torstai 22. helmikuuta 2018

Uutta Finnassa (vko 7/2018)

Huikea 239 esineen lisäys, ja tällä kertaa sekaisin kaikkea mahdollista, myös hopeisia monogrammeja, joilla muutoin samanlaiset mustat herrainpalttoot aikoinaan merkittiin.










.

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Antiikki & Design 167 (2/2018)

Vuoden toisessa numerosta en löytänyt mitään Turkuun tai Varsinais-Suomeen liittyvää, mutta tässä muut tärpit.

Marketta Tammisen kirja viipurilaisesta hopeasta, siitä kirjoitin toki itsekin.

Jyväskylässä on aloittanut kaupallinen taidetutkimuskeskus Recenart, jolla näyttää olevan vaikuttava arsenaali teknistä välineistöä (XRF löytyy toki meiltäkin). Kiintoisana esimerkkinä tutkituista teoksista on ranskalaismaalaus, jonka arvoa Venäjän markkinoilla on korotettu vaihtamalla signeeraus venäläiseksi ja maalaamalla maisemaan ortodoksikirkko.

Suomen kartanoita on esitelty paljonkin, mutta nyt on muuan Ari Kupsus hankkinut Unkarista aikoinaan maan ylhäisaatelistolle kuuluneen palatsin. Linnasta löytyy netistä paljonkin tarinaa, mm. täällä, ja lehden lukijamatkankin kohteisiinkin syyskuussa se kuuluu.

Virolaisen Taberklaasin neuvostoaikaisesta tuotannosta on tullut jo keräilykohde. Viro oli muodin edelläkävijä koko Neuvostoliitossa, ja myös virolaissuunnittelijoiden lasi oli suosittua ja sitä valmistettiin muuallakin maassa. Tähän kohtaan voikin muistuttaa Viron 100-vuotisjuhlista, joita Tuun museokeskus muistaa twiittisarjallaan omista kokoelmista, myös neuvostoaikaiset esineet huomioiden.

Uuninluukut kuuluvat enemmän rakennusperintöön kuin esinemaailmaan, mutta niinpä vain kävi ilmi, että niillekin on keräilijänsä, kuten hämeenlinnalainen Paavo Orre. Suomessa on valmistettu noin 500 erilaista mallia uuninluukkuja, ja kun Orrenkin kokoelma katsoo, niin onhan niissä melkoisia taideteoksiakin joukossa.

Antiikilla sisustetut kodit, usein remontoidussa vanhassa arvorakennuksessa ovat tietysti lehden vakiokauraa, mutta kiinnitin vasta nyt huomiotani siihen että kaikissa niissä on edelleen kirjahyllyjä kirjoineen, niin diginatiivien mielestä kuin ne sisustuksen pilaavatkin. Toki näiden kotien asukkaat ovat yleensä iäkkäämpiä, mutta mieleen tuli sekin käyvätkö kirjat pian antiikkiesineistä?

En yleensä hakemalla hae virheitä lukemastani, mutta nyt on jo paikallispatriotismin nimessä  pakko huomauttaa ettei s. 17 jalallinen vihreä lasimaalaus nyt sentään Turun linnaa esitä, herra paratkoon.

tiistai 20. helmikuuta 2018

Ikäihminen pelastaa lännen



Jotenkin on tullut ajateltua Winston Churchillin olleen hyvinkin vanha hänen tullessaan Ison-Britannian pääministeriksi toukokuussa 1940. Itse asiassa hän oli 65-vuotias, siis nuorempi kuin vaikkapa Sauli Niinistö aloittaessaan toisen virkakautensa. Churchilliä elokuvassa Synkin hetki (The Darkest Hour) esittävä Gary Oldman on vain hieman alle kuusikymppinen (täyttää maaliskuussa), mutta hänet on maskeerattu huomattavasti vanhemmaksi. Oldmanin kerrassaan loistava roolihahmo on iäkkyydessään hauras, ja vakuuttavan inhimillinen mumisevine puheineen, äksyine käytöksineen ja paheineen (tupakointi ja alkoholi). Hieno roolihahmo on myös Kristin Scott Thomasin esittämä Churchillin puoliso Clementine. Myös Lily Jamesin esittämä Churchillin sihteeri Elisabeth Layton on historiallinen henkilö, hänen mukana olonsa liittyy tietysti pääministerin innostaviin puheisiin, joista hapan Halifaxkin joutuu myöntämään että ne "mobilisoivat englanninkielen ja lähettivät sen taisteluun". Monelle sihteerin näkökulma tuo tietysti mieleen Perikato-elokuvan.

Elokuvan voi nähdä viime kesänä ensi-iltansa saaneen Dunkirk-leffan taustoituksena politiikan ylätasolla. Elokuva alkaa Saksan hyökkäyksestä länteen ja Churchillin noususta pääministeriksi Neville Chamberlainin myöntyväisyyspolitiikan kärsittyä haaksirikon, ja jatkuu Dunkirkin ihmeeseen, brittien siirtoarmeijan pelastumisen ja mahdollisuuteen jatkaa taistelua.

Fiktiotahan elokuva perimmiltään on, ja paljon on jo kiinnitetty huomiota täysin keksittyyn metrokohtaukseen (jossa "kansa" vaatii johtajaansa pysymään tiukkana) ja että elokuvassa rauhaa natsien kanssa vaativat vain Chamberlain ja em. Halifaxin varakreivi. Tosiasiassa taistelun jatkamisen on suurelle osalle brittejä täytynyt näyttää toivottomalta, ja ensimmäisen maailmansodan kuolonuhrit olivat aivan liian tuoreessa muistissa. Ja toisin kuin elokuvassa, Churchill itse ei koskaan harkinnut neuvottelurauhaa, ei vaikka Hitlerin ehdot epäilemättä olisivat olleet "kohtuulliset", hänhän omalla tavallaan ihaili ja kunnioitti brittiläistä imperiumia, ja toivoi vain saavansa tältä rauhassa aloittaa oman imperiuminsa luomisen (ja tuhoamissodan) idässä. Tätä peräänantamattomuutta eivät silloiset, nykyiset tai tulevatkaann natsit ole antaneet hänelle anteeksi. Toki Churchill on jounut sittemmin ryöpytykseen vasemmaltakin "rasisminsa" vuoksi, mutta mikään tuskin uhannee hänen asemaansa suurimpana brittinä kaikenlaisissa äänestyksissä.

Lännen kohtalo oli noina päivinä kiikun kaakun ja vakavia aikoja elettiin, mutta itse asiassa elokuva on täynnä huumoria, juurikin Oldmanin suurenmoisen roolityön ansiosta. Täydet viisi tähteä siis.

Elokuvaa on kuvattu mm. Whitehallin alla olevassa komentokeskuksessa, joka nyttemmin on museona nimellä Churchill War Rooms. Sen yhteydessä on myös näyttely Churchillin urasta, toki sota-aikaiseen pääministeriyteen painottuen.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...