrand on kirjassaan jäljittänyt junan ja sen miehistön vaiheet niin tarkoin kuin on ollut mahdollista. Innoittajana tutkimuksen aloittamiselle ovat olleet kirjoittajan isoäidin veljen 1960-luvulla muistitietokeruuseen lähettämät muistelmat.

Panssarijuna n:o 1 muodostui panssaroidusta veturista ja sen molemmin puolin päältä avoimesta mutta kyljistään panssaroidusta vaunusta joissa kummassakin oli kaksi 57 mm tykkiä. Juna osallistui taisteluihin Häneen rintamalla, myöhemmin saksalaisia vastaan läntisellä Uudellamaalla, ja päätti sotansa hylättynä Kotkan asemalle. Vaikka Suomen sisällissotaa kuvaavassa pelissä panssarijunat esitetään suorastaan panzerblitz-yksikköinä, eivät ne todellisessa sodassa lunastaneet lupauksiaan. Kiskoilla kulkeva sotakone on kiskoihin sidottu, ja helppo pysäyttää. Vain liikkuvissa tilanteissa, kuten "ykkösen" yhdessä toisen panssarijunan vallatessa takaisin Oriveden aseman, pääsi junan tulivoima oikeuksiinsa.

Sen verran fragmentaarisia lähteet ovat että junan vaiheisiin on jäänyt päivienkin aukkoja eikä kaikkien miehistön jäsenten nimistä ole varmuutta, selville saadut on listattu kirjan loppuun. Hävittyjä sotia ei juuri muistella, ja heti sodan jälkeen työväenliike keskittyi sodassa ja varsinkin terrorin uhreina kuolleiden muistamiseen. Kun työväen arkistolaitokset ja SKS alkoivat kerätä muistitietoa 1960-luvulla, oli tapahtumista kulunut jo lähes puoli vuosisataa. Junan n:o 1 miehistö teetti sodan jälkeen salaisesti jäsenilleen junaan kuvaavan rintamerkin, mutta kuvaavaa kyllä mitään tietoa heidän kokoontumisistaan ei ole säilynyt.

Tehokkaita tai eivät, olivat panssarijunat ja niiden miehistötö valkoisten parissa vihattuja. Siihen nähden junan n:o 1 miehistö pääsi vähällä, kuritushuonetta tuli monellekin, mutta tiettävästi vain yksi miehistön jäsen surmattiin välittömissä kostotoimenpitessä sodan lopussa. Panssarijuna n:o 1:n, ja sittemmin kaikkien punaisten panssarijunien päällikkönä toimineen G.G. Tamlanderin murhasi mitä ilmeisimmin toinen punapäällikkö Mikko Kokko. Kenties kostolta välttymiseen vaikutti meihistön helsinkiläisyys. Suurkaupungissa eivät suojeluskuntalaiset tunteneet vastustajiaan niin henkilökohtaisesti kuin pienemmillä paikkakunnilla.

Kirjassa on kuvituksena aikakauden valokuvia.

maanantai 11. marraskuuta 2019

Viron vapaussodassa kaatuneet suomalaiset

Suomalaiset vapaaehtoistaistelijat oli otettu vuodenvaihteessa 1918-1919 riemukkaasti vastaan Tallinnassa, mutta sankarillisten alkutaistelujen jälkeen meno yltyi sellaiseksi riehumiseksi hotellien tuhoamisineen, ettei suomalaisten takaisin lähtiessä Tallinnassa juuri hyvästiksi vilkuteltu, asia joka useammissakin muistelmissa katkerana mainitaan.

Mikä sitten heimosotureiden jälkimaine Suomessa onkaan, 100 vuotta myöhemmin virolaisille itselleen on huomattavasti merkittävämpää että suomalaiset heidän historiansa kriittisellä hetkellä avuksi tulivat. Ain Krillo ja Mati Strauss julkaisivat tänä vuonna kirjan Vägitöö kaunis jääb... Teon uljaan muisto... Soomlaste kaotused eesti Vabadussojas 1918-20, Suomalaisten sotasurmat Viron vapaussodassa. Kun teoksen mottona on vielä "Viron vapauden ja Suomen kunnian puolesta" ja esipuheen kirjoittajana kovasti vapaus- ja heimosotahenkinen ent. puolustusministeri Jussi Niinistö, on selvä ettei tässä muistojulkaisussa suomalaisjoukkojen huonompia puolia käsitellä.

Eipä käsitellä paljon itse sotaa muutoinkaan, sillä muistojulkaisuna pääsisältö on 172:ssa suomalaiskaatuneessa joiden tiedot esitellään viroksi ja suomeksi, mukana valokuva itse henkilöstä ja/tai tämän hautakivestä. Kirjan alussa on käsitelty henkilöiden jäljitystytötä, ei niinkään helppoa sadan vuoden jälkeen, ja lopussa on artikkelit sankarihautajaisista Suomessa 1919, sekä suomalaisiin liittyvät muistomerkit Virossa, latviassa ja Suomessa. Itse olen noita muistomerkkejä bongannut Viron matkoilla Torissa, Rakveressa ja nyt viimeksi Valgassa.

Huom. Nimestään huolimatta tämä ei ole osa Suomen sotasurmat 1914-22 -hankkeen julkaisu, se on Iiris Heinon vuonna 2000 ilmestynyt Hinnalla hengen ja veren - Suomalaisten vapaaehtoisten sotasurmat Virossa vuonna 1919.

perjantai 8. marraskuuta 2019

Kolttasaamelaisten pyhäinkuvarasia Petsamosta

Turun museokeskuksen kokoelmista oli Finnaan digitoitu kokoelmiin vuonna 1922 tullut esine. Alkuperätiedot olivat niukat, kuitenkin runsaammat kuin aikakaudella yleensä: "En gammal ask af trä i form af en pulkka, funnen i en öfvergifven koltlappstuga i Petsamo." Lahjoittajaksi oli merkitty insinöörinrouva Greta Öhberg Ivalosta. Pulkan tai ahkion muotoinen tämä 32,5 cm pitkä kotelo tosiaankin oli.


Avattuna rasia näytti tältä.


Saamelaiskulttuuria tuntevat sometuttavat tunnistivat sen ns. pyhainkuvarasiaksi, ja myös saamelaismuseo Siidasta vahvistettiin asian näin olevan. Haku tällä antoi Finnassa viisi Kansallismuseon suomalais-ugrilaisiin kokoelmiin liittyvää rasiaa. Esine kuuluu siis osana kolttasaamelaisten ortodoksiseen kulttuuriin ja siinä on säilytetty ilmeisesti pientä metalli-ikonia - kenties jotain muutakin arvokasta?

Siidasta kerrottiin myös että T. I. Itkonen mainitsee teoksessaan Suomen Lappalaiset pyhän kuvan kotelosta käytetyn nimitystä kãvâs-kõlâk’.  Nykyisen kirjoitusasun mukaan se on kaavâs koollatǩ eli suoraan käännettynä pyhän kuvan/ikonin rasia.

torstai 7. marraskuuta 2019

Vuosi 1917 (3)

1917 - Suomen ihmisten vuosi on kolmen kirjoittajan yhteistyötä. Teemu Keskisarjan poliittisesta historiasta kertova osuus on otsikoitu Vapauden ja vihan vuosi. Tyyli on jälleen taattua Keskisarjaa, minkä tiedän jakavan mielipiteitä. Itse olen siitä pitänyt, mutta nyt se alkaa jo muuttua maneeriksi.

Markku Kuisma on otskoinut taloushistoriasta kertovan osuutensa Pörssipolska päättyy. Tämä oli oikeastaan mielenkiintoisin kolmannes koko kirjasta, kertomus Venäjän sotatilausten luomasta talouskuplasta joka puhkesi vallankumouksen myötä. Mieleeni tuli ensimmäisen kerran ihmetellä miten Venäjän väliaikainen hallitus katkaisi kaikki armeijansa tilaukset Suomesta ja silti vakuutteli länsiliittolaisilleen jatkavansa sotaa, ja antoi täten bolsevikeille näiden vahvimman aseen, lupauksen välittömästä rauhasta.

Kai Häggmanin Kynällä ja kiväärillä kertaa varsin tutun tarinan kirjailijoiden osallistumisesta yhä jyrkkenevään kahtiajakoon vuoden 1917 lehtikirjoituksissa. Muiden muassa Algot Untola tai Ilmari Kianto suolsivat tekstiä, joka oli silkaa vihakirjoittelua tämän päivän ja minkä hyvänsä ajan mittapuulla. Kiano jopa vertaili osapuolia niin, että  punaiset nauttivat perverssistä rääkkäämisestä, mutta valkoisten nautintona oli "rehellinen tappaminen". Untola ammuttiin matkalla teloitettavaksi, mutta Kianto jatkoi sotaansa samana vuonna vielä Vienassa.

Ennen kaikkea tämä kuitenkin on kuvateos, ja kuvatoimittajan on toiminut Jukka Kukkonen. Mukana on toki tuttujakin kuvia, mutta paljon ainakin minulle ennennäkemättömiä. Venäjän laivasto juhlavalaistuksessa Helsingin pohjoissatamassa on sumuisuutensa vuoksi suorastaan aavemainen, ja hineo on myös varhainen autochrome-värikuva valokuvaaja Harald Rosenbergin siskosta makailemassa ja lukemassa jugendsohvalla - kengät jalassa. Bongasinpa sentään yhden virheenkin: sivulla 175 ei suinkaan ole englantilaisia sukellusveneitä, vaan venäläisiä Bars-luokan veneitä - kuten nimistäkin olisi voinut päätellä, sillä britit eivät nimenneet Itämerellä toimineita veneitään.

Kirjan lopussa on myös esitelty tuon ajan (helsinkiläisiä) valokuvaajia.

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Vuosi 1917 (2)

Ei varmaankaan olisi pitänyt lukea Helen Rappaportin kirjaa Pietari 1917 - Ulkomainen eliitti Venäjän vallankumouksen pyörteissä heti Ilkka Malmbergin kirjan jälkeen, sillä jälkimmäisen ilmaisua ei ensinmainittu mitenkään voinut saavuttaa.

Jo otsikko kaipaa korjausta, sillä lähteinä ovat vain englanninkielisen eliitin päiväkirjat ja muistelmat. Englanninkielinen siirtokunta, amerikkalaiset ja brittiläiset diplomaatit, liikemiehistä, insinooöreistä jne. palvelijoineen kaikkineen elivät useimmiten varsin suoljettua ja suojeltua elämää, monet osaamatta sanaakaan venäjää, joten vuoden 1917 tapahtumien vyöry yllätti heidät täysin. Vallankumouksen alettua kaupunkiin kiirehti kirjeenvaihtajia, ei välttämättä sen kummemmalla kielitaidolla siunattuja.

