Aunuksen retki oli heimosodista tunnetuin, ja Jukka Vahtola julkaisi 1989 sen vaiheista kirjan Nuorukaisten sota: Suomen sotaretki Aunukseen 1919. Aktivistien aloitteesta ja Viron retken rohkaisemina värvättiin Aunuksen Vapaaehtoinen Armeija (AVA), joka ylitti rajan huhtikuun jälkipuoliskolla 1919. Komentajina oli miehiä jotka niittivät mainetta seuraavallakin retkellä itään: Sihvo, Talvela, Pajari.
Eteläisen osaston hyökkäys Syvärille eteni vastuksen puutteessa rivakasti, mutta hyytyi, kun vastustaja sai koottua rivinsä. Aunuksenkaupunki vallattiin kahdesti, ja yhtä monta kertaa se menetettiin, jonka jälkeen rintama asettui Tuulosjoelle. Pohjoinen osasto pääsi Petroskoin porteille ennen kuin kärsi tappion ja joutui pysähtymään. Vielä pohjoisempana operoitiin periaatteessa yhdessä brittien interventiojoukkojen kanssa. Näiden tavoite oli kuitenkin tukea valkoisia venäläisiä, jotka eivät tunnustaneet edes Suomen itsenäisyyttä, saati laajentumishankkeita, joten aitoa liittolaisuutta oli mahdoton saavuttaa.
Juhannuksena puna-armeija teki maihinnousun Viteleen, ja samalla rintamahyökkäyksen eteläistä ryhmää vastaan. AVA:n rintama romahti täysin, ja sen täytyi vetäytyä Suomen rajojen taakse. Vuoden 1919 ainoaksi saavutukseksi jäi Porajärven liittyminen Suomeen, aina Tarton rauhaan saakka.
Retkikunta kohtasi monenlaisia vaikeuksia, alkaen huollosta. Muun muonan puutteessa sotilaat joutuivat syömään niin paljon säilykesardiineita, ettei moni niitä enää koskaan sen jälkeen suuhunsa laittanut. Nälkää näkevässä Karjalassa ei ruokaa ollut juuri sen enempää saatavilla. Pettymykseksi havaittiin myös, etteivät karjalaiset itse olleet kovin halukkaita "vapautensa" vuoksi taistelemaan: kutsunnoilla kokoon saadut joukot karkasivat taistelusta usein ammunnan alettua. Ylipäätään karjalaiset eivät olleet vakuuttuneita että heikoin voimin liikkeelle lähteneet suomalaiset pystyisivät valtaamansa alueet pitämään. Suomalaisvapaaehtoisten alun intomieli lakastui siten helposti, ja useimmat lähtivät kotiin kahden kuukauden sopimuskauden päätyttyä. Mukana oli monia jo Virossa olleita, joiden siellä saamat upseeriylennykset tuntuvat herättäneen jonkinlaista närää Suomeen jääneissä.
Viime aikoina on keskusteltu suomalaisen SS-pataljoonan tekemisistä myöhemmällä idänsotaretkellä. Sukupolvea aiemmilla suomalaisilla heimosotureilla oli oma julkilausumaton "komissaarikäskynsä": kaikki vangiksi saadut suomalaiset ja karjalaiset punaiset ammuttiin poikkeuksetta, vain venäläiset säästettiin. Epäilemättä vastaava käytäntö oli vastapuolellakin, mutta ainakin venäläisten vangiksi joutuneet valkoiset saattoivat säästyä hengissä, sillä aikalaiskirjallisuus tuntee julkaistuja pakoseikkailuja. Rintaman romahdettua ja kurin sorruttua AVA ampui tosin omiakin sotilaitaan, mm. Vieljärven kirkon ryöstöstä.
Tälläkin retkellä oli mukana omat kulttuuripersoonansa, kuten kiihkeä Suur-Suomi-mies Kyösti Wilkuna, sekä nuori Uuno Kailas, jonka sotaretki ystävän kaatumisineen innoitti myöhemmin kirjoittamaan runon Rajalla ("Raja railona aukeaa. Edessä Aasia, Itä. Takana Länttä ja Eurooppaa; varjelen, vartija, sitä."). Mukana oli myös Pentti Saarikosken isä Simo.
Mukana olleista sotilaista esiin nousevat mm. itäkarjalaistaustainen Paul Marttina, joka tunnetaan paremmin jatkosodan aikaisesta kaukopartiotoiminnasta, mutta joka johti kaukopartioita Muurmannin radalle jo Vienan retken yhteydessä Kantalahden seudulle 1918, ja nyt Syvärille 1919. Varsinainen heimosoturin perikuva oli Väinö Havas, joka antoi tyttärilleenkin nimet Viena, Aunus, Inkeri ja Eesti. Hän kaatui jatkosodan alussa - Aunuksessa.
Kirjassa on käsitelty myös Aunuksen lyhyeksi jäänyttä siviilihallintoa. Sitä varten perustettiin Aunuksen Väliaikainen Hoitokunta, alun perin aktivistien miehittämä, mutta myöhemmin metsäteollisuuspamppujen valtaama. Itäkarjalaisista perustettiin puolestaan Aunuksen Väliaikainen Hallitus.
Niin ansiokas kuin Vahtolan kirja onkin, vastapuolen aineistoja ei lähteenä ole käytetty ensinkään. Näkökulma on pelkästään heimosotureitten. Suorastaan häiritsevää on vastustajien toistuva kutsuminen "punikeiksi". Näitäkin käsitteen senaikaisessa merkityksessä vastassa oli, kuten näimme, mutta muutoinhan vastassa oli asevelvollisista koottu puna-armeija.
Retkelle oli kiellettyä värvätä asevelvollisuusiässä olevia, siis vuosina 1898-1899 syntyneitä, sitä nuorempia kyllä. Koko joukko koulupoikia lähtikin, vanhempien luvalla tai luvatta. Millainen lasten ristiretki seurauksena oli, siitä todistaa osaltaan Turun hautausmaalla oleva muistomerkki seitsemälle Aunuksessa kaatuneelle pojalle. Kaikki olivat syntyneet välillä 1900-1904, ja nuorin oli ehtinyt täyttää vasta 15 vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti