Britit Itä-Karjalassa (2)

The King of Karelia on 2007 ilmestynyt Nick Baronin kirjoittama elämäkerta ja eversti Philip James Woodsin muistelmat osallistumisestaan intenventiosotaan Pohjois-Venäjällä. Irlantilainen Woods kuului Ulsterin protestantteihin ja teki pitkän sotilasuran buurisodasta aina Liettuan armeijan sotilasneuvonantajaksi. Siviilissä Woods ehti toimia mm. Pohjois-Irlannin parlamentin jäsenenä.

Seikkailukirjamaisesti kirjoitetut muistelmat alkavat kuin seikkailukirja ikään: päähenkilö saa Lontoossa tyhjän talon takahuoneessa 24 tuntia aikaa päättää haluaako vapaaehtoiseksi tehtävään, jossa luvassa on much peril by land and sea, including the possibilities of assassination and imprisonment.

Pian purjehditaan yli myrskyävän Pohjois-Atlantin Murmanskiin, ja rataa pitkin Vienan Kemiin, jossa tehtävä odottaa. Britti-imperiumi osasi aina hyödyntää villejä alkuasukkaita sotavoimissaan, ja niin tehtiin nytkin, kesällä 1918. Vienankarjalaiset halusivat apua karkottaakseen alueelleen tunkeutuneet suomalaiset heimosoturit, ja puolustautuakseen sekä punaisia että valkoisia venäläisiä vastaan.

Woods kävi brittiläisine aliupseereineen toimeen, ajatti karjalaisten viikset ja parrat, ja varusti nämä brittiläisin sotilaspuvuin ja venäläisin asein. Joukko-osastotunnukseksi valikoitui Irlannin apilanlehti, ja ensimmäisten kokardien materiaalina oli rikkoutuneen biljardipöydän vihreä verka. Myös lipussa oli vihreä apila oranssilla pohjalla. Karjalaisrykmentin lempinimeksikin vakiintui The Roayl Irish Karelians.

Syksyllä karjalaiset ajoivat suomalaiset maastaan. Woods ei kuvaa taisteluja kovinkaan yksityiskohtaisesti, toteaapa vain joukkojensa tehokkuuden ja molemminpuolisen kiintymyksen johtajan ja johdettavien välillä. Karjalaisten Woods kertoo viestivät savumerkeillä ja poluille tehdyin merkinnöin (merkeistä on kirjassa kaaviokin), mikä tuo jo mieleen sotapolulla olevat intiaanit - totta vai tarua? Mukana on jo Maynardin kertoma tarina kahdesta vienalaissisaruksesta, jotka veneessään joutuivat kolmen niin ikään veneellä liikkuneen heimosoturin hyökkäyksen kohteeksi, mutta rusikoivat näistä kaksi airoillaan hengiltä, saaden tunnustukseksi brittiläisen kunniamerkin.

Muistelmista ison osan vievät vaikeudet valkoisten venäläisten kanssa. Nämä eivät voineet hyväksyä karjalaisten itsenäistymispyrkimyksiä, ja vaikeuttivat Woodin toimintaa aina murhayrityksiä myöten, kuten tehtävän alussa oli luvattukin. Kirjassa myös esitellään karjalaisten vetoomus Englannin kuninkaalle maansa muuttamisesta Britannian protektoraatiksi. Ymmärrettävää kyllä hankkeesta ei tullut mitään.

Woods sai myös tilaisuuden käydä Solovetskin saarilla, joiden kukoistava luostariyhteisö eli viimeisiä hetkiään. Muutamaa vuotta myöhemmin se oli jo pahamaineisen vankileirien saariston ensimmäinen saari. Luostarin museossa Woodsille näytettiin tykinkuulia, jotka olivat peräisin saaria Krimin sodassa tulittaneista brittilaivoista.

Interventio osoittautui hyödyttömäksi, ja britit vetäytyivät vuoden 1919 lopulla. Karjalaiset maanittelivat brittiupseereita palaamaan yksityishenkilöinä johtamaan heitä, mutta ilmeisesti yksikään ei suostunut. Tosin Woods mainitsee erään pioneeriluutnantti Kennedyn kadonneen Lontoosta 1925 ja aprikoi lähtikö tämä Karjalaan. Hieman vaikea on uskoa että luutnantti olisi omaksunut eversti Kurtzin roolin puna-armeijaa vastaan taistelleena heimoarmeijan johtajana.

