torstai 31. toukokuuta 2018

POLIN - Puolan juutalaisten museo

POLINin ovella tuli käytyä lähemmäs viisi vuotta sitten, vain havaitakseni sen olleen juuri sinä päivänä kiinni. EMYA 2018 järjestettiin museon tiloissa joten nyt siihen oli mahdollisuus tutustua paremmin, alkaen sisätilojen arkkitehtuurista. Kuilumainen halkeama kuvaa holokaustin aiheuttamaa katkosta Puolan juutalaisten historiassa.


Perusnäyttey on rakennuksen maanalaisessa osassa. Se alkaa puolalaisella metsällä, josta ensimmäisen ristiretken pogromeja Reininmaalta paenneet aškenasijuutalaiset etsivät suojaa. Polin tarkoittaa hebreaksi Puolaa.


Vanhin Puolan juutalaisia kuvaava kirjallinen lähde on kuitenkin Espanjan sefardijuutalaisen Ibrahim ibn Yaqubin matkakertomus.


Keskiajalta ei paljon esineistöä ole (eikä näyttely ylipäätäänkään esinepainotteinen), joten viesti on paljolti näyttävien kuvaseinäkkeiden...



ja interaktiivisten laitteiden varassa. Tässä voi tehdä matkaa juutalaisen kauppiaan mukana.


Miksi Puolan kuninkaat suosivat juutalaisia? Rakastuiko yksi kuninkaista kauniiseen juutalaisneitoon kuten taru kertoo, vai olivatko juutalaiset luku- ja kirjoitustaitoisina käyttökelpoisia kuninkaan hallinnolle? Keskeinen asema oli joka tapauksessa 1264 annetulla Kaliszin statuutilla joka oli voimassa Puolan jakoihin asti.


Kaupungeissa oli omat juutalaiskatunsa, mutta suljettuja ghettoja ne eivät olleet.


Tästä sai esille juutalaisten hautakivien tekstejä käännöksineen.


Todellinen kultakausi Puola-Liettuan (Rzeczpospolita) juutalaisille olivat 1500-1600-luvut, aikakausi jolloin meidänkin historiamme kietoutui Puolaan Katariina Jagellonican ja Puolan Vaasa-kuninkaiden kautta. Krakovan ja sen vieressä joen takana olleen kaupunginosan Kasimierzin pienoismalli. Juutalaiskortteli sijaitsi jälkimmäisessä.


Juutalaisoppineiden teoksia lukupulpettien näytöillä.


"Verikäytävä": Bohdan H’melnytskyin johtama suuri kasakkakapina 1648 kohdistui aatelisherrojen lisäksi näiden juutalaisiin tilanomistajiin ja oli ennennäkemättömän tuhoisa maan juutalaisväestölle.


Elämä kuitenkin jatkui. Viljanmyynti Länsi-Eurooppaan tyrehtyi, ja maanomistajat ryhtyivät keittämään viljansa viinaksi ja kaupitsemaan sitä tavernoissa. Niitä pitivät juutalaiset eikä sekään heitä kovin suosituiksi tehnyt. Niin näyttely kuin opastuskin käsittelivät myös antisemitismin syitä eri aikoina.


Huikea oli tämä nykyisin Ukrainassa sijaitsevan synagogan kattorakenteen ennallistus värikkäine maalauksineen. Niiden merkitykset oli selitetty kosketusnäytöillä.


1700-luvun loppu toi Puolan jaon, tässä jakajat. Preussin ja Itävallan alueelle jääneet juutalaiset saivat ajan oloon kansalaisoikeudet, Venäjän puolelle jääneet eivät.


Avioliittotapoihin kuului mm. morsiamen pään ajaminen paljaaksi.


Toorakoulun vuorokausi seinälle heijastettuna.


Uusi aika, uusine aatteineen, rautateineen ja teollistumisineen, saapui myös jaetun Puolan alueelle. Modernisoituako vai säilyttää vanhat tapansa, oli myös juutalaisväestön kohtaama haaste.


Venäjän pogromit ajoivat suuren joukon juutalaisia siirtolaisiksi, suurimman osan Yhdysvaltoihin. Myös siionismi ja unelma omasta kotimaasta Palestiinassa syntyi.


