Kuten arvata saattaa, ei sotavangin osa järin häävi ollut. Hoito sotasairaalassa heti rintaman takana oli asiallista, mutta mitä syvemmälle Venäjän sisäosien vankileireihin matka vei, sitä surkeammaksi olotkin tulivat. Güth ei venäläisistä ja Venäjästä sanojaan säästele, varsinkin jouduttuaan kohtaamaan Muurmannin rataa rakentamasta olleita ja siellä terveytensä menettäneitä maanmiehiään.
Vanki- ja vankileirimuistelmat koostuvat tyypillisesti taistelusta kyllästymistä vastaan, sekä kirjoittajan kohtaamista henkilöistä. Kumpiakin riittää tässä nelisatasivuisessa eepoksessa. Monenlaisia ihmistyyppejä löytyy varsinkin Itävalta-Unkarin eri kansallisuuksista, joita jäi venäläisten vangeiksi saksalaisia enemmän. Venäläisten sotavangeistaan muodostaa tsekkilegioonaa Güth piti pettureina, samoin Elsass-Lothringenin ranskalaisista muodostettua vastaavaa osastoa, jonka olemassaoloa en kyennyt varmistamaan - rintamahuhuko? Ja kuten usein, laajenee tämäkin jossain määrin kulttuurihistorialliseksi matkakirjaksi, jossa kuvaillaan vieraan maan asukkaita ja näiden tapoja, auringonkukansiementen pureskelua myöten.
Monessakin kohtaa tulee epäilleeksi miten paljon muistelijan muisti pettää vuosikymmenessä, Güthän joutui tuhoamaan päiväkirjansa ennen vankeutensa loppua. Virheet on helppo osoittaa yleisellä tasolla: bolsevikkien epäonnistunut kaappausyritys tapahtui vuoden 1917 heinäkuussa, ei syyskuussa. Ylipäätänsäkin tapahtumien kronologia hämärtyy usein. Tapahtuiko jokin ennen vallankumouksia, niiden välissä vai vasta bolsevikkien valtaannousun jälkeen?
Epäilemättä keskeinen syy suomentamiseen on ollut se, että invalidina Güth oli oikeutettu palaamaan kotimaahansa jo sodan kestäessä, ja tällä matkalla, muiden vastaavassa tilanteessa olleiden kanssa, hän päätyi sisällissotaa käyvään Suomeen ja täällä Turkuun. Sinne heidät oli toiminut punaisten päälliköihin kuulunut Aarne Orjatsalo.
Turussa keskusvaltojen sotavangit majoitettiin Torninkatu 4:ssä sijainneeseen ruotsalaiseen yhteiskouluun (rakennuksessa toimii nyt Puolalankoulun yksikkö). Vastaanotto Turun porvariston parissa oli ylenpalttinen, vieraille tarjottiin ruokaa elintarvikepulasta huolimatta, ja kutsuja turkulaiskoteihin sateli joka illalle. Sotavankeus tuntuu muuttuneen lomailuksi: kylpyläkäyntejä, konsertteja, rekiajeluita Pikku-Pukin saarelle. Kovin intohimoinen turisti ei Güth vaikuta olleen, näkemättä jäävät niin Turun linnan historiallinen museo kuin tuomiokirkkokin. Aivan majoitustilan vieressä olleeseen taidemuseoon hän sentään ehti.
Naimattomalle nuorelle miehelle tärkein nähtävyys olivat kuitenkin tytöt, ja näiden joukosta löytyikin tuleva vaimo, apteekkarin tytär Margit Haglund. Pari avioitui tosin vasta sodan jälkeen. Sitä ennen Güth pakeni maaliskuussa rekikyydillä Ahvenanmaalle maihin nousseiden maanmiestensä pariin. Kuten alun johdannossa kerrotaan, pariskunta sai kuusi lasta, ja haavoittumisestaan huolimatta Fritz Güth palveli vielä toisessakin maailmansodassa mm. raketinheitinpatterin komentajana. Sodan lopputulos jakoi perheen: kolme lapsista muuti länteen, kolme jäi vanhempiensa kanssa kotiseudulleen DDR:ssä, jossa Fritz teki vielä uran kaivosinsinöörinä. Hän kuoli 1978, Margit 1971.
Selittäviä kommentteja kirjassa on varsin niukasti, vaikka sadan vuoden takaista maailmaa kuvaavassa aikalaiskirjassa alkaa olla nykylukijalla varsin paljon ihmeteltävää. Itseäni häiritsivät eniten jo edellä mainitut muistivirheet, mutta totta puhuen niiden kaikkien läpikäyminen olisi tehnyt kirjasta vieläkin paksumman ja tehnyt raskaaksi muutoin varsin sujuvan ja vauhdikkaankin kerronnan. Lukekoon siis itse kukin tämän subjektiivisena kuvauksena elätystä ja koetusta.
Ansionsa tällä on myös ensimmäisen maailmansodan sotavankikuvauksena, joka genrenä taitaa olla monille tuttu vain Suuresta illuusiosta, siinä missä toisesta maailmansodasta meillä on Kwai-joen silta, Colditz ja monia muita. Venäläisten sotavankileirien ankeuden ja raakuuden kuvauksena Fritz Güthin muistelman jollain tapaa ennakoivat gulag-kirjallisuutta.
Fritz Güthin muistelmat Turun yliopiston verkkojulkaisuna.
Arvostelu on julkaistu myös Suomen humanistiverkko Agricolassa.
Lisätään tähän vielä kuva koulusta, jossa Fritz Güth turun aikansa vietti. Se on siis osoitteessa Torninkatu 4 lähellä Turun taidemuseota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti