Nauru hulluille koirille

Kun Aleksanteri Suurelta kuolinvuoteellaan kysyttiin kenelle hän jättäisi valtakuntansa, sotapäällikkö kuuluisasti vastasi: "Parhaimmalle". Vuonna 1953 Stalin makaa datsallaan halvaantuneena kusilammikossa. Politbyroo kokoontuu kuolevan tyrannin ruumiin ääreen: Berija, Hruštšov, Malenkov, Bulganin, Kaganovitš, Molotov ja Mikojan. Armando Iannuccin kiivastahtinen musta komedia Stalinin kuolema kertoo seuranneesta valtataistelusta, joka muodollisesti vallan perineen Malenkovin ympärillä riehuu pääasiassa Hrustsevin ja Berijan välillä.

Historiansa lukeneet tietävät kumpi veti ns. lyhyemmän korren, mutta sitä ennen nähdään reilu puolitoistatuntinen kiihkeää juonittelua, raa'an hauskaa sanailua ja suorasukaista väkivaltaa. Mustissa autoissa kaahailevat politbyroon jäsenet tuovat mieleen gangsterielokuvat, ja rikollisjoukkiohan tässä välejään onkin selvittelemässä. Arvostelut ovat ylistäneet elokuvan hauskuutta, ja hauska se toki onkin, mutta nauru on toisiaan raatelevien petojen pilkkanaurua, joka sekoittuu niskalaukauksiin Lubjankan kellareissa.

Enemmän kuin hauska, Iannuccin elokuva on kylmäävä oppitunti historiasta. Neuvostoliitto oli viime kädessä Stalinin luomus, ja kuoli hänen mukanaan, ruumiin lahoaminen vain kesti vuoteen 1991. Zombien lailla se tosin yhä edelleen yrittää nousta keskuuteemme, mistä todistuksena on elokuvan kieltäminen "uudella" Venäjällä, kuten joissain muissakin neuvostoimperiumin jäljiltä jääneissä yksinvaltiaiden hallitsemissa maissa.