Ensimmäisen maailmansodan lopputulos yhdisti jälleen jakaantuneen Puolan. Kulttuurielämä juutalaiskadulla oli vilkasta.


Mutta nurkan takana odotti sota, ghetot ja holokausti. Päälle kaatuvat seinät loivat ahdistavan tunteen, mutta ahdistavaa oli niillä kerrottu historiakin.


Wannseen konferenssin osallistujat. Berliiniläisessä huvilassa päätettiin tuhota Euroopan juutalaisväestö.


Sodan jälkeen oli jälleenrakennuksen vuoro, mutta Puolan 3,3 miljoonasta juutalaisesta oli surmattu 3 miljoonaa. Monet selvinneistä muuttivat Israeliin. Puolaan jääneistä monet muuttivat 1968, kun kommunistihallinto suuntasi sitä vastustaneen liikehdinnän juutalaisiin (noista tapahtumista oli juuri tuolloin oma vaihtuva näyttelynsä).


Tässä hyvin niukka ja lyhennelty selostus näyttelyn sisällöstä. Asiaa oli todella paljon, ja hyvin esitettynä. Yksityiskohtia myöhemmin facebooksivuston puolella.

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Uutta Finnassa (vko 21/2018)

Kerrassaan 267 objektia kertyi viime viikolta, ja vaikka uudistettu Apteekkimuseo ja Qwenselin talo avautuvat yleisölle tämän viikon perjantaina, otamme tähän pelkästään Turun Biologisen museon kokoelmia, sillä niiden määrä on tuosta 267:stä enemmistö.










.

tiistai 29. toukokuuta 2018

Antiikki & Design 170 (5/2018)

Toukokuun numero on tulvillaan kesäisiä aiheita, ja sopivammin kuin koskaan näin ennätyskesäisenä toukokuuna. Esittelyssä ovat varsinkin kesähuvilat, kuten Sääksmäellä kuuluisan Visavuoren naapurissa sijainnut Villa Wuolle, jossa kesiään vietti VR:n pääjohtaja Bernhard Wuolle perheineen ja palvelijoineen.

Tuusulanjärven taiteilijayhteisön huviloista olen vieraillut Ainolassa ja Halosenniemessä. Tästä kesästä lähtien on tilaisuus vierailla myös Järnefeltien Suvirannassa. Jossain Pirkamaalla Tampereen takana Juupajoella näyttäisi sijaitsevan sielläkin yksi käymätön kesäkohde, Kallenaution kestikievari.

Näyttelyistä on esille nostettu ruotsalainen tina ja suomalainen hopea. No, Svenskt Tenn on toki paljon muutakin kuin tinaa. Ruotsalaisen muotoiluyrityksen suunnittelijoista ja tuotannosta on tänä kesänä näyttelyt Didrichsenin taidemuseossa ja Hanasaaren kulttuurikeskuksessa. Ja suomalaista hopeaa on tietysti esillä Hämeen linnassa näyttelyssä Hohto - Suomalainen hopea 1600-1830. Jo lehden lukijamatkankin kohteena Hämeenlinnan näyttely on saanut kohtuullisesti huomiota ja myös esinemaailmaan liittyvä knoppitieto tulee ko. artikkelista. Näyttelyä kokoamassa ollut antiikkikauppias Bernt Morelius huomauttaa miten kynttilöin valaistulla aikakaudella hopean kiiltävällä pinnalla ja valkoisilla pöytäliinoilla oli valoa heijastavina merkitystä myös "valaisimina"


maanantai 28. toukokuuta 2018

Hohto (ei se kauhuelokuva)

Kalevalainen alkusointuko lienee syynä että hopeaesineistä tuntuu mahdottomalta kirjoittaa ilman käsitettä "hohto" eri variantteineen. Oululaisesta hopeasepäntuotannosta kertova kirja sai 1996 nimen Hopean hohdetta, ja oman museomme turkulaishopeasta kertova julkaisu 2005 puolestaan Hohda hopea. Kansallismuseon Hämeen linnaan tekemä näyttely, ja sen julkaisu, on nyt puolestaan saanut nimen Hohto - Suomalainen hopea 1600-1830 / Lyster - Finskt silver 1600-1830.


