Asemapuiston Aino

Talviseen Kalevalan päivään kuvia viime kesäkuulta Turun rautatieasemaa vastapäätä olevasta puistosta. Sen pusikoiden kätkössä piilottelee suihkulähde, jonka keskeinen elementti on Matti Hauptin vuonna 1951 paljastettu Aino.

Teoksen on Turun kaupungille lahjoittanut Leo ja Regina Vainstainin säätiö, joka sittemmin on jatkanut osana Suomen Kulttuurirahastoa. Ukrainanjuutalainen liikemies Leo Vainstain (1883-1978) muutti Suomeen 1918 ja toimi mm. villatehtailijana omistaen Turun Verkatehdas Oy:n. Säätiön hän perusti puolisonsa kanssa 1928 Suomeen saapumisensa muistoksi ja kiitollisuutensa osoitukseksi.

Itseäni viehättävät altaan merielänaiheiset mosaiikit, jotka tosin Suomen ilmastosta johtuen ovat suuren osan vuotta peitettyinä.

Aino Turun kaupungin ulkoveistokset esittelevällä sivustolla.

 

Lähi-itä ensimmäisessä maailmansodassa

Oheislukemistoksi ensimmäistä maailmansotaa käsittelevän peliin tarjoutui kuin luonnostaan David Fromkinin A Peace to End All Peace - The Fall of the Ottoman Empire and the Creation of the Modern Middle East. Kirjan käsittelemä ajanjakso ulottuu vuodesta 1914 vuoteen 1922, joten maailmansota on vain osa kokonaisuutta. Taistelutapahtumat käsitelläänkin vain ohimennen, sillä ennen kaikkea kirja keskittyy poliittiseen ja diplomaattiseen peliin, jossa osmanien valtakuntaa jaettiin puolin ja toisin, osin jo ennen kuin se oli kukistettukaan.

Kirja perustuu suurelta osin englantilaiseen lähteistöön ja tutkimuskirjallisuuteen, ja niinpä on näkökulmakin melko pitkälle brittiläinen. Britannian politiikkana oli ollut jo vuosisadan ajan tukea osmanivaltakuntaa, jottei mikään muu suurvalta (lähinnä Venäjä) pääsisi alueelle. Sodan sytyttyä tehtiin täyskäännös ja tavoitteeksi tuli tuhota koko valtakunta ja jakaa se survaltojen kesken: eteläosa Britanialle, pohjoisosa Venäjälle, ja ranskalaiset siihen väliin puskuriksi (Sykes-Picot-sopimus).

Venäläiset putosivat sitten kelkasta, ja Kemal Atatürk sai pelastettua turkinkielisen alueen itsenäisyyden, mutta arabialueet jaettiin sovitusti: Syyria ja Libanon Ranskalle, Mesopotamia/Irak ja Palestiina briteille. Viimeksi mainitusta alueesta lohkaistiiin Transjordania, myöhempi Jordania, jonka valtaistuimelle asetettiin (kuten Irakinkin) hashemiittisukuinen kuningas. Imperialismi oli sodan aikana joutunut jo niin huonoon huutoon, että maita kutsuttiin mandaattialueiksi, ei enää siirtomaiksi. Tämä kaikki oli saanut muotonsa vuoteen 1922 mennessä, johon Fromkin päättää esityksensä.

Kirja on ilmestynyt jo 1989, ja omani on vuonna 2009 ilmestynyt uusintapainos, johon tekijä on kirjoittanut jälkisanat 9/11:n ja Afganistanin ja Irakin sotien näkökulmasta. Jotenkin mieleen tuli, että kertomus Lähi-idän rajojen vetämisestä sopisi paremmin arabikevään ja Syyrian sisällissodan jakolinjojen tulkitsemiseen.

Ottomaanien iltarusko

Ensimmäisen maailmansodan syttymisestä tulee kuluneeksi 100 vuotta, ja siihen sopivasti peli suuresta sodasta Lähi-idässä, Twilight of the Ottomans: World War I in the Middle East. Itse peli on jo vuodelta 2007 ja julkaistu Strategy & Tactics -lehden numerossa 241.

Turkki tuli sotaan mukaan kolme kuukautta sen alkamisen jälkeen, ja sitä vastaan muodostui neljä rintamaa: Gallipoli, Palestiina, Mesopotamia ja Kaukasus, joista kolmella ensimmäisellä olivat vastassa britit ja neljännellä Venäjän armeija. Itäinen naapurimaa Persia oli virallisesti puolueeton, mutta Britannian ja Venäjän etupiireihinsä jakama.

Pelissä on siis kolme armeijaa: brittien counterit ovat saaneet perinteisen punaisensa, mutta keisari-Venäjä on joutunut luovuttamaan tummanvihreänsä (tässä tapauksessa siis "islamin vihreän") turkkilaisille ja saanut tyytyä vaaleansiniseen, no toki perinteinen venäläinen niin palatsien kuin maalaistöllien väri sekin.

Tummansiniset ovat ranskalaisia (heitä oli Gallipolin rintamalla, mutta pelissä voivat olla brittien jeesinä siellä missä nämä itsekin) ja harmaat saksalaisia (onpa mukana yksi Itävalta-Unkarin osastokin). Oranssit ja valkoiset ovat sissejä, joita siis voi olla kummallakin puolella.

Kartan väriksi on valikoitunut hiekanruskea eri sävyissään ja toki Lähi-itä kasvillisuudeltaan varsin niukkaa onkin. Jotenkin turhan ruma kartasta kuitenkin on tullut. Tässä näyte Egyptin-Palestiina  rintamalta, jolla brittien operaatioiden pääpaino tulee olemaan jo alkuasetelmastakin johtuen.

Kaupunkien numerot ovat voittopisteitä, jotka lasketaan kunkin kierroksen lopussa ja jotka ovat samalla "rahaa" seuraavan kierroksen joukkojen ostelua ja muutakin kulunkia varten. Pelin lopussa lasketaan voittopisteet ja voittaa voi kumpikin (!) osapuoli.

Tätä kirjoitettaessa peliä on vasta kerran alettu pelata ja jo muutaman kierroksen jälkeen huomasimme pelanneemme keskeisiä seikkoja väärin. Raportointia sodan kulusta myöhemmin.

Antalya, osa II

Museosta siirryttiin vanhan kaupungin yläpuolella olevalle näköalatasanteelle, jossa vastassa oli mikäpä muukaan kuin muistomerkki Kemal Atatürkille.

Tekstin mukaan veistos oli vuodelta 1965.

Tasanteelta avautui näkymä huomattavasti vanhempaan muistomerkkiin, punaiseen minareettiin 1300-luvulta, sekä alas vanhankaupungin basaariin.

Minareetin juurella oli sijainnut moskeija ja koulu eli madrassa. Nyt paikka on museona.

Matka jatkui kapeita kujia halki basaarin. Kaupankäynti ei ollut alkuunkaan täydessä vauhdissa, mutta silti vähän joka puolelta huudeltiin tervetulotoivotuksia suomeksi. Joko kerta kaikkiaan näytimme suomalaisilta tai sitten tieto suomalaisesta risteilyaluksesta oli kiirinyt edellämme.

Kujanjuoksusta oli äkkiä selvitty ja edessä oli Antalyan vanha satama. Perustamistarun mukaan kuningas Attalos oli käskenyt etsiä kauneimman paikan mitä valtakunnasta löytyy, ja näin oli Attalia saanut alkunsa. Antalyahan on yhdessä mm. televisiosta tutun Alanyan kanssa osa ns. Turkin rivieraa.

Aallonmurtaja.

Vähän matkan päässä oli kuukautta aiemmin haaksirikkoutunut alus.

Satama itse oli huviveneiden kansoittama.

Runsaasti oli myös aluksia, joita saattoi vuokrata meriretkeä varten, tässä yksi sellainen lähdössä.

Eipä sitten muuta kuin uusi kujanjuoksu läpi kaupustelijoiden. Ja tulihan sieltä jotain roipetta ostettua...

Matkalla ylös bongattiin myös tämä rakennelma, jonka Wikipedia tiesi roomalaisaikaiseksi kellotorniksi. Roomalaisilla ei viisarikelloja ollut, joten se lienee myöhempi lisäys. :-)

Tämän taas tiesi Wikipedia Tekeli Mehmet Paşan moskeijaksi.

Tässä molemmat nähtävyydet samassa kuvassa, jossa myös jahdataan kameralla kulkukoiria ja kissoja.

Niin, ne kissat ja koirat. Kulkukissoja laskettiin matkalla kaikista maista yhteensä yli 70 kpl, suurin keskittymä kuitenkin Antalyasta.

Tästä tötsästä en kerta kaikkiaan tiedä mikä se on. Julistetaanpa sen tunnistaminen siis yleisökilpailuksi.

Kaikkien nähtävyyksien jälkeen kelpasi nauttia kahvit kaupungin uudella puolella. Palvelu oli ystävällistä ja maksaa olisi voinut euroilla. Turkin liiroja oli kuitenkin tullut vaihdettua, joten törsättiin niitä.

Antalyan varsinaisessa satamassa ei paljon nähtävää ollut, mutta komeita vuoria ympärillä tosin oli...

...ja Kristina Katarinan henkilöstöllä tilaisuus pelata sählyä laiturilla! :-)

Antalyan retki oli oikeastaan ainoa, joka jäi harmittamaan siinä mielessä, että saman asian olisi ajanut hieman parempi etukäteispreppaus nähtävyyksistä ja ajo paikallisbussilla keskustaan ja takaisin. Risteilyjen yhteydessä tehtävät retket kun ovat aika kalliinpuoleisia. Mutta niin tai näin, elämyshän tuo päivä Turkissa oli.

Antalya, osa I

Itä-Välimeren risteilymme jatkui Kyprokselta Turkin Antalyaan, jossa kiertoajelun jälkeen vierailimme Arkeologisessa museossa.

Kemal Atatürkin sanomiset ovat Turkissa korkeassa kurssissa, myös museon seinästä niitä löytyi.

Seudun varhaisia asukkaita oli haudattu suuriin ruukkuihin.

Esillä oli todella hienoja esineitä eri materiaaleista, niin metallia...

...kuin keramiikkaa ja lasia.

Seudun läpi ovat kulkeneet lukemattomat valloittajat. Tässä ratsuväkeä...

...ja tässä jalkaväkeä.

Veistoksia oli paljon, todella hienojakin, monet tosin tuhannen päreiksi pirstottuina, joten aika työn olivat arkeologit ja konservaattorit saaneet tehdä.

Kolme sulotarta eli khariitit olivat aihe, joka antoi mahdollisuuden kuvata nuoria alastomia naisia niin antiikin kuin renessanssinkin aikana. :-)

Rooman keisareita riitti myös, tässä Trajanus.

Erityisen suosittu oli Hadrianus, tässä sekä haarniskalla että ilman.

Huomatkaa ero leukaperissä. Hadrianuksesta alkoi partaisten keisareiden aika, kertoman mukaan siksi, että hän halusi peittää kasvojensa rokonarvet, mutta toisaalta syynä saattoi olla halu samaistua partaisuudestaan tunnettuihin filosofeihin.

Vaikka Antalyan perusti Pergamonin hellenistikuningas Attalos II, se kukoisti erityisesti Hardianuksen aikana. Keisari teki v. 130 jKr. kaupunkiin vierailun, jonka kunniaksi rakennettiin riemukaari.

Myös roomalaisia ruumisarkkuja eli sargofageja oli säilynyt paljon.

Tässä muutamia lähikuvina.

Esillä oli myös vaatimattomampia hautauksia.

Marmoria on parin viime vuoden matkoilla tullut nähtyä niin paljon, että harvinaisempi pronssi on alkanut kiinnostaa enemmän. Antiikin aikana pronssia käytettin paljon sellaiseen, mihin myöhemmmin käytettiin rautaa. Paljon siitä on sulatettu uusiokäyttöön, mutta esim. tämä käsivarsi antaa avistuksen siitä, miten hulppeita veistoksia pronssista tehtiin.

Menorahia kuvaava levy Lyykian vanhimmasta synagogasta.

Antiikkifriikkinä muut epookit jäivät vähemmälle huomiolle, mutta niitäkin museossa esiteltiin. Loppun kuva turkkilaisista ampuma-aseista, joskin vitriinin lattialla näyttää olevan jokin pepperboxikin.

.