Kirja alkaa katsauksella lähteisiin, joita kohtalo oli kovin koetellut, milloin sotapäiväkirjat olivat tuhoutuneet taistelussa, upotettu järveen, palaneet jonkin kartanon mukana tai muuten vain tuhottu ymmärtämättömien ääliöiden toimesta. Tutkimuksessa oli siten turvauduttu laajaan yksityisten aineistojen keruuseen ja haastatteluihin, ja oletan että tämän työn tuloksena on pääosin se mitä Kansallisarkistossa aineistona näistä konflikteista on.
Ensimmäinen Petsamon retki tehtiin kevättalvella 1918, eikä Kuussaari anna hankkeesta järin mairittelevaa kuvaa. Johtosuhteet olivat epäselvät (Lapin jääkäreiden lisäksi mukaan tuppautui 10-miehinen [!] Lapin rakuunoiden osasto) ja johtajat vailla sotilaskoulutusta, ja liikkeelle lähdettiin porojen vetämissä ahkioissa ja hiihtäen niin myöhään että kevätkelirikko olisi voinut katkaista huoltoyhteydet milloin tahansa. Itse asiassa osasto etenikin aamuöisin jolloin yöpakkanen oli kovettanut hanget hädin tuskin kantaviksi. Kurikaan ei ollut paras mahdollinen, kapina uhkasi syntyä siitäkin kuuluuko puuroannokseen voisilmä vai ei.
Menestyksekään etuvartiokahakan jälkeen retkikunta saapui Petsamovuonon rannalle, jolloin ilmi kävi ratkaisevin virhe. Joukko oli aivan liian pieni saavuttaakseen mitään lukumäärältään ylivoimaista vihollista vastaan, joka tuolloin koostui punaisista suomalaisista ja venäläisistä sekä näitä tukeneista brittiläisistä merisotilaista.
Retkikunta palasi Suomeen, mutta Norjan rajaa seurailevan Paatsjoen länsipuolelle ulottuva nipukka, Kolttaköngäs, yritettiin pitää miehitettynä, huonolla menestyksessä, sillä alueelle jätetyt ja sinne myöhemmin lähetetyt sotilaat joutuivat nälissään antautumaan norjalaisille internoitaviksi. Takaisin Suomeen he tosin pääsivät jo syksyllä 1918.
Vuoden 1920 alussa poliittinen tilanne pohjoisessa muuttui nopeasti. Interventiojoukkojen lähdettyä omilleen jäänyt Pohjois-Venäjän hallitus alkoi nopeasti luhistua, ja Suomessa nähtiin tilaisuus miehittää Petsamo. Valmistautuminen oli tällä kertaa ammattimaisempaa, ja johdossakin oikea sotilas, sittemmin legendaariseksi hahmoksi noussut K.M. Wallenius. Eteneminen tapahtui periaatteessa valkoisten venäläisten suostumuksella, ja osasto eteni taisteluitta Petsamovuonon kyliin saakka odottamaan tilanteen kehitystä.
Puna-armeijan saatua Murmanskin haltuunsa se päätti karkottaa valkosuomalaiset. Petsamoon lähetettiin komppania venäläisiä meritse, maitse sinne hiihti komppania punaisia suomalaisia ja toinen komppania Aunuksen karjalaisia. Ylivoimaa vastaan ei kannattanut puolustautua, joten Wallenius päätti vetää joukkonsa alueen länsiosaan Paatsjoelle.
Punaiset tulivat perässä ja 1.4. Salmijärvellä käytiin Petsamon retkien merkittävin taistelu, jota Kuusisaari selostaa usean sivun verran, monin kartoin ja liki minuutin tarkkuudella. Saarroksiin joutunut retkikunta vetäytyi jäisen Paatsjoen kautta turvaan Suomeen, tosin taas osan miehistä jäädessä norjalaisten internoimiksi. Heille vapaus koitti vasta seuraavana vuonna Tarton rauhan jälkeen. Huomattavasta ammuskelusta huolimatta retkikunnasta kaatui tai kuoli haavoihinsa vain neljä miestä.
Molemmat "Petsamoa perimään" lähetetyt retkikunnat ajettiin siis takaisin kotimaahansa, mutta ajan heimosotakirjallisuus piti niiden ansiona silti viime kädessä sitä että Tarton rauhassa Petsamo liitettiin Suomeen, tosin vastineeksi toisesta heimosodissa vallatusta alueesta, Repolasta ja Porajärvestä. Siten se Viron vapaussodan tavoin saavutti tavoitteensa edes keskipitkällä aikavälillä, toisin kuin muut heimosotaretket.
Kirjan lopussa on listaus kaikista molempiin retkiin osallistuneista suomalaisista. Mukana oli myös useita paikallisia saamelaisia oppaina ja poromiehinä. Näissä arktisissa sotaretkissä poro osoittautui huomattavasti hevosta paremmaksi vetoeläimeksi. Vastapuolella oli, kuten mainittiin, punaisia suomalaisia, eli Suomen sisällisodan voi sanoa jatkuneen tuntureilla ja vuonojen rannoilla vielä kaksi vuotta sen jälkeen kun se Suomessa oli jo päättynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti