perjantai 29. maaliskuuta 2019

Turun kolmikieliset katukyltit

Osa 1900-luvun vaihteen venäläistämistoimia oli venäjänkielisten kadunnimien lisääminen kyltteihin ruotsin- ja suomenkielisten rinnalle. Itsenäistymisen jälkeen niistä hankkiuduttiin eroon, mutta muutamia on päätynyt Turun museokeskuksen kokoelmiin.

Komeimpia olivat valurautaiset kyltit kohokirjaimin, tausta sinisellä ja kirjaimet valkoisella.



Arseeninkatu on nykyään Sirkkalankatu.


Muutamien maalipinta on jo heikommassa hantissa.



Kristiinankadun kyltti löytyi tällä viikolla luetteloimattomien joukosta, ja pääsee pian sekin Finnaan.


Venäjän Kirkkokatu on jo kauan tunnettu nimellä Yliopistonkatu. Ortodoksinen Pyhän Aleksandran kirkko sen varrella edelleen on, kauppatorin laidalla.


Luostarinkadun kyltti sen sijaan on priimakunnossa.


Jostain syystä Luostarinkadusta on säilynyt myös erilaisia pellille maalattuja versioita.




Myös Puistokadulta on peltinen kyltti.


Kyltit hävisivät 1920-luvun mittaan, mutta aina ei jaksettu kuin poistaa nimen venäjänkielinen versio. Tällainen esimerkki on jäljellä Portsassa, Sairashuoneenkadun ja Ratakadun kulmassa.


Uudelleenmaalattuina ja ruosteen raiskaaminakin valurautakylteistä helposti erottaa miten ylin nimi on vain sahattu pois.



Onkohan vastaavia kylttejä vielä muualla Turussa?

PÄIVITYS 8.4.2019: Lukijapalautteen ansiosta voimme lisätä tähän Kasarminkadun ja Piispankadun risteyksessä olevan kyltin. Pois sahattu venäjänkielinen versio on tässä, kuten edellä Koulukadun kyltissä, ollut alinna.

.

torstai 28. maaliskuuta 2019

Ruotsinlaivojen nostalgiaa


Jani Volasen ja Tommi Korpelan käsikirjoittama Ylen M/S Romantic -sarja tuntuu uponneen moniin, ja itsellenikin se oli niin riemastuttava kokemus että tuli katsottua Areenalta vielä toiseenkin kertaan. Silja Serenadella kuvattu sarjahan on oikea inhimillisen nolouden kuvaelma, ja aikaansaa katsojassa katarttisen myötähäpeän tunteen.

Korpela kertoi haastattelussa tehneensä ensimmäisen Ruotsinlaivareissunsa 1982, ja noihin samoihin aikoíhin itsekin ensimmäisen kerran seilasin Turusta Tukholmaan, ihmettelemään kohmeloisena vanhankaupungin toreja ja kapeita katuja. Silloin, ja yhä edelleen, sykähdyttää saapuminen vanhaan isänmaahan ja vanhaan pääkaupunkiin, olimmehan ruotsalaisia vuosisatojen ajan.

Sen koommin onkin tullut tehtyä monen monta risteilyä. Ennen Viking Gracen tuloa liikenteeseen työpaikan kahvihuoneeseen tuli aina joulun aikoihin nippu Viking Linen alennuskuponkeja, joilla seilattiin tammi-helmikuussa TYKY-risteily (tai TYHY-nimellä ne nykyään taitavat olla). Erinäisiä laivaseminaareja on pidetty picnicristeilyinä (laivan vaihto paluusuuntaan Marianhaminassa). Ruotsiin työmatkalle tuskin muuten tulisi mentyäkään, ja tietysti monet lomamatkat Pohjoismaihin ovat alkaneet Vikingin tai Siljan terminaalista.

On myönnettävä että Helsinki-Tukholma-välillä on enemmän luksusta siinä mielessä että matka kestää kaksi yötä ja päivän, ja perillä on siis laiva käytössä koko satamassaoloajan. Jos Turusta matkaa Tukholmaan, on perillä noustava kyydistä jo aamuvarhain, ja kulutettava aikansa miten kuten ennen nähtävyyksien aukeamista. Viimeksi työmatkalla se vietettiinkin keskustan hotellin aamiaisella.

Mikä laivoilla sitten on parasta? Omat suosikkini ovat aina olleet buffet ja kylpyosasto. Muusta hauskanvietosta laivalla omalta osalta ei tässä sen enempää, mutta eräs trauma kyllä jäi: kun pallomeret laivoihin tulivat, olin niihin jo yli-ikäinen (olin sitä jo toki ensimmäisellä risteilylläni). Tosin vihdoin ja viimein sain tähänkin huviin tilaisuuden, taannoin kollegani karonkan jatkoilla Turun yliopiston Suomen historian oppiaineen kuuluisassa pallomeressä.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

Fiktiivistä vapaustaistelua

Kun pakenevien sotavankien auttaminen Suomen halki vapauteen nivoutui yhteen jääkäriaktivismin kanssa, intouduin lukemaan aiheesta myös yhden kaunokirjallisen teoksen. Matti M. Ilkan Pommarijääkärien matkassa ilmestyi vasta 1966 ja alaotsikkona mukaan se oli kertomus Suomalaisen pommarijääkärin retkiltä ensimmäisen maailmansodan vuosina.

"Todellisuuspohjaisessa kertomuksessa" joukko jääkäreitä käy sabotaasikoulutuksen Saksassa 1916 ja lähtee sitten pommilaukkuineen retkille Pohjoismaihin. Laivoja räjäytellään upoksiin Pohjanlahden satamissa, "ryssän kätyreitä" väistellään, ja tyttöihin luodaan romanttisia silmäyksiä siellä sun täällä. Tuuri loppuu Jäämeren rannalla ja salaisille asiamiehille napsahtaa vankilatuomio, mikä estää osallistumasta kauan odotettuun vapaussotaan.

Inspiraationa ovat olleet (ihan nimeltä mainiten) Sulo-Weikko Pekkolan jo alunperinkin varsin väritetyt jääkärimuistelmat. Wikipedia tietää tekijän kirjoittaneen erinäisiä kotieläinhoidon oppaita, ja osallistuneen sisällissotaan valkoisten riveissä. Ehkä häntä harmitti ettei koskaan lähtenyt jääkäriksi, ja kirjoitteli tätä Siipikarja-lehden toimittajana pöytälaatikkoonsa, julkaisten sen vasta eläkepäivinään, 70 vuotta täytettyään.

Ei mikään kirjallinen helmi, ja oikeastaan tulin ajatelleeksi, mikä kirjallisuushistoriallinen seuraus olisi ollut sillä ettei aktivistien vapaustaistelu olisikaan suistunut veriseksi sisällissodaksi. Kun niin kuitenkin kävi, on sodan kirjalliseksi monumentiksi noussut aikakautta lähinnä punaisten näkökulmasta kuvannut Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla. Olisiko meillä ilman sisällissotaa sen sijasta jokin vapaustaistelun kansalliseepos?

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Heimosodat: Petsamo 1918 & 1920

Itsekin Suomen heimosotiin osallistunut Eero Kuussaari suunnitteli laajaa teossarjaa ko. sodista, mutta kun ensimmäinen osa, Heimosodat 1918-1922 I Taistelu Petsamosta ilmestyi 1939, syttyi pian sen jälkeen uusi sota, jonka historioitsijaksi Kuussaari joutui. Sarja jäi kesken, mutta Kuussaari julkaisi 1957 yksiosaisen Vapaustaistelujen teillä: sotahistoriallinen katsaus Suomen rajantakaisilla heimoalueilla 1900-luvun alkupuoliskolla käytyihin sotatoimiin. 

Kirja alkaa katsauksella lähteisiin, joita kohtalo oli kovin koetellut, milloin sotapäiväkirjat olivat tuhoutuneet taistelussa, upotettu järveen, palaneet jonkin kartanon mukana tai muuten vain tuhottu ymmärtämättömien ääliöiden toimesta. Tutkimuksessa oli siten turvauduttu laajaan yksityisten aineistojen keruuseen ja haastatteluihin, ja oletan että tämän työn tuloksena on pääosin se mitä Kansallisarkistossa aineistona näistä konflikteista on.

Ensimmäinen Petsamon retki tehtiin kevättalvella 1918, eikä Kuussaari anna hankkeesta järin mairittelevaa kuvaa. Johtosuhteet olivat epäselvät (Lapin jääkäreiden lisäksi mukaan tuppautui 10-miehinen [!] Lapin rakuunoiden osasto) ja johtajat vailla sotilaskoulutusta, ja liikkeelle lähdettiin porojen vetämissä ahkioissa ja hiihtäen niin myöhään että kevätkelirikko olisi voinut katkaista huoltoyhteydet milloin tahansa. Itse asiassa osasto etenikin aamuöisin jolloin yöpakkanen oli kovettanut hanget hädin tuskin kantaviksi. Kurikaan ei ollut paras mahdollinen, kapina uhkasi syntyä siitäkin kuuluuko puuroannokseen voisilmä vai ei.

Menestyksekään etuvartiokahakan  jälkeen retkikunta saapui Petsamovuonon rannalle, jolloin ilmi kävi ratkaisevin virhe. Joukko oli aivan liian pieni saavuttaakseen mitään lukumäärältään ylivoimaista vihollista vastaan, joka tuolloin koostui punaisista suomalaisista ja venäläisistä sekä näitä tukeneista brittiläisistä merisotilaista.

Retkikunta palasi Suomeen, mutta Norjan rajaa seurailevan Paatsjoen länsipuolelle ulottuva nipukka, Kolttaköngäs, yritettiin pitää miehitettynä, huonolla menestyksessä, sillä alueelle jätetyt ja sinne myöhemmin lähetetyt sotilaat joutuivat nälissään antautumaan norjalaisille internoitaviksi. Takaisin Suomeen he tosin pääsivät jo syksyllä 1918.

Vuoden 1920 alussa poliittinen tilanne pohjoisessa muuttui nopeasti. Interventiojoukkojen lähdettyä omilleen jäänyt Pohjois-Venäjän hallitus alkoi nopeasti luhistua, ja Suomessa nähtiin tilaisuus miehittää Petsamo. Valmistautuminen oli tällä kertaa ammattimaisempaa, ja johdossakin oikea sotilas, sittemmin legendaariseksi hahmoksi noussut K.M. Wallenius. Eteneminen tapahtui periaatteessa valkoisten venäläisten suostumuksella, ja osasto eteni taisteluitta Petsamovuonon kyliin saakka odottamaan tilanteen kehitystä.

Puna-armeijan saatua Murmanskin haltuunsa se päätti karkottaa valkosuomalaiset. Petsamoon lähetettiin komppania venäläisiä meritse, maitse sinne hiihti komppania punaisia suomalaisia ja toinen komppania Aunuksen karjalaisia. Ylivoimaa vastaan ei kannattanut puolustautua, joten Wallenius päätti vetää joukkoonsa alueen länsiosaan Paatsjoelle.

Punaiset tulivat perässä  ja 1.4. Salmijärvellä käytiin Petsamon retkien merkittävin taistelu, jota Kuusisaari selostaa usean sivun verran, monin kartoin ja liki minuutin tarkkuudella. Saarroksiin joutunut retkikunta vetäytyi jäisen Paatsjoen kautta turvaan Suomeen, tosin taas osan miehistä jäädessä norjalaisten internoimiksi. Heille vapaus koitti vasta seuraavana vuonna Tarton rauhan jälkeen. Huomattavasta ammuskelusta huolimatta retkikunnasta kaatui tai kuoli haavoihinsa vain neljä miestä.

Molemmat "Petsamoa perimään" lähetetyt retkikunnat ajettiin siis takaisin kotimaahansa, mutta ajan heimosotakirjallisuus piti niiden ansiona silti viime kädessä sitä että Tarton rauhassa Petsamo liitettiin Suomeen, tosin vastineeksi toisesta heimosodissa vallatusta alueesta, Repolasta ja Porajärvestä. Siten se Viron vapaussodan tavoin saavutti tavoitteensa edes keskipitkällä aikavälillä, toisin kuin muut heimosotaretket.

Kirjan lopussa on listaus kaikista molempiin retkiin osallistuneista suomalaisista. Mukana oli myös useita paikallisia saamelaisia oppaina ja poromiehinä. Näissä arktisissa sotaretkissä poro osoittautui huomattavasti hevosta paremmaksi vetoeläimeksi. Vastapuolella oli, kuten mainittiin, punaisia suomalaisia, eli Suomen sisällisodan voi sanoa jatkuneen tuntureilla ja vuonojen rannoilla vielä kaksi vuotta sen jälkeen kun se Suomessa oli jo päättynyt.


maanantai 25. maaliskuuta 2019

Viikinkien aseista

Ospreyn Weapon-sarjan alkaessa ilmestyessä jokin vuosi sitten otaksuin että pakollisten amerikkalaistorrakoiden jälkeen alkaisi ilmestyä jotain mielenkiintoisempaa, ja niin on käynytkin. Tämän vuoden alussa ilmestyi esim. tämä Weapons of the Viking Warrior, kirjoittajana British Museumin kuraattori ja histelharrastaja Gareth Williams.

Kirjassa ei onneksi rajoituta vain miekkoihin vaan mukana on koko ase- ja varusterepertuaari: keihäs, kirves, väkipuukko, miekka, jousi ja nuoli sekä suojautumiseen käytetyt kypärä, kilpi ja rautapaita. Kuvituksena on arkeologisia löytöjä sekä kolme Johnny Shumaten taistelupiirrosta.

Mieleen jäivät lähinnä maininta siitä että kuuluisa kuvioteräs (pattern-welding) oli pelkkää koristelua vailla teknistä merkitystä, että pitkävartinen sotakirves kehitettiin ehkä ratsuväkeä eli hevosia vastaan, ja että tiiviissä kilpilinnamuodostelmassa taistellessa väkipuukkoa ehkä käytettiin pistoaseena roomalaisten gladiusten tapaan.

Vaan miekoistaanhan viikingit tietysti parhaiten tunnetaan, ja sattumoisin tänä vuonna tulee sata vuotta siitä kun norjalainen Jan Petersen julkaisi viikinkimiekkojen (kahvojen) typologian, validi luokittelu yhä edelleen. Lähdeluettelossa mainitaan Mikko Moilasen artikkeli englanninkielisessä aikakausijulkaisussa, ja Mikon kirja Viikinkimiekat Suomessa julkaistiin viime syksynä. Talvilomalla Helsingissä käydessämme oli julkaisun tiimoilta Kansallismuseossa käynnissä viikinkiviikko, ja aulassa esillä Suomen viikinkikauden miekkalöytöjä.



.

perjantai 22. maaliskuuta 2019

Vaihtoehtoista heraldiikkaa

Turun museokeskuksen kokoelmiin on pitkään kuulunut neljä vuonna 1998 museolöytöinä luetteloitua halkaisijoiltaan 25-30 cm kokoista peltilevyä, joille on maalattu erilaisia vaakunoita. Aineisto nousi nyt heraldikkomme kanssa puheeksi, ja hänen näkemyksensä mukaan kyseessä voisivat ovat 1840-1850-luvuilla laaditut ehdotukset, jotka eivät kuitenkaan toteutuneet.

Venäjän valtakunnanvaakuna on saanut kilvenkannattajikseen meille Lapin ja Lappeenrannan vaakunoista tutut villimiehet.


Suomen suuriruhtinaskunnan vaakuna on saanut parikin eri toteutusta, kummassakin kilvenkannattajina karhu ja saksanhirvi.



Jostain syystä mukana on myös ehdotus Tammisaaren vaakunaksi.


Viimeksi mainitusta voi todeta että mitään heraldiikan kultakautta ei tuolloin eletty.

torstai 21. maaliskuuta 2019

Rymättylän kirkko

Rymättylän kirkko on sekin 1510-luvulta, ja tunnettu kattoratsastajastaan.


Asehuoneen jatkeeksi oli rakennettu Kauppilan hautakappeli.


Länsipäädyssä oikealla on ns. ulkosaarnastuoli, josta ei toki saarnattu ole, vaan se palveli katolisella ajalla messua johon suurempina juhlapyhinä kuului kirkon kiertäminen.


Keskiaikainen porttihuonekin Rymättylässä on.


 Sisään mentiin sakastin ovesta.


Sisällä olikin sitten huikea määrä keskiaikaista taidetta.


Aloitetaan vaikka seinämaalauksista, ja itäpäädyn seinästä, jossa ylinnä on viimeinen tuomio...


 ja sen alla apostolien rivistöt ikkunan molemmin puolin.



Orjantappurakruunaus kuorin eteläseinällä.


Pohjoisseinällä Kristus pelastaa syntisen helvetin kidasta...


 ja Pyhä Anna on itse kolmantena.


Ristiinnaulitun alla P. Katariina Aleksandrialainen ja P. Henrik.


Ristiltäotto. Jotenkin nuo tikapuille kiivenneen miehen piukeiden trikoiden sauma on jäänyt mieleen erinäisistä kirjoista.


Varsin tunnettu militariakirjallisuudessa on tämä pohjoisseinän ylösnousemuskohtaus, aikakauden haarniskaan pukeutuneen sotilaansa vuoksi.


Kuoriholvin maalauskoristelua.


Myös asehuoneen seinillä on maalauksia.



Veistoksia kirkossa on lukuisia, alkaen kotimaista työtä olevasta triumfikrusifiksista 1300-luvun jälkipuoliskolta.


Pyhä Jaakob vanhempi oli kirkon katolinen suojeluspyhä, hän esiintyy kirkossa pyhiinvaeltajan asussaan pariinkin kertaan: ns. Liedon mestarin työ n. 1350-75...


ja kotimainen työ 1500-luvun alkupuolelta.


Pyhä Anna itse kolmantena, pohjoismainen työ n. 1425-50.


Pyhä Yrjö talloo taas kerran lohikäärmettä, kotimainen työ n. vuodelta 1500.


Mahdollisesti Pyhä Olavi, lounaissuomalainen työ 1400-luvun loppupuolelta.


Tuntematon apostoli, pohjoismainen työ n. 1425-50.


Pietà, preussilainen työ n. 1425-50.


Alttarikaappi, lyypekkiläinen työ n. 1425-50.



Johannes Kastaja on saanut tehtäväkseen kannatella kastemaljaa.


Saarnatuoli on 1600-luvulta, kuten tapana on...


ja sen entisöinti 1853 oli asianmukaisesti dokumentoitu.



Kirkkolaivana oli sotalaiva täälläkin.


Ruokorauman ratsutilan kuorihauta.


Kirkkosalissa on vaikka mitä muinaismuistoa, kuten poltetusta savesta tehty keskiaikainen kynttilänjalka...


rippikellon teline 1700-luvulta...


saarnatuolin tiimalasi, jossa kadonneen kattokruunun koriste.


ja kaappikello, jossa turkulaisen O.E. Fockin 1853 valmistamakoneisto.


 Kirkon erikoisuus on oven salpaamiseksi seinään upotettu palkki.


Takaisin asehuoneeseen, josta löytyy kalkkikivinen kastemalja, vakiokalustoa keskiaikaisissa kirkoissa sekin.


Ja asehuoneessa on myös heraldiikkaa eli hautajaisvaakunoita. Eerik Silfverspåre, Moison, Suutarlan ja Pornaisten herra, kuoli 1679.


"Hopeakannusten" suvulle on kuulunut myös tämä vaakuna.


Eläessään Viljaisten ja Poikon kartanot omistaneen ja 1668 kuolleen eversti Eerik Boijen vaakunassa oli nimensä mukaisesti poijuja...


ja 1705 kuolleen Ahvenanmaan kihlakunnan tuomarin Eerik Rosendahlin vaakunassa tietysti ruusuja.


Kirkkosalin lounaisnurkassa oli kapeanlainen ovi...


josta mukana olleet nuoremmat miehet kapusivat aina ns. ulkosaarnastuoliin asti. Ja niin paljon kuin oppineet miehet ja naiset ovat Suomen kirkkoja kolunneet, niin vain löytyi sen lattian puruista vielä fragmentti keskiajan taidetta, palanen pyhimyskaapin koristelistaa.


Tiedot veistosten alkuperästä ja ajoituksesta perustuvat julkaisuun Suomen kirkot ja voivat joiltain osin olla vanhentuneita.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...