maanantai 9. marraskuuta 2020

Kuolleiden valtakunta

David Cranen Empires of the Dead: How One Man’s Vision Led to the Creation of WWI’s War Graves (2013) on kertomus Fabian Waresta (1869-1949), jonka toiminnan tuloksena syntyi instituutio, joka tänään tunnetaan nimellä Commonwealth War Graves Commission. Waren ambulanssiyksikkö ryhtyi merkitsemään ja rekisteröimään sodan alun liikuntavaiheen aikana kaatuneiden brittisotilaiden hautoja. Kaatuneiden määrän kasvaessa suhteettomiin mittoihin (Brittiläinen imperiumi menetti kaatuneina lähes miljoona miestä, näistä valtaosan länsirintamalla) heräsi ajatus siitä miten näiden hautoja tullaan sodan jälkeen hoitamaan.

Ennen 1900-lukua eivät tavalliset sotilaat juuri omia hautoja olleet saaneet, mutta nyt jokainen saisi oman haudan, samanlaisen sotilasarvosta riippumatta. Hautakivi oli myös muodoltaan laatta, ei risti, sillä imperiumin puolesta oli kaatunut paitsi eri kirkkokuntien, myös aivan eri uskontokuntien jäseniä. Laattaan tuli kaatuneen joukko-osaston tunnus, nimi, sotilasarvo ja kuolinpäivä. Omaiset saivat halutessaan määritellä alle vielä kolmen rivin mittaisen muistolauseen. 

Tiukaksi periaatteeksi muodostui myös, ettei ketään viety kotimaahan, vaan sankarivainaja sai leposijansa amahdollisimman läheltä paikkaa jossa kaatui. Tästä käytiin heti sodan jälkeen aikamoista vääntöä parlamentissa. Tavoitteena oli ollut yhdenvertaisuus, mutta vain varakkaimmille oli vielä 1920-luvulla mahdollista matkustaa mannermaalle kaatuneen poikansa tai miehensä haudalle, kaukaisten dominioiden asukkaista puhumattakaan.

Kaikkiaan yli tuhannelle länsirintaman hautausmaalle tilattiin 580000 edellä kuvattua hautakiveä. Niistä 180000 tuli tunnistamattomille vainajille, ja tekstiksi Rydyard Kiplingin (jonka oma poika katosi sodassa) sommittelema A Soldier of the Great War Known unto God. Kadonneiksi jäivät myös sadat tuhannet, jotka olivat tykistökeskityksessä hajonneet atomeiksi tai hautautuneet syvälle taistelukentän liejuun. Kaikkien kadonneiden nimet hakattiin muutamaan suureen muistomerkkiin, joista tunnetuimmat ovat Menin Gate Ypresissä ja Thiepval Memorial Sommella.

Haudat rintamalla eivät kuitenkaan riittäneet tyydyttämään suremaan jääneiden kaipuuta muistamisen paikkoihin. Erilaisia muistomerkkejä hankittiin, yleensä kirkkojen yhteyteen, kymmenin tuhansin, ja kansakunnan yhteisiksi muistomerkeiksi Lontoossa muodostuivat Cenotaph sekä tuntemattoman sotilaan hauta Westminster Abbeyssä.

maanantai 2. marraskuuta 2020

Keisarillinen jihad

Sean McMeekinin The Berlin-Baghdad Express: The Ottoman Empire and Germany's Bid for World Power, 1898-1918 (2010) kertoo ensimmäisen maailmansodan vähemmän tunnetusta puolesta. Toisin kuin muilla siirtomaavalloilla, Saksalla ei juurikaan ollut muslimialamaisia, mikä teki keisari Vilhelm II:lle mahdolliseksi Turkin-matkoillaan julistautua muslimeiden suureksi ystäväksi, ja Saksalle rahoittaa Osmanien valtakunnan halki rakennettavaa rataa, joka valmistuessaan olisi yhdistänyt Berliinin Bagdadiin, Konstantinopolin kautta.

Maailmansodan sytyttyä idea jalostettiin vielä pitemmälle. Turkki taivuteltiin sotaan liityttyään julistamaan pyhä sota, jihad, ympärysvalloille, kohteena erityisesti Iso-Britannia, jonka imperiumin alueella asui hyvinkin 100 miljoonaa muslimia. Jihadistipropagandan levitystä tuli johtamaan, ironista kyllä, juutalaisen pankkiirisuvun vesa, arkeologi Max von Oppenheim.

