Dante sodassa

Monikohan lienee kuullutkaan tästä taistelusta, jonka englanninkielinen wikipedia-artikkelikin näyttää perustuvan tähän vastakkoin julkaistuun Kelly DeVriesin ja Niccolo Capponin Ospreyn Campaign-sarjan kirjaseen Campaldino 1289: The battle that made Dante.

Italian kaupunkivaltioiden keskinäisiä kahinoitahan tässä käydään, nimellisesti osana guelfien ja ghibelliinien taistelua (tässä tapauksessa pääosin Firenzen ja Arezzon välillä), mutta monin paikallisin intrigein maustettuna. Strateginen taustoitus oli totta puhuen työlästä lukea, sen verran mutkikkaita kaikki vaihtelevat liittoumat ja juonittelut olivat.

Itse taistelu käytiin Arnojoen varrella, kesäkuun 11. päivänä, ja sen kulku on nopeasti selitetty: ghibelliinit hyökkäsivät ensin, joutuivat saarroksiin ja kärsivät tappion, menettäen 1700 miestä kaatuneina siinä missä guelfit vain 300. Syyttä ei varsinaisia taisteluja siis kaihdettu, vaan Toscanan herruudesta käytiin mieluummin matalan intensiteetin sotaa ryöstöretkin ja piirityksin.

Taistelun kuuluisin osanottaja oli epäilemättä guelfien mukana ollut runoilija Dante Alighieri. Ehkä on liioiteltua puhua post-traumaattisesta stressistä, mutta taistelukentän näkymät muuttuivat myöhemmin infernon kidutusnäkymiksi kirjalijan Jumalaisessa näytelmässä. Matkallaan tuonpuoleisessa hän myös kohtasi taistelussa kaatuneita.

Piirroskuvitus on Graham Turnerin tasokasta joskin hieman ylisiistiä jälkeä. Yksi suosikeistani hän Ospreyn piirtäjänä toki on.

Kastanjapannulla takamuksiin

Miten kunnialliseksi aikoinaan vähätelty sarjakuvataide voikaan tulla? Milo Manaran Caravaggio - miekka ja paletti -albumi ilmestyi syyskuussa suomeksi kovakantisena, varustettuna italialaisen taidehistorioitsijan koko aukeaman esipuheella, lopussa vielä selittäviä viitteitä.

Manara on keskittynyt Caravaggion aikaan Roomassa vuosina 1592-1606, itselleni pettymykseksi kun Maltalle ei siis päästä. Aika oli joka tapauksessa taiteilijan keskeistä luomiskautta jolloin suurin osa teoksista syntyi. Seksiä ja väkivaltaa Caravaggion Roomassa riitti ilman että lisää on tarvinnut sepittää, mutta pääosassa on kuitenkin taide, intohimoinen maalaaminen ja totuuden etsintä, joka teki Caravaggion maalauksista parasta mitä italialaisella barokilla on esittää.

Itse asiassa albumin sivuilla vilahtavat lähes kaikki Rooman kauden säilyneet teokset (ja tietenkin myös se yksi ei-säilynyt, Berliinissä 1945 tuhoutunut Pyhä Matteus ja enkeli, jonka rekonstruktion Antero Kahila maalasi 2008). Muutamien syntyä kuvataan yksityiskohtaisemmin, kuten Lepohetkeä matkalla Egyptiin, Juditia leikkaamassa Holoferneen päätä (ainoa bongaamani käännösvirhe liittyi tähän, Judit on mainittu italialaisessa muodosaan Giuditta), Matteuksen kutsumista  ja marttyyrikuolemaa, sekä tietysti järkyttävää Neitsyen kuolemaa, jota skandaalimaisuutensa vuoksi ei kelpuutettu kirkkoon, mutta jonka säilymisessä nuorella Rubensilla oli osuutensa.

Ja kuten oppinut esipuhekin mainitsee, keskeinen osa albumissa on Roomalla, sen kapakoilla, vankiloilla, sairaaloilla, kardinaalien palatseilla ja mestauspaikoilla. Mutta siinä missä alun Ponte Salario on kuvattu muodossa jossa se todennäköisesti 1500-luvun lopussa, on Tor di Nonan vankilaa inspiroinut  Piranesin fantasia-arkkitehtuuri. Ehkä suurin taiteellinen vapaus on kuitenkin otettu siinä, että 14 vuoden ajanjakso tuntuu kutistuvan perin lyhyeksi. Henkilöt eivät vanhene, yksinpä puvutkin pysyvät samoina.

Lopuksi on todettava ettei Manaran naisvartaloihin mieltyneiden tarvitse pettyä, ilkosillaan kirmailevia ilotyttöjä riittää pitkin albumia. Sitä en saanut selville, oliko tuolloin todellakin tapana rangaista Ortaccion eli punaisten lyhtyjen alueen ulkopuolelta kiinni saatuja prostituoituja hutkimalla näitä kastanjapannulla takamuksille - vai onko kyseessä Manaran tunnetusti eroottiseen sadismiin taipuvainen mielikuvitus?

Nunna ja sen sisko

Luurankojen ja irtileikattujen päiden jälkeen tämä Borgioiden alkutekstien pieni kirja antaa odottaa hieman rauhallisempaa aihetta.

Taiteilija on joukon ainoa nainen, Sofonisba Anguissola (1532-1625), ja maalaus esittää taiteilijan sisarta Elena Anguissolaa nunnanpuvussa (1551).

Anguissola eli pitkän ja tuotteliaan elämän, ja hänen teoksiaan on museoissa eri puolilla Eurooppaa. Suomalaisille tutuin saattaa olla maalaus vuodelta 1555, joka esittää taiteilijan nuorempia sisaria (hänellä oli viisi sisarta ja veli) Luciaa, Minervaa ja Europaa. Se kuuluu Poznańin kansallismuseon kokoelmiin Puolassa, ja oli esillä Sinebrychoffin näyttelyssä Shakinpelaajat vuonna 1999 - nimikkoteoksena se oli myös näyttelyjulkaisun kannessa.

.

Kirkkoon kelpaamaton Neitsyt Maria

Jälleen vain pala maalausta Borgioiden alkuteksteistä...

...mutta asialla taiteilijasarjan suurin mestari Caravaggio (1571-1610), ja teoksena Neitsyen kuolema, joka valmistui 1606.

Caravaggion elämä oli yhtä värikästä ja dramaattista kuin hänen taiteensa (tai toisinpäin). Maalauksen valmistumisen aikoihin taiteilija surmasi miehen kaksintaistelussa ja joutui pakenemaan Roomasta, mm. Maltalle, jossa ura johanniittojen ritarikunnan maalarina jäi tosin vain yhden taulun mittaiseksi.

Caravaggion teokset koettiin omana aikanaan usein skandaalimaisiksi, niin tämäkin. Se tilattiin Rooman Santa Maria della Scalan kirkkoon, mutta lopputulos oli johtokunnalle liikaa. Karu ja rujo realismi poikkesi täysin aiheen totunnaisesta ikonografiasta, väitettiinpä vielä Neitsyen mallina olleen Tiberiin hukkunut prostituoitu. Kaupaksi maalaus silti meni ja sen provenienssi on ollut värikkyydessään Caravaggion arvon mukainen. Mantovan herttualta maalauksen osti Englannin kuningas Kaarle I. Kuningas, kuten tunnettua, menetti päänsä vallankumouksessa ja hänen keräämänsä kokoelma meni myyntiin yhdessä historian suurimmista taide- ja antiikkihuutokaupoissa vuonna 1649. Seuraava kruunupäinen omistaja oli Ranskan Ludvig XIV, mutta seuraavan vuosisadan lopulla koitti taas vallankumous, päät kierivät ja maalaus päätyi Ranskan valtiolle ja Louvreen jossa se edelleen on.

Aosta

Sveitsin rajalta ja Matterhornin juurelta palattiin Aostan laakson sydämeen, sen pääkaupunkiin Aostaan. Kaupunki perustettiin vuonna 25 eKr. nimellä Augusta Praetoria. Aikaa oli vain syödä pikainen lounas ja tsekata roomalaisaikaiset rauniot, alkaen Augustuksen riemukaaresta.

Suurimpia säilyneitä kokonaisuuksia oli kaupunginmuuriin kuulunut Porta Praetoria.

Pienoismalli kertoi miltä portin ajateltiin alunperin näyttäneen.

Reitti vei portilta kaupunginmuurin vartta pitkin...

antiikin aikaiseen viihdekompleksiin, joka käsitti sekä teatterin, tai oikeastaan sen näyttämön takana olleen seinämän...

että amfiteatterin, jonka yli kulki ramppeja kävijöiden kulkea.

Eikä raunioiden keskelläkään päässyt unohtumaan että Alppien juurellahan tässä oltiin.

Lopuksi kipaistiin vielä jätskille Ponte romanolle, jota paikalliset käyttivät kulkemiseen yhä edelleen, parkkeerasivatpa sille autonsakin.

Tästäpä nuo kierretyt paikat voi joten kuten hahmottaa. Teatterit ja portti vasemmalla, riemukaari ja silta oikealla.

.

Cervinia ja Matterhorn

Saint-Vincentistä lähdettiin mutkaisaa vuoristotietä suoraan pohjoiseen, kohti Cerviniaa, ja yhtä Alppien kuuluisimmista vuorista, Matterhornia. Vuoret ovat usein pilvien peitossa (kuten aikoinaan Norjassa harmiksemme totesimme), joten ensimmäinen kuvaustauko pidettiin heti kun Matterhornin huippu vuorten välistä näkyi.

Ja niinhän siinä kävi että Cerviniaan ehdittyä pilvet olivat peittäneet tämän Toblerone-paketista tutun huipun (joka muutoinkin on kuvista tutun kaltainen vain Sveitsin puolelta katsottaessa).

Tallustelimme joka tapauksessa kevätuneen vaipuneen hiihtokeskuksen läpi. Paikka oli niin vieri vieressä baareja ja klubeja että mieleen tuli ehtiikö monikaan talvituristi rinteeseen ollenkaan.

Epäselväksi jäi miksi amerikkalais-italialainen tv-juontaja Mike Bongiorno oli saanut tänne patsaan, sukset siinä hänellä oli, joten ehkä oli uskollinen kävijä paikkakunnalla.

Kylän toisella reunalla tehtiin pieni "vaellus" eli kiivettiin ylös jyrkkää tienpätkää vieläkin korkeammalle vaikka jo yli 2000 metrin korkeudessa jo oltiinkin.

Ja niinhän siellä vain oli lampare lunta...

No totta puhuen lapsuuteni Kemissä ei ollut tavatonta löytää näihin samoihin aikoihin eli kesäkuun alkupuolella lunta metsän varjoisimmista siimeksistä.

Rinteeltä avautui hyvä näkymä Cerviniaan...

ja ympäröiviin vuoriin, pilviin kietoutuneinakin.

Juha kapusi vielä korkeammalle kuvaamaan kulmakunnan floraa.

Kukkien nimet haihtuivat mielestä saman tien, vaan tässäpä niistä lähikuva.

Ja niinhän vain bussille palaillessa lipuivat pilvet Matterhornin edestä joten näimme tämän Italian puolella Cervinoksi kutsutun vuoren, joka täältä puolen rajaa näyttää todellakin toiselta kuin matkailumainosten kuvissa tai Ruotsinlaivan klassikkosuklaapaketin kyljessä.

.

Saint-Vincent

Kesän ensimmäinen matka suuntautui mielimaisemiimme, vuoristoon, vieläpä Euroopan korkeimpaan. Alppeja katsomaan lennettiin Alppien yli.

Kone laskeutui kuitenkin tasangolle, Milanon Malpensan kentälle. Bussi jatkoi länteen halki Lombardian. Riisi kasvoi, mutta Anna Magnania paljaine säärineen ei näkynyt.

Illan tullen noustiin vuorille, ylös Dora Baltea -joen vartta Aostan laaksoon, jolla on Italiassa autonomisen alueen status.

Matkalla ohitettiin mm. Bardin linnoitus, joka vuonna 1800 pidätteli Napoleonin joukkoja näiden tultua Suuren Bernhardin solan kautta matkalla Marengon ratkaisevaan taisteluun. Napoleonhan oli osa matkan teemaa ja hänestä enemmän myöhemmin.

Ensimmäisen yön hotelli oli Saint-Vincentissä, aamulla sen ikkunasta avautui lähipäivinä tutuksi tuleva vuorinen näkymä.

Aamiaisen jälkeen oli aika kiertää tätä pikkukaupunkia, jonka suurin nähtävyys olivat, rehellinen ollakseni, sitä ympäröivät vuoret. Oli siellä kuitenkin hauskanen portti...

perin kierteisiksi leikattuja tuijia...

seinämaalaus keskiaikaisesta soturista...

ja tietysti jokaisen italialaiskaupungista ja -kylästä löytyvä muistomerkki ensimmäisen ja toisen maailmansodan kaatuneille.

Kirkon, ja muidenkin rakennusten, katteena oli paikallista liuskekiveä mikä rakennushistoriallisista detaljeista kiinnostuneile kirjattakoon.

Ja ne vuoret... tosiasia on että ne eivät koskaan näytä kuvissa niin hienoilta kuin paikan päällä. Mutta siellä ne ovat todella awesome kuten nykyään tavataan sanoa.

.

Juoruilua Borgioista

Borgioiden toinen kausi alkoi Suomessa, minkä kunniaksi kaivoin esiin Christopher Hibbertin kirjan The Borgias, jonka lukemisen olin aloittanut jo edellisen kauden lopulla. Teoksen käsittelemä ajanjakso ulottuu ensimmäisestä Borgia-sukuisesta paavista Calixtus III:sta (paavina 1455-58) Lucrezian kuolemaan (1519).

Pian muistinkin taas miksi se jäi kesken. Hibbert saattoi olla hyvinkin ansioitunut historioitsija, mutta tämä ei kovin kummoista luettavaa ollut. Suhteellisen kritiikitöntä kronikointia, joka ajoittain latistuu luetteloksi siitä miten monta tuhatta dukaattia mikäkin Lucrezian käyttämä puku oli maksanut.

Pahinta on, ettei Hibbert pysy itsekään kärryillä kaikista juoruista. Kuoliko Lucrezian kamaripalvelija Pedro Calderonille synnyttämä lapsi pian kuolemansa jälkeen kuten yhtäällä väitetään, vai kasvoiko aikuiseksi kuten kirjan loppupuolella todetaan? Tai saiko Lucrezia todella lapsen hänelle? (Pedron kohtalo oli joka tapauksessa sama kuin TV-sarjan tallirenki Paolon.) Kaiken sekavuuden huipuksi Machiavellin eulogia Cesare Borgialle on painettu kahteen kertaan, vieläpä eri käännöksinä.

Nootitusta ei kirjassa ole, eikä lähdeluettelokaan pituudella huimaa. Pääasiallinen lähde näyttää olleen paavi Aleksanteri VI:n seremoniamestarina toiminut Johann Burchard (jonka roolissa TV-sarjassa on Simon McBurney). Taidanpa kiikuttaa opuksen museon kahvihuoneen kirjanvaihtohyllyyn odottamaan myötämielisempää lukijaa.

Borgiat - maan ja taivaan valtiaat myös Yle Areenalla.

Elban grappaa

Grappaa on jostain syystä tapana sanoa italialaiseksi pontikaksi, mutta milloin pontikkaa on muka tehty viinin puristusjäämistä tislaamalla? Tujua juomaahan tuo, ja sopiva tuliainen Elbalta, tässä samassa kuvassa saarelta ostetun pikkuruisen Napoleon-pystin kanssa. Jo ensimmäisellä Italian-matkalla 2009 tuli tutuksi myös caffé corretto, grapalla terästetty espresso.

Tämä on näemmä Kaponieerin 700. julkaistu postaus.

Civitavecchia

Sardiniasta purjehdittiin Tyrrhenanmeren yli Rooman ulkosatamaan Civitavecchiaan. Suurin osa matkalaisista lähti kokopäiväretkelle Roomaan, joko Colosseumille tai Vatikaaniin. Me olimme samanlaisella pikavisiitillä niissä jo piipahtaneet, joten vietimme hieman löysemmän päivän (tällä risteilyllähän ei varsinaista meripäivää ollutkaan) ja katsoimme mitä paikkakunnalla oli tarjota.

Sataman komistuksena on sen suojaksi 1535 valmistunut Forte Michelangelo. Renessanssimestari lienee suunnitellut kompleksista ainakin osan. Tässä kuvia eri kulmilta.

Yleisölle kolossi ei ole auki. Kun sisään kurkistaa, käy ilmi, että linnake on Italian rannikkovartioston käytössä.

Suomessa moinen rakennelma 1500-luvulta olisi ykkösluokan kulttuurikohde, täällä se on tuskin maininnan arvoinen.

Lähellä rantaa on myös museo, jonka katsastimme. Kuvata ei saanut, mutta eivätpä kokoelmatkaan kummoiset olleet. Epäilemättä kaikki parempi tavara on viety Roomaan, mutta kyllähän joka paikkakunnalla Italiassa aina antiikin aikaisia löytöjä museoksi asti riittää.

Museon opasvalvojat oli puettu minihameisiin ja korkkareihin, ja toimittivat he ovella myös jonkinlaista sisäänheittäjän virkaa, oletan. Olisikohan tästä ideaksi käynnissä olevaan Turun linnan elävöittämishankkeseen?

Strategisena kohteena kaupunki lanattiin toisen maailmansodan pommituksissa, joten mitään vanhaa kaupunkia ei jäljellä ole. Pääostoskadulla oli tämmöinen näkymä.

Antiikin jäänteitähän siellä.

Virvokkeet katukahvilassa nautittuamme koukkasimme jonkin kirpputorin kautta...

...rantakadun kahvilaan syömään jäätelöt.

Kaikkien herkkujen jälkeen jaksoi dokumentoida pari italialaista suurmiestä. Garibaldin tuntenevat useimmat.

Taiteilija Luigi Calamatta syntyi Civitavecchiassa ja lähti sitten maailmalle. Synnyinkaupunki on muistanut poikaansa pystillä.

Näkymiä Civitavecchian rantakadulta ja rannasta.

Hiljaistahan rannalla jo lokakuussa oli, rauhassa sai virua pelastuslaitoksen vene.

Rannalla oli myös Civitavecchian näyttävin ulkoveistos.

Esikuvana on ollut kuuluisa valokuva toisen maailmansodan päättymispäivältä,  V-J Day in Times Square.

Sitten olikin taas virvokkeiden aika. Sataman portille vievän kadun baarissa saatiin ehdottomastai matkan parasta olutta, tummahkoa Toweria, jonka pullo muistutti hauskasti suomalaista, mutta oli hieman litistetty.

Päivää oli vielä jäljellä, mutta palasimme löhöilemään Kristina Katarinalle, joka seuraavana yönä purjehtisi ylös Italian rannikkoa kohti Elban saarta, kuvassa näkyvään suuntaan.

.