Club Rococo Turun linnassa

Turun linnassa järjestettiin viime lauantaina ensimmäiset kunnon bileet sitten koronakurimuksen alun, ja sisään pääsi tietysti vain koronapassilla. Tapahtuman nimi oli Club Rococo, teemana party like it's 1771, ja suoraa jatkoa se oli parin vuoden takaiselle barokkidiscolle. Pukeutua sai miten halusi, mutta joukossa oli pukuharrastajien todella upeita luomuksia. Tavan tallaajatkin olivat onnistuneet loihtimaan itselleen värikkäitä luomuksia, itse turvauduin vain vanhaan rekvisiittaperuukkiin. Ohjelmaan kuului museon henkilökunnan muotinäytös, josta tähän muutama edes miten kuten onnistunut kännykkäkameraotos.

Pukujen aikakausi käsitti koko 1700-luvun jälkipuolen, joten lopussa juontajasta kuoriutui esiin itse punamyssyinen jacobiini! Hienosti pukeutunut herrasväki ei kuitenkaan joutunut giljotiiniin, vaan musiikki ja tanssi jatkuivat, ja jälkimmäinen ohjelmanumero oli jo perinteinen drag show, artistina Betty Fvck.

Bailaaminen jatkui sitten kello kahteen yöllä, kuka sinne asti jaksoi. Museoduunari Eikka ainakin jatkoi niin kauan kuin pattereissa virtaa riitti.

.

Corto Maltese prequel

Maltalaisen merimiehen saga alkoi ajelehtimisella Tyynellämerellä lauttaan sidottuna albumissa Corto Maltese Etelämerellä (suomennettu myös alkuperäisteosta paremmin vastaavalla nimellä Suolaisen meren balladi). Juan Díaz Canalesin ja  Rubén Pellejeron kolmas post-prattilainen albumi Tarowean: yllätysten päivä vastaa kysymykseen miten mies tuohon jamaan joutui. Alaskan ja Afrikan jälkeen ollaan nyt eteläisellä pallonpuoliskolla, ja matkataan Tasmaniasta Borneon kautta Tyynen valtameren fiktiivisille saarille keskelle polynesialaisen heimon valtataistelua.

Luvassa on jälleen salaperäisiä veljeskuntia, kolonialismin häikäilemättömyyttä, rakkautta ja verilöylyjä. Suurvaltojen kilpailu näkyy vain Saksan keisarillisen laivaston lipun hulmahduksena, eletäänhän vasta suursodan aattoa. Ensimmäisellä lukemisella s. 23 unijakso sai jo uumoilemaan että tekijät ovat ajautumassa kohti Prattin viimeisten albumien tajunnanvirtaa, mutta ei sentään. Toiminnallinen seikkailu tämäkin on, balanssoituna ripauksella sitä ihmisluonnon selittämättömyyttä, jolla Pratt tarinoitaan ryyditti.

Hyvä lukukokemus, vaan kitistävä on siitä että värit eivät oikeastaan sovi CM-albumeihin, mutta minkäs teet. Piirretäänhän Tex Willeritkin nykyään värillisinä. 

Tämä postaus on ajoitettu julkistumaan 1. marraskuuta, kelttiläisen samhainin aikana, tasan 108 vuotta sen jälkeen kun Corto löydettiin ajelehtimasta merestä vuonna 1913.

Caravaggion viimeiset vuodet

Huomaan kuusi vuotta sitten harmitelleeni ettei Milo Manaran Caravaggio - Miekka ja paletti jatkunut Roomaa kauemmas, mutta Manaran sarjakuva-albumi sai jatkoa 2018, ja suomeksi se ilmestyi viime vuonna. Sarjakuvasceneä tulee siis seurattua varsin huolimattomasti, mutta voihan asian ohimenemisen panna senkin piikkiin että Turun kirjamessut jäivät viime syksynä pitämättä.

