Bolsevikkien tehtyä aselevon ja myöhemmin rauhan Saksan kanssa ympärysvaltojen muut jäsenet tekivät Siperiaan ja Pohjois-Venäjälle intervention pelastaakseen mm. Murmanskiin ja Arkangeliin kertyneet Venäjän armeijalle tarkoitetut materiaalivarastot, ja (epätoivoista kyllä) yrittääkseen pitää Venäjän sodassa. Murmanskiin perustettiin Syren Force, jonka komentajaksi Maynard tuli.
Saksalaisten pelättiin sotatarvikevarastojen kaappaamisen lisäksi tekevän Murmanskista ja Petsamosta tukikohtia sukellusveneilleen. Brittejä uhkasivat, heidän oman käsityksensä mukaan, 50000 valkosuomalaista sekä kerrassaann 55000 Suomessa ollutta saksalaissotilasta (itse asiassa näitä oli vain 14000). Valkoisesta Suomesta olikin tehty hyökkäyksiä Petsamon, Kantalahden ja Vienan Kemin suuntaan, yksikään näistä ei kuitenkaan onnistunut, ja britit miehittivät pian kaikki kolme paikkakuntaa. Muurmannin radan varressa pyöri myös ranskalaisia, italialaisia, serbejä, amerikkalaisia sekä punaisista suomalaisista ja vienankarjalaisten muodostettuja osastoja. Yritykset värvätä venäläisiä Slavo-British Legioniin ei kovin hyviä tuloksia tuottanut.
Muurmannin rata otettiin haltuun Sorokkaan asti kesällä 1918. Saksa antautui talvella, ja kesällä 1919 käytiin taisteluja bolsevikkeja (joukossa punaisia suomalaisia) vastaan, ja rintama eteni aina Äänisen rantaan, ja kohti Petroskoita jota ei tosin koskaan saavutettu. Monet Maaselän kannaksen taistelupaikat merkittiin suomalaissotilaiden (oman isoisänikin) sotilaspasseihin sukupolvea myöhemmin: Karhumäki, Käppäselkä, Poventsa... Lähtöhän briteille lopulta tuli, lienevätkö ottaneet Äänisen aaltoja kenttäpulloonsa? Pohjois-Venäjän valkoinen hallitus kukistui pian heidän lähdettyään.
Maynardin muistelmien pitkäveteisin osa ovat jeremiadit miten intervention tarkoitusta ei ymmärretty, ja miten haaskattiin tilaisuus bolsevismin kukistamiseen. Varmasti näinkin, mutta sodan uuvuttamilla länsivalloilla ei siihen rahkeita ollut. Maynardin omatkin joukot kapinoivat joutuessaan olemaan sääskien syötävinä Karjalan korvessa vielä maailmansodan loputtuakin. Karjalaisten itsenäistymispyrkimyksiä poliittisine komplikaatioineen käsitellään myös, joskin Maynard näyttää saaneen käsityksen että Itä-Karjala kuului Suomeen 1721 saakka!
Hauskempiakin havaintoja kenraali kertoo. Eksoottista luontoa riitti Murmanskin vuonon arktiselta tundralta metsäiseen Vienan Karjalaan ja suhteellisen viljavaan Äänisen rantaan, johon britit perustivat kasvimaan heti tultuaan. Kalavedet olivat Skotlannin jokien ja järvien veroisia. Poroistakin Maynard ehti oppia että ne kaivavat itse ruokansa esiin lumen alta, mutta Vienanmeren etelärannalla niille sopivaa jäkälää ei enää löytynyt. (Kanadasta tuotiinkin malamuutteja vetokoiriksi.)
Peräti inhimillinen on kuvaus käväisystä Lontoossa, joka tehtiin ensin meritse hävittäjällä Skotlantiin ja sieltä junalla pääkaupunkiin; (...) with a carriage cushion as a table, we played cut-throat bridge nearly the whole way from Thurso to London. Toinen pelikavereista oli naparetkeilijä Ernest Shackleton, joka oli värvätty brittijoukkojen asiantuntijaksi arktisen pukeutumisen ja liikkumisen taidoissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti