keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Vallankumoussotaa panssarijunalla

Vuoden 1918 muistelu punaisen osapuolen osalta on painottunut valkoisen terrorin ja vankileirien tutkimiseen. Poikkeus tähän on Tuija Wetterstrandin 2017 ilmestynyt Punaisten panssarijuna 1918. Mielikuviin Venäjän sisällissodasta ovat viimeistään Tohtori Živagon filmatisoinnista ja Hugo Prattin sarjakuvista alkaen kuuluneet lumisen aron poikki punaiset liput hulmuten pyyhältävät panssarijunat, ja osansa noilla teräshirviöillä oli Suomenkin sisällissodassa.

Punaiseen Suomeen jäivät rautateiden konepajat Helsingissä ja Viipurissa, ja niiden mukana työväenliikkeessä ja punakaartissa hyvin aktiiviset konepajatyöntekijät. Pasilan (silloisen Fredriksbergin) konepajalla valmistui helmikuussa 1918 panssarijuna n:o 1. Wetterstrand on kirjassaan jäljittänyt junan ja sen miehistön vaiheet niin tarkoin kuin on ollut mahdollista. Innoittajana tutkimuksen aloittamiselle ovat olleet kirjoittajan isoäidin veljen 1960-luvulla muistitietokeruuseen lähettämät muistelmat.

Panssarijuna n:o 1 muodostui panssaroidusta veturista ja sen molemmin puolin päältä avoimesta mutta kyljistään panssaroidusta vaunusta joissa kummassakin oli kaksi 57 mm tykkiä. Juna osallistui taisteluihin Häneen rintamalla, myöhemmin saksalaisia vastaan läntisellä Uudellamaalla, ja päätti sotansa hylättynä Kotkan asemalle. Vaikka Suomen sisällissotaa kuvaavassa pelissä panssarijunat esitetään suorastaan panzerblitz-yksikköinä, eivät ne todellisessa sodassa lunastaneet lupauksiaan. Kiskoilla kulkeva sotakone on kiskoihin sidottu, ja helppo pysäyttää. Vain liikkuvissa tilanteissa, kuten "ykkösen" yhdessä toisen panssarijunan vallatessa takaisin Oriveden aseman, pääsi junan tulivoima oikeuksiinsa.

Sen verran fragmentaarisia lähteet ovat että junan vaiheisiin on jäänyt päivienkin aukkoja eikä kaikkien miehistön jäsenten nimistä ole varmuutta, selville saadut on listattu kirjan loppuun. Hävittyjä sotia ei juuri muistella, ja heti sodan jälkeen työväenliike keskittyi sodassa ja varsinkin terrorin uhreina kuolleiden muistamiseen. Kun työväen arkistolaitokset ja SKS alkoivat kerätä muistitietoa 1960-luvulla, oli tapahtumista kulunut jo lähes puoli vuosisataa. Junan n:o 1 miehistö teetti sodan jälkeen salaisesti jäsenilleen junaan kuvaavan rintamerkin, mutta kuvaavaa kyllä mitään tietoa heidän kokoontumisistaan ei ole säilynyt.

Tehokkaita tai eivät, olivat panssarijunat ja niiden miehistötö valkoisten parissa vihattuja. Siihen nähden junan n:o 1 miehistö pääsi vähällä, kuritushuonetta tuli monellekin, mutta tiettävästi vain yksi miehistön jäsen surmattiin välittömissä kostotoimenpitessä sodan lopussa. Panssarijuna n:o 1:n, ja sittemmin kaikkien punaisten panssarijunien päällikkönä toimineen G.G. Tamlanderin murhasi mitä ilmeisimmin toinen punapäällikkö Mikko Kokko. Kenties kostolta välttymiseen vaikutti meihistön helsinkiläisyys. Suurkaupungissa eivät suojeluskuntalaiset tunteneet vastustajiaan niin henkilökohtaisesti kuin pienemmillä paikkakunnilla.

Kirjassa on kuvituksena aikakauden valokuvia.

maanantai 11. marraskuuta 2019

Viron vapaussodassa kaatuneet suomalaiset

Suomalaiset vapaaehtoistaistelijat oli otettu vuodenvaihteessa 1918-1919 riemukkaasti vastaan Tallinnassa, mutta sankarillisten alkutaistelujen jälkeen meno yltyi sellaiseksi riehumiseksi hotellien tuhoamisineen, ettei suomalaisten takaisin lähtiessä Tallinnassa juuri hyvästiksi vilkuteltu, asia joka useammissakin muistelmissa katkerana mainitaan.

Mikä sitten heimosotureiden jälkimaine Suomessa onkaan, 100 vuotta myöhemmin virolaisille itselleen on huomattavasti merkittävämpää että suomalaiset heidän historiansa kriittisellä hetkellä avuksi tulivat. Ain Krillo ja Mati Strauss julkaisivat tänä vuonna kirjan Vägitöö kaunis jääb... Teon uljaan muisto... Soomlaste kaotused eesti Vabadussojas 1918-20, Suomalaisten sotasurmat Viron vapaussodassa. Kun teoksen mottona on vielä "Viron vapauden ja Suomen kunnian puolesta" ja esipuheen kirjoittajana kovasti vapaus- ja heimosotahenkinen ent. puolustusministeri Jussi Niinistö, on selvä ettei tässä muistojulkaisussa suomalaisjoukkojen huonompia puolia käsitellä.

Eipä käsitellä paljon itse sotaa muutoinkaan, sillä muistojulkaisuna pääsisältö on 172:ssa suomalaiskaatuneessa joiden tiedot esitellään viroksi ja suomeksi, mukana valokuva itse henkilöstä ja/tai tämän hautakivestä. Kirjan alussa on käsitelty henkilöiden jäljitystytötä, ei niinkään helppoa sadan vuoden jälkeen, ja lopussa on artikkelit sankarihautajaisista Suomessa 1919, sekä suomalaisiin liittyvät muistomerkit Virossa, latviassa ja Suomessa. Itse olen noita muistomerkkejä bongannut Viron matkoilla Torissa, Rakveressa ja nyt viimeksi Valgassa.

Huom. Nimestään huolimatta tämä ei ole osa Suomen sotasurmat 1914-22 -hankkeen julkaisu, se on Iiris Heinon vuonna 2000 ilmestynyt Hinnalla hengen ja veren - Suomalaisten vapaaehtoisten sotasurmat Virossa vuonna 1919.

perjantai 8. marraskuuta 2019

Kolttasaamelaisten pyhäinkuvarasia Petsamosta

Turun museokeskuksen kokoelmista oli Finnaan digitoitu kokoelmiin vuonna 1922 tullut esine. Alkuperätiedot olivat niukat, kuitenkin runsaammat kuin aikakaudella yleensä: "En gammal ask af trä i form af en pulkka, funnen i en öfvergifven koltlappstuga i Petsamo." Lahjoittajaksi oli merkitty insinöörinrouva Greta Öhberg Ivalosta. Pulkan tai ahkion muotoinen tämä 32,5 cm pitkä kotelo tosiaankin oli.


Avattuna rasia näytti tältä.


Saamelaiskulttuuria tuntevat sometuttavat tunnistivat sen ns. pyhainkuvarasiaksi, ja myös saamelaismuseo Siidasta vahvistettiin asian näin olevan. Haku tällä antoi Finnassa viisi Kansallismuseon suomalais-ugrilaisiin kokoelmiin liittyvää rasiaa. Esine kuuluu siis osana kolttasaamelaisten ortodoksiseen kulttuuriin ja siinä on säilytetty ilmeisesti pientä metalli-ikonia - kenties jotain muutakin arvokasta?

Siidasta kerrottiin myös että T. I. Itkonen mainitsee teoksessaan Suomen Lappalaiset pyhän kuvan kotelosta käytetyn nimitystä kãvâs-kõlâk’.  Nykyisen kirjoitusasun mukaan se on kaavâs koollatǩ eli suoraan käännettynä pyhän kuvan/ikonin rasia.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...