Caravaggio - Armahdus jatkaa siitä mihin edellinen jäi. Haavoittunut ja miestaposta kuolemaan tuomittu taiteilija pakenee Roomasta sirkusseurueen turvissa Napoliin, ja sieltä Maltalle, liittyen sen maineikkaaseen ritarikuntaan paavilta armahduksen saadakseen. Vaan eihän kiivas ja oikeudentuntoinen Caravaggio voi olla joutumatta vaikeuksiin, ja armahdus tulee liian myöhään - barokin suurin taiteilija kuolee haavakuumeeseen rantaveteen Italiassa.

Edellisen osan manaramaiseen tapaan luvassa on taas teräviä miekkoja ja kauniita naisia, ja tietysti taidehistorian kertauskurssi. Maria Magdalenan hurmio syntyy tietysti yhden päähenkilöistä, sirkusseurueen kauniin Ipazian masturboinnista, ja muut seurueen jäsenet poseeraavat Emmauksen ateriassa. Napolin kaduilta haalitaan mallit Seitsemään laupeudentyöhön ja Kristuksen ruoskimiseen. 

Maltalla maalataan niin ritari kuin suurmestari, ja tietysti Maltaun kauden pääteos, Johannen Kastajan mestaus, joka edelleen on sen tilanneessa kirkossa Vallettassa. Nukkuvaksi kupidoksi "paljastuu" Caravaggion vihamiehen orjattarensa kanssa saama lapsi. Pakomatkalla Maltalta viitataan Sisiliassa ja manner-Italiassa vielä joihinkin loppukauden töihin, ja sarjakuvan ruutuihin on upotettu myös muita aikakauden maalauksia, kuten s. 18 tavernanäkymään. Metka yksityiskohta on myös piilukkopistooli; piilukkohan keksittiin juuri noina vuosina 1600-luvun alussa.

Kaikesta visuaalisuudesta komeudestaan huolimatta tämä ei kohonnut mielestäni ykkösosan tasolle. Maltallla käyneelle albumilla oli tietysti ihan oma viehätyksensä.

Verta ja visvaa myöhäiskustavilaisessa Tukholmassa

Turun Antikvaarisilta kirjamessuilta tarttui mukaan Niklas Natt och Dagin 1793, joka ilmestyi 2017 ja suomennettiin seuraavana vuonna. Ruotsinsalmen taistelussa kätensä menettänyt Mickel Cardell ja keuhkotautiin kuoleva lainoppinut Cecil Winge yrittävät selvittää kuka neliraaja-amputoi raa'asti tuntemattoman nuoren miehen ja jätti tämän kuolemaan, ja miksi.

Jos ovat rujoja kirjan etsivät, rujo on rikoskin ja koko vuoden 1793 Tukholma köyhäinkortteleineen. Kirjaa on vaikea ajatella filmatisoitavaksi kaikkine raajojensahauksineen ja lahoavien ruumiiden läpikaivautumisineen. Paikoin genrenä tuntuu olevan enemmän kauhukirjallisuus kuin dekkari, enkä ihmettele eräitä netistä poimittuja kommentteja että kirja jäi joiltain lukijoilta kerrassaan kesken kaikkien kammottavuuksiensa vuoksi.

Hieman tökki itsellänikin, johtuen soittain siitä etten fiktiota oikeastaan koskaan muutenkaan lue, ja siksi että kirja koostuu neljästä osasta, joista kaksi keskimmäistä ovat tapahtumia selittävää takaumaa, ja joiden kohdalla olisi tehnyt vain mieli selata useampikin sivu ettenpäin. Kolmannen osan kehruuhuonekuvaus oli jokseenkin hyytävä, tosin jälkisanoissa tutkimukseen perustuvaa, ja mietin mahtoiko meno Turun samanaikaisessa kehruuhuoneessa olla yhtä naisvankilamaista. Viimeisen osan lukujen parissa tapahtumien tempo kiihtyi, ja niin vain kävi, että kirja oli luettava loppuun vaikka iltamyöhä olikin, kesken ei voinut enää jättää.

Ajankuva oli siis rosoista, ja vertautui tv-sarjaan Anno 1790. Vallankumousajan Pariisiinkin tehdään poikkeama, ja mainittiin lyhtypylväisiin hirtetyt aristokraatit. Se taas sai pohtimaan, ettei varhaismoderneissa kaupungeissa ollut yleensä sen enempää lyhtypylväitä kuin poliisejakaan. 1700-luvun lopun niin Tukholmassa kuin Turussakin oli kyllä kaupunginvahteja pitämässä järjestystä, mutta mikään poliisilaitos ne eivät olleet, sellainen perustettiin esim. Turkuun vasta 1816. Tukholmaan oli kylläkin Kustaa III:n toimesta luotu poliisimestarin virka (sen haltijalla on tarinassa tärkeä rooli), ja poliisikamari joka kirja tapahtuma-aikana toimi Indebetoun talossa.

Sherlock Holmes oli vuosisata myöhemmin consulting detective, myös suhteessaan poliisiin, ja vastaava avustajan rooli Cecil Wingellekin on luotu, rikostutkijoitahan ei toki tuohon aikaan nykymielessä ollut. Hallinnon vastustajien tarkkailuun sen sijaan oli luotu ilmiantajaverkosto, ja silläkin on juonen kannalta keskeinen rooli.

Kirja on ensimmäinen osa trilogiaa, jonka toinen osa 1794 on jo suomennettu, ja 1795 ilmestynyt ja (ilmeisesti?) suomentamistaan odottamista. 1794:n voisi hyvin tulevilta kirjamessuilta hankkia.

Joka tapauksessa mieleen tuli että samaan aikakauteen perustuva mutta Turkuun sijoittuva dekkari pitäisi ehdottomasti kuvata Luostarinmäen museokorttelissa.

Tupakkaa Tullimuseossa

Tullimuseossa ei ollut tullut vuosiin käytyä. Sehän sijaitsee Suomenlinnan kurtiini Hamilton-Polhemissa.

Tämän kesän vaihtuvana näyttelynä oli ”Himoitut lehdet – Tullin ja tupakan historia”.

Tupakkaa on Euroopassa poltettu, nuuskattu tai jauhettu suussa sitten Amerikan löytämisen. Polttamiseen on tarvittu erilaisia tulnetekovälineitä.

Pitkä on jo suomalaisen tupakkateollisuudenkin historia, nyttemmin jo toki päättynyt.

Ja onhan tupakkaa Suomessakin tuotettu, 1700-luvun Turun alueella oli suoranaisia tupakkaplantaaseja, ja niiden vaatimia suuria tupakanlehtien kuivatuslatoja. Kuvan kessusäkki oli lainassa Turun museokeskukselta, osa taannoin saamaamme suurta lahjoitusta.

Tupakkateollisuus työllisti monia, myös Turussa.

Ja mainostaa sai estoitta, onneksi ei enää.

Valtio on kantanut tupakasta tulleja ja veroja, aiemmin kartuTtaakseen kassaansa, sittemmin hillitäkseen tupakointia kansanterveydellisistä syistä. 1800-luvulla tupakkaa salakuljettiin rajan yli säkeissä...

ja 1900-luvulla hameessa...

paperipaalien sisällä...

ja tukkipuiden runkoihin kätkettynä.

Päästäänkö tupakasta joskus kokonaan eroon? Ainakin tavoitteena on savuton Suomi 2030 mennessä.

Tullimuseon instagramsivulla kerrotaan näyttelyn esineistä.

