lauantai 29. kesäkuuta 2019

Elämää pappien talossa Turun keskiaikamarkkinoilla

Jo vuosikymmenen verran on kaikista (?) Turun keskiaikamarkkinoista tullut postattua samoja kuvia, joten nyt vaihteen vuoksi vain yhtä kohdetta, Brinkkalan sisäpihalla olevaa "pappien taloa". Lava on siis entinen kivisauna, ja oli siellä toki soittoa, laulua ja ilveilyä, mutta tässä kuvia viidestä pienoisnäytelmästä. Pappien talon asukkaina olisi kuulunut olla vain tuomiokirkon pappeja eli kaniikkeja, mutta olivathan siellä tietysti myös heidän jalkavaimonsa ja lapsensa.



Olipa talossa vieraina myös kaksi Ruotsista tullutta hengenmiestä, jotka ehtivät torilla oppia muutaman sanan suomeakin.


Luvatontahan moinen avoliitossa eläminen oli, mutta pelätty piispantarkastuskin päättyi siihen että piispa ryhtyi leikittämään lapsia.


Epätoivo kalvoi pappismiestä vielä viimeisessäkin näytöksessä...


mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.


Mutta millainen oli keskiajan Turun pappien talo? Siihen löytyy vastaus Liisa Seppäsen väitöskirjasta:
Yksi keskiajan Turun suurimmista kirkollisista rakennuksista on ollut tuomiokirkon papiston yhteisasuntolana ja -ruokalana toiminut pappien talo, Commune, joka on ollut piispa Maunu Särkilahden 1400-luvun lopulla rakennuttama keskiajan viimeinen suuri rakennuskokonaisuus. Sen ruoka- ja juhlasalit sisältäneen päärakennuksen on arveltu sijainneen tuomiokirkon luoteispuolella, ympärysmuurin yhteydessä. Tältä alueelta on tehty havaintoja osittain esille saadusta muuratusta rakennuksesta, ja niiden perusteella rakennuksen koko on ollut vain noin 6,5 x 8–9 m. Välttämättä tämä rakennusjäännös ei ole ollut päärakennus, sillä kokonaisuuteen on kuulunut myös muita taloja, joissa saivat asua sellaiset papit, joille ei kuulunut virkataloa, prebendaa. Laitos toimi samalla myös pappien huoltolana, jolla lienee ollut oma rakennuksensa. Myöhemmin Pappien talo omaksui Kaikkien Pyhien alttarin prebendan tehtävät, jolloin se sai haltuunsa prebendan omaisuuden, johon kuului mm.yksi kivitalo Kroopin varrelta sekä muita kaupunkikiinteistöjä, joiden laatua lähteissä ei ole tarkemmin määritetty.

Liisa Seppänen: Rakentaminen ja kaupunkikuvan muutokset keskiajan Turussa. Erityistarkastelussa Åbo Akademin päärakennuksen tontin arkeologinen aineisto (2012).
Liekö meno ollut sitten sellaista kuin markkinanäytelmässä kuvattiin, edellisen päivän luennoilla kävi ainakin ilmi että turkulaisiakin pappeja syytettiin jalkavaimojen pidosta.

perjantai 28. kesäkuuta 2019

Tiilentekijöitä ja alkemisteja


Turun keskiaikaiset markkinat alkoivat osaltani eilen TUCEMEMS:n luentosarjalla Arjen ja uskomusten maailmat keskiajan Turussa Vanhalla raatihuoneella. Sen aloitti Jussi Kinnunen esitelmällä Aurajoen kehityksestä ja topografiasta keskiajalla. Turkuhan on käytännössä savea, josta pistää esiin kallioita, ja jonka halkaisee pohjois-etelä-suunnassa kymmenien kilometrien mittainen Turun harju, sekin osin saven peittämä. Nykyinen uoma vakiintui n. v. 1000 tienoilla jolloin joen suu oli nyk. Förin kohdalla. Keskustassa joen alla on 50-70-metrinen savipatja, jota joki syö koko ajan. Mätäjärvi oli toki tuttu entuudestaan, muttei tieto että se kuroutui Aurajoen silloisen suun merenlahdesta alkaen 250 jKr. lähtien. Järvi sai vetensä Kurjenkaivonkentän lähteestä, josta laski kaksikin Krooppina tunnettua ojaa. Lopuksi Jussi käsitteli rannansortumaa Koroisissa, mutta siitä enemmän täällä.

Ilari Aalto on tutkinut keskiaikaisten tiilentekijöiden merkkejä, joita löytyy Turun 1400-luvun tiilirakennuksista ja varsinkin tietysti tuomiokirkosta. Niiden funktio voi liittyä tuotantoon, ja palkanmaksuun, tai ne voivat olla taikamerkkejä tai suorastaan esirukouksia. Merkit voi nimittäin jaotella neljään ryhmään, kuten puumerkkien kaltaisiin, kirjaimiin ja symboleihin, mutta suurin osa muistuttaa jonkinlaisia työkaluja. Tarkemmin ottaen ne kuitenkin ovat pyhimysten attribuutteja, kuten apostoli Pietarin avain, Pyhän Laurentiuksen halsteri, apostoli Matteuksen hilpari. Pyhän Olavin kirves tai apostoli Andreaksen vinoristi. Pekka, Lauri, Matti, Olavi ja Antti olivat myös yleisiä miesten nimiä, joten ne ehkä kertoivat myös tiilentekijän nimen? Kiehtova todiste tästä voisi olla Petrus de Kymitton (Pietari Kemiöläisen) muuraamasta osasta tuomiokirkkoa, joista on löytynyt hänen nimeensä viittaava Pietarin avain - olettaen että muurarimestari myös valmisti käyttämänsä tiilet.

Sara Nora kertoi alkemiasta keskiajan maailmankuvassa. Se ei niinkään liittynyt magiaan, kuten nykyisin helposti ajattelisi, vaan heijasti aikansa "tiedettä" sellaisena kuin se silloin ymmärrettiin. Seitsemää tunnettua planeetta (mukaan lukien kuu ja aurinko) vastasi seitsemän metallia: kulta, hopea, rauta, elohopea, lyijy, tina ja kupari. Viisasten kiven avulla olisi mahdollista muuttaa epäjalot metallit jaloiksi, valkoinen kivi hopeaksi ja punainen kivi kullaksi. Sillä voi valmistaa myös elämän eliksiiriä, jolla tavoitella pitkää elämää, ei sentään ikuista, se ei kristitylle sopinut. Miksi tämän ajateltiin toimivan, liittyi teoriaan kahdesta "filosofisesta alkuaineesta" rikistä ja elohopeasta. Alkemiaa pidettiin siis tieteenä, ei kuitenkaan niin arvokkaana että sitä olisi opetettu yliopistoissa, vaan tietämys periytyi mestarilta oppipojille. Alkemistista kirjallisuutta kirjoitettiin myös paljon, ja mainintoja oli myös kaunokirjallisuudessa kuten Geoffery Chaucerin tuotannossa. Englannissa jopa kiellettiin kullan valmistus alkemian avulla 1403. Perinnöksi jäi kuitenkin tislaus, kultaus, erinäisten kemiallisten yhdisteiden löytäminen ja tietysti varsinaisen kemian synty 1600-luvulta alkaen.

Vilma Mättö esitelmöi aiheesta, josta on tullut itsekin Turun linnan tapahtumissa puhuttua, nimittäin keskiajan tarueläimistä. Physiologus, Plinius ja Isidoros Sevillainen olivat lähteinä useimmille kertomuksille griipeistä, kentaureista, yksisarvisista, merenneidoista ym. Taiteessa ne  esitettiin varsin standardisoituina jotta ne olisi tunnistettu. Skorpioni ja paratiisin käärme esitettiin ihmiskasvoisina, mutta oliko oikein esittää em. käärme neitsytkasvoisena, herätti kiistaa teologien parissa. Erilaiset hirviömäiset ihmisrodut saattoivat perustua väärinkäsityksiin kuulopuheista, mutta mantikori voitiin esittää siekailematta juutalaisen hatussa. Mielenkiintoinen oli tieto että Marco Polon kirjan kuvituksena käytettiin hirviöitä, joita itse kirjassa ei mainittu. Lopuksi mainittiin 1300-luvulla elänyt Sir John Mandeville, josta kertovasta kirjasta lisää täällä.

Reima Välimäen lastenhoidollisten ongelmien vuoksi hänen esityksen vaihtoi paikkaa Jenny Kuulialan kanssa. Jenny kertoi rankaisuihmeistä keskiajalla, aineistona paljolti italialaiset lähteet. Ihmiset saattoivat hädän hetkellä tehdä ns. votum-lupauksen, siis vedota pyhimykseen lupaamalla esim. lahjoittaa kirkolle jotain lapsen tai eläimen parantumiseksi. Potilaan parannuttua tämä usein unohtui, mutta pyhimyspä saattoi muistuttaa asiasta lähettämällä taudin kahta kauheampana takaisin. Toisella tai kolmannella kerralla ihminen otti jo opikseen ja toteutti antamansa lupauksen, oli näiden pyhimyskertomusten juoni. Voisi siis sanoa että keskiverto pyhimys oli kuin Mustanaamio, kova mutta reilu.

Viimein pääsi Reima Välimäkikin ääneen, kertomaan pyhistä ja tekopyhistä papeista keskiajalla. Pappien asema alkoi nousta vuoden 1215 konsiilista alkaen, se vahvisti ehtoollisen ihmeen eli leivän ja viinin muuttumisen Kristyuksen ruumiiksi ja vereksi (ihme jonka vain pappi pystyi siis toteuttamaan) sekä jokaista seurakuntalaista koskevan ripin ja ehtoollisen vähintään kerran vuodessa (senkin vain pappi saattoi toimittaa). Papeilta aletiin myös odottaa eräänlaisia luostarihyveitä, ja Turussakin kaniikeille oli oma asuntola, pappien talo (jonka tapahtumat ovat ohjelmanumerona näillä markkinoilla) jossa näiden odotettiin asuvan. Vaan eihän kaikista papeista näin hyveelliseen elämään ollut, toistuvia syytöksiä tuli mm. juopottelusta, jalkavaimojen pidosta ja bordellin ylläpidostakin. Joku saattoi pitää messun haarniskaan pukeutuneena, mutta enemmän kismittivät seurakuntalaisilta palveluksista perityt maksut, kymmenystenhän olisi pitänyt kattaa ne. Joka tapauksessa kirkon kanta oli, että kelvottomimmankin papin suorittamat sakramentit olivat käypiä, muu olisi syössyt koko uskonelämän sekasortoon.

Kuvassa Pyhän Pietarin avainta esittävä tiilentekijän merkki Turun tuomiokirkon kaikkien pyhien kappelin, nykyisen pääkuorin seinässä.

torstai 27. kesäkuuta 2019

Maskun kirkolla

Uudenmaan retkien välissä käytiin työasioissa Maskun Kankaisten kartanossa. Paluumatkalla pysähdyttiin Maskun kirkolla, joka nykyisin ajoitetaan 1500-luvun taitteeseen.



Etualalla Kankaisten kartanon omistaneiden Aminoffien sukuhauta, takana Kankaisten kartanon hautakappeli 1600-luvun puolivälistä.


Yksi suvun jäsenistä kaatui sisällissodassa valkoisen konekiväärikomppanian päällikkönä Suodenniemen taisteluissa.


Talvi- jatkosodassa kuoli paljon useampi maskulainen. Heidän sankarihautansa ovat kaksittain rivissä kivisen ristin juurella.


Kaksoishauta oli vielä ristin takanakin.


Juvan kapplei on 1700-luvun loppupuolelta.


Tyypilliseen tapaan tiilikoristelua löyty niin kirkon itä-...


kuin länsipäädystäkin.


Mutta mikä lienee tämä kolo länsipäädyssä, ulkoalttariko?


Kellotapuli on tien takana, sen kivistä alaosaa arvellaan keskiaikaiseksi.


Ja tiehän on tietysti suuri postitie, jonka jäjillä reitillä oltiin Ahvenanmaan retkellä Eckerön postitalolla ja kirkolla.


Maskun kirkosta löytyneestä keskiaikaisesta tekstiilistä tehtiin taannoin talkoilla kopio, joka oli esillä myös Turussa.

Maskun kirkko Museoviraston tietokannassa.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Fagervik

Fagervikin kartano on yleisöltä suljettu...


joten THY:n retken opastus keskittyi enemmän kirkkoon vuodelta 1737. Ulkokuvan saaminen koko kirkosta oli jokseenkin haastavaa.




Sisäpuoli toi monille mieleen Seilin kirkon, vaikkei yhtä karu ollutkaan.









Penkkejä on saanut kätevästi jatkettua ainakin yhden takamuksen verran.


Oppaan mukaan aikuiset oli aikoinaan haudattu käytävän alle...


ja lapset lähemmäs alttaria.


Saarnastuolin takana olevaa maalauskoristelu jäljitteli jonkinlaista seinäverhoa.


Kirkkomaalla on vuonna 1766 valmistunut kellotapuli...


ja Hisinger-suvun hautakappeli samalta vuodelta.


Kartanoa ei tämän lähemmäs päästy.



Sen sijaan katsastettiin puisto...




ja tutustuttiin 1800-luvun kankivasarapajan järeään kalustoon.






Robustin teollisuushistorian jälkeen koski luo alempana vehreämmän idyllin.


Fagervikissa en ollut käynyt vuosikymmeniin jos koskaan. Oliko se sama kartano, jonka umpeenkasvanutta puutarhaa rämmittiin etsimässä Lars Saaren johdolla taidehistorian ekskursiolla joskus 1980-luvulla? Joka tapauksessa olen näemmä kirjoittanut Agricolaan vuosia sitten Irma Lounatvuoren toimittamasta kirjasta Fagervikin puutarhojen vuosisadat.

tiistai 25. kesäkuuta 2019

Fiskarsin ruukinkylä

Fiskarsin ruukinraittia ja koskenrantaa on asteltu ennenkin, ja nyt taas THY:n kevätretkellä. Aloitetaan vaikka päärakennuksella, joka paremman väen talojen tapaan on keltainen, vähemmän paremman väen talot olivat punaisia. Kolmannessa kerroksessa on kertoman mukaan ollut aikoinaan ruukinpatruunan metsästyspuisto (!), ja Mannerheim kuuluu keppostelleen täällä poikavuosinaan.







Tiilitalossa...


oli pieni näyttely, jossa klassikkotuote "Fiskarsin kympin aura"...


ja pienoismalli ruukista sen raudantuotantoaikoina.



Ja sitten tietysti tämä tieto:


Elin Såger on yksi päähenkilöistä Turun linnan näyttelyssä Muutama sananen naisista, joka jatkuu maaliskuuhun 2020 saakka. Kevyemmin kirjoitettuna Sågerin ruukeista voi lukea myös näyttelyn yhteydessä myytävästä lehdestä, jota myydään hintaan 3 €.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...