Pietaria vuonna 1917 ajattelee suorastaan historiallisena panoraamamaalauksena, mutta jopa etuoikeutetuille elämä oli vain pahenevaa kaaosta, elintarvikkeiden hupenemista ja villinä rehottavia huhuja ja juoruja, olemassaoloa jonka maaliskuussa, heinäkuussa ja marraskuussa (uutta lukua) katkaisivat raivokkaat katutaistelut. Ryöstöjen ja murhien yltyessä elämä oli tarpeeksi vaarallista niiden välissäkin. Vuoden loppua kohden useimmille ulkomaalaisille kävi selväksi että kaupungista ja koko Venäjältä täytyy hankiutua tiehensä jos aikoo pysyä hengissä.

Rappaortin kerronta on selkeää ja suomennos sujuvaa, joskin olisi toivonut että päivämäärät olisi kauttaaltaan käännetty gregoriaanisiksi kuten tapana on. Keskellä kirjaa on kuvaliite jossa nolosti taas kerran on kuva Eisensteinin elokuvasta esittämässä muka Talvipalatsin valtausta. Ja viimeinen kuva.... ei siinä ole Lenin puhumassa Talvipalatsissa vaan julistamassa neuvostovallan Smolnassa toisessa yleisvenäläisessä neuvostokongressissa kuten kaikki tietävät.

Tjaah, olisikohan joku keksinyt kirjoittaa kirjan ulkomaalaisten elämästä Suomessa 1917-18. Kertokaa jos tiedätte.

tiistai 5. marraskuuta 2019

Vuosi 1917 (1)

Ilkka Malmbergin kirja 1917 - Samaan aikaan toisaalla jäi tekijältään kesken, hän kuoli haimasyöpään joulukuussa 2016. Keskeneräisenäkin se on tekijänsä maineen veroinen taidonnäyte, Malmbergin laaja lukeneisuus yhdistyy jälleen kerran kykyyn yhdistää yksityiskohtien kautta henkilöitä ja paikkoja. Tässä kirjassa se tapahtuu aivan henkeäsalpaavan vauhdikkaasti, on kuin hyppisi paikasta toiseen google mapsin ja streetviewn avulla, kurkistaen milloin minkäkin tuolloisen tai tulevan kuuluisuuden elämään.

Poliitikkoja, sotilaita, taiteilijoita, kirjailijoita ja urheiljoita, lapsia, aikuisia ja vanhuksia, miehiä ja naisia, hakemiston mukaan kaikkiaan lähemmäs puolentoistasataa henkilöä, joiden olemiset ja tekemiset Malmberg on selvittänyt vuodelta 1917. Samasta kirjasta voi siis lukea mitä Pablo Picasso, Maria Åkerblom, Sigmund Freud, Emmeline Pankhurst tai Mika Waltari kokivat 1917, yhtenä ensimmäisen maailmansodan vuotena joka kuitenkin oli käänteentekevä Suomelle ja Venäjälle, ja jälkimmäisen myötä koko maailmalle.

Monet kirjan henkilöistä olivat 1917 vasta lapsia, mikä sai minut ajattelemaan omaa isoisääni joka täytti 10 vuotta 8. marraskuuta, siis bolsevikkien vallankaappauksen eli "lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen" aikaan. Hän asui Pohjanmaan radan varrella Ylivieskassa, ja muisteli miten sotavuosina raajarikoiksi ammuttujen sotavankien junat pysähtyivät asemalla - keskus- ja ympärysvallat vaihtoivat hyödyttömiksi käyneitä sotilaitaan. Malmberg kertoo kirjassa esitellyn paavi Benedictus XV:llä olleen järjestämässä tätä vaihtoa. Kirjan henkilöistä Lenin, Trotski ja John Reed matkasivat Pohjanmaan rataa palatessaan Venäjälle kumouspuuhiinsa. Mahtoiko isoisä nähdä heidän junansa?

Malmbergin kirjan lukee nautinnolla, ja haikeudella. Kirjoittajan kuolema jätti aukon joka ei ole täyttynyt. Hänen kirjoituksensa olivat ensiluokkaista historian popularisointia, ja ennen kaikkea hän suhtautui kunnioituksella menneisyyden ihmisiin. Se on harvinaista nyt kun moralisoiva puritanismi ulotetaan ei vain kaikkialle nykyhetkessä vaan takautuvasti kaikkeen menneisyyteenkin.

maanantai 4. marraskuuta 2019

Teinit kapinoivat Galliassa

Muutamakin Asterix-seikkailu alkaa sillä että gallialaisten päällikkö Vercingetorix paiskaa aseensa Julius Caesarin jalkoihin. Niin nytkin albumissa Vercingetorixin tytär, jossa käy vihdoin ilmi että voitetulta päälliköltä jäi tytär nimeltä Adrenaline. Vastarintaa jatkanut gallialaisryhmä haluaa hänet ja hänen isältään saaman kaularenkaan taistelunsa symboliksi.

Adrenaline joudutaan piilottamaan roomalaisilta Asterixin kylään silmälläpidon alaiseksi, ja käy ilmi ettei häntä ensinkään kiinnosta soturiklikin maskottina oleminen, ja taisteluiden aikaansaaminen mihin ikinä hän vain meneekin. Mukaansa kapinaan tyttö saa kalakauppias Amaryllixin pojan Blinixin (ja tämän pikkuveljen Krillixin) ja seppä Caravellixin pojan Irkixin, joita niin ikään ei kiinnosta isiensä vihanpidon jatkaminen.