PÄIVITYS: Kirja suomennettiin vuonna 2021 nimellä Karjalan kuningas — Eversti P. J. Woods ja brittiläinen interventio Pohjois- Venäjällä 1918–1919.

Britit Itä-Karjalassa (1)

Kenraalimajuri Charles Maynardin muistelmat komennuksestaan Pohjois-Venäjällä 1918-19 (The Murmansk Venture, 1928) alkavat asiaankuuluvasti: haavoittumisestaan Salonikan rintamalla Lontoossa toipuva Maynard tapaa lounaalla klubillaan vanhan kaverinsa sotaministeriöstä; Ever heard of a place called Murmansk? Maynardin hahmosta tulikin heti mieleen Stephen Fry sarjassa Blackadder Goes Forth.

Bolsevikkien tehtyä aselevon ja myöhemmin rauhan Saksan kanssa ympärysvaltojen muut jäsenet tekivät Siperiaan ja Pohjois-Venäjälle intervention pelastaakseen mm. Murmanskiin ja Arkangeliin kertyneet Venäjän armeijalle tarkoitetut materiaalivarastot, ja (epätoivoista kyllä) yrittääkseen pitää Venäjän sodassa. Murmanskiin perustettiin Syren Force, jonka komentajaksi Maynard tuli.

Saksalaisten pelättiin sotatarvikevarastojen kaappaamisen lisäksi tekevän Murmanskista ja Petsamosta tukikohtia sukellusveneilleen. Brittejä uhkasivat, heidän oman käsityksensä mukaan, 50000 valkosuomalaista sekä kerrassaann 55000 Suomessa ollutta saksalaissotilasta (itse asiassa näitä oli vain 14000). Valkoisesta Suomesta olikin tehty hyökkäyksiä Petsamon, Kantalahden ja Vienan Kemin suuntaan, yksikään näistä ei kuitenkaan onnistunut, ja britit miehittivät pian kaikki kolme paikkakuntaa. Muurmannin radan varressa pyöri myös ranskalaisia, italialaisia, serbejä, amerikkalaisia sekä punaisista suomalaisista ja vienankarjalaisten muodostettuja osastoja. Yritykset värvätä venäläisiä Slavo-British Legioniin ei kovin hyviä tuloksia tuottanut.

Muurmannin rata otettiin haltuun Sorokkaan asti kesällä 1918. Saksa antautui talvella, ja kesällä 1919 käytiin taisteluja bolsevikkeja (joukossa punaisia suomalaisia) vastaan, ja rintama eteni aina Äänisen rantaan, ja kohti Petroskoita jota ei tosin koskaan saavutettu. Monet Maaselän kannaksen taistelupaikat merkittiin suomalaissotilaiden (oman isoisänikin) sotilaspasseihin sukupolvea myöhemmin: Karhumäki, Käppäselkä, Poventsa... Lähtöhän briteille lopulta tuli, lienevätkö ottaneet Äänisen aaltoja kenttäpulloonsa? Pohjois-Venäjän valkoinen hallitus kukistui pian heidän lähdettyään.

Maynardin muistelmien pitkäveteisin osa ovat jeremiadit miten intervention tarkoitusta ei ymmärretty, ja miten haaskattiin tilaisuus bolsevismin kukistamiseen. Varmasti näinkin, mutta sodan uuvuttamilla länsivalloilla ei siihen rahkeita ollut. Maynardin omatkin joukot kapinoivat joutuessaan olemaan sääskien syötävinä Karjalan korvessa vielä maailmansodan loputtuakin. Karjalaisten itsenäistymispyrkimyksiä poliittisine komplikaatioineen käsitellään myös, joskin Maynard näyttää saaneen käsityksen että Itä-Karjala kuului Suomeen 1721 saakka!

Hauskempiakin havaintoja kenraali kertoo. Eksoottista luontoa riitti Murmanskin vuonon arktiselta tundralta metsäiseen Vienan Karjalaan ja suhteellisen viljavaan Äänisen rantaan, johon britit perustivat kasvimaan heti tultuaan. Kalavedet olivat Skotlannin jokien ja järvien veroisia. Poroistakin Maynard ehti oppia että ne kaivavat itse ruokansa esiin lumen alta, mutta Vienanmeren etelärannalla niille sopivaa jäkälää ei enää löytynyt. (Kanadasta tuotiinkin malamuutteja vetokoiriksi.)

Peräti inhimillinen on kuvaus käväisystä Lontoossa, joka tehtiin ensin meritse hävittäjällä Skotlantiin ja sieltä junalla pääkaupunkiin; (...) with a carriage cushion as a table, we played cut-throat bridge nearly the whole way from Thurso to London. Toinen pelikavereista oli naparetkeilijä Ernest Shackleton, joka oli värvätty brittijoukkojen asiantuntijaksi arktisen pukeutumisen ja liikkumisen taidoissa.

Vuodesta 1917 vuoteen 1918

Teemu Keskisarjan, Kai Häggmanin ja Markku Kuisman kirjaa 1917 - Suomen ihmisten vuosi edelsi, ei siis seurannut, kirja 1918, ilman alaotsikkoa tosin.

Samaan tapaan tässäkin Keskisarja kertoo sisällissodasta ja terrorista värikkääseen tapaansa. Osuva on luonnehdinta valkoisista ammattilaisten johtamina amatööreinä ja punaisista amatöörien johtamina amatööreinä. Voisin myös allekirjoittaa Keskisarjan jurnutuksen sodasta "vaiettuna tabuna". "Tabuväitteet johtuvat  siitä, että suomalaiset eivät nykyisin jaksa lukea kirjoja eivätkä edes selata kirjastojen tietokantoja." Vankileirikirjallisuutta onkin ilmestynyt viime vuosina runsaasti, ja punaisten naiskaarteista kertovat kirjatkin ovat jo oma genrensä.

Häggman käsittelee kirjallisuuden ja muun kulttuurielämän sisällissotaa. Kulttuurieliitti oli valkoista melkein viimeistä myöten, pahimmillaa verenhimoisuuteen asti. Juhani Ahon "hajamietteitä kapinaviikoilta" on siteerattu väsymiseen asti, niin tässäkin. Kustantaja Arvi A. Kariston päiväkirjamerkinnät Hämeenlinnasta ketovat miten valkoisia oli odotettu auttajina, mutta ensimmäisinä ehtivät varastelevat saksalaiset, ja näiden perässä kostonhimoiset valkoiset, jolloin surmaaminen kohosi uuteen ennätykseen.

Kuisman artikkeli taloushistoriasta kertoo sen ilmeisen selvän asian, että Venäjän viennin varassa olevat teollisuuspiirit tulivat Suomen itsenäisyyden kannalle vasta kun punakapina painoi päälle - kukkaronnyörejä valkoisten rahoittamiseen oli vihdoin hellitettävä. Saksan kanssa solmitut taloussopimukset eivät vientietollisuuden edustajia miellyttäneet, ja he alkoivat jo kesällä 1918 muodostaa kartelleja (Finncel, Finnpap) saksalaisten pyrintöjä vastustaakseen. Kun Saksa vuoden lopulla hävisi sodan, oli aika tehdä rivakka käännös länsivaltojen puoleen. "Meritiet ja markkinat länteen avautuivat, ja Suomi pääsi jälleen kiinni taloudelliseen nousuun. Tässä maata auttoivat liiankin tutuiksi tulevaisuudessa käyneet kyseenalaiset vahvuudet: halpa, devalvoitunut markka, halpuutettu työvoima ja uudet lujat vientikartellit. Niihin nojasi Suomen menestys."

Joutuisasti luettava kirja, mutta parasta nytkin on Jukka Kukkosen toimittama kuvitus, joka monin paikoin tulee iholle kuvatessaan vuoden 1918 ihmisiä, niin eläviä kuin kuolleita.

Piispankadun museot (3) Ett Hem

Alfred ja Hélène Jacobssonin kotimuseo Ett Hem on siitä erikoinen, että pariskunnan alkuperäistä kotitaloa Hämeenkadulla ei enää ole, vaan kokoelmat on sijoitettu tähän Piispankadulla sijaitsevaan puurakennukseen.

Esillä olevat interiöörit alkavat biedermeier-tyylisestä Kingelin huoneesta. Kalusto on kuulunut Abraham Kingelinille, jota pidetään 1800-luvun alkupuolen merkittävimpänä turkulaisena liikemiehenä, ja joka oli rouva Jacobssonin äidinisä.

Konsulin huoneen sohva ja tuolit ovat perimätiedon mukaan kuuluneet Aurora Karamzinille ja olleet siis mahdollisesti aikoinaan Hakasalmen huvilassa. Sohvan yllä yksi monista Victor Westerholmin maalauksista.

Konsulin rintakuva ja työpöytä. Edellinen on Felix Nylundin työ vuodelta 1913, eikä se mallin eläessä ollut koskaan esillä - tilaaja ei tainnut olla tyytyväinen?

Talon keskellä on sen suurin huone, sali eli salonki. 1800-luvun varakkaissa porvariskodeissa salonki sisustettiin rokokoo- tai kustavilaistyyliin, ruokasali taas renessanssi- tai barokkihuonekaluilla.

Konsulinnan huone. Westerholmia, Nylundia, Danielson-Gambogia, Edelfeltiä...

Makuuhuone.

Vuoteen peitteenä on silkkinen intialainen temppelisaali.

Konsulinnan buduaari eli pukeutumishuone. Richard Hallin muotokuvassa konsulinna istuu maalauksen alla olevalla sohvalla. Useimmat pienemmistä teoksista ovat Hugo Backmanssonin akvarelleja Pohjois-Afrikasta. Jugendryijy on Ilona Jalavan suunnittelema.

Ruokasali, tummia sävyjä ja kultanahkatuoleja.

Posliinihuone eli pieni ruokasali on heinäkuisen sulkemuksen jäljiltä vielä tulemisensa tilassa.

Lopuksi on paikallaan kehua viereisen kahvila Fikan leivonnaisia.

.

Turun kadonneet Alkot

Kemissä oli 1980-luvun alussa vain yksi Alko, mutta muutettuani Turkuun 1982 havaitsin että niitä oli keskustassa kerrassaan neljä. Turunkin Alkot noudattivat samaa arkkitehtuurista tyyliä: matala rakennus suurin ikkunoin. Kai ainakin joissain tapauksissa funktionalismi saneli myös ovenkahvojen muoidon, koska viinakaupat tunnettiin "pitkäripaisina". Siinä missä Kemin Alko oli aivan kauppatorin reunalla, tuntuivat Turun myymälät sijoitellun hiljaisempien poikkikatujen varsille. Mikään niistä ei enää alkoholimyymälänä toimi, eikä ole pitkään aikaan toiminutkaan, joten tässä kierros ikäpolveni nuoruuden maisemiin. Kuvat noukin laiskuuttani Googlen katunäkymistä.

Opiskelijoille tutuimmaksi tuli Hovioikeuden alkupäässä sijaitseva toimipiste, jonka kaikki tunsivat, totta kai, "Hovioikeuden herkkuna".

Yliopistonkadun alkupäässä olevaa Alkoa en olisikaan enää itse ehtinyt kuvaamaan. Tuttavan fb-päivityksen kuva kertoi sen puretun maan tasalle.

Samaa tuttua tasakattoarkkitehtuuria edusti myös Puolalankadun myymälä.

Kristiinankatu 4:ssä neljä vuosikymmentä toiminut Alko muutti 1992 vähän matkan päähän Kristiinankatu 8:aan, Centrumin taloon. Edellinen rakennus purettiin ja tilalla on nyt uusi talo, mutta tuolloin 1992 nähtiin jotain aivan mullistavaa. Centrumiin avautui Turun keskustan ensimmäinen itsepalvelu-Alko! Se olikin jotain niin erikoista että myymälää alettiin kutsua "Ruotsinlaivaksi" - olihan ennenkuulumatonta että pulloja pääsi käpälöimään jo ostopäätöstä tehdessä.

Millaisia ne vanhan ajan Alkot sitten olivat? Finnasta löytyi Sari Poijärven kuva Työväen Arkiston kokoelmasta.

Halki myymälän kulki pitkä tiski, jolle jonotettiin kiltisti kunnes tuli oma vuoro tehdä tilaus. Väkeviä sai kait ostaa 2 litraa kerrallaan, sillä eräänkin kerran kuuli duunarin tilaavan perjantaiannoksensa: 4 kossua.

Mutta pitkään on jo saanut hyllyjen ääressä pulloja tutkiskella valintojaan miettien. Tuleepa usein myyjäkin paikalle ystävällisesti asiantuntemustaan tyrkyttämään. Mihin onkaan viinan ostamisen syntisyys ja syyllisyys kadonnut! Turun keskustasta löytyvät Alkot tätä nykyä Wikkeltä ja Stockalta sekä kauppahallista. Muualla kaupungissa ne on ripoteltu markettien auloihin ja kauppakeskuksiin muiden myymälöiden sekaan. Hohto ja juhlavuus on alkoholin ostamisesta mennyt.

Pikatulta päin torpedoveneitä

Museolöytönä työpöydälle tuli pienehkö umpimetallinen ammus, korkeudeltaan 83 mm ja halkaisijaltaan 37 mm...

pohjassaan erinäisiä kryptisiä merkintöjä.

Somen parviäly selvitti pian että kyseessä on ranskalaisen Hotchkiss-yhtiön kehittämä ja Venäjällä valmistettu kaliiperiltaan 37 mm panssaria läpäisevä ammus. (Kyseessä siis vain tykin putkesta lähtevä ammus, josta puuttuvat hylsy ja sen sisältämä ajoaine eli ruuti.)

Sarjatulta ampuva pikatykki (engl. quick firing cannon) oli vastaus 1800-luvun lopulla kehitettyihin moottoritorpedoveneisiin. Pienet ja ketterät veneet pystyivät upottamaan suuren taistelulaivankin ilman että tämä kykeni järeillä kanuunoillaan puolustautumaan. Tarvittiin siis nopeasti ampuva ase, jolla laiva pystyi puolustautuman lähettämällä torpedoveneen suuntaan riittävästi metallia riittävän nopeasti.

Itse asiassa torpedoveneiden uhka synnytti uuden alystyypinkin, hävittäjän, jonka nimi esim. englanniksi oli alunperin torpedo boat destroyer, lyhentyen myöhemmin muotoon destroyer.

Hotchkiss-tykkejä myytiin kymmeniin maihin ja Venäjällä niitä kerrotaan em. verkkolähteessä olleen 1918 käytössä n. 4000 kpl.

Esimerkkejä onnistuneista torpedoveneiskuista ovat mm. Kronstadt 1919 ja Lavansaari 1942.

Paksun Margareetan uusittu merihistoriallinen näyttely

Paksu Margareeta on Tallinnan kaupunginmuurin pohjoisin porttitorni ja osa Viron merihistorian museota. Sen vanhasta näyttelystä olen näemmä postannut reilu kuusi vuotta sitten. Vielä viime kesänä paikka oli remontissa, mutta nyt se oli uudistettuna avattu. Kunniapaikan oli saanut meriarkeologinen löytö, Tallinnaan kuuluvasta Kadriorgista 2015 esiin kaivettu koggi 1300-luvun alusta. Kattoon ripustettuna sitä voi katsella joka suunnasta.

Aluksen alapuolella on näyttely kaivauspaikan muista löydöistä.

Olisikohan sallet-tyypin kypärä?

Suurta nahankappaletta oli ehkä käytetty tynnyrin kantena/peittona.

Koggin säilynyt osa ja ennallistus 3D-printteinä.

Tallinnan keskiaikainen satama leikkikaluna. Meri ulottui tuolloin kaupunginmuurille saakka.

Kartalle sai ei kauppatavaroiden reitit hansaliiton alueella. Kalaa tuli Shetlannin suunnasta.

Paksun Margareetan remontoinnin yhteydessä 2017 oli löytynyt myös tämä 1600-luvun viemäri.

Itse pyöreässä tornissa oli kolmessa kerroksessa esillä perusnäyttely, käsittäen alhaalta lukien purjelaivat, höyrylaivat ja moottorilaivat.

Hissi vei aina katolle asti, jonne oli sijoitettu kahvila. Näkymä läheisen Olevisten kirkon torniin.

Näkymä merelle päin. Keltaisessa rakennuksessa Tallinnan energiakeskus, eräänlainen Heureka, jossa siinäkin on tullut käytyä.

Pohjakerroksen museokaupassa olisi ollut erinäisiä julkaisuja, mutta hillitsin itseni ja ostin vain perinteiseen tapaan kahvimukin museon kahvihuoneeseen.