torstai 14. helmikuuta 2019

Britit Suomenlahdella 1919 (1)

Mikko Ylikankaan kirja Mainio pikku sota - brittilentäjät Suomessa 1919 ilmestyi 2016, mutta sen kuvaamista tapahtumista tulee kuluneeksi 100 vuotta tänä vuonna. Kesällä 1919 Koivistolle Karjalan kannakselle ankkuroitui brittilaivaston osasto, jonka tehtävänä oli pitää punaisen Venäjän Itämeren laivasto pussitettuna Kronstadtiin.

Mukana oli lentotukialuksella tuotuja lentokoneita, jotka operoivat sekä maalta että vedestä. Operaatiot koostuivat tiedustelun lisäksi Kronstadtin toistuvista pommituksista. Kovin paljon niillä ei aikaan saatu, mutta toisaalta venäläisten ilmatorjunta, ärhäkkyydestään huolimatta, onnistui pudottamaan vain kolme brittikonetta. Toinen vakionumero oli yritys pudottaa Suomenlahden etelärannalla sijainneen Krasnaja Gorgan (Yhinmäen) linnakkeen tulenjohtopallo. Temppu oli vaikeampi kuin uskoisi, ja yksi brittilentäjä saikin sitä yrittäessään surmansa tulenjohtajan konekivääritulessa. Menestyksekkäin oli torpedoveneillä suoraan Kronstadtin satamaan tehty operaatio, mutta siitä lisää seuraavan kirjan yhteydessä.

Operaatiot olivat siis varsin yksitoikkoisia, ja kirjan paras anti onkin sen kuvatessa brittilentäjien elämää suomalaisessa rannikkopitäjässä. Tämä omituinen julistamaton sota - sen enempää Suomi, Britannia kuin Venäjäkään eivät virallisesti olleet sodassa keskenään - oli melkeinpä lomailua vasta päättyneeseen maailmansotaan verrattuna, joskin kulunut konekanta teki siitä omalta osaltaan vaarallista. Suhteet suomalaisiin pysyivät hyvinä, ja varsinkin Royal Navyn viinakset tekivät kauppansa kieltolain julistaneessa maassa. Suomalaisten kokemuksia briteistä olisi lukenut enemmänkin.

Kun en ole ilma- ja merisodan tuntija juurikaan, oli kiinnostavaa lukea varhaisen ilmailun monista teknisistä ja lentäjien osalta jopa biologista rajoitteista, kuten siitä että lentäjien suolikaasut laajenivat kaksinkertaisiksi kilometrien korkeudessa, avo-ohjaamoiden kylmyydestä puhumattakaan.

Ylikangas on myös selvitellyt vastapuolen lentäjien vaiheita, olihan näissä mukana Suomesta paenneita punaisia koko joukko. Ja kun Turku-kytkös täytyy aina löytää, niin mainitaan heistä vahtolainen, Turussa punaisen ratsurykmentin perustanut Verner Lehtimäki, ja Turussa sisällissodan aikana Sosialisti-lehteä toimittanut Kalle Tähtelä. Jälkimmäinen jäi vangiksi ja teloitettiin valkoisten toimesta, mikä korotti hänet neuvostomarttyyrien pantheoniin.

Brittien viimeinen sotatoimi oli tukea loppuvuodesta Judenitsin hyökkäystä kohti Petrogradia. Hankkeen mentyä mynkään jäi tehtäväksi vain varmistaa että punalaivasto pysyi Kronstadissa Suomenlahden pohjukan jäätymiseen saakka, ja poistua sitten itsekin paikalta. Suomen pakkasissa operoiminen kävi jo muutenkin RAF:n voimille.

Kirjan lopussa Ylikangas pohtii miten paljon nämä brittien sotatoimet Petrogradia kohden vaikuttivat Stalinin päätökseen talvisodan aloittamisesta. Yhtä hyvin voisi kysyä miten paljon brittilaivaston läsnäolo kriittisenä vuonna takasi Suomen ja Baltian maiden itsenäisyyden.


maanantai 11. helmikuuta 2019

Antiikki & Design 176 (1/2019)

Arabian leimat ovat tietysti tuttuakin tutumpaa huttua, mutta se ei, että työnjohtaja Edvin Lindqvist selvitti ne vasta 1960-luvulla, jolloin tehdas oli ehtinyt toimia jo vuosisadan ajan eikä urakka ollut niinkään helppo.

Aivan uutena tuli sen sijaan Greta Skogster-Lehtisen rooli tekstiilitaiteilijana, jonka suunnitelmien mukaan on toteutettu suuret määrät töitä arvotiloihin eduskuntataloa myöten, sota-aikana jopa tuohesta ja oljesta. Hänestä on tulossa kirja myöhemmin keväällä, pidetäänpä mielessä.

Tuntematon entuudestaan oli myös maailmanperintökohteeksi listattu Luulajan kirkkokylä tai oikeastaan jo -kaupunki, joka on vuosisatojen mittaan muodostunut kauempana asuneiden kirkossakävijöiden yöpymispaikaksi rakennetuista tuvista. Suomen puolella ei näin laajaa kokonaisuutta ole säilynyt. Luulajan kylää on myös laajennettu skansenmaisella muualta siirrettyjen rakennusten ulkoilmamuseolla.

Lehdessä esiteltiin hopeaa keräilevä pariskunta, jonka kokoelmiin kuuluu myös kultaseppä Herman Wistin tuotantoa, vieläpä siitä hopeaerästä, jota haettiin kätköstään elokuvassa Hopeaa rajan takaa.

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Uutta Finnassa (tammikuu 2019)

Kaikkiaan 800 viimeisen kuukauden aikana haravoitua lisäystä (joskin edelliskerralla kerrotuista syistä myös joulukuisia). Nostetaan tällä kertaa pelkästään esiin turkulaisen Pharmakonin farmaseuttisen tutkimuslaboratorion laaja lääkeainekokoelma eksoottisine nimineen.


Rohtosalkoruusua eli alteanjuurta (Radix Althaeae) on keskiajalla käytetty flunssan lievittämiseen ja sillä on lääkitty kipeää kurkkua. Muinaisessa Egyptissä rohtosalkoruusun juurimahlaa sekoitettiin pähkinöihin ja tarjoiltiin kuninkaallisille herkkuna. Alteanjuuri oli herkkua myös muinaisille roomalaisille.



Rohtosuopayrtti on myös vanha lääkekasvi. Sillä on hoidettu muun muassa paiseita, yskää ja ummetusta. Kasvin sisältämät saponiinit ovat myrkyllisiä, joten rohtokäyttöä ei nykyään suositella.







Arabikumilla on ollut ja on monenlaista käyttöä. Tämä näyte on peräisin Kordofanista Sudanissa, joka on perinteisesti ollut suurin arabikumin tuottajamaa.







Mirha ei sekään paljon esittelyjä kaipaa. Tämä näyte on Somaliasta.
Herba Adonis Vernalis kuulostaa juhlavalta, mutta on suomeksi kevätruusuleinikki, sydänlääkkeenä käytetty.
Oksetusjuurella oli menneinä aikoina nimensä mukaista käyttöä jos joutui vihamiestensä myrkytysyrityksen kohteeksi.


Inkivääri on vanha lääke vilustumiseen ja vatsavaivoihin.


Sassafras on tunnettu lääkeaine niin Kiinassa (reumatismi) kuin Pohjois-Amerikan alkuperäisväestönkin (haavat, kuume) parissa.



















Helleborus nigeriä (vaaleajouluruusu) käytettiin jo antiikin aikana halvauksen, kihdin ja varsinkin hulluuden hoitoon.




















Jaavanjambolaanin terveysvaikutukset ovat sattuneesta syystä parhaiten tunnetut perinteisessä aasialaisessa lääketieteessä.



















.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...