Heimosodat: Viro 1919

Vuoden 1918 lopulla Koillis-Euroopan tilanteessa tapahtui täydellinen käänne, kun sodan hävinneen Saksan armeija ja laivasto vetäytyivät Itämereltä ja Itämeren maista. Tätä tyhjiötä riennettiin täyttämään idästä (puna-armeija) ja lännestä (Ison-Britannian laivasto). Puna-armeija hyökkäsi Viroon marraskuun lopussa ja valtasi nopeasti yli puolet maasta. Vastahyökkäykseen kyettiin kuitenkin jo tammikuun alussa. Venäläiset lyötiin takaisin, ja Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko valtasi Narvan yllätyshyökkäyksellä aivan vuoden 1700 malliin. Seuraava suomalaisvapaaehtoisen osasto, Pohjan Pojat, taisteli Etelä- ja Kaakkois-Virossa, ja Latviankin puolella. Puna-armeija karkotettiin Virosta helmikuun loppuun mennessä, mutta sota jatkui vielä vuoden.

Viron vapaussotaan suomalaiset heimosoturit osallistuivat siis vierailevina tähtinä, joskin merkittävässä roolissa. Heimosotamuistelmien lisäksi varsinaista historiallista tutkimusta heidän vaiheistaan ei ole kirjoitettu, joten tässä pari yleisempää kuvapainotteista julkaisua aiheesta. (Viron tapahtumia vuosina 1914-22 on käsitellyt myös Mirko Harjula, ja Suomen ja Viron suhteita vuosina 1917-1919 Seppo Zetterberg väitöskirjassaan vuonna 1977.)

Jukka I. Mattilan ja Jarkko Kempin kirjan Viron vapaussota 1918-1920 (2006) vakuutetaan takakannessa kertovan aiheestaan helppolukuisella tavalla, ja tosiaan tämän suht ohuen ja runsaasti kuvitetun julkaisun lukaisee äkkiä läpi. Taistelujen yksityiskohtiin ei mennä, eikä kirjassa ole kartan karttaa, vaan kuvaus kulkee varsin yleisellä tasolla.

Virolaista sotilasjohtoa on käsitelty pitkään, samoin suojeluskuntatoiminnan (Kaitseliit) vaiheita. Panssarijunat ja autot olivat Virossa, kuten Venäjän hajoamissodissa yleensäkin, tärkeässä roolissa. Ulkomaalaisia vapaaehtoisia oli muistakin Pohjoismaista, mutta suomalaisten rooli oli keskeisin. Suomalaiset muodostivat taistelujoukoista 4 %, mutta saivat 22 % prosenttia (650 kpl) myönnetyistä vapaudenristeistä.

Kirjassa käsitellään myös inkeriläisten heimosotureiden vaiheita, mukaan lukien tapahtumat Yhinmäen linnakkeen kapinan yhteydessä (jota britit tukivat ilmasta ja mereltä), sekä valkoisten venäläisten pyrkimyksiä Petrogradin valtaamiseen. Jälkimmäisiä virolaisten oli brittien painostuksesta tuettava. Judenitsin retken lokakuussa 1919 päätyttyä tappioon perääntyvä valkoarmeija toi vielä mukanaan Viroon koleran johon kuoli tuhansia ihmisiä.

Vaikka Viron vapaussota ei Suomen tavoin varsinaisesti sisällissota ollutkaan, oli puna-armeijan rivessä myös virolaisia (ja suomalaisia) punaisia, ja varsinkin Tallinnan teollisuustyöväen joukossa bolsevismilla oli kannatusta mielenosoituksiin ja sabotaasiin asti. Sodan synkimpiä lukuja oli helmikuussa Viron hallitusta vastaan syttynyt Saarenmaan kapina joka vaati jälkiselvittelyineen parisataa kuolonuhria.

Jussi Niinistön ja Jukka I. Mattilan Pohjan Pojat -kirjan (1999) alaotsikko kertoo sen olevan Kuvahistoria suomalaisen vapaaehtoisrykmentin vaiheista Viron vapaussodassa 1919, mutta tekstiä on kuvien lisäksi vähintään sen verran kuin edellisessäkin teoksessa. teoksen sisäkansissa on myös hyvä sotatoimialueen yleiskartta.

Hans Kalmin johtama rykmentti saavutti kahdesta suomalaisosastosta suuremman kuuluisuuden. Se lähti talvisen Suomenlahden yli jäänmurtaja Väinämöisellä, joka nyttemmin on museolaivana Viron merimuseossa nimellä Suur Tõll. Matkaan lähdettiin innosta hehkuen, eikä varusteissakaan näy olleen valittamista. Monilla, niin sotilailla kuin sairaanhoitajattarillakin, näkyy päässä muotiin tullut valkoinen turkislakki, ns. mannerheimari, ja palttoossa muhkea valkoinen turkiskaulus. Riemuitseva oli myös vastaanotto Tallinnan satamassa. Suomi tuki virolaisten taistelua ase- ja ammustoimituksin, ja varsinkin vapaaehtoiset taistelijat antoivat kaivatun moraaliboostauksen ja kriittisen voimanlisän puna-armeijan ollessa enää muutamien kymmenien kilometrien päässä pääkaupungista.

Osaston matka jatkui Tarttoon ja sieltä kohti Latvian rajaa. Pajun kartanon luona käytiin ensimmäinen suurempi taistelu, jonka voitto avasi tien rajakaupunki Valgaan. Kaikki 50 taistelussa saatua vankia ammuttiin, samoin väärinkäsityksen vuoksi 12 kellarissa piileskellyttä kartanon työntekijää. Hyökkäys jatkui Latvian puolelle Marienburgiin eli Aluksneen. Myös siellä vangit ammuttiin valtauksen jälkeen.

Virolaiset menettivät tosin Marienburgin pian uudestaan bolsevikeille, mikä katkeroitti suomalaisvapaaehtoisten mieliä, eikä niitä parantanut seurannut asemasotavaihe Petserin suunnalla. Juopottelu ja hulinointi saavutti pian niin legendaariset mittasuhteet, ettei kotiinpalaavia heimosotureita Tallinnan satamassa juuri kaipaamaan jääty.

Kirjassa on esitelty tietolaatikoin useita sotaan osallistuneita, kuten em. Pajun taistelussa kaatunut virolainen Julius Kuperjanov, ja sukupuolensa salannut ja taisteluihin osallistunut suomalainen Aino Mälkönen. Melkoinen persoona oli myös Kaarlo Kurko, joka jatkoi Baltian maiden ja Puolan vapaussotien jälkeen uraansa vielä Ranskan muukalaislegioonassakin.

Tehtävänsä tehneinä molemmat suomalaisosastot hajotettiin ja kotiutettiin keväällä 1919. Kotiin palaavia odottikin jo Aunuksen Karjalan suunnalla seuraava heimosotaretki.