torstai 25. kesäkuuta 2020

Sotavankina Turussa

Readme.fi on julkaissut Timo Soikkasen ja Olli Kleemolan toimittamana sekä Maria Anttilan suomentamana kirjan Sotavankina Venäjällä - Suomen kautta kotiin. Saksalainen luutnantti Fritz Güth joutui vaikeasti haavoittuneena sotavangiksi itärintamalla 1916, ja kirjoitti vankeusajastaan muistelmat 1928-29.

Kuten arvata saattaa, ei sotavangin osa järin häävi ollut. Hoito sotasairaalassa heti rintaman takana oli asiallista, mutta mitä syvemmälle Venäjän sisäosien vankileireihin matka vei, sitä surkeammaksi olotkin tulivat. Güth ei venäläisistä ja Venäjästä sanojaan säästele, varsinkin jouduttuaan kohtaamaan Muurmannin rataa rakentamasta olleita ja siellä terveytensä menettäneitä maanmiehiään.

Vanki- ja vankileirimuistelmat koostuvat tyypillisesti taistelusta kyllästymistä vastaan, sekä kirjoittajan kohtaamista henkilöistä. Kumpiakin riittää tässä nelisatasivuisessa eepoksessa. Monenlaisia ihmistyyppejä löytyy varsinkin Itävalta-Unkarin eri kansallisuuksista, joita jäi venäläisten vangeiksi saksalaisia enemmän. Venäläisten sotavangeistaan muodostaa tsekkilegioonaa Güth piti pettureina, samoin Elsass-Lothringenin ranskalaisista muodostettua vastaavaa osastoa, jonka olemassaoloa en kyennyt varmistamaan - rintamahuhuko? Ja kuten usein, laajenee tämäkin jossain määrin kulttuurihistorialliseksi matkakirjaksi, jossa kuvaillaan vieraan maan asukkaita ja näiden tapoja, auringonkukansiementen pureskelua myöten.

Monessakin kohtaa tulee epäilleeksi miten paljon muistelijan muisti pettää vuosikymmenessä, Güthän joutui tuhoamaan päiväkirjansa ennen vankeutensa loppua. Virheet on helppo osoittaa yleisellä tasolla: bolsevikkien epäonnistunut kaappausyritys tapahtui vuoden 1917 heinäkuussa, ei syyskuussa. Ylipäätänsäkin tapahtumien kronologia hämärtyy usein. Tapahtuiko jokin ennen vallankumouksia, niiden välissä vai vasta bolsevikkien valtaannousun jälkeen?

Epäilemättä keskeinen syy suomentamiseen on ollut se, että invalidina Güth oli oikeutettu palaamaan kotimaahansa jo sodan kestäessä, ja tällä matkalla, muiden vastaavassa tilanteessa olleiden kanssa, hän päätyi sisällissotaa käyvään Suomeen ja täällä Turkuun. Sinne heidät oli toiminut punaisten päälliköihin kuulunut Aarne Orjatsalo.

Turussa keskusvaltojen sotavangit majoitettiin Torninkatu 4:ssä sijainneeseen ruotsalaiseen yhteiskouluun (rakennuksessa toimii nyt Puolalankoulun yksikkö). Vastaanotto Turun porvariston parissa oli ylenpalttinen, vieraille tarjottiin ruokaa elintarvikepulasta huolimatta, ja kutsuja turkulaiskoteihin sateli joka illalle. Sotavankeus tuntuu muuttuneen lomailuksi: kylpyläkäyntejä, konsertteja, rekiajeluita Pikku-Pukin saarelle. Kovin intohimoinen turisti ei Güth vaikuta olleen, näkemättä jäävät niin Turun linnan historiallinen museo kuin tuomiokirkkokin. Aivan majoitustilan vieressä olleeseen taidemuseoon hän sentään ehti.

Naimattomalle nuorelle miehelle tärkein nähtävyys olivat kuitenkin tytöt, ja näiden joukosta löytyikin tuleva vaimo, apteekkarin tytär Margit Haglund. Pari avioitui tosin vasta sodan jälkeen. Sitä ennen Güth pakeni maaliskuussa rekikyydillä Ahvenanmaalle maihin nousseiden maanmiestensä pariin. Kuten alun johdannossa kerrotaan, pariskunta sai kuusi lasta, ja haavoittumisestaan huolimatta Fritz Güth palveli vielä toisessakin maailmansodassa mm. raketinheitinpatterin komentajana. Sodan lopputulos jakoi perheen: kolme lapsista muuti länteen, kolme jäi vanhempiensa kanssa kotiseudulleen DDR:ssä, jossa Fritz teki vielä uran kaivosinsinöörinä. Hän kuoli 1978, Margit 1971.

