keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Matruusit kapinoivat

Norman E. Saulin Sailors in Revolt - The Russian Baltic Fleet in 1917 ilmestyi jo 1978 ja kertoo Venäjän laivastosta vallankumousvuonna 1917. Keskisiltä osiltaan kertomus sijoittuu Suomeen. Laivaston tukikohdat sijaitsivat Kronstadtissa, Tallinnassa, Helsingissä ja pienemmältä osin myös Turussa. Laivaston pääosa raskaimpia taistelulaivoja myöten vietti talvet Kruunuvuorenselällä, ja sieltä kapina sen tavoitti maaliskuussa 1917.

Dramaattisten upseerimurhien jälkeen tilanne rauhoittui, ja kurinpidosta vapautuneiden matruusien aika tuntuu kuluneen loputtomassa politikoinnissa erilaisissa neuvostoissa ja komiteoissa, konferensseissa ja kongresseissa. Melkeinpä voi nähdä ja kuulla nuo kaikki mahorkansavun sumentamat huoneet, joissa Venäjän tulevaisuudesta valettiin kannuja.

Kaupunkilais- ja työläistaustaisina seilorit olivat jo lähtökohtaisesti alttiita "sosialistiselle kiihotukselle", ja vuoden mittaan, vapaina kurista ja sotatoimista (ainoa ajanjakson meritaistelu käytiin Muhunsalmessa) yhteisö radikalisoitui aina vain enemmän. Kaupunkilaisina merimiehet eivät myöskään karanneet palveluksesta aateliston maita jakamaan maa-armeijan talonpoikien tavoin. Niinpä bolsevikeillä oli marraskuulle tullessa käytössään uskolliset matruusit nyrkkinä jolla kaapata valta ja pitää se ensimmäisten kriittisten viikkojen ja kuukausien ajan, ennen puna-armeijan luomista.

Helsinki näytteli tässä kehityksessä huomattavaa roolia kuten jo todettiin. Huomattavat bolsevikkijohtajat ramppasivat agitoimassa ja lehtiä painettiin, usein suomalaisten sosialidemokraattisten aateveljien avulla ja tuella. Muutoin niukassa kuvituksessakin on pari valokuvaa, joissa kumoukselliset matruusit marssivat ohi Helsingin yliopiston kirjaston (huhtikuu 1917) ja tungeksivat Rautatientorilla (heinäkuu 1917).

Itse asiassa tulin ajatelleeksi, miten Katajanokan länsipään uusien jugendtalojen yläkerrasta saattoi tuolloin  seurata Venäjän vallankumouksen vellomista suoraan alapuolella, matruusien marssiessa itäpään sotasatamasta milloin mihinkin demonstraatioon kaupungin keskustassa. Ja millainen kuhina oli Helsingin päärautatieasemalla kun bolsevikkien vallankaappausyönä sieltä lähti useammalla junalla matruuseja Pietariin varmistamaan väliaikaisen hallituksen kaatamista.

Vallankumouksellisten pariin oli tullut väärä tieto että suomalaiset suojeluskunnat yritäisivät katkaista kuljetukset Mommilan kartanosta käsin, mikä johti sitten Mommilan veritekoihin. Mutta tämän faktan luin vasta seuraavasta aihetta käsittelevästä kirjasta josta lisää seuraavalla kerralla.

maanantai 28. lokakuuta 2019

Heimosotien yleisesityksiä (4)

Ehdin lukea Aapo Roseliuksen ja Oula Silvennoisen kirjaa Villi itä - Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros kolmanneksen ennen kuin tajusin mikä tekstissä oli niin tuttua: kirjoittajat olivat tavoittaneet ruotsalaisen Peter Englundin verrattoman tyylin kertoa sodasta, ei sotahistoriaa vaan sodan ja siinä mukana olleiden ihmisten historiaa.

Tekijöiden suuri oivallus on ollut rinnastaa Suomen heimosotien vapaaehtoiset ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin saksalaisiin vapaajoukkoihin (Freikorps). Eetoksessaan ja sodankäyntitavoissaan molemmilla olikin paljon yhteistä, joskin erojakin oli: saksalaisten takana oli hävitty maailmansota, suomalaisten voitokas vapausota. Edellisiä innoitti uhmakas epätoivo, jälkimmäisiä suorastaan euforinen unelma Suur-Suomesta.

Ehkäpä kerronnallisen koheesion ylläpitämiseksi Roselius ja Silvennoinen ovat keskittyneet heimosodista kolmeen keskeisimpään, Vienan retkeen 1918 (sitäkin vain eteläisemmän siiven eli Malmin/Kuisman retkikuntaan), Viron vapaussotaan 1919 sekä Aunuksen retkeen 1919. Inkerin tapahtumia on käsitelty jonkin verran, mutta muutoin maantieteellinen horisontti päättyy pohjoisessa Uhtualle (Petsamon retket vain mainitaan) ja ajallinen vuoteen 1919 (Itä-Karjalan kansannousu 1921-22 kuitataan maininnalla sekin). Aivan kattavana yleisesityksenä tätä ei siis voi pitää.

Kuvaus on kriittisen kaunistelematon, ja aivan erityisesti Viron retken osallistujien kirjeistä ja päiväkirjoista on löytynyt vallan toisenlainen todellisuus kuin painetuista aikalaismuistelmista. Tallinna kapakoineen ja tuhansine prostituoituineen tarjosi toki aivan toisenlaisen temmellyskentän kuin Vienan tai Aunuksen kansallisromanttiset korpimetsät, ja ryösteltävääkin oli Viron kartanoissa ja kaupungeissa enemmän. Ajoittain vauhdikas meno tuntuu tempaavan kriittiset kirjoittajatkin mukaan, vaikkapa silloin kun sairaanhoitajana mukana ollut neiti Elfriede von Hippius karauttaa kohti Narvaa hevoskärryillä, kädessään pistooli ja toisessa Punaisen ristin lippu.

Koska heimosotien tapahtumat olivat itselleni pääosin tuttuja, kiinnosti kirjassa erityisesti saksalaisten vapaajoukkojen kuvaus. Niiden vaiheissa käydään Berliinissä ja spartakistikapinan kukistamisessa saakka, mutta pääpaino on Latviassa, jossa Suomestakin tuttu Rüdiger von der Goltz haaveili perustavansa oman herttuakunnan, ja kuka ties liittoutumalla valkoisten venäläisten kanssa jopa kaatavansa Saksan tasavallan hallituksen ja Versaillesin rauhansopimuksen.

Latvian vapaussodasta ei turhan paljon ole suomeksi kirjoitettu, ja tämä on hyvä lisä siihen vaikkei varsinaisesti latvialaisten itsensä näkökulmasta tapahtumia tarkastelekaan. Ententen yrittäessä pakottaa saksalaiset vetäytymään rauhansopimuksen jälkeen näyttämölle ilmestyi Pavel Bermondt-Avalov, joka hahmona vetää vertoja Euraasian toisessa päässä vaikuttaneelle Roman von Ungern-Sternbergille. Jälkimmäinen vain päätyi teloituskomppania eteen ja Hugo Prattin sarjakuviin, edellinen kuoli New Yorkissa 1974.

Bermondt-Avalov perusti Länsi-Venäjän vapaaehtoisen armeijan, jonka riveihin saksalaiset vapaajoukot siirtyivät. Toisin kuin Virosta käsin Pietarin valtausta yrittänyt Luoteis-Venäjän armeija, se ei koskaan päässyt edes taisteluun bolsevikkeja vastaan. Latvialaiset ja liettualaiset ajoivat tämän palkkasoturijoukon maistaan vuoden 1919 loppuun mennessä, ja peräytyminen vaikuttaa tehdyn 30-vuotisen sodan tapaan mitä kohdattuun siviiliväestöön tuli.

Helsingin Sanomien arvostelu kiinnitti erityisen huomion heimosotureiden tapaan usein ampua vankinsa, varsinkin jos nämä olivat suomalaisia punaisia mikä tiesi lähes varmaa kuolemantuomiota. Toimittajalle tämä oli kenties uutta, muttei kenellekään joka vähänkään on perehtynyt heimosotiin tai Venäjän sisälllis- ja interventiosotaan, joihin edelliset tietysti täytyykin laskea mukaan. Pajun kartanossa tapahtunut siviilien teloitus mainittiin jo aikalaiskirjallisuudessa, ja sodan "armottomuutta" toisteltiin niissä muutoinkin vaikkei ampumisia olisi erikseen mainittukaan. Suomalaisen SS-pataljoonan yhteydessä aiemmin tänä vuonna keskusteltiin siitä mitä tarkoitti päiväkirjamerkintä "ammuttiin neljä juutalaista". Heimosodista ei asiaa tarvitse aprikoida, nykypäivän mittapuulla kyseessä oli sarja sotarikoksia.

Perinteistä sotahistoriaa hakevalle kirja lienee taistelukuvauksissaan liian ylimalkainen. Pääpaino on itse toimijoissa, näiden kokemuksissa ja miten sota heitä muutti. "Heimosoturit" olivat kaikki vapaaehtoisia, joten heidän motiivinsakin lähetä mukaan vaihtelivat, voisi kai sanoa ylhäisestä alhaiseen. Ja jotkut eivät vain saaneet sodasta tarpeekseen. Muutamat jatkoivat sotaretkiään vieläkin kaukaisempiin maihin ja armeijoihin, mutta monista (kuten saksalaisten vapaajoukkojenkin veteraaneista) tuli myöhemmin äärioikeiston kiihkeitä kannattajia. Monia merkittäviä ammattisotilaitakin joukosta nousi, Suomesta vaikkapa Paavo Talvela - ja moniko tietää että nuori Heinz Guderian oli mukana Latviassa?

Ehdottomasti mielenkiintoisin ja luettavin läpikäymistäni heimosotagenren kirjoista tähän asti.

Arvostelu julkaistu myös Suomen historiaverkko Agricolassa.

perjantai 25. lokakuuta 2019

Heimosodan yleisesityksiä (3)

2014 ilmestyi Atso Haapasen Suomalaisten heimosotaretket 1918-1922. Retkeilyt käydään läpi suurin piirtein kronologisessa järjestyksessä, ja tuloksena on ollut melko sekava sotahistoriallinen kertomus, jossa eksytään milloin mihinkin yksityiskohtiin. Toisaalta paljon tuntuu jäänee poiskin, eikä esim. Viron vapaussodan suomalaisten kannalta keskeistä Pajun kartanon taistelua kuvata lainkaan.

Lähteinä on ollut kirjallisuuden osalta vain kuusi (!) teosta, joista neljää olen referoinut tässä blogissakin. Arkistolähteitä on käytetty kiitettäväksi, mutta tämä taas on johtanut siihen että kirja sisältää melko paljon sellaisenaan julkaistuja listauksia ja taulukoita määrävahvuuksista, tappioista, palkoista, aseistuksesta, huollosta jne. Jos siis jotakuta kiinnostaa paljonko Vienaan raahattiin ryynejä, jauhoja ja tulitikkuja, tai Petsamoon mäystinremmejä ja paloöljyä, niin on sekin tieto nyt kätevästi saatavilla. Itseäni toki kiinnostivat sotilaspuvuista annetut määräykset, miten paljon niitä sitten pystyttiinkään toteuttamaan.

Haapanen on kirjoittanut asevelisurmista talvi- ja jatkosodassa, joten hän on etsinyt vastaavia tapauksia heimosodistakin. Tolkuton humala tuntuu näissäkin näytelleen pääosaa, mutta varsin erikoinen tapaus sattui Viron retkeltä. Yksi Pohjan Pojista tapasi samassa yksikössä entisen santarmiurkkijan, jonka ilmiannon vuosi oli aikoinaan joutunut vankilaan, ja surmasi tämän. Hänet vapautettiin syytteistä.

Ettei farssi koskaan ollut näistä sotatoimista kaukana, todistaa tapahtuma Malmin retkikunnan valmistautuessa Kajaanissa etenemään Vienaan 1918. Jyväskylästä oli löydetty Vienaa esittävä kartta, joka kopioitiin retkikunnan käyttöön, mutta miten sitten kävikään.
Nyt myös [1. komppanian päällikön] Sippolan ja Malmin välit alkoivat entisestään kiristyä, kun Malm alkoi syyttää Sippolaa hänen karttansa ja sotasuunnitelmansa varastamisesta. Puhelinsoiton jälkeen kävi ilmi, että ne olivatkin jääneet Kuopioon Teollisuuskoulun päydälle. Tämän jälkeen oli Sippolan vuoro syyttää Malmia siitä, että esikunta oli varastanut 1. komppanialle tarkoitetut viinat. Tämän Malm myönsi ja kertoi että jäljellä oli enää vain yksi pullo konjakkia.
Liekö sitten mahdollista että 7-henkinen esikunta olisi tuhonnut "30-40 litran laatikon pirtua ja konjakkia" junamatkalla Iisalmi-Kajaani, nykyisellään alle tunnin rupeama, joskin kerrotaan jokaisella asemalla paikkakuntalaisten laulaneen ja soittaneen retkelle lähtijöiden kunniaksi.

Kirjan keskellä on mustavalkoinen kuvaliite ja kartta Itä-Karjalan kansannousun taisteluista.

keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Heimosotien yleisesityksiä (2)

Sittemmin puolustusministerinä toimineen Jussi Niinistön kirjallista tuotantoa voisi kutsua vapaussotakirjallisuuden viimeiseksi kukinnoksi. Vuonna 2004 ilmestyi Heimosotien historia 1918-1922, jonka esipuheen mukaan oli tarkoitus korvata Kuussaaren aiempi yleisesitys. Niinistön kirjan ilmestyessä Jukka Vahtola oli jo julkaissut tutkimuksensa Vienan ja Aunuksen retkistä, ja Pekka Nevalainen Inkerin tapahtumista. Niinpä kyseessä on runsaasti kuvitettu kompilaatio aiemmasta tutkimuksesta, jossa perustutkimusta kirjoittajankin mukaan on lähinnä Karjalan kansannousun 1921-22 osalta.

Kirja käy läpi kaikki heimosotien rintamat Virosta Petsamoon, kerronta on sujuvaa ja sitä on ryyditetty toimijoista ja tapahtumista kertovilla tietolaatikoilla. Vähemmän yllättävästi kirjoittajan näkökulma ja sympatiat ovat selkeästi heimosotureiden puolella, vaikkei näiden juopottelua ja riehumista salatakaan. Sekä heimosotureiden että näiden vastustajien tapa ampua vankinsa on sekin mainittu.

Jälkikäteen suurinta julkisuutta saanutta vangin murhaa (1922), josta syytettiin 1930-luvun oikeudenkäynnissä punaupseeri Toivo Antikaista, ruoditaan omassa tietoiskussa, mutta lopullista selvyyttä ei tule. Poltettiinko heimosoturi Antti Marjonimi sitten hengiltä tai ei, mutta ainakin muutama suomalaisten punaupseerioppilaiden hiihtoprikaatin saama vanki surmattiin viiltämällä kurkku poikki. Hätkähdyttävä assosiaatio ISIS:n teloitusvidoeihin ja rinnastaa nykyhetken lukijalle sodan raakuuden niin Syyrian erämaissa kuin Vienan korpimetsissä. Heimosodathan olivat käytännössä Suomen sisällissodan jälkinäytös, joka jatkui neljä vuotta taistelujen alkamisesta tammikuussa 1918.

maanantai 21. lokakuuta 2019

Heimosotien yleisesityksiä (1)

Eero Kuussaaren 1930-luvulla suunnittelema teossarja Suomen heimosodista keskeytyi ensimmäisen, Petsamon retkiä 1918 ja 1920 käsittelevän osan jälkeen. Vuonna 1957 hän kuitenkin julkaisi aiheesta  yksiosaisen yleisesityksen: Vapaustaistelujen teillä: sotahistoriallinen katsaus Suomen rajantakaisilla heimoalueilla 1900-luvun alkupuoliskolla käytyihin sotatoimiin.

Kirja keskittyy Itä-Karjalan retkiin ja karjalaisten omaan vapaustaisteluun (ja myös punaiseen Karjalaan). Viron ja Inkerin tapahtumat kerrotaan vasta kirjan lopussa, sen jälkeen kun on käsitelty jatkosodan alussa perustettuja heimosoturipataljoonia. Kuussaarihan johti näistä muodostettua (ja mukaansa nimettyä) Prikaati K:ta.

Esipuheen pienen itäänkumarruksen jälkeen alku on melkoista kareliaanista helskyttelyä:
Aunuksen ja Vienan karjalainen kansa eleli vielä sata vuotta sitten suurissa saloissaan syrjässä muusta maailmasta yksinäistä elämäänsä. Rauhaisten vesistöjen rantamilla ja ylväillä vaaroilla rikkaiden riistamaiden keskellä se vietti siellä kaukaisissa kylissään hiljaista, vapaata luonnonkansan oloaan.  Virkeinä ja elinvoimaisina kuluivat päivät antoisaa luontoa ja haltioita palvoen. Suurissa sukutuvissaan kansa hyöri puuhissaan muinaisine pyhänpuhtaine tapoineen, lauluineen ja loitsuineen, tietoineen ja taitoineen. Siten se eli aikojansa ikivanhan kalevalaisen sivistyksen henkisiä rikkauksia vaalien, mutta entisistä vauraista ajoista taantuneena.
Varsin heimoromanttisissa tunnelmissa jatkokin menee, pahoitellen vain sitä ettei Karjalan kansa yksimielisenä noussut suomalaisten heimosoturien tueksi. Aiemmin lukemani jatkoksi kirja laajensi kuvaa itäkarjalaisten itsenäisyys- ja itsehallintopyrkimyksistä Vienan retken 1918 ja kansannousun 1921 välisenä aikana. Karttoja olisi tässäkin saanut olla enemmän, ja nämäkin näyttää kierrätetyn myöhempiin teoksiin.

Kovin siloiteltuhan tämä kuva suomalaisten sotatoimista oli. Kriittisempi käsittely sai odottaa sukupolvea joka ei itse ollut sotiin osallistunut.

torstai 17. lokakuuta 2019

Stenbergan linnavuori

Viimeinen kohde Maskussa sijaitsi ihan tien varressa, iso kallio joka tunnetaan Stenbergan eli Teinperin linnana.


Kyläyhdistys oli hankkinut paikalle opasteen, joka kertasi vanhemman tutkimushistorian tulkinnat paikan ajoituksesta. Nyttemmin on vallalla käsitys että linnoitus kallion päällä oli samoilta ajoilta 1300-luvun lopusta jolloin se ensimmäisen kerran lähteissä mainitaan. Turun linnan päällikkö, laamanni ja ritari Jeppe (Jaakko) Abrahaminpoika Djäkn joutui lähtemään maanpakoon ja luovutti Stenbergan, muiden tilojen ohella, Wibrud Korttummelle 1398.


Kallio muistuttaa jännällä tavalla makaavaa eläintä.


Tietä myöten pääsi kiertämään tämän nukkuvan pedon taakse.



Siellä oli myös loivempi rinne jota pääsi kapuamaan ylös.


Aivan laelle oli jo hankalampi kiivetä. Itse jätin väliin ikääni ja raihnaisuuteeni vedoten (toki jätti moni nuorempikin). Aikoinaan kallion päällä seisseestä tornista ei juuri jälkiä ollut. Kiviperustan lomassa pilkotti muutama tiilenkappale (kuvat: Jussi Kinnunen).



Kallion laelta avautui näkymä alla kulkevalle tielle ja sen takaisille pelloille.


Aikoinaan on meri ulottunut kallion juurelle asti, ei kuitenkaan enää 1300-luvun jälkipuoliskolla kuten havainnepiirroksessa, eikä vuosisatoihin ennen sitäkään (kartta: Jussi Kinnunen). Vaikuttava näky kallio on silti ollut, ja on vieläkin, varsinkin kun aivan äskettäin sitä peittänyttä puustoa on karsittu.


Harmikseni Suomen keskiajan historian suuri kertoja, Jalmari Jaakkola, ei mainitse Stenbergaa, mutta kertoo Jeppe Djäknin olleen "tähänastisen historiamme mahtavin rälssimies".
Se tosiasia, että hän - siirryttyään todennäköisesti arvokkaan laivastonsa kera maasta - on ainakin jo keväällä v. 1398 jättänyt veljensä Martti Djäknin ja vanhimman tunnetun Horn-suvun jäsenen Matti Olavinpojan välityksellä suuret maskulaiset kiinteistönsä luottamusmiehensä Vibrun Kortummen käsiin, viittaa puolestaan jo luonnollisimmin hänen siirtymiseensä. Niin kuin tämä ja mahdollisesti eräät muutkin järjestelyt kuvastavat Jeppe Djäknin jatkuvia luottamuksellisia suhteita hänen oman hallituskautensa kotimaisiin rälssimiehiin, osoittavat ne samalla, että parhaat meikäläiset asiantuntijat pitivät ainakin jo kesällä v. 1398 Knuut Bonpojan asemaa menetettynä. Suomen pitkäaikaisen hallitusmiehen ja laamannin Jeppe Djäknin vanhoista kauppasuhteista johtuva siirtyminen aluksi hansametropoliin Lyypekkiin ja sittemmin Viroon, jossa hän ja - vuoden 1412 tapahtuneen kuoleman jälkeen - hänen perillisensä nauttivat Saksalaisen ritarikunnan suurmestarin suosiollisella avustuksella jonkinlaista elinkorkoa, ja jossa hänestä tuli sikäläisen Ronne-suvun kantaisä, käsitettiinkin varmaan sekä Itämeren valtiolliskaupallisissa piireissä että itse Suomessa lopulliseksi enteeksi Knut Bonpojan vallan nopeasta luhistumisesta.
Kallion juurella olevassa mökissä kirjoittaa lastenkirjoja kirjailija Reetta Niemelä. Hänen lukemiinsa otteisiin kirjoistaan päättyi tämänkertainen retki Varsinais-Suomen muinaisuuteen.

keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Hallusvuoren pronssikautiset hautaröykkiöt

Hallusvuoren kohteille olikin kunnon patikointi, toki hyvää polkua pitkin. Perillä odotti monilta esihistoriamatkoilta tuttuja pronssikautisia hiidenkiukaita, yhdessä kohtaa kolme...



ja vähän päässä kaksi lisää.


Näissäkin oli keskellä kraateri, ja taas virisi keskustelu sen syystä: aarteenetsijöiden kaivelua vai romahtanut sisärakennelma? Melko lailla röykkiöiden kiviä oli viskelty alas rinnettä.


Alempana rinteessä oli myös lähde, joka aika ajoin on ollut kateissa mutta nyt paikannettu tähän kallionkoloon. Vettä siellä tosiaan oli.


Hallusvuori kulttuuriympäritön palveluikkunassa.

tiistai 15. lokakuuta 2019

Kajamon linnavuori

Maskun kirkolta matka jatkui Kajamonvuorelle, joka tunnistettiin linnavuoreksi 1962.


Ylös oli kohtalainen kapuaminen, kuten vuorelle kuuluukin olla.


Ainoa jälki linnavuoren rakenteista on pätkä kivimuuria. Paikkaa ei ole myöskään arkeologisesti tutkittu. Museovirasto on tarkistanut paikan 1962, 1982 ja 2006.


Komeat syksynruskaiset näköalat vuoren laelta kyllä oli.






Vuorelta laskeuduttiin alas bussiin ja sillä lounaalle Maskun keskustaan. Sen huomattaviin nähtävyyksiin kuuluu paikka josta kunnan nimi lienee useimmille suomalaisille tuttu: Maskun kalustetalo. Pitihän sinnekin vilkaista.



Kajamonvuori kulttuuriympäristön palveluikkunassa.

maanantai 14. lokakuuta 2019

Maskun kirkko ja Humikkalan kalmisto

Itse kirkolla tuli käytyä viime kesänä, mutta nyt Turun maakuntamuseon ystävien syysretkellä päästiin myös sisään. Komeat näkymät siellä aukenivatkin. Kirkko on keskiaikainen, mutta seinien alaosan näyttävä draperiamaalaus on 1600-luvulta.
















Todella kaunis interiööri siis. Kirkosta lisää kulttuuriympäristön palveluikkunassa.

Kirkkomaalla pysähdyttiin Hemminki Maskulaisen muistomerkille. Masku viettää kuuluisan virsirunoilijansa 400-vuotisjuhlaa tänä vuonna.


Aivan kirkon takana olevalla harjulla on Maskun Humikkalan kalmisto, itsensä Sakari Pälsin 1925 hyvin edistyksellisin menetelmin kaivama, ja kuuluisa mm. miekkahaudoistaan, ja tekstiilijäänteistä joiden pohjalta on valmistettu Maskun muinaispuku.


Matkanjohtajana ja oppaana toiminut Nora Kivisalo esitteli paikan kaivauksia, ja myös kaivajaa. Sakari Pälsi (1882-1965) ehti moneen, Siperiaakin tutkimusmatkailijana kiertämään.


Humikkalan kalmisto kulttuuriympäristön palveluikkunassa.

perjantai 11. lokakuuta 2019

Piippu Pohjois-Amerikan luoteisosista

Esineitä  uudistuvaan Turun linnan pohjoisen näyttelyhalliin etsittäessä esiin nousi peräti merkillisen näköinen piipunpesä.



Ensi näkemältä esineessä ei näyttänyt olevan mitään tolkkua, mutta kuvien julkistaminen somessa toi parviälyn avuksi. Parikin asiantuntijaa tunnisti oitis mistä on kyse. Materiaali on argilliitti, jota esiintyy vain Kanadassa, Brittiläisen Kolumbian alueella olevalla Grahaminsaarella. Alueella asuvat haidat ovat valmistaneet piipun luultavasti 1800-luvun puolivälissä, myyneet sen tlingiteille, jotka puolestaan ovat vieneet sen Sitkan venäläissiirtokuntaan myytäväksi. Suomeen se siis päätyi jonkun Alaskassa käyneen virkamiehen, kauppiaan tai merimiehen mukana. Turun kaupungin historialliselle museolle piipun lahjoitti asemapäällikkö Hj. Allén vuonna 1900. Tuolloin esine luetteloitiin oopiumipiipuksi, mutta sellainen se ei suinkaan ole, ne ovat täysin erilaisia. Ehkäpä tuolloin ajateltiin kaikissa eksoottisissa piipuissa poltetun oppiumia.

Esineessä on kuvattu miehiä eurooppalaisissa asuissa, eläimiä sekä molemmin puolin pyörylä joka mahdollisesti esittää höyrylaivan siipiratasta. Ostajia saattoi kiehtoa eksoottinen kuva itsestään, ja taiteilijat vastasivat kysyntään. Internetissä aiheesta lisää hakusanoilla haida panel pipe tai haida argillite pipe.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...