Muistoja Phoenixista Vanhalinnassa

Turun purettuja rakennuksia muistellaan usein somessa, eikä mitään niistä niin hartaasti kuin kauppatorin laidalla sijainnutta, alunperin hotelliksi valmistunutta Phoenixin taloa (tässä Hjelt Rurikin kuvaamana vuonna 1898, Turun museokeskuksen valokuvakokoelma)

Hotellitoiminta ei kannattanut, mutta Turun yliopisto sijaitsi rakennuksessa vuosina 1922-1959. Yliopiston muutettua nykyiseen paikkaansa Ryssänmäellä (nimeten sen samalla Yliopistonmäeksi), sen irtaimisto sijoitettiin Liedon Vanhalinnan museoon. Tuota irtaimistoa ja saman ajan valokuvia on esillä museon näyttelyssä Phoenixin aika – elämää Turun Yliopistossa 1922–1959 vielä elokuun ajan. Tässä muutama kuva.

Viimeisen kuvan kulmasohvaan liittyikin mielenkiintoinen perimätieto:

Nuorimmatkin sohvannurkassa toisensa tavanneet pariskunnat alkavat olla jo kahdeksissakymmenissä.

Muistoja Naantalin jalostamolta

Juhannuspäivän perinteisellä risteilyllä Naantaliin ja takaisin ohitettiin jällen kerran myös Nesteen jalostamo. Mutta tänä kesänä ei ikuinen liekki enää palanut kolonnin päässä, jalostamon toiminta päättyi viime maaliskuussa.

Moni lukija ei asiaa tiedäkään, mutta 1980-luvulla, opintojen pitkittyessä toimin muutaman vuoden teollisuusvartijana, siis väkivallan ammattilaisena, jolle Turun Vartiokeskuksen koulutus ja univormu antoi oikeuden voimakeinojen käyttämiseen. (Vartijakurssin ensimmäisiä opetuksia oli että me hyvikset käytämme voimakeinoja, pahikset väkivaltaa.)

Huomattavan rauhallista itse työ kuitenkin oli, en palvellut keskustan katupiireissä vaan yleensä teollisuuslaitosten porteilla. Yksi Vartiokeskuksen tärkeimpiä kohteita oli juuri Naantalin jalostamo. Siellä oli kaksi vartioitua sisäänkäyntiä, toinen aivan ns. prosessialueen reunalla.

Prosessialueen portista lähtivät  jalostamon tuotteet säiliöautoissa, ja työ sisälsi mm. rahtikirjojen tarkastamista, ja satunnaisotannalla piti muutaman kerran päivässä kiivetä säiliöauton katolle, avata luukku ja tarkistaa että säiliö on täytetty kruunausmerkkiin asti. Lentokonebensiinillä täytetyille tätä avaamista ei aineen tulenarkuuden vuoksi kuitenkaan tehty.

Uutena tulokkaana ihmettelin miksi porttikoppiin poikenneet jalostamon työntekijät olivat aina pummaamassa tulta tupakkaansa, mutta selvisihän sekin: tulentekovälineiden hallussapidosta kiinnijääminen prosessialuellaa olisi ollut välitön irtisanomisperuste.

Vartijan ammatissa tapasi jos jonkinlaisia persoonia joihin tutustua, oltiinhan päivävuorossa kaksittain. Mieleen jäi mm. kollega, jonka ylettömän lihavuuden syy selvisi miehen tavasta syödä kokonainen kääretorttu kahvitauollaan.

Yövuoron tunteina ehti mietiskellä kaikenlaista, mm. oman kohteen haavoittuvuuksia. Öljytuotteita, joitain poikkeuksia lukuun ottamatta ei vielä tuolloin lastattu vuorokaudet ympäriinsä (se muuttui kylläkin pian), joten maanantaiaamuna portin takana Raisiosta tulevalla tiellä odotti melkoinen letka säiliöautoja. Ilmaisku tuolloin olisi tuhonnut huomattavan osan myös energiahuollon kuljetuskalustosta. Toivoakseni tämä terroriteon suunnittelu on jo rikoksena vanhentunut.

Toiminnan loppumiseen ei siis tarvittu vihollisvaltion ilmaiskua, aika vain alkaa ajaa fossiilisten polttoaineiden ohi, hyvin tunnetuista syistä. Ihmetteln vain millainen urakka jalostamon purkaminen tulee olemaan, vai keksitäänkö sille jotain uusiokäyttöä.

Kairisten kadonnut kylä

Suntiontien ja Pispalantien rajaama metsikkö kylpylähotelli Caribian, Posankan ja Kaarinan VPK:n välissä ei ensinäkemältä näytä erikoiselta...

eikä ilmakuvakaan paljasta mitään erikoista.

Mutta kun pusikkoon tunkeutuu, paljastuu jäänteitä rakennuksista, suurimpana tämä kattamalla suojattu kellari, joka saattaa olla jopa 1500-luvulta.

Muut jäänteet ovatkin pienempiä, mutta kasvillisuuden seasta erottaa edelleen kivisiä ja betonisia reliktejä kadonneesta sivilisaatiosta, kuin viidakon nieleminä.

Tässä on kaikki mitä on jäljellä Kairisten kylästä, jonka maat olivat ensimmäisenä edessä kun Turusta lähdettiin Hämeentullista, vaikka itse Hämeen härkätie ei kylän halki kulkenutkaan. Turun karttapalvelun sivuilta löytyy mm. ilmakuvia, joissa kylän rakennuksia on jäljellä vielä vuonna 1958, häviten vähitellen sen jälkeen. 

Sivustolla on myös kartta vanhoista kylänrajoista. Niistä käy ilmi miten rata halkaisia kylän alueen, ja kasarmi ja teollisuus nieli sittemin koko alueen. Tiiliruukki kylän mailla oli tosin ollut jo vuosisatoja aiemmin.

Turun keskiaikaiset kylät -projektin fb-sivuilta löytää seuraavan kuvauksen Kairisista:

Kairisten keskiaikaan periytyvä autioitunut kylätontti Ylioppilaskylän kupeessa on hyvä esimerkki kaupungin lähes nielaisemasta kylästä. Kaarinan Kairisten yksinäistalo mainitaan jo vuonna 1338 ja 1700-luvun jälkipuoliskolla talo jaettiin kahtia, Alitaloon ja Ylitaloon. Tilojen päärakennukset sijaitsivat kylätontilla vierekkäin. Kylän rakennuksista viimeisimpänä oli jäljellä Alitalon päärakennus ja sivurakennus, jossa toimi viimeksi Pispalantien päiväkoti. Vuonna 1995 sattuneen tulipalon jälkeen rakennukset purettiin. Sivurakennuksesta on vielä jäljellä ja näkyvissä holvattu kellari, joka saattaa olla peräisin 1500-luvulta. Kairisten tontti on rauhoitettu kiinteä muinaisjäännös.

Turun uponneet kylät -projekti Turun museokeskuksen blogissa.

Arvoituksellisen merkin salaisuus paljastuu

Jo parisen kuukautta sitten kokoelmien digitoinnissa tuli vastaan esine, jonka identifiointi museon pääkirjassa oli varsin ristiriitainen. Maltanristin muotoinen merkki oli tullut kapteeni J.A. Frantzellilta Korppoosta museolle jo 1800-luvulla, jolloin nimeksi annettu "Ordensmärke". Myöhemmin merkintä oli pyyhitty yli ja korjattu muotoon "Petersburgs kejs. ryska brandkårsmärke".  

Tulkinta Pietarin keisarillisen venäläisen palokunnan merkistä ei ensinkään vakuuttanut, eihän siinä ollut minkäänlaista palokuntiin viittaavaa heraldiikka, ja mitä kieltä olivat merkilliset kirjaimet sen keskellä? Jaoinkin merkin somessa viisaampien arvioitavaksi. Tavalliseen tapaan vastaukseksi tuli erinäisiä humoristisia kommentteja, mutta myös vakavampia tulkintayrityksiä, ja melko pian todettiin kirjainten olevan riimuja. Mutta mitä siinä oikeastaan luki? Tulkinta ei ollut niinkään helppoa, mutta lopulta osuttiin oikeaan: merkin keskellä lukee SVEA, ja se johtikin heti oikeille jäljille.

Kyseessä on 1793 perustettu Svea Orden, sääntökunta, veljistö, seura tai salaseura, miten tuon sitten tulkitseekaan, ja perustamisaikanaan ehkä saman hengen innoittama kuin saman ajan turkulainen Aurora-seura. Lähetin kuvan myös itse seuralle, ja vastaus oli seuraava:

Märket har suttit på ett gradband och visar att bäraren av bandet tillhör Riddarklassen inom Svea Orden. Vi har två klasser: Väpnarklassen (grad I-V), Riddarklassen (grad VI-X). Graderna i Riddarklassen har olika färger i sina band, men de har alla detta märke gemensamt.

Ritariasteen merkki siis, ja harvinaisuus kokoelmissamme sikäli kuin tiedän.

1920-luvun klassismia Turussa (22)

As Oy Museomäki (Puolalanpuisto 1 a) valmistui Alexander Nyströmin piirtämänä 1924 Puolalanmäen rinteeseen. Näkymä kauppiaskadulta onkin jylhä.

Läntisen Pitkänkadun puolelta paljastuu että tämäkin talo on T-kirjaimen muotoinen.

Puolalanmäeltä päin katsoen jyrkkyyseroa ei niin huomaa.

Omiin silmiini talo on enemmän sukua jugendtyylille. Portaaliakaan ei varsinaisesti ole, vaan ovi on erkkerin alapuolella. Nimen kirjoitusasu on nykyään toinen, ja niin, itse näkyvä nimeäminenkin enemmän jugendia kuten muistamme.

Talo on rakennettu Juho Tapanin kehittämistä ns. Tapani-laatoista, eräänlaisista varhaisista betonielementeistä, joita käytettiin useissa muissakin turkulaistaloissa. Talon erikoisuus oli keskuskeittiö, jossa valmistettiin ateriat talon asukkaille.

Lähteet:

Mikko Laaksonen ja Juri Nummelin: Turun arkkitehtuuriopas (2013).

Rauno Lahtinen: Kävely 1920- ja 1930-lukujen Turussa (2012).

1920-luvun klassismia Turussa (21)

Turun Suomalainen Yhteiskoulu (TSYK) sai uuden koulurakennksen 1929, sen piirsi arkkitehti Toivo Salervo. 

Tuureporinkadun puoleinen alakerran kaari-ikkuna.

Sisäpihan puolta.

Lähteiden mukaan "koulurakennus edustaa 1920-luvun klassismia kauneimmillaan", ja hienoja yksityiskohtia löytyy sekä päädystä että sisäpihalta, joista jälkimmäisessä on varsinainen portaalikin.

Moni ei taida tietää että koulun katolla on yksi Turun tähtitorneista. Käytössä se ei enää ole, eikä sitä kaikista suunnista näekään, mutta esim. tästä kyllä.

Tässä arkkitehtuurin parissa oppii kaikenlaista, kuten sen että Salervo piirsi myös synnyinkaupunkini Kemin keskuskansakoulun (1936). Itse en sitä käynyt, mutta yläkoulun aikoina siellä oli poikien käsityön tunnit.

Parhaiten Salervo näyttää tunnetun siitä että hän tokaisi toimistossaan harjoittelijana olleelle nuorelle Alvar Aallolle ettei tästä olisi arkkitehdiksi, vaan tämän kannattaisi tähdätä mielummin lehtimiesuralle.

Kupolin alle kätkeytyy tähtikaukoputki vailla optiikkaa, Turun Sanomat 14.8.2005 (tilaajille).

Lähteet:

Mikko Laaksonen ja Juri Nummelin: Turun arkkitehtuuriopas (2013).

Rauno Lahtinen: Kävely 1920- ja 1930-lukujen Turussa (2012).