Hanke osoittautui suuren luokan pettymykseksi. Kaikenlaiset sheikit ja emiirit Libyasta Afganistaniin eivät pelkästä uskoninnosta ryhtyneet sotimaan yksien vääräuskoisten puolesta toisia vastaan, vaan vaativat palveluksistaan huomattavia rahasummia ja asetoimituksia, joita kumpiakin oli vaikeuksia toimittaa, sillä rata Bagdadiin ei koko osuudeltaan ehtinyt valmiiksi, ei ennen sotaa eikä sen aikana. Uskonsotureiden taisteluarvokin osoittautui varsin vähäiseksi, ja eniten saivat aikaan saksalaiset itse, joiden joukosta nousi aivan Arabian Lawrencen veroisia seikkailijoita ja sissipäälliköitä kuten Leo Frobenius, Alois Musil, Oskar von Niedermayer ja kuuluisimpana, suorastaan Persian Lawrencena tituleerattu Wilhelm Wassmuss.

McMeekinin teesi on, ettei sulttaanin julistama jihad juuri Turkin sotatoimia edesauttanut, villitsipä vain muslimeja armenialaisia ja muita kristittyjä sekä juutalaisia kohtaan tehtyihin pogromeihin. Tekijä vetää linjoja nykyhetken jihadismiin saakka, ja ehkä siinä jotain perää onkin, mutta itse laskisin enemmän syylliseksi vastaavan myöhemmän virhearvion, eli sen miten USA lietsoi jihadia Afganistanin neuvostomiehitystä vastaan - sehän kostautui tunnetulla tavalla 2001.

Islamilainen maailma ei ollut ainoa suunta, johon ympärysvaltojen piirittämä Saksa suuntasi katseensa. Samoihin aikoihin sodan alussa laadittiin muistioita myös siitä miten Venäjän suuri juutalaisväestö voitaisiin mobilisoida tsaaria vastaan. Rintamalinjan taakse jopa pudotettiin tähän yllyttäviä lentolehtisiä, niiden ainoa seuraus oli juutalaisväestöön kohdistuneet vainotoimet. Tehokkaammaksi osoittautui sittemmin bolsevikkien rahoittaminen, ja voisi kai Suomen jääkäriliikkeenkin näiden kumousoperaatioiden yhteydessä mainita.

McMeekinin kirja ilmestyi ennen ISIS:n nousua ja tuhoa. Vuosikymmentä myöhemmin kirjoittaja olisi epäilemättä löytänyt kylmääviä yhtäläisyyksia ISIS:n somekampanjoista ja Oppenheimin painattamista kehoituksista tappaa vääräuskoisia miekoin ja veitsin.

sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Halisten kylä keskiajalla

 

Kotiseuturakkauden nimissä, ja siksikin että niin usein Instagramin puolella julkaisen kuvia Halisista, kopioin tähän sen mitä Aulis Ojalla oli sanottavaa Halisten kylän vaiheista keskiajalla ja 1500-luvulla Maarian pitäjän historian ensimmäisessä osassa vuonna 1944.

Halinen esiintyy koskensa ansiosta asiakirjoissa jo 1352. Silloin tehtiin Turun piispa Hemmingin ja Halisten kosken yläpuolella asuvain Kaarinan ja Liedon talonpoikien kesken sopimus, jonka mukaan koskeen laitettu myllynpato oli pidettävä auki kolmen viikon aikana keväisin ja samoin isonveden aikana syksyisin, mutta muulloin suljettava siinä olevalla kiviportilla. Määräysten tarkoituksena oli, että kalat pääsisivät esteettömästi nousemaan kosken päälliseen Aurajokeen, jossa kaarinalaiset ja lietolaiset harjoittivat kalastusta. Näihin aikoihin oli siis Turun piispoilla Halisten koskessa mylly. Tämä onkin aivan luonnollista, sillä olihan piispa Koroisten piispankartanon omistajana Räntämäen suuren jakokunnan osakas ja siten jakokunnan alueella sijaitsevan koskenkin osakas. Halisten piispanmylly mainitaan seuraavan kerran 1407, jolloin Liedon rahvas taas valitti, että piispa Bero tukki myllynpadollaan Aurajoen. He olivat valittaneet asiasta jo monasti ennenkin, mutta piispa oli aina lykännyt asian kuninkaan ratkaistavaksi. Nyt tarkastettiin aihe itse paikalla ja havaittiin, ettei piispa ollut ottanut koskesta enempää kuin laillisen osansa, mutta hänen kallioon hakkauttamansa uoma määrättiin tukittavaksi. 1468 käräjöitiin jälleen Halisten myllyistä. Tämän riidan yhteydessä kävi selville, että koskessa olevan suuremman myllyn omisti tällöin Turun P. Olavin luostari, jolla oli talo Halisten kylässä, ja pienemmän myllyn yhteisesti muut Halisten talot. Munkkien mylly oli ilmeisesti sama, mikä aiemmin oli kuulunut piispoille. Halisten myllyjen myöhemmistä vaiheista tiedämme, että ne kirkkoreduktion aikana uuden ajan alussa peruutettiin Turun luostarilta ja Halisten arkkiteinitaloilta kruunulle. 1542 mainitaan Halisten kosken luona entinen luostarin mylly, joka maksoi kruunulle vuotuista veroa 10 markkaa. Kymmenen vuotta myöhemmin olivat kaikki myllyt Turun linnan omia ja oli niitä silloin kaksi jauhomyllyä sekä linnan kankurin työpaja (valckequarn). 

Itse Halisten kylästä alkavat asiakirjatiedot 1359, jolloin Halisten Heikki oli Kastun kauppakirjan todistajana. Samanlaisessa toimessa olivat Halisten Maunu 1411 ja 1414 sekä Paavo 1441. V. 1450 osti turkulainen porvari Henrik Kortzhagenin leski Johanna 3-tankoisen talon Halisissa porvari Pietari Haren leskeltä Valpurilta 80 markan kauppahinnasta. Tämän talon oli Valpuri aikoinaan itsekin ostamalla hankkinut. Kolmea vuotta myöhemmin osti sama vaimo Johanna, joka silloin oli naimisissa asemies Henrik Tavastin kanssa, kylästä vielä toisenkin 3 tankoa maata käsittävän talon, tällä kertaa Halisten Hannun ja hänen poikansa Mikko Hannunpojan vanhan perintötalon, 59 markalla. V. 1457 sai mainittu Henrik Tavast valtionhoitaja Eerik Akselinpojalta rälssivapauden näihin kahteen taloon. V. 1465 hän lopuksi teki Turun tuomiokirkon kaniikin ja P. Ruumiin alttarin prebendaatin Maunu Niilonpojan kanssa vaihtokaupan, jonka mukaan tämä antoi hänelle Pirkkalan Kuljun ja sai prebendaansa varten sijalle puheena olevat kaksi Halisten taloa ynnä eräitä muita tiluksia Turun lähistöltä. P. Ruumiin alttarillakaan nämä Halisten kuusi tankoa eivät kauaa olleet, sillä ne näyttävät jo seuraavana vuonna olleen Turun P. Olavin luostarin hallussa. Kaiketikin oli jälleen tapahtunut maanvaihto. Vuodelta 1468 on säilynyt käräjäpöytäkirja, joka kertoo eräistä Halisten talonpoikain ja luostarin välillä syntyneistä riitaisuuksista. Luostariveljet olivat nimittäin muuttaneet kylässä omistamansa talon rakennukset alas pellolle koskessa olevan myllynsä läheisyyteen. Tätä eivät talonpojat sallineet, vaan tekivät asiata valituksen ja saivatkin 1466 aikaan kihlakunnankatselmuksen, joka tuomitsi munkit muuttamaan talonsa takaisin kylään sen vanhalle tontille ja antoi heille luvan rakentaa vain pirtin kalliolle myllyn viereen. Nyt vuorostaan luostari ryhtyi ajamaan asiaansa ja tuloksena oli 1467 pidetty maankatselmus, joka kuitenkin oli täydelleen samaa mieltä kuin edellinen kihlakunnankatselmus. Riidan lopullinen ratkaisu tapahtui Maarian käräjillä Halisissa 1468. Päätökseksi tuli, että luostariveljien oli muutettava talonsa vanhalle tontille ja Halisten Mikon saatava takaisin entinen peltosarkansa, jolla luostarin anastama uusi tontti sijaitsi. Lisäksi oli munkkien tehtävä kuuden kyynärän levyinen kuja kylästä jokirantaan ja oli jokaisen kyläläisen sitä varten annettava maata kyläosuutensa mukaan.

Uudenajan alussa oli Halisissa kolme taloa. Yksi oli tuo luostarin 6-tankoinen talo, joka kirkkoreduktiossa oli jo 1538 joutunut kruunulle. Toiset olivat Turun arkkiteinin prebendataloja, jotka prebenda muistiinpanojen mukaan oli aikoinaan saanut lahjaksi kahdelta lapsettomalta talonpojalta. Nämä arkkiteinin talot peruutettiin kruunulle 1542. Kaikki kolme Halisten taloa pysyivätkin sitten koko 1500-luvun ajan kruununtaloina, lukuunottamatta vuosia 1580-1583, jolloin ne olivat läänitettyinä Liivinmaalla kunnostautuneelle luutnantti Bryniel Smålänningille. Talojen nimiä ei vielä tämän ajan lähteissä esiinny, mutta seuratessamme niiden vaiheita 1600-luvulta lähtien huomaamme, että tuo luostarintalo oli Tätilä, joka 1600-luvulla sai toiseksi nimekseen Kreula, kun taas arkkiteinin talot olivat Kallonen eli nykyinen Komonen, sekä Löytänä eli nykyinen Frantti.

Kaikki nuo lopussa mainitut talonnimet ovat nykyisin tien- ja katujennimiä, yksi niistä omakin osoitteeni.

Kuva Halisten koskesta ja kylästä on Viktor H. Auerin ottama 1907, ja kuuluu Turun museokeskuksen valokuvakokoelmaan.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...