Isoin tämä kaikista näkemistäni suomalaisista hopeakirjoista kieltämättä on (en laske Thyra Borgia tähän), suoranainen järkäle. Alussa on joukko artikkeleita, mm. viipurilaisesta ja helsinkiläisestä hopeasta. Pariakin hopeanäyttelyä tekemässä olleena ei tässä kauheasti uutta ollut, ehkä mielenkiintoisimpana Jouni Kuurneen kirjoitus koristeaiheiden ikonografiasta vuosina 1600-1800.

Esineluettelo alkaa sivulta 73, eikä kuvien koossa ole tosiaan pihistelty, mikä osaltaan selittää kirjan muhkeuden. Turusta mukana on esineitä Tuomiokirkkomuseosta sekä tietysti meiltä, kaikkiaan seitsemän kappaletta, samat jotka viime vuonna olivat lainassa Läckön linnan näyttelyssä Tre kronor - Made in Finland.

Monet museokokoelmien esineet tuttuja siis muista museojulkaisuista, mutta mukana myös kiitettävästi myös yksityiskokoelmien aarteita, kuten Arthur Aminoffin ja Jouni Kuurneen artikkelissaan esittelemä kokokultainen pikari, jonka Pietari Suuri sai vallattuaan Viipurin - miten totta perimätieto sitten lieneekään. Mutta mikä ihmeen pointti oli (s. 261) Pohjanmaan museon kokoelmiin kuuluvassa Carl Anton Carlborgin 1800-luvun alussa valmistamassa kokohopeisessa kahvikupissa ja tassissa? Kuumaa juotavaa siitä tuskin pystyi huuliaan polttamatta juomaan.

Ovatkohan kansiltaan kokovalkoiset museojulkaisut jo trendi? Sellaisenhan löysin jo Varsovan kaupunginmuseosta.

Hohto - Suomalainen hopea 1600-1830 on esillä Hämeen linnassa 18.5. - 4.11.2018.

maanantai 21. toukokuuta 2018

Taistelu Helsingistä

Tuomas Hopun Vallatkaa Helsinki - Saksan hyökkäys punaiseen pääkaupunkiin ilmestyi viisi vuotta sitten, mutta ymmärrettävästi siitä on otettu painos nyt muistovuonna.

Saksalaisen divisioona maihinnousu punaisen Suomen selustaan ratkaisi sisällissodan lopullisesti. Kaikki punakaartin paremmat joukot olivat rintamalla (tai jo tuhoutuneet Tampereella) eikä Helsinkiä puolustamaan ollut kuin yli-ikäisiä rippeitä - kaatuneiden punaisten keski-ikä oli huomattavan korkea.

Itse asiassa punaisen olivat jo antautumassa, kun 10.4. kaupunkiin ilmestyi tai pikemminkin palasi kansanvaltuuskunnan (tämä punaisen Suomen hallitus oli kaupungista jo paennut) oikeusasian valtuutettu Antti Kiviranta vaatimaan taistelun jatkamista. Pitkään se ei kuitenkaan jatkunut, käytännössä kaupunki joutui saksalaisille 12.4, ja viimeinenkin vastarinta loppui seuraavana päivänä.

Modernin sodan jo vuosia karaisemia sotilaita vastaan ei punaisilla mahdollisuuksia ollut. Oman kuvionsa mukaan toivat venäläiset, varsinkin Itämeren laivasto, joka Brest-Litovskin rauhan jälkeen oli puolueeton ja vältteli parhaansa mukaan mukaan joutumista, niin keskeinen osuus kuin sen matruusien vallankumouksellisella innolla suomalaistyöläisten radikalisoitumiseen olikin ollut.

Kirjassa on muutama kartta aikakauden Helsingistä (enemmänkin olisi voinut olla), joiden avulla muutkin kuin pääkaupunkilaiset voivat seurata taistelujen kulkua. Punaiset näytävät linnoittaneen koko joukon arvorakennuksia myös ns. porvarillisessa osassa kaupunkia joten vaikuttaa siltä että luodit ovat lentäneen vähän joka kadulla - mitenkähän paljon niiden iskemiä voi vieläkin kivijaloista bongata?

Toisin kuin Tampereen tai Viipurin valtauksissa, ei tässä tapauksessa välittömästi seurannut hävinneiden verilöylyä. Edelleen kiistanalaisten Huopalahden tapahtumien lisäksi saksalaiset eivät katsoneet tarpeelliseksi ryhtyä kostotoimenpiteisiin. Vangittuja punakaartilaisia alettiin teloittaa vasta Vaasan senaatin tai pikemminkin valkoisen armeijan päämajan saatua kaupungin kontrolliinsa.

Kirjassa kerrotaan hyvin tunnettu tarina Algot Untolan lopusta matkalla Suomenlinnaan ammuttavaksi. Tunnettu tarina, mutta itseäni kylmäsi enemmän se, että joukko yhteiskunnan silmäätekeviä oli mukana matkalla varta vasten seuraamaan vankien surmaamista. Viimeksi mainittuihin kuului vanhempi nainen joka kuoli teloittajien luoteihin virsikirja rintaansa varten painettuna, kuten yksi silminnäkijöistä todisti.

Hopun kirjasta on postannut myös kaupungin paremmin tunteva helsinkiläisbloggari.

Sisällissodan muistopäivää vietettiin Turussa eilen 20.5.


sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Kevätretki Hiittisiin viikinkien jäljille

Suomen keskiajan arkeologian seura ja Suomen muinaistutkimuksen tuki ry. järjestivät eilen yhteisen kevätretken teemalla "viikinkien jäljilllä" ja sehän tiesi matkaa Hiittisiin. Sinne taas pääsee vain vesitse, kuten lautalla Kasnäsistä.


Ensimmäinen kohde oli Rosalan viikinkikeskus, jossa myös lounastettiin. Huomaan käyneeni siellä jo lähes kuusi vuotta sitten ja kuvanneeni useimmat kohteet. Sitten viime käynnin lahonneet kaiteet oli uusittu, ja viikinkialus Alvilda nostettu maihin.


Ainoan Suomesta löytyneen riimukiven kappaleen kopion, ja sen seurana olevan esinenäyttelyn olin edellisellä kerralla missannut.






Museo-kauppa-yhdistelmän hauska aikajana oli myös jäänyt huomaamatta.


Syy miksi Hiittisissä viikinkejä muistellaan, on tämä vaatimattoman näköinen salmi, Kyrksundet eli Kirkkosalmi.


Salmen pohjoisrannalta (vasemmalta) on löydetty koko joukko viikinkiajan Skandinaviaan liittyviä esineitä. Mitä ilmeisimmin se on todella ollut pysäkki viikinkien idäntiellä, joka Suomenlahtea pitkin vei sekä Dneprin kautta Mustallemerelle ja Bysanttiin että Volgan kautta Kaspianmerelle ja islamilaiseen maailmaan. Ehkäpä Ibn Fadlanin kuvaamat rusit laskivat veneensä maihin täällä? Ainakin dirhemejä paikalta on löytynyt. Tai kuka ties Norjan tuleva kuningas Harald Ankara yöpyi suntin rannassa palatessaaan Konstantinopolin varjagikaartista?

Pysyvää asutusta salmessa tuskin vielä viikinkiaikana oli, mutta myöhemin kyllä, ja kappelikin jonka paikalla vierailimme.


Retkellä oppaina toimineet Ilari Aalto ja Riikka Tevali kertoivat täällä paikan menneisyydestä.


Kirkkomaalle on haudattu väkeä 1200-luvulta 1600-luvulle. Muistokivikin paikalla oli.


Lähellä piti olla myös ns. Hiittisten hiisi (josta paikka on saanut nimensäkin). Itse kuuluin harhaan joutuneisiin etsijöihin, mutta onnekkaammat senkin löysivät (kuva: Riikka Mustonen). Paikka on siis luonnonkiviröykkiö, jonka luota on tehty merkittävimmät löydöt, mm. miekanponsi


 Seuraavaksi mentiin Hiittisten kirkolle...


 ja sen ohi venerantaan katsomaan Högholmenin linnasaarta.


1300-luvulla sinne rakennettiin varsin järeä satama, ja laelle linnoitus. Edellisistä on vielä jäänteitä joita meriarkeologia on tutkinut. Paikan ennallistus löytyi oppaan mukana olleesta julkaisusta.


 Mantereelle palattua käytiin vielä Sauvon keskiaikaisessa kirkossa, mutta siitä toiste.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...