Selittäviä kommentteja kirjassa on varsin niukasti, vaikka sadan vuoden takaista maailmaa kuvaavassa aikalaiskirjassa alkaa olla nykylukijalla varsin paljon ihmeteltävää. Itseäni häiritsivät eniten jo edellä mainitut muistivirheet, mutta totta puhuen niiden kaikkien läpikäyminen olisi tehnyt kirjasta vieläkin paksumman ja tehnyt raskaaksi muutoin varsin sujuvan ja vauhdikkaankin kerronnan. Lukekoon siis itse kukin tämän subjektiivisena kuvauksena elätystä ja koetusta.

Ansionsa tällä on myös ensimmäisen maailmansodan sotavankikuvauksena, joka genrenä taitaa olla monille tuttu vain Suuresta illuusiosta, siinä missä toisesta maailmansodasta meillä on Kwai-joen silta, Colditz ja monia muita. Venäläisten sotavankileirien ankeuden ja raakuuden kuvauksena Fritz Güthin muistelman jollain tapaa ennakoivat gulag-kirjallisuutta.

Fritz Güthin muistelmat Turun yliopiston verkkojulkaisuna.

Arvostelu on julkaistu myös Suomen humanistiverkko Agricolassa.

Lisätään tähän vielä kuva koulusta, jossa Fritz Güth turun aikansa vietti. Se on siis osoitteessa Torninkatu 4 lähellä Turun taidemuseota.

.

maanantai 15. kesäkuuta 2020

Värien historia (5) Keltainen

Michel Pastoureau julkaisi viime vuonna vielä viidennenkin värikirjan, nyt keltaisesta. Tavalliseen tapaan käydään läpi ko. värin historia luolamaalauksista nykyhetkeen, joskin jo melko paljon vanhaa toistaen. Ainakin tutulta kuulosti se, että eurooppalaisissa kielissä värestä tuli abstrakteja käsitteteitä, eli adjektiivien lisäksi nomineja, sydänkeskiajalla heraldiikan ja liturgisten värien myötä.

Anti jää vähäisemmäksi kuin edellisten kirjojen kohdalla, ehkä siksi että vaikka keltaista oli aikoinaan verrattu kultaan, tuli siitä keskiajan lopulta lähtien petturuuden halveksittu väri, joka vieläpä vertautui sappeen ja virtsaan.

Alamäkeen ei sen koommin ole monta kohokohtaa mahtunut. Yksi niistä oli 1700-luku, jolloin chinoiserie toi Kiinan keisarin keltaisen hetkeksi osaksi eurooppalaista värimaailmaa vuosisadalla, joka muutoinkin suosi vaaleita ja kirkkaita värejä, jopa miesten pukeutumisessa. Seuraava kukoistus koettiinkin vasta impressionistien maalauksissa.

Pastoureaun kirjoista käy usein ilmi Ranskan historiaan liittyviä yksityiskohtia. Tällä kertaa sellainen olivat 1900-luvun taitteen oikeistolaiset (ja työnantajien kontrolloimat) ammattiliitot, Les Syndicats Jaunes (vastakohtana sosialistisille eli punaisille ammattiliitoille). Sattumoisinhan (?) keltainen on myös vuosisata myöhemmin toimivan suomalaisen "ei-sosialistisen työväenpuolueen" tunnusväri.

Kirjan lopussa on omistettu luku myös oranssille, joka yllättävää kyllä oli muotiväri jo 1400-luvulla ennen paljon myöhempää päätymistään, keltaisen rinnalla, huomioväriksi moderniin vilkasliikenteiseen yhteiskuntaan. Designissa sen huippuaikaa oli 1970-luku, joskin Pastoureau haukkuu tuon ajan tuotteet kauheiksi. Eipä niistä ole elämään tainnut jäädä kuin Fiskarsin saksien oranssi, jota hän ei tosin mainitse.

torstai 4. kesäkuuta 2020

Turun ilmatorjuntapatterit: Uittamo

Uittamon patterille kiipesimme pohjoisesta käsin, ja aika kapuaminen olikin ensimmäiselle rakenteelle, joka oli 1. tykkiasema.


Etäisyysmittarin aseman muoto olikin jo tuttu Mikkolanmäeltä.



Tulenjohtoasema.


2. tykkiasema.


Värikästä oli sen ampumatarvikesuojan sisälläkin.


Ilmatorjuntakonekiväärille rakennettu asema. Taustalla jo nähdyt tulenjohtoasema (vasemmalla) ja 2. tykkiasema (takana).


Sisällä oli pidetty nuotiota.



3. tykkiasema.




Ilmatorjuntakonekiväärin jalusta.


Alempana rinteessä oli toimisto- ja majoitusparakin kivijalka...


joka sekin oli saanut koristelua osakseen.


Yksi "siamilaistykeistä" on säilynyt ja on nykyään esillä Vartiovuorenmäellä, tähtitornin lähellä.

.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2020

Turun ilmatorjuntapatterit: Mikkolanmäki

Itäharjulla sijaitsevaa Mikkolanmäen patteria lähestyimme etelästä käsin, joten ensin tuli vastaan ilmatorjuntakonekivääriä varten rakennettu betoniasema.



Melkoinen määrä graffitiartistien "hylsyjä" lojui tälläkin taistelukentällä.


Etäisyysmittarin asema palveli nuorison kokoontumispaikkana meidän siellä mäellä käydessämmekin.



1. tykkiasema.



Yhdistetty etäisyysmittari- ja tulenjohtoasema, edellisen vasemmalla, jälkimmäinen oikealla.



2. tykkiasema. Betonin loputtua täällä oli spreijattu kalliotakin.



Mikkolanmäki on kolmesta patterista lähinnä keskustaa, ja täältä olikin hienot näköalat aina tuomiokirkolle saakka.


3. tykkiasema oli rakennettu pula-ajan "säästöbetonista". Sen pinta on huomattavan rapautunut, ja puiden keskellä olevana se oli muutoinkin säilynyt enemmiltä maalailluilta.


Pertti Huttusen esitelmä Mikkolanmäen ilmatorjuntapatterista.

Janne Rantasen artikkeli ilmatorjuntapattereista graffititaiteen näyttämönä.

tiistai 2. kesäkuuta 2020

Turun ilmatorjuntapatterit: Ruohonpää

Löysimme Ruohonpään patterin vahingossa, geokätkeilyn merkeissä, mikä myöhemmin innosti kiertämään kaikki kolme eri puolilla Turkua sijaitsevat toisen maailmansodan aikaiset ilmatorjuntapatterit. Mutta aloitetaan siis Ruohonpään Pirunmäen patterista.

2. tykkiasema.




Ilmatorjuntakonekiväärin asema.


Etäisyysmittarin asema.




1. tykkiasema ja sen kyljeen 1944 rakennettu amputarvikesuoja.



Auki murrettu ampumatarvikesuoja on nyttemmin kranaattien sijasta täyttynyt spraymaalipurkeilla.


Tulenjohtoasema.



3. tykkiasema





Rinteestä löytyi vielä yksi maakellari, mahdollisesti ammusvarasto.


Aseistuksena Ruohonpäässä, kuten myös Mikkolanmäellä ja Uittamolla, olivat ruotsalaiset Boforsin 75 mm ilmatorjuntatykit, jotka alunperin oli tarkoitettu Thaimaahan, siitä nimi "siamilaistykit" maan silloisen nimen mukaan.

Perusteos aiheesta on Antti Honkalan vuonna 2000 ilmestynyt Mikkolanmäki - Uittamo - Ruohonpää, Turun ilmatorjunta talvi- jatkosodan aikana.


maanantai 1. kesäkuuta 2020

Uutta Finnassa (toukokuu 2020)

Kaikkiaan 267 esinettä ja valokuvaa, joista poimintona tähän...

Matti Meikäläinen -savukerasia...


piipunpesä Maarian pitäjästä...



Ppelham-tyyppiset kuolaimet...


Hermo-tablettirasia...


apteekin vetolaatikon numikyltti (guajakkipuuta on käytetty lääkeaineena)


rautainen puutarharuukku...


täkänä 1950-luvulta...



Nürnbergissä vuonna 1600 valmistettu kannellinen kullattu hopeapikari...


ja hautajaiskonvehti 1800-luvulta.

.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...