Aivan yhtä värikkääseen kielenkäyttöön ei tässä kirjassa, ehkä onneksi, ylletä, mutta sujuvaa on teksti näinkin, jaottuna 2-3 sivun lukuihin naposteltavaksi. Suomen tavoin Viro viettää 100-vuotisjuhliaan, jonka keskipiste, itsenäisyysjulistus, menee ensi vuoden puolelle. Juhlinta alkoi jo viime kuussa, jolloin tuli 100 vuotta Venäjän väliaikaishallituksen päätöksestä liittää siihen asti Liivinmaan kuvernementtiin kuuluneet vironkieliset alueet Vironmaan kuvernementtiin: tuo alue käsitti koko nykyisen Etelä-Viron Pärnusta Tarttoon.
Viron itsenäistyminen kulki monin tavoin eri latua kuin Suomen. Bolsevikit saivat marraskuun kaappauksensa jälkeen Viron alueen hallinnon osin valtaansa, Suomessahan tämän esti autonominen asema. Tuo punainen vaihe ei sisältänyt vielä suuria väkivaltaisuuksia, ja jäi lyhyeksi, sillä saksalaiset miehittivät maan nopealla sotaretkellä helmi-maaliskuussa 1918. Itsenäisyysjulistus annettiin lyhyenä hetkenä punaisten vetäytymisen ja saksalaisten tulon välissä, Pärnussa jo 23.2., Tallinnassa ja mualla Virossa vasta seuraavana päivänä, mutta pärnulaisten harmiksi Viron kansallispäiväksi on tullut tuo 24.2.
Saksalaisvalta oli todellista miehitystä, mitään itsehallintoa ei virolaisille suotu, ja satelliitiksihan saksalaisten "vapauttamaa" Suomeakin tunnetusti kaavailtiin. Haaveet kaatuivat tappioon maailmansodassa, ja saksalaisten vetäytyessä marraskuussa 1918 tapahtumat alkoivat vyöryä. Puna-armeija hyökkäsi Viroon ja valtasi nopeasti puolet maasta, lähes Tallinnaa myöten, ennen kuin vastarinta ehti järjestyä, ja mm. suomalaisten vapaaehtoisten avustamana punaiset työnnettiin pois maasta Narvan ja Tarton suunnalla. Viron työkansan kommuuniksi nimetyn hallinnon mukana tulivat tsekistit ja punainen terrori (jonka uhrina sai surmansa mm. Rakveressa kohtaamamme Sergei Florinski).
Kun maailmansodan rintamat 1914 olivat jämähtäneet kaikkialla asemasodaksi, Virossa ja muuallakin Venäjän sisällissodan näyttämöillä rintaman heilahdukset olivat nopeita ja yllättäviä, vaan eivätpä sotivat armeijatkaan koostuneet kuin ehkä muutamista tuhansista sotilaista. Operaatiot käytiin rautateiden varsilla, ja keskittyivät usein taisteluun kartanoiden omistuksesta, oletettavasti niiden tarjoamien majoitusmahdollisuuksien ja puolustuksellisuuden vuoksi.
Tämän jälkeen sotatapahtumat menivät niin sekaviksi, että Harjulallakin on vaikeuksia pysyä niiden mukana. Latviassa taisteltiin sekä Neuvosto-Latvian punaisia että saksalaisten vapaajoukkojen valkoisia vastaan. Länsivaltojen antaman ase-, elintarvike- ja raha-avun vastineeksi virolaisten oli myös tuettava Venäjän valkoisten kenraaleiden epäonnistuneita yrityksiä Pietarin valtaamiseksi. Vuoden 1919 lopussa taisteluita oli jatkunut jo vuoden, ja sekä Baltian maat että Neuvosto-Venäjä olivat valmiita rauhaan. Puna-armeija yritti vallata maan vielä neuvottelujen loppuvaiheessakin, ja Tarton rauha oli, niin Suomen kuin muidenkin reunavaltioiden osalta, venäläisten kannalta vain aselepo. Takaisinvaltausta jatkettiin kun siihen 20 vuotta myöhemmin tuli taas tilaisuus.
Virolaisia taisteli tuhansittain myös puna-armeijassa, ja näidenkin vaiheita vallankumoussodan muilla rintamilla Harjula käy läpi. Sosialismilla ja vallankumouksella oli vuonna 1917 ja pitkään jälkeenkin päin suurta kannatusta ympäri Euroopan. Viron itsenäistyminen ei vielä 1917 ollut väestön enemmistölle mikään erityinen tavoite, sellaiseksi se tuli vasta punaisen terrorin toimiessa keppinä ja lupauksen kartanoiden maiden jakamisesta talonpojille tehdessä porkkanan virkaa.
Kirjan lopussa on elämäkerrallisia tietoja keskisistä toimijoista rintaman molemmin puolin (Erkki Tuomioja on arvostelussaan huomauttanut eräästä sukulaisuuskömmästä siinä). Karusti siitä käy ilmi miten Venäjälle jääneiden punaisten virolaisten ura, suomalaisten tavoin, usein katkesi niskalaukaukseen vuoden 1937 tienoilla (sama koski toki myös venäläisiä vallankumousveteraaneja).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti