Hätärahaa keräilijöille

Poikkeusaikoina on tarvittu hätärahaa niin metallisena kuin paperisena, ja ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Saksassa painettiin nimellisarvoltaan pieniä seteleitä korvaamaan kierrosta kadonnut metalliraha.

Tätä hätärahaa (Notgeld) alettiin kerätä jo sodan aikana, ja sodan jälkeen kaupungit, maakunnat, erilaiset yhteisöt ym. alkoivat painaa sitä lisää, tällä kertaa keräilijöille. Rahat olivat edelleen nimellisarvoltaan pieniä, alle markan arvoisia, mutta usein erittäin värikkäitä, parhaimmat suorastaan pieniä graafisen taiteen helmiä, useimmat tosin eivät. Seteleissä saattoi olla kuvituksena ja teksteinä paikallisia kansantarinoita, historiallisia tapahtumia, poliittista satiiria, melkeinpä mitä vain. 

Rahojen erikoisuus oli myös se, että niihin painettu niiden "voimassaoloaika", yleensä vain muutama viikko tai kuukausi, tosin maksamiseen näitä ei oikeastaan käytetty, ne oli tarkoitettu keräiltäväksi. Useimmat vaikuttavat painetun vuosina 1921-22. Vuoden 1923 hyperinflaatio oli sitten kokonaan toinen juttu.

Kuvan setelit kuuluvat Turun museokeskukseen kokoelmaan, ja ovat tulleet Turun lyseon koulusta.

David Storeyn artikkeli aiheesta Art in Print -sivustolla.

Notgeld-keräilylle omistettu sivusto.

Puolan sotamuseon SdKfz 251

Saksalainen puolitelavaunu Sonderkraftfahrzeug 251 oli tarkoitettu panssaridivisioonien jalkaväen (jota saksalaiset kutsuivat panssarikrenatööreiksi) kuljettamiseen, taisteluun sotilaat jalkautuivat. Varsovan sotamuseon pihalta löytyvä on SdKfz 251/1 Ausf. D., joka on sodan loppupuolen yksinkertaistetttua mallia. Aseistuksena siinä on kilven suojaama konekivääri.

Näitä blitzkriegin symboleiksi nousseita vaunuja valmisti Hannoversche Maschinenbau AG Hanomag, ja sotilaat rintaman molemmin puolin kutsuivat niitä Hanomageiksi.

Varsovan kapinan aikana puolalaiset saivat kaapattua kaksi Hanomagia, ja ne saivat nimet Szary Wilk ja Starówka.

Kuolema suutelee naista

Jälleen suukottelukuva Borgioiden alkuteksteistä, mutta aivan toisessa hengessä kuin Venuksen ja Cupidon tapauksessa.

Olemme ns. pohjoisen renessanssin parissa, ja taiteilija on saksalainen Hans Baldung (1484-1545), lisänimeltään Grien tai Grün. Itse maalaus on hengeltään lähempänä keskiaikaista kuolemantanssiaihetta, nimeltään Nainen ja kuolema vuodelta 1520 (Öffentliche Kunstsammlung, Basel, Sveitsi)

Italian renessanssin valoa ja elämäniloahan tässä ei todellakaan ole. Albrecht Dürerin opissa ollut Baldungia vaikuttaa kiinnostaneen koko ikänsä kuolema, noituus ja taikuus, itse asiassa lisänimikin saattoi tulla, paitsi vihreistä vaatteista, noitaa merkitsevästä saksan sanasta Grienhals. Baldungilta on toki parempiakin töitä, pahoittelen sitä että itselleni tissien ja pääkallojen yhdistäminen tuo mieleen vain infantiilin teiniangstin.

Deutsches Historisches Museum

Saksan historiallinen museo sijaitsee Zeughausissa Unter den Lindenillä. Esillä olevat kokoelmat ovat todella valtavat, ja vuoden 2011 retkikuntamme näyttää kuvanneen niitä ahkerasti. Tässä vain lyhyt katsaus.

Antiikin fragmentteja.

Keskiaikaa.

Varhaismodernin ajan sotavarustusta...

...ja rokokoon tyylikkyyttä.

1800-luku tuo kansallisuusaatteen, ja Saksan yhdistymisen.

Ensimmäisen maailmansodan aseistusta.

Luotien ja sirpaleiden ruhjomia kypäriä - ja miten kävi niiden sisällä olleiden päiden?

Sotaa ja keisarikunnan kukistumista seurasi Weimarin tasavalta, se taas kukistui natsien valtaannousuun. Hakaristi on Saksassa kielletty julkisilla paikoilla, mutta museokontekstissa sen esittäminen on luonnollisesti hyväksyttyä.

Tässä blogissa on käyty Rooman Pantheonissa ja monissa sen inspiroimissa rakennuksissa. Se oli esikuvana myös Hitlerin ja Speerin kaavailemalle Volkshallelle, Kolmannen valtakunnan pääkaupungin suurimmalle rakennukselle.

Toisen maailmansodan aseistusta.

Holokaustia havainnollisti tuhoamisleirin pienoismalli.

Kaikille "ei-toivotuille" oli omat värinsä ja näiden yhdistelmät.

Tässä "poliittisista" syistä (punainen kolmio) leirille joutuneen asu.

Sotaa seurasi Saksan jako.

Länttä sai näyttelyssä edustaa Volkkari...

...ja itää mikä muukaan kuin Trabbi.

Murtuneeseen muuriin päättyi myös tämä näyttely.

Ehkäpä vuoden 1990 jälkeinen aika on vielä liian uutta saksalaisten museoiden esiteltäväksi?

DDR Museum

Berliinin DDR-museon nimi kertonee kaiken olennaisen. Tämän Spreen rannassa sijaitsevan melko pienen museon teemana on vuosina 1949-90 olemassa ollut Saksan demokraattinen tasavalta, josta useimmiten puhuttiin nimellä DDR, Itä-Saksa tai kerrassaan harppi-Saksa (vaakunan kuva-aiheen mukaan).

DDR:n kaupungit miellettiin usein betonilähiöiksi ja niistä näyttelyn esillepanokin on saanut innoituksensa:

Lännen tavarapaljoutta vastaan ainakin yritettiin kilpailla, tässä kameratuotantoa, jossa mahdollisuudet olivatkin kohtalaiset, sijaitsihan maan alueella vanhaa optiikkaosaamista.

Tavallisen "derkun" arkea: olkkari...

köksä...

ja veski.

Arkea oli myös Trabant eli "Trabbi". Museokävijä pääsi rattiin istumaan.

Eivät olot maailman kurjimmasta päästä olleet, mutta näyttely kertoi myös mikä oli edessä jos hallintoa vastaan pullikoi: kuulustelut...

ja vankiselli.

Valtion arvot omaksuneelle sen sijaan oli tie auki huipulle asti, vaikkapa Volvo 254 TE -limusiinin takapenkille.

Erityisen himoittu etuoikeus oli pääsy matkoille länteen. Siihen oikeutetuille puoluevirkailijoille, tiedemiehille, taiteilijoille ja urheilijoille oli oma nimityksensäkin, die Reisekader.

DDR katosi Saksojen yhdistymisen myötä jo yli 20 vuotta sitten. Omanlaisensa ostalgia siihen on jatkunut nykypäisiin asti. Maan kestävintä perintöä taitavat olla animaatiohahmo Nukkumatti (Sandmännchen) ja liikennevalojen hattupäinen Ampelmann:

Ampelmann on levinnyt entisen länsipuolenkin valoihin, ja Wikipedian kertoma matkamuistokauppa myi hyvin Berliinissä 2011 käydessämme, ostinpa itsekin T-paidan, jonka rinnassa on vihreä ja takana punainen hahmo.

Aikaisemmin samasta aiheesta: Berliinin muurilla.

"Hunnien" lippu

Kuvassa jälleen lippu Saksan historian museon näyttelystä. Vuonna 1900 Pekingissä syttynyttä boksarikapinaa kukistamaan koottiin kaikki kahdeksan silloista suurvaltaa käsittänyt koalitio. Saksasta Kiinaan lähti Itä-Aasian jalkaväkirykmentti, jonka lippu on yllä. Se käsitti kuusi Itä-Aasian jalkaväkipataljoonaa ja ratsastavan pataljoonan.

Joukkojen lähtiessä keisari Wilhelm II piti Bremerhavenissa surullisenkuuluisan "hunnipuheensa" (Hunnenrede), jossa kehotti sotilaita käyttäytymään kapinoitsijoita kohtaan yhtä säälimättömästi kuin muinaiset hunnit. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä ympärysvaltojen propaganda otti aiheesta kaiken irti, ja kaikki Korkkarinsa lukeneet muistavat varmasti miten "hunneja" vastaan oteltiin maalla, merellä ja ilmassa vielä toisessa maailmansodassakin.

Lopunajan trilogia (1): Itä-Preussi

Last Battles: East Prussia 1945 (laatikon kannessa myös nimellä Endkampf: Ostpreussen) kuvaa puna-armeijan 13.1.1945 alkanutta hyökkäystä Itä-Preussin ja Puolan alueella. Kierrokset ovat vuorokauden mittaisia ja niitä on 20 kpl (käsittäen ajanjakson 13.1-1.2.)

Pelin voi jakaa kolmelle pelaajalle, jolloin yksi saa saksalaiset ja neuvostojoukot jaetaan Konstantin Rokossovskin komentaman 2. Valko-Venäjän rintaman sekä Ivan Tsernjakovskin johtaman 3. Valko-Venäjän rintaman pelaajien kesken. Saksan puolelta taisteluihin osallistui Keskustan armeijaryhmä, jonka nimi 25.1. muutettiin Pohjoiseksi armeijaryhmäksi.

Skenaarioita on kolme: The Onslaught (kierrokset 1-14), Race to the Sea (kierrokset 8-16) sekä Na Zapad! (kaikki kierrokset eli ns. kampanjapeli).

Olemme pelanneet peliä vain kerran pari eikä kokemus ollut järin häävi. Ensinnäkin kartta...

...on erilaisten teiden järjetöntä ryteikköä, jossa liikepisteiden laskeminen on työtä ja tuskaa. Muistaakseni oikaisimmekin säännöissä laskemalla huoltoreitit suoraan hexeinä. Countereiden grafiikka ei sekään silmää hivellyt, ja lisäksi tappiot merkitään hankalasti step losseina counterin alle pantavalla markerilla.

Yksikkökokojen haitari on huikea, pataljoonista armeijakuntiin. Mausteina on muutamia erikoissääntöjä taisteluhaluttomasta latvialaisesta SS-divisoonasta Tannenberg-monumentin ja Sudenpesän räjäyttämiseen. Taistelut ratkaistaan 10-sivuisella nopalla, jollainen on pelin mukana. Kannattaa kuitenkin vaihtaa se 20-sivuiseen (numerointi 2  x 0-9), joka pyörii paremmin kuten kokemus on osoittanut.

Pelasin kerran Saksaa ja sanomattakin on selvää, että puolustuskannalla oltiin. Melkeinpä ainoa mieleenjäänyt huvi oli kuunnella neuvostomarsalkoiden sanailua kun counter clutterin vuoksi kaartin panssarijoukkoja löytyi yllättäen soilta ja metsistä maattuaan siellä käyttämättöminä kierrostolkulla.

Lopunajan trilogia on minisarja toisen maailmansodan viimeisiä taisteluja itärintamalla kuvaavista peleistä.

Nürnberg

Hildesheimista matka jatkui Baijerin Nürnbergiin, jonka (samaan tapaan uudelleen rakennetussa) historiallisessa keskustassa ehdimme illansuussa kierrellä.

Linna sijaitsi vanhan keskustan pohjoisreunassa, asiaankuuluvan korkealla mäellä ja asiaankuuluvan korkein muurein ja syvin vallihaudoin varustettuna:

Sisäänkäynnin vieressä sijaitsi Hexenhäusla-niminen oluttupa:

Linnan kujat eivät näemmä saaneet kameroitamme räpsymään, tässä kuitenkin yksi näkymä linnan sisäpuolelta:

Linnan näköalapaikalta aukesi sen sijaan näkymä kaupunkiin:

Alhaalla keskustassa huomiota kiinnitti mm. tämä landsknecht-aiheinen seinämaalaus:

Ja tässä samainen talo hieman toisesta suunnasta:

Proosallista kyllä kyseessä on Teollisuus- ja kauppakamarin rakennus!

Frauenkirche on 1300-luvulta:

Tässä sammakkoperspektiivistä:

Näkymä Nürnbergin halki virtaavan Pegnitzjoen sillalta, taustalla osittain joen päällä sijaitseva Heilig-Geist-Spital:

Marktplatzille palatessa löytyi tällainen veistos:

Laivaa kiertää teksti Gewalt und Technik und Resignation zerstören das Leben. Der Tod lacht Hohn. Tämä Jürgen Weberin Narrenschiff-veistos on siis saanut innoituksensa Narrien laivasta.

Marktplatzilla on tietysti kaivo:

...ja kaivolla pienoinen putto, musikaalinen, luutustansa päätellen:

Tätä kuvaa katsellessa tulee mieleen menikö jälleenrakennus kuitenkaan aivan suunnitelmien mukaan vai tuliko erkkeri väärään taloon?

Nürnberg oli Albrecht Dürerin kotikaupunki ja sitä ei pääse unohtamaan:

Dürerin kotitalo on museona ja se on ns. ristikkotyyliä. Juuri se ei kameran eteen osunut, mutta muitakin Nürnbergissä riittää, tässä lohdutukseksi yksi:

Nürnberg tuo epäilemättä monelle mieleen synkeän 1900-luvun, mutta ei sentään unohdeta että se yhdessä Augsburgin kanssa oli Saksan renessanssin johtavia kaupunkeja, verraton kaupan, käsityön ja taiteen keskus. Turun museokeskuksen kokoelmissa on muutamia esineitä Nürnbergin kultakaudelta. Vanhin niistä on Hans Duckerin vuonna 1585 signeeraama matka-aurinkokello, kolme muuta ovat metsästysaihein koristeltu kannellinen hopeapikari vuodelta 1600, Turun hienotaeseppämestareiden hopeinen tervehdysmalja sekä messinkinen säästörasia, kaksi viimeksi mainittua 1600-luvun alkuun ajoitettuja.

Viimeinen esine onkin sitten ongelmallisempi. Tämä Turun linnan juhlakerroksessa sijaitseva upea huonekalu tunnetaan museossa nimellä Stackelbergin kaappi. Kun ruotsalaiset joukot pitivät vuonna 1632 hetken aikaa hallussaan Etelä-Saksaa, antoivat Nürnbergin porvarit perimätiedon mukaan lahjaksi kaksi samanlaista kaappia, toisen kuningas Kustaa II Aadolfille ja toisen kaupungin ruotsalaiselle komendantille nimeltään Stackelberg. Linnassa oleva on Stackelbergin, mutta entä kuninkaan saama? Se on säilynyt, mutta perimätiedon kannalta harmillisesti kaapin antoivatkin augsburgilaiset ja ulkomuodoltaan se on tyystin toisenlainen, ns. kabinettikaappi, joka on tarkoitettu pienten kuriositeettien säilytykseen. Kaappi on Uppsalan yliopiston aarteita ja sille on tehty omat webbisivutkin.

Stackelbergin kaapin kuva: TMK/Martti Puhakka