Salaseura Auroran merkki 1700-luvulta

Turun museokeskuksen numismaattisen kokoelman digitoinnin yhteydessä nousi esiin Suomen kulttuurihistoriaan liittyvä rintamerkki. Merkki itse on hopeaa ja siihen kuuluu silkkinen, mutta hyvin kulunut ruusukenauha. Viisikulmaisessa merkissä lukee etupuolella AURORA...

ja takana kryptinen merkintä DXVI-MVIII sekä kenties jokin hyönteinen (?) lentämässä kohti aamuruskon säteitä.

Eikä tämä enempää eikä vähempää olekaan kuin Henrik Gabriel Porthanin perustaman salaseura Auroran tiettävästi ainoa säilynyt merkki. Wikipedian mukaan "Seuraan liittyvät vihittiin jäseniksi erityisin riitein. Jäsenet kantoivat myös erilaisia arvomerkkejä. Toisilla oli hopeatähti rintapielessä, toisilla sama koriste kaulassa, kolmansilla taivaansininen silkkinauha olalla ja puheenjohtajalla taivaansininen, kultapitsinen hattu."

Kansallisbiografian Porthan-artikkelissa kerrotaan Auroran toiminnasta seuraavaa:

Nuoren Porthanin toimiin kuului Aurora-seuran perustaminen 1770. Seuran esikuvana oli lähinnä tukholmalainen Utile Dulci -salaseura, mutta Aurora-seura erosi muista samantyyppisistä yhteisöistä olemalla ruotsalaisuuden ohella ohjelmallisesti kiinnostunut suomen kielestä ja Suomen muinaishistoriasta. Seuran virkailijoita olivat Porthanin lisäksi Pehr Juslén nuorempi, Magnus Jacob Alopaeus eli Porthanin serkun Ulrika Juslenian tuleva aviomies, sekä Carl Fredrik Fredenheim, myöhemmän arkkipiispa Carl Fredrik Mennanderin poika. Aurora oli ajalle tyypillinen salaseura, jossa pääasiana olivat rituaalit, symbolit ja veljien siirtyminen hierarkiassa ylempiin asteisiin. Eero Järnefeltin tunnettu, Helsingin yliopiston pommituksessa 1944 tuhoutunut maalaus esittää näin seuran toiminnan aivan väärässä valossa, herttaisena luku- ja keskustelupiirinä.

Turun seurapiirien kiinnostus salaseurailuun lopahti Porthanin lähdettyä ulkomaan matkalleen 1779, mutta seuran lehti Tidningar utgifne af et sälskap i Åbo (myöhemmin Åbo Tidningar) jatkoi toimintaansa aina 1861 asti.

Merkki on tullut museon kokoelmiin ennen 1800-luvun loppua, ja sen lahjoittajaksi kerrotaan Emma Westzynthius. Samalla on kirjattu että merkki on kuulunut todennäköisesti (antagligen) Nathanael Gerhard af Schulténille. Schulténin elämäkertatietojen mukaan hän valmistui maisteriksi Turussa 1772, tuli tähtitieteen dosentiksi 1773, ja toimipa vt. fysiikan professorina 1777, ennen kuin ura jatkui laivaston palveluksessa Sveaborgissa 1779. Auroran perustamisen aikoina parikymppinen af Schultén oli siis mitä sopivin henkilö kuulumaan joukkoon, jonka tehtävä oli "johdattaa suomalaista kulttuuria iloisesti ja toiveikkaasti kohti aamunsarastusta [eli aamuruskon jumalatarta Auroraa]".

Järnefeltin em. teos levisi myös opetustauluna, ja sellainen löytyy Turun museokeskuksenkin kokoelmista - osuva kuvaus siinäkin mielessä että herrakerhossa naisilla oli vain kynttilänsytyttäjän rooli.

Aurora-seuran talon perustukset löydettiin Vähätorin arkeologisissa kaivauksissa 2009. 

Mutta palataan itse merkkiin. Mitään tietoa ei ole säilynyt siitä, mitä merkintä DXVI-MVIII (tutummin numeroin 516-1008) oikeastaan tarkoittaa. Jätänkin tämän arvoituksen nyt yllytyshullujen 1700-luvun, salaseurojen ja symboliikan tuntijoiden iloksi.

Historioitsija juoksuhaudoissa

Joskus saa käsiinsä WW1-kirjan, joka on pakko lukea miltei siltä istumalta. Kanadalaisen historioitsijan Stephen O'Shean Back to the Front: An Accidental Historian Walks the Trenches of World War I vuodelta 1996 on sellainen.

Maailmansodan aikaisia juoksuhautojakin O'Shea pääsee tarpomaan, mutta valtaosin matka taittuu jalan, pyörällä tai autolla Belgian ja Ranskan sivuteitä, joiden varsilta löytyy sadoittain sankarihautausmaita ja muistomerkkejä. Koskettavia tai pompöösin mauttomia, O'Shean tulkinta on, että niiden kaikkien tarkoitus oli sotaakäyvien maiden pyrkimys peittää sotilasjohtonsa kyvyttömyys ja järjetön teurastus, jonka kohteeksi kokonainen sukupolvi joutui.

Ja kun tuota miettii, niin ensimmäinen maailmansotahan oli ensimmäinen, jossa rivimiehetkin saivat nimetyn haudan - suuri osa jäi kylläkin kadonneina nimiksi muistomerkkien marmoriseinille. Aiemmissa sodissa vain suuremmat päälliköt oli rommitynnyreihin säilöttynä kuljetettu kotimaan multiin. Rank and file jäi taistelukentälle paikallisten haudattaviksi jos ruumiista eroon halusivat.

Samalla kirja on tietysti historian kertaus, kronikka länsirintaman taisteluista asemasotavaiheen 1915-17 aikana, Sommen, Verdunin ja Passchendaelin massiivisista ja tuloksettomista yhteenotoista. O'Shean molemmat irlantilaiset isoisät osallistuivat sotaan, eikä kumpikaan ollut halukas sitä muistelemaan. Antimilitarismi ja pasifismi on kirjoittajalle siis verenperintöä, eikä hän sanojaan säästelekään operaatioiden mielettömyyttä ruoskiessaan.

Nykyisin O'Shean reittiä voi seurata Googlemapsin ja Streetviewn avulla omalta läppäriltään, hautausmaalta toiselle. Belgia ja Pohjois-Ranska ovat edelleen tehokkaasti viljeltyjä, ja pellot ympäröivät usein varsin pieniäkin kalmistoja (jotka aina tuntuvat olevan aivan tien varressa) joka puolelta. Esim. jokaisen kansainyhteisön sotilaan hautapaikan voi myös etsiä verkossa olevasta tietokannasta.

Kirjoittajan nimi alkoi lukiessa vaikuttaa tutulta, ja kas vain, olin 18 vuotta aikaisemmin kirjoittanut Humanistiverkko Agricolaan hänen kataareja käsittelevästä kirjastaan.

Saksalaiset Suomessa (2)

Touko Perko toteaa kirjansa Haastaja Saksasta 1918 - von der Goltz ja Mannerheim (2018) alussa, että Hentilöitten kirjan vuoksi hänen oli pakko "entisestään korostaa von der Goltzin persoonaa ja katsoa vuoden 1918 sotaa nimenomaan hänen näkökulmastaan".

Kirja on siis kertaus Saksan interventiosta Suomeen 1918 ja sitä seuranneesta ajanjaksosta vuoden loppuun, painottuen vain enemmän itse kreivi von der Goltziin henkilönä ja hänen kilpailuunsa Mannerheimin kanssa. Mannerheim ei saksalaisia avukseen alunperin kaivannut, ja kreivin ja paronin kesken vallitsi kilpailutilanne, jossa Mannerheim, jouduttuaan eroamaan heti sisällissodan jälkeen, sai revanssin palatessaan valtionhoitajaksi von der Goltzin joutuessa vetäytymään joukkoineen.

Helsingin saksalaishuuma käydään perusteellisesti läpi, taaskin Santeri Alkion, Tekla Hultinin, Juhani Ahon ja Eino Leinon aikalaiskirjoituksin. Huuma vaikuttaa tarttuneen Perkoonkin niin, että von der Goltzista sukeutuu ylivertainen aatelismies ja tahdikas diplomaatti, joka sai Suomen johtomiehet (mukaan lukien vallankumouksesta erossa pysyneet SDP:n johtajat) melkeinpä syömään kädestään.

Perko on jopa valmis revisioimaan näkemyksen Suomen alistumisesta Saksalle avun hintana. Totta kyllä, solmitut sopimukset olivat suvereniteettia rajoittavia, mutta aikansa suomalaisille valkoisille ei avun hinnalla ollut merkitystä, ja kuka ties Saksan voitettua sodan tilanne ei olisikaan ollut niin huono, ja Suomi ollut kuningaskunta siinä missä muutkin skandinavian maat?

Kirjassa on käsitelty myös von der Goltzin myöhempiä vaiheita. Johdettuaan vapaajoukkoja Baltiassa 1919 hänestä tuli Suomen ja Saksan aseveljeyden symboli koko sotienväliseksi ajaksi, aina "toiseen aseveljeyteen" 1941-44 saakka. Muiden tappion ja vallankumouksen järkyttämien aristokraattien tavoin von der Goltzkin piti Hitlerin valtaannousua tervetulleena. Hän ehti tosin nähdä seuraavankin sodan päättyvän tappioon ennen kuolemaansa 1946.

Saksalaiset Suomessa (1)

Seppo ja Marjaliisa Hentilän Saksalainen Suomi 1918 ilmestyi 2016, ja kertoo saksalaisjoukkojen interventiosta ja oleskelusta Suomessa maailmansodan viimeisenä vuonna. Interventiolla oli oma poliittinen, sotilaallinen ja diplomaattinen esihistoriansa, jonka polveilusta voi yhtenä käännekohtana nostaa esiin helmikuun 10. päivän 1918, jolloin Trotski katkaisi Brest-Litovskin rauhanneuvottelut ja Saksa päätti aloittaa uudelleen etenemisensä itärintamalla, mukaan lukien jääkäreiden ja myöhemmin Itämeren divisioonan lähettäminen Suomeen.

Saksalaisten etujoukko oli noussut maihin Ahvenanmaalla jo maaliskuussa, mutta pääjoukko nousi maihin Hangossa 3. huhtikuuta, eteni viikossa Helsinkiin ja, kuten tunnettua, valtasi kaupungin lyhyen taistelun jälkeen. Pienempi osasto nousi samoihin aikoihin maihin Loviisassa, ja näytteli tärkeää osaa punaisten länsiarmeijan vetäytymisen katkaisemisessa.

Taistelut kestivät saksalaisten pääjoukon osalta vain muutaman viikon, mutta joukot viipyivät maassa aina joulukuuhun saakka, jolloin Saksan tappio maailmansodassa pakotti ne vetäytymään. Kirjan anti onkin juuri tämän ajan kuvauksessa, ajan jolloin "saksalainen kenraali Suomessa" Rüdiger von der Goltz toimi suorastaan todellisena valtionhoitajana maassa, josta solmimiensa valtio- ja kauppasopimusten vuoksi oli tullut Saksan protektoraatti.

Porvarillisen Helsingin kiitollisuutta tämä ei mitenkään himmentänyt. Saksalaisia, varsinkin upseereja, pidettiin kuin piispaa pappilassa. Illallisia ja kulttuuririentoja tuntuu riittäneen joka illalle niin kauan kuin nämä maassa olivat, ja huipentuivat joulukuun läksiäisjuhlissa. Toisaalta suomalaisille tuli tutuksi myös käsite besorkkaus, jolla tarkoitettiin saksalaissotilaiden varastelua ja salakauppaa. Se rehotti kaikista  kielloista huolimatta, niin armeijan kuin laivastonkin sotilaiden toimesta.

Syksyä kohden myös kuri höltyi, ja Saksan vallankumouksen tultua liehuivat punaliput myös Suomen satamissa olevissa saksalaislaivoissa. Tämä kaikki harmitti suuresti von der Goltzia, joka oli odottanut joukkojensa edustavan saksalaista sivistystä ja kulttuuria vapauttamassaan maassa. Olipa hänellä aikaa paheksua, suurempien rikkeiden ohella, sitäkin että jotkut upseerit olivat seurustelleet suomalaissiviilien kanssa ranskaksi, vihollismaan kielellä.

Saksalaisihailu ei katkennut Saksan tappioonkaan, vaan Helsingin taistelun vuosipäivää 12.4. vietettiin kohtalaisen suurin juhlallisuuksin viiden vuoden välein aina toiseen maailmansotaan asti. Jopa lupauksesta maksaa saksalaisjoukkojen kulut pidettiin kiinni, ja "kunniavelan" maksaminen jatkui vuosia jälkeen päin Suomen valtion budjetista, vaikka Versaillesin rauhansopimus Suomen siitä muodollisesti olikin vapauttanut.

Tosiasiassa Saksan tappio pelasti Suomen itsenäisyyden, eikä vain se. Kuten Hentilät summaavat, se että Suomesta 1919 tuli lopulta itsenäinen, presidentin johtama demokraattisesti hallittu tasavalta, oli edellyttänyt kolmen ehdon täyttymistä: että Saksa hävisi maailmansodan, että bolsevikit pysyivät vallassa, ja että valkoiset voittivat Suomen sisällissodan.