Nuoret lähtevät karkumatkalle ja kaikenlaista sähellystä seuraa. Hankalia peräänkatsottavia lapsia ja nuoria on piintyneiden poikamiesten Asterixin ja Obelixin elämään ilmestynyt ennenkin (Asterix ja normannien maihinnousu, Asterix Hispaniassa ja tietysti Asterixin poika), mutta tässä vain ei Jean-Yves Ferrin ja Didier Conradin tarina isäkapinasta lähde oikein kunnolla lentoon. Syynsä voi olla sillä ettei tarinassa päästä gallialaiskylää kauemmas kuin sen verran merelle että merirosvojen laiva saadaan upotettua, eikä teemasta ylipäätään kovin paljon saada irti.

Kaikki toki kääntyy parhaiten päin, mutta en spoilaa loppuratkaisua, toivonpa vain että 2021 albumissa päästään taas Bretagnen rannikolta jonnekin eksoottisempiin maisemiin.

perjantai 1. marraskuuta 2019

Uutta Finnassa (lokakuu 2019)

1153 objektia, mutta suurin osa Turku-kuvia, joista vielä digitoinnin tässä vaiheessa puuttuu kuva joten niistä myöhemmin. Tähän muutama esine, kuten stereoskooppi 1800-luvun lopusta...


yskänlääkkeestä käynyt timjamimehupullo farmasian puolelta...


Åbolands Ungdomsförbundin rintamerkki...


venäläinen palkintomiekka jossa Pyhän Annan ritarikunnan IV luokan merkki ponnessa...


Turussa toimineen hieromaopisto Gymnoksen kyltti (siirto Hämeenlinnan museon kokoelmasta)...


ja kuningaskalastaja Conred Gessnerin kirjasta Historia Animalium (kuvat digitoinut korkeukouluharjoittelija kertoo projektista täällä)

.

keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Matruusit kapinoivat

Norman E. Saulin Sailors in Revolt - The Russian Baltic Fleet in 1917 ilmestyi jo 1978 ja kertoo Venäjän laivastosta vallankumousvuonna 1917. Keskisiltä osiltaan kertomus sijoittuu Suomeen. Laivaston tukikohdat sijaitsivat Kronstadtissa, Tallinnassa, Helsingissä ja pienemmältä osin myös Turussa. Laivaston pääosa raskaimpia taistelulaivoja myöten vietti talvet Kruunuvuorenselällä, ja sieltä kapina sen tavoitti maaliskuussa 1917.

Dramaattisten upseerimurhien jälkeen tilanne rauhoittui, ja kurinpidosta vapautuneiden matruusien aika tuntuu kuluneen loputtomassa politikoinnissa erilaisissa neuvostoissa ja komiteoissa, konferensseissa ja kongresseissa. Melkeinpä voi nähdä ja kuulla nuo kaikki mahorkansavun sumentamat huoneet, joissa Venäjän tulevaisuudesta valettiin kannuja.

Kaupunkilais- ja työläistaustaisina seilorit olivat jo lähtökohtaisesti alttiita "sosialistiselle kiihotukselle", ja vuoden mittaan, vapaina kurista ja sotatoimista (ainoa ajanjakson meritaistelu käytiin Muhunsalmessa) yhteisö radikalisoitui aina vain enemmän. Kaupunkilaisina merimiehet eivät myöskään karanneet palveluksesta aateliston maita jakamaan maa-armeijan talonpoikien tavoin. Niinpä bolsevikeillä oli marraskuulle tullessa käytössään uskolliset matruusit nyrkkinä jolla kaapata valta ja pitää se ensimmäisten kriittisten viikkojen ja kuukausien ajan, ennen puna-armeijan luomista.

Helsinki näytteli tässä kehityksessä huomattavaa roolia kuten jo todettiin. Huomattavat bolsevikkijohtajat ramppasivat agitoimassa ja lehtiä painettiin, usein suomalaisten sosialidemokraattisten aateveljien avulla ja tuella. Muutoin niukassa kuvituksessakin on pari valokuvaa, joissa kumoukselliset matruusit marssivat ohi Helsingin yliopiston kirjaston (huhtikuu 1917) ja tungeksivat Rautatientorilla (heinäkuu 1917).

Itse asiassa tulin ajatelleeksi, miten Katajanokan länsipään uusien jugendtalojen yläkerrasta saattoi tuolloin  seurata Venäjän vallankumouksen vellomista suoraan alapuolella, matruusien marssiessa itäpään sotasatamasta milloin mihinkin demonstraatioon kaupungin keskustassa. Ja millainen kuhina oli Helsingin päärautatieasemalla kun bolsevikkien vallankaappausyönä sieltä lähti useammalla junalla matruuseja Pietariin varmistamaan väliaikaisen hallituksen kaatamista.

Vallankumouksellisten pariin oli tullut väärä tieto että suomalaiset suojeluskunnat yritäisivät katkaista kuljetukset Mommilan kartanosta käsin, mikä johti sitten Mommilan veritekoihin. Mutta tämän faktan luin vasta seuraavasta aihetta käsittelevästä kirjasta josta lisää seuraavalla kerralla.

maanantai 28. lokakuuta 2019

Heimosotien yleisesityksiä (4)

Ehdin lukea Aapo Roseliuksen ja Oula Silvennoisen kirjaa Villi itä - Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros kolmanneksen ennen kuin tajusin mikä tekstissä oli niin tuttua: kirjoittajat olivat tavoittaneet ruotsalaisen Peter Englundin verrattoman tyylin kertoa sodasta, ei sotahistoriaa vaan sodan ja siinä mukana olleiden ihmisten historiaa.

Tekijöiden suuri oivallus on ollut rinnastaa Suomen heimosotien vapaaehtoiset ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin saksalaisiin vapaajoukkoihin (Freikorps). Eetoksessaan ja sodankäyntitavoissaan molemmilla olikin paljon yhteistä, joskin erojakin oli: saksalaisten takana oli hävitty maailmansota, suomalaisten voitokas vapausota. Edellisiä innoitti uhmakas epätoivo, jälkimmäisiä suorastaan euforinen unelma Suur-Suomesta.

Ehkäpä kerronnallisen koheesion ylläpitämiseksi Roselius ja Silvennoinen ovat keskittyneet heimosodista kolmeen keskeisimpään, Vienan retkeen 1918 (sitäkin vain eteläisemmän siiven eli Malmin/Kuisman retkikuntaan), Viron vapaussotaan 1919 sekä Aunuksen retkeen 1919. Inkerin tapahtumia on käsitelty jonkin verran, mutta muutoin maantieteellinen horisontti päättyy pohjoisessa Uhtualle (Petsamon retket vain mainitaan) ja ajallinen vuoteen 1919 (Itä-Karjalan kansannousu 1921-22 kuitataan maininnalla sekin). Aivan kattavana yleisesityksenä tätä ei siis voi pitää.

Kuvaus on kriittisen kaunistelematon, ja aivan erityisesti Viron retken osallistujien kirjeistä ja päiväkirjoista on löytynyt vallan toisenlainen todellisuus kuin painetuista aikalaismuistelmista. Tallinna kapakoineen ja tuhansine prostituoituineen tarjosi toki aivan toisenlaisen temmellyskentän kuin Vienan tai Aunuksen kansallisromanttiset korpimetsät, ja ryösteltävääkin oli Viron kartanoissa ja kaupungeissa enemmän. Ajoittain vauhdikas meno tuntuu tempaavan kriittiset kirjoittajatkin mukaan, vaikkapa silloin kun sairaanhoitajana mukana ollut neiti Elfriede von Hippius karauttaa kohti Narvaa hevoskärryillä, kädessään pistooli ja toisessa Punaisen ristin lippu.

Koska heimosotien tapahtumat olivat itselleni pääosin tuttuja, kiinnosti kirjassa erityisesti saksalaisten vapaajoukkojen kuvaus. Niiden vaiheissa käydään Berliinissä ja spartakistikapinan kukistamisessa saakka, mutta pääpaino on Latviassa, jossa Suomestakin tuttu Rüdiger von der Goltz haaveili perustavansa oman herttuakunnan, ja kuka ties liittoutumalla valkoisten venäläisten kanssa jopa kaatavansa Saksan tasavallan hallituksen ja Versaillesin rauhansopimuksen.

Latvian vapaussodasta ei turhan paljon ole suomeksi kirjoitettu, ja tämä on hyvä lisä siihen vaikkei varsinaisesti latvialaisten itsensä näkökulmasta tapahtumia tarkastelekaan. Ententen yrittäessä pakottaa saksalaiset vetäytymään rauhansopimuksen jälkeen näyttämölle ilmestyi Pavel Bermondt-Avalov, joka hahmona vetää vertoja Euraasian toisessa päässä vaikuttaneelle Roman von Ungern-Sternbergille. Jälkimmäinen vain päätyi teloituskomppania eteen ja Hugo Prattin sarjakuviin, edellinen kuoli New Yorkissa 1974.

Bermondt-Avalov perusti Länsi-Venäjän vapaaehtoisen armeijan, jonka riveihin saksalaiset vapaajoukot siirtyivät. Toisin kuin Virosta käsin Pietarin valtausta yrittänyt Luoteis-Venäjän armeija, se ei koskaan päässyt edes taisteluun bolsevikkeja vastaan. Latvialaiset ja liettualaiset ajoivat tämän palkkasoturijoukon maistaan vuoden 1919 loppuun mennessä, ja peräytyminen vaikuttaa tehdyn 30-vuotisen sodan tapaan mitä kohdattuun siviiliväestöön tuli.

Helsingin Sanomien arvostelu kiinnitti erityisen huomion heimosotureiden tapaan usein ampua vankinsa, varsinkin jos nämä olivat suomalaisia punaisia mikä tiesi lähes varmaa kuolemantuomiota. Toimittajalle tämä oli kenties uutta, muttei kenellekään joka vähänkään on perehtynyt heimosotiin tai Venäjän sisälllis- ja interventiosotaan, joihin edelliset tietysti täytyykin laskea mukaan. Pajun kartanossa tapahtunut siviilien teloitus mainittiin jo aikalaiskirjallisuudessa, ja sodan "armottomuutta" toisteltiin niissä muutoinkin vaikkei ampumisia olisi erikseen mainittukaan. Suomalaisen SS-pataljoonan yhteydessä aiemmin tänä vuonna keskusteltiin siitä mitä tarkoitti päiväkirjamerkintä "ammuttiin neljä juutalaista". Heimosodista ei asiaa tarvitse aprikoida, nykypäivän mittapuulla kyseessä oli sarja sotarikoksia.

Perinteistä sotahistoriaa hakevalle kirja lienee taistelukuvauksissaan liian ylimalkainen. Pääpaino on itse toimijoissa, näiden kokemuksissa ja miten sota heitä muutti. "Heimosoturit" olivat kaikki vapaaehtoisia, joten heidän motiivinsakin lähetä mukaan vaihtelivat, voisi kai sanoa ylhäisestä alhaiseen. Ja jotkut eivät vain saaneet sodasta tarpeekseen. Muutamat jatkoivat sotaretkiään vieläkin kaukaisempiin maihin ja armeijoihin, mutta monista (kuten saksalaisten vapaajoukkojenkin veteraaneista) tuli myöhemmin äärioikeiston kiihkeitä kannattajia. Monia merkittäviä ammattisotilaitakin joukosta nousi, Suomesta vaikkapa Paavo Talvela - ja moniko tietää että nuori Heinz Guderian oli mukana Latviassa?

Ehdottomasti mielenkiintoisin ja luettavin läpikäymistäni heimosotagenren kirjoista tähän asti.

Arvostelu julkaistu myös Suomen historiaverkko Agricolassa.

perjantai 25. lokakuuta 2019

Heimosodan yleisesityksiä (3)

2014 ilmestyi Atso Haapasen Suomalaisten heimosotaretket 1918-1922. Retkeilyt käydään läpi suurin piirtein kronologisessa järjestyksessä, ja tuloksena on ollut melko sekava sotahistoriallinen kertomus, jossa eksytään milloin mihinkin yksityiskohtiin. Toisaalta paljon tuntuu jäänee poiskin, eikä esim. Viron vapaussodan suomalaisten kannalta keskeistä Pajun kartanon taistelua kuvata lainkaan.

Lähteinä on ollut kirjallisuuden osalta vain kuusi (!) teosta, joista neljää olen referoinut tässä blogissakin. Arkistolähteitä on käytetty kiitettäväksi, mutta tämä taas on johtanut siihen että kirja sisältää melko paljon sellaisenaan julkaistuja listauksia ja taulukoita määrävahvuuksista, tappioista, palkoista, aseistuksesta, huollosta jne. Jos siis jotakuta kiinnostaa paljonko Vienaan raahattiin ryynejä, jauhoja ja tulitikkuja, tai Petsamoon mäystinremmejä ja paloöljyä, niin on sekin tieto nyt kätevästi saatavilla. Itseäni toki kiinnostivat sotilaspuvuista annetut määräykset, miten paljon niitä sitten pystyttiinkään toteuttamaan.

Haapanen on kirjoittanut asevelisurmista talvi- ja jatkosodassa, joten hän on etsinyt vastaavia tapauksia heimosodistakin. Tolkuton humala tuntuu näissäkin näytelleen pääosaa, mutta varsin erikoinen tapaus sattui Viron retkeltä. Yksi Pohjan Pojista tapasi samassa yksikössä entisen santarmiurkkijan, jonka ilmiannon vuosi oli aikoinaan joutunut vankilaan, ja surmasi tämän. Hänet vapautettiin syytteistä.

Ettei farssi koskaan ollut näistä sotatoimista kaukana, todistaa tapahtuma Malmin retkikunnan valmistautuessa Kajaanissa etenemään Vienaan 1918. Jyväskylästä oli löydetty Vienaa esittävä kartta, joka kopioitiin retkikunnan käyttöön, mutta miten sitten kävikään.
Nyt myös [1. komppanian päällikön] Sippolan ja Malmin välit alkoivat entisestään kiristyä, kun Malm alkoi syyttää Sippolaa hänen karttansa ja sotasuunnitelmansa varastamisesta. Puhelinsoiton jälkeen kävi ilmi, että ne olivatkin jääneet Kuopioon Teollisuuskoulun päydälle. Tämän jälkeen oli Sippolan vuoro syyttää Malmia siitä, että esikunta oli varastanut 1. komppanialle tarkoitetut viinat. Tämän Malm myönsi ja kertoi että jäljellä oli enää vain yksi pullo konjakkia.
Liekö sitten mahdollista että 7-henkinen esikunta olisi tuhonnut "30-40 litran laatikon pirtua ja konjakkia" junamatkalla Iisalmi-Kajaani, nykyisellään alle tunnin rupeama, joskin kerrotaan jokaisella asemalla paikkakuntalaisten laulaneen ja soittaneen retkelle lähtijöiden kunniaksi.

Kirjan keskellä on mustavalkoinen kuvaliite ja kartta Itä-Karjalan kansannousun taisteluista.

keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Heimosotien yleisesityksiä (2)

Sittemmin puolustusministerinä toimineen Jussi Niinistön kirjallista tuotantoa voisi kutsua vapaussotakirjallisuuden viimeiseksi kukinnoksi. Vuonna 2004 ilmestyi Heimosotien historia 1918-1922, jonka esipuheen mukaan oli tarkoitus korvata Kuussaaren aiempi yleisesitys. Niinistön kirjan ilmestyessä Jukka Vahtola oli jo julkaissut tutkimuksensa Vienan ja Aunuksen retkistä, ja Pekka Nevalainen Inkerin tapahtumista. Niinpä kyseessä on runsaasti kuvitettu kompilaatio aiemmasta tutkimuksesta, jossa perustutkimusta kirjoittajankin mukaan on lähinnä Karjalan kansannousun 1921-22 osalta.

Kirja käy läpi kaikki heimosotien rintamat Virosta Petsamoon, kerronta on sujuvaa ja sitä on ryyditetty toimijoista ja tapahtumista kertovilla tietolaatikoilla. Vähemmän yllättävästi kirjoittajan näkökulma ja sympatiat ovat selkeästi heimosotureiden puolella, vaikkei näiden juopottelua ja riehumista salatakaan. Sekä heimosotureiden että näiden vastustajien tapa ampua vankinsa on sekin mainittu.

Jälkikäteen suurinta julkisuutta saanutta vangin murhaa (1922), josta syytettiin 1930-luvun oikeudenkäynnissä punaupseeri Toivo Antikaista, ruoditaan omassa tietoiskussa, mutta lopullista selvyyttä ei tule. Poltettiinko heimosoturi Antti Marjonimi sitten hengiltä tai ei, mutta ainakin muutama suomalaisten punaupseerioppilaiden hiihtoprikaatin saama vanki surmattiin viiltämällä kurkku poikki. Hätkähdyttävä assosiaatio ISIS:n teloitusvidoeihin ja rinnastaa nykyhetken lukijalle sodan raakuuden niin Syyrian erämaissa kuin Vienan korpimetsissä. Heimosodathan olivat käytännössä Suomen sisällissodan jälkinäytös, joka jatkui neljä vuotta taistelujen alkamisesta tammikuussa 1918.

maanantai 21. lokakuuta 2019

Heimosotien yleisesityksiä (1)

Eero Kuussaaren 1930-luvulla suunnittelema teossarja Suomen heimosodista keskeytyi ensimmäisen, Petsamon retkiä 1918 ja 1920 käsittelevän osan jälkeen. Vuonna 1957 hän kuitenkin julkaisi aiheesta  yksiosaisen yleisesityksen: Vapaustaistelujen teillä: sotahistoriallinen katsaus Suomen rajantakaisilla heimoalueilla 1900-luvun alkupuoliskolla käytyihin sotatoimiin.

Kirja keskittyy Itä-Karjalan retkiin ja karjalaisten omaan vapaustaisteluun (ja myös punaiseen Karjalaan). Viron ja Inkerin tapahtumat kerrotaan vasta kirjan lopussa, sen jälkeen kun on käsitelty jatkosodan alussa perustettuja heimosoturipataljoonia. Kuussaarihan johti näistä muodostettua (ja mukaansa nimettyä) Prikaati K:ta.

Esipuheen pienen itäänkumarruksen jälkeen alku on melkoista kareliaanista helskyttelyä:
Aunuksen ja Vienan karjalainen kansa eleli vielä sata vuotta sitten suurissa saloissaan syrjässä muusta maailmasta yksinäistä elämäänsä. Rauhaisten vesistöjen rantamilla ja ylväillä vaaroilla rikkaiden riistamaiden keskellä se vietti siellä kaukaisissa kylissään hiljaista, vapaata luonnonkansan oloaan.  Virkeinä ja elinvoimaisina kuluivat päivät antoisaa luontoa ja haltioita palvoen. Suurissa sukutuvissaan kansa hyöri puuhissaan muinaisine pyhänpuhtaine tapoineen, lauluineen ja loitsuineen, tietoineen ja taitoineen. Siten se eli aikojansa ikivanhan kalevalaisen sivistyksen henkisiä rikkauksia vaalien, mutta entisistä vauraista ajoista taantuneena.
Varsin heimoromanttisissa tunnelmissa jatkokin menee, pahoitellen vain sitä ettei Karjalan kansa yksimielisenä noussut suomalaisten heimosoturien tueksi. Aiemmin lukemani jatkoksi kirja laajensi kuvaa itäkarjalaisten itsenäisyys- ja itsehallintopyrkimyksistä Vienan retken 1918 ja kansannousun 1921 välisenä aikana. Karttoja olisi tässäkin saanut olla enemmän, ja nämäkin näyttää kierrätetyn myöhempiin teoksiin.

Kovin siloiteltuhan tämä kuva suomalaisten sotatoimista oli. Kriittisempi käsittely sai odottaa sukupolvea joka ei itse ollut sotiin osallistunut.

torstai 17. lokakuuta 2019

Stenbergan linnavuori

Viimeinen kohde Maskussa sijaitsi ihan tien varressa, iso kallio joka tunnetaan Stenbergan eli Teinperin linnana.


Kyläyhdistys oli hankkinut paikalle opasteen, joka kertasi vanhemman tutkimushistorian tulkinnat paikan ajoituksesta. Nyttemmin on vallalla käsitys että linnoitus kallion päällä oli samoilta ajoilta 1300-luvun lopusta jolloin se ensimmäisen kerran lähteissä mainitaan. Turun linnan päällikkö, laamanni ja ritari Jeppe (Jaakko) Abrahaminpoika Djäkn joutui lähtemään maanpakoon ja luovutti Stenbergan, muiden tilojen ohella, Wibrud Korttummelle 1398.


Kallio muistuttaa jännällä tavalla makaavaa eläintä.


Tietä myöten pääsi kiertämään tämän nukkuvan pedon taakse.



Siellä oli myös loivempi rinne jota pääsi kapuamaan ylös.


Aivan laelle oli jo hankalampi kiivetä. Itse jätin väliin ikääni ja raihnaisuuteeni vedoten (toki jätti moni nuorempikin). Aikoinaan kallion päällä seisseestä tornista ei juuri jälkiä ollut. Kiviperustan lomassa pilkotti muutama tiilenkappale (kuvat: Jussi Kinnunen).



Kallion laelta avautui näkymä alla kulkevalle tielle ja sen takaisille pelloille.


Aikoinaan on meri ulottunut kallion juurelle asti, ei kuitenkaan enää 1300-luvun jälkipuoliskolla kuten havainnepiirroksessa, eikä vuosisatoihin ennen sitäkään (kartta: Jussi Kinnunen). Vaikuttava näky kallio on silti ollut, ja on vieläkin, varsinkin kun aivan äskettäin sitä peittänyttä puustoa on karsittu.


Harmikseni Suomen keskiajan historian suuri kertoja, Jalmari Jaakkola, ei mainitse Stenbergaa, mutta kertoo Jeppe Djäknin olleen "tähänastisen historiamme mahtavin rälssimies".
Se tosiasia, että hän - siirryttyään todennäköisesti arvokkaan laivastonsa kera maasta - on ainakin jo keväällä v. 1398 jättänyt veljensä Martti Djäknin ja vanhimman tunnetun Horn-suvun jäsenen Matti Olavinpojan välityksellä suuret maskulaiset kiinteistönsä luottamusmiehensä Vibrun Kortummen käsiin, viittaa puolestaan jo luonnollisimmin hänen siirtymiseensä. Niin kuin tämä ja mahdollisesti eräät muutkin järjestelyt kuvastavat Jeppe Djäknin jatkuvia luottamuksellisia suhteita hänen oman hallituskautensa kotimaisiin rälssimiehiin, osoittavat ne samalla, että parhaat meikäläiset asiantuntijat pitivät ainakin jo kesällä v. 1398 Knuut Bonpojan asemaa menetettynä. Suomen pitkäaikaisen hallitusmiehen ja laamannin Jeppe Djäknin vanhoista kauppasuhteista johtuva siirtyminen aluksi hansametropoliin Lyypekkiin ja sittemmin Viroon, jossa hän ja - vuoden 1412 tapahtuneen kuoleman jälkeen - hänen perillisensä nauttivat Saksalaisen ritarikunnan suurmestarin suosiollisella avustuksella jonkinlaista elinkorkoa, ja jossa hänestä tuli sikäläisen Ronne-suvun kantaisä, käsitettiinkin varmaan sekä Itämeren valtiolliskaupallisissa piireissä että itse Suomessa lopulliseksi enteeksi Knut Bonpojan vallan nopeasta luhistumisesta.
Kallion juurella olevassa mökissä kirjoittaa lastenkirjoja kirjailija Reetta Niemelä. Hänen lukemiinsa otteisiin kirjoistaan päättyi tämänkertainen retki Varsinais-Suomen muinaisuuteen.

keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Hallusvuoren pronssikautiset hautaröykkiöt

Hallusvuoren kohteille olikin kunnon patikointi, toki hyvää polkua pitkin. Perillä odotti monilta esihistoriamatkoilta tuttuja pronssikautisia hiidenkiukaita, yhdessä kohtaa kolme...



ja vähän päässä kaksi lisää.


Näissäkin oli keskellä kraateri, ja taas virisi keskustelu sen syystä: aarteenetsijöiden kaivelua vai romahtanut sisärakennelma? Melko lailla röykkiöiden kiviä oli viskelty alas rinnettä.


Alempana rinteessä oli myös lähde, joka aika ajoin on ollut kateissa mutta nyt paikannettu tähän kallionkoloon. Vettä siellä tosiaan oli.


Hallusvuori kulttuuriympäritön palveluikkunassa.

tiistai 15. lokakuuta 2019

Kajamon linnavuori

Maskun kirkolta matka jatkui Kajamonvuorelle, joka tunnistettiin linnavuoreksi 1962.


Ylös oli kohtalainen kapuaminen, kuten vuorelle kuuluukin olla.


Ainoa jälki linnavuoren rakenteista on pätkä kivimuuria. Paikkaa ei ole myöskään arkeologisesti tutkittu. Museovirasto on tarkistanut paikan 1962, 1982 ja 2006.


Komeat syksynruskaiset näköalat vuoren laelta kyllä oli.






Vuorelta laskeuduttiin alas bussiin ja sillä lounaalle Maskun keskustaan. Sen huomattaviin nähtävyyksiin kuuluu paikka josta kunnan nimi lienee useimmille suomalaisille tuttu: Maskun kalustetalo. Pitihän sinnekin vilkaista.



Kajamonvuori kulttuuriympäristön palveluikkunassa.

maanantai 14. lokakuuta 2019

Maskun kirkko ja Humikkalan kalmisto

Itse kirkolla tuli käytyä viime kesänä, mutta nyt Turun maakuntamuseon ystävien syysretkellä päästiin myös sisään. Komeat näkymät siellä aukenivatkin. Kirkko on keskiaikainen, mutta seinien alaosan näyttävä draperiamaalaus on 1600-luvulta.
















Todella kaunis interiööri siis. Kirkosta lisää kulttuuriympäristön palveluikkunassa.

Kirkkomaalla pysähdyttiin Hemminki Maskulaisen muistomerkille. Masku viettää kuuluisan virsirunoilijansa 400-vuotisjuhlaa tänä vuonna.


Aivan kirkon takana olevalla harjulla on Maskun Humikkalan kalmisto, itsensä Sakari Pälsin 1925 hyvin edistyksellisin menetelmin kaivama, ja kuuluisa mm. miekkahaudoistaan, ja tekstiilijäänteistä joiden pohjalta on valmistettu Maskun muinaispuku.


Matkanjohtajana ja oppaana toiminut Nora Kivisalo esitteli paikan kaivauksia, ja myös kaivajaa. Sakari Pälsi (1882-1965) ehti moneen, Siperiaakin tutkimusmatkailijana kiertämään.


Humikkalan kalmisto kulttuuriympäristön palveluikkunassa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...