Aikoinaan sininen oli varsin merkityksetön väri, jopa siinä määrin että jossain vaiheessa tutkijat kyseenalaistivat antiikin ihmisten kