Raivotarten tanssi

Michael S. Neiberg: Dance of the Furies – Europe and the Outbreak of World War I (2011)

Maailmansodan syttymisestä on kirjoitettu paljon kirjoja, ja Neibergin kirjassa näkökulma on se, että sota ei syttynyt kansakuntien vihasta toisiaan kohtaan, vaan viha kansakuntien välille syntyi itse sodasta. Varsin itsestäänselvältä kuulostava väite, jonka tueksi kirjoittaja on koonnut runsaasti sitaatteja keskiluokkaisten kirjeistä ja päiväkirjoista, mutta olihan tässä muutakin kiinnostavaa.

1900-luvun alun toistuvia suurvaltapoliittisia kriisejä (Marokko 1905 ja 1911, Bosnia 1908, Balkanin sodat 1912-1913) pidetään maailmansodan esinäytöksinä, mutta aikalaiset eivät nähneet sitä niin. Päinvastoin ne olivat opettaneet, että kriisit voidaan ratkaista viikkojen tai kuukausienkin diplomaattisella kädenväännöllä, sota kuitenkin välttäen. Sotaa ei todellakaan odotettu, eikä missään nimessä haluttu.

Itävallan esittämä ultimaatumi Serbialle 23.7. 1914, ja sen hylkääminen Serbian toimesta kaksi päivää myöhemmin kohahduttivat uutisina, mutta useimpien eurooppalaisten mielestä kriisiin löytyisi ratkaisu kuten ennenkin. Edes Itävallan sodanjulistusta Serbialle 28.7. ei pidetty lopullisena katastrofina. Vasta Venäjän liikekannallepano 30.7. pyöräytti suursodan pyörät peruuttamattomasti käyntiin, ja liikekannallepanot ja sodanjulistukset sinkoilivat seuraavan viikon ajan.

Sota tuli todellakin kuin kirkkaalta taivaalta, ja ehkä tapahtumien nopeudestakin johtuen kaikki sotaan joutuneet maat katsoivat (toki hallitustensa tietoisen manipuloinnin myötä) joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi ja käyvänsä jaloa puolustustaistelua. Isänmaallisuuden puuskassa luokkaristiriidatkin unohtuivat, ainakin hetkeksi, kun poliittisia linnarauhoja solmittiin kaikissa maissa, ellei parlamenttia sitten suljettu kokonaan. Kaikki olivat ehdottoman vakuuttuneita siitä, että sota olisi lyhyt. Se ei kestäisi, ei voisi kestää, muutamaa viikkoa pitempään.

Sodan alun kuvauksissa on tavallista siteerata aikakauden älymystön (Thomas Mann, Sigmund Freud ym.) innostuneita päiväkirjamerkintöjä sodanjulistusten päivinä. Harvemmin mainitaan, että heidänkin innostuksensa laantui pian, Freudin jo elokuun aikana. Eikä innostus ollut mitenkään universaalia. Maaseudulta sotaan jouduttiin lähtemään kesken elonkorjuun, ja perheiden pojat ja isät lähetettiin rintamalle kaikkialla Euroopassa kyynelten virratessa. Televisiodokkareiden vanhat filmit riemuitsevista sotilaista junanvaunuissa ovat pahasti harhaanjohtavia.

Innostuksen, jos sitä tunnettiinkaan, tilalle tuli pian viha, kun propagandakoneistot levittivät kertomuksia vihollisen julmuuksista, joita kyllä tapahtui oikeastikin, mutta huhumylly paisutti kaiken uskomattomiin mittoihin. Sotasensuuri oli ehdoton, ja lehdistö oli kunkin maan sodanjohdon antamien (mitäänsanomattomien) tiedonantojen varassa. Mediaa ei etulinjaan päästetty, vaan toimittajat sepittivät sankaritarinoita omasta päästään.

Vuoden loppuun mennessä rintamasotilaille oli käynyt selväksi, miten kauheaa käsityskyvyn ylittävä moderni sota oli, ja että se ei todellakaan päättyisi pian. Kuilu kotirintaman ja sotilaiden käsityksestä laajeni niin syväksi, että brittiupseeri saattoi iloita Saksan laivaston pommittaessa Englannin rannikkoa, koska "siviilitkin vihdoin ymmärtäisivät mitä sota on".

Turtumus sotaan ei juoksuhaudoissa tullut vasta Sommen ja Verdunin myötä 1916, vaan se oli todellisuutta jo 1914. Vain velvollisuudentunne sai sotilaat jatkamaan, se vuosisata keskiluokkaista rakkautta muistoineen isoisän viiksistä jne., kuten F. Scott Fitzgerald asian muotoili romaanissaan Tender Is the Night (1934).

Torpedoveneet Etelämerellä

Mark Stille: USN PT Boat vs IJN Destroyer: Tokyo Express 1942–43 (Osprey Duel 141 2025)

Salomonsaariin kuuluva Guadalcanal nousi sotauutisten otsikoihin (ja sittemmin lukemattomiin sotahistorian kirjoihin) elokuussa 1942, kun USA:n merijalkaväki nousi maihin saarelle, valtasi japanilaisten rakentaman lentokentän, nimesi sen Midwayn taistelussa kaatuneen lentäjän mukaan Hendersonin kentäksi ja toi saarelle osaston merijalkaväen ilmavoimien koneita. Seuraavan puoli vuotta kestäneissä taisteluissa tämä takasi amerikkalaisille ratkaisevan ilmaherruuden.

Pian kävikin ilmi, ettei Japanin laivasto voinut toimia saaren läheisyydessä päivisin, vaan lisäjoukot ja näiden vaatima huolto oli toimitettava saarelle öisin nopeilla hävittäjillä - amerikkalaiset antoivat tälle touhulle nimen Tokion pikajuna (Tokyo Express). Amerikkalaisten lentokenttäsillanpäätä vastaan lähetettiin ensin pataljoona, sitten prikaati ja lopulta divisioona, mutta valtaamatta se jäi.

Amerikkalaiset puolestaan koettivat häiritä Tokion pikajunaa torpedoveneillä läheiseltä Tulagin saarelta käsin. Elämä palmujen alla ei ollut ensinkään sitä, mitä sotaa edeltäneistä matkailumainoksista olisi voinut luulla. Ilmasto oli tukahduttavan kuuma ja kostea, sade teki maastosta mutavelliä, ja kaikenlaisen infran puuttuessa veneiden tankitkin piti pumpata käsin 55 gallonan tynnyreistä - kukin vene vaati 60 tynnyrillistä. Kuluttavaa oli myös partiointi öiseen aikaan.

Toisaalta olosuhteet ja pienet piirit tekivät kanssakäymisestä välitöntä. Pukuohjesäännöt heitettiin nurkaan, asusteiksi riitti shortsit ilman alushousuja, ja tukka ja parta saivat kasvaa, joskin malarialääke teki ihosta keltaisen. Baseballia pelattiin vanhalla krikettikentällä, jotkut kalastivat, ja humala haettiin "viidakkomehusta" (jungle juice), 90-prosenttisesta torpedojen polttoaineena käytetystä pirtusta lantrattuna hedelmämehujauheella. Jonkinlaista vaihtelua oloihin toi torpedovenetukialus USS Jamestownin saapuminen.

Torpedoveneiden päällystöä valitessa etusija oli purjehdus- tai veneilykokemuksella, mikä toi veneiden kippareiksi Uuden Englannin ja Keski-Atlantin osavaltioiden vauraiden perheiden vesoja. Yksi näistä oli sittemmin presidentiksi noussut John F. Kennedy, jonka terveydentila ei rintamapalvelusta oikeastaan olisi sallinut, mutta vaikutusvaltaisen suvun kontakteilla sekin hoitui. Kennedy ansaitsi kannuksensa Salomonsaariin kuuluvan New Georgian vesillä pelastamalla miehistönsä jäseniä, kun japanilaishävittäjä oli puskemalla katkaissut ja upottanut hänen komentamansa veneen PT-109.

Materiaalisesti torpedoveneiden toiminta jäi Guadalcanalin vesillä melko vaatimattomaksi. Vain yksi japanilaishävittäjä onnistuttiin todistetusti upottamaan, ja toista vakavasti vaurioittamaan. Toisaalta japanilaiset onnistuivat upottamaan kuusi torpedovenettä, mitä kirjoittaja pitää vähäisenä (?). Hieman mysteerisenä loppukaneettina Stille toteaa:

Overall, the level of effort put into the formation and growth of the PT force was considerable. The misery inflicted on the Japanese was much greater.

Sivulla 12 mainitaan, että ELCO-yhtymän valmistama PT-6 olisi myyty ennen sotaa Suomeen, mutta pikainen kuukkelointi ei tuonut vahvistusta asiaan.

Corto ja Tintti Meksikossa

Viimevuotisen harha-askeleen jälkeen on palattu taas Canales-Pellejero-kaksikon myötä takaisin menneisyyteen viidennen kerran, tällä kertaa albumissa Corto Maltese - Elämänviiva (Jalava 2025)

Prattin luomasta henkilögalleriasta mukana ovat vakio-Rasputinin lisäksi kaksi naishahmoa, brasilialainen noita Kultasuu ja irlantilainen vapaustaistelija Banshee O'Danann. Uutena henkilönä on ranskankielisen lehden nuori reportteri Yann Rêveur, ilmeinen Tintti-hahmo hiuksia ja vaatetusta myöten! Tribuutti edesmenneelle sarjakuvantekijälle siis.

Tarina alkaa Meksikossa 1920-luvun lopulla, ja heti kohdataan pari historiallista henkilöä, amerikkalaiset arkeologit Edward Herbert Thompson ja Sylvanus Morley kiistelemässä mayatemppelin juurella. Muinaisaarteiden varastelustahan tässä on kyse, pyhästä lähteestä nostetuista jade-esineistä tarkemmin ottaen. Meksikon hallitukselle sotilaskoneita lennättänyt Charles Lindbergh vilahtaa vielä ohimennen, mutta pian sen jälkeen siirrytään Jukatanin viidakoista Meksikon polttavan kuumille ylätasangoille, keskelle Cristero-kapinan taisteluja.

Täytyy tunnustaa etten ollut koskaan tällaisesta, vuosina 1926-29 käydystä sodasta kuullutkaan. Sikäli kuin ymmärsin, Meksikon vallankumouksen seurauksena vuoden 1917 perustuslaki erotti kirkon ja valtion, ja rajoitti uskonnon harjoittamista ja papiston toimintaa. Seurauksena oli katolisten talonpoikien kapina hallitusta vastaan, ja raakuuksia puolin ja toisin. 

Suurin osa albumista vietetäänkin näiden sotatoimien tai pikemminkin niihin liittyneiden ampumisten ja hirttämisten parissa, kun aselastia kuljetetaan kapinallisille halki karujen maisemien. Cortoa pommitetaan ilmasta ja skorpionikin pistää, mutta kaikesta selvitään. Pommituksessa tajuntansa menettäneenä Corto jopa tapaa unijaksossa vanhempansa, ja kas, isällähän on päässään tuttu valkoinen lakki.

Tämä talonpoikaissodan keskellä haahuilu kesti ainakin itselleni liian pitkään, ja vaikka lopussa jadet päätyvät Cortolle, ja matka jatkui Rasputinin kanssa La Nina de Gibraltar -purjealuksen (nimi on viittaus Corton äitiin), niin omaan makuuni tämä oli vähiten kiinnostava espanjalaiskaksikon tähänastisista albumeista.

Niin obskuuri historian tapahtuma kuin tämä Meksikon kahina onkin, siitä on tehty meksikolais-amerikkalainen For Greater Glory vuonna 2012, mahdollisesti siis antaen inspiraatiota albumille, jossa tavataan leffan päähenkilö kapinallisjohtaja Enrique Gorostieta.

Jaa, ehkä vielä yksi mahdollinen kulttuurinen viittaus: Corton naamioasu karnevaaleissa toi ainakin itselleni mieleen Jim Carreyn ulkoasun elokuvassa The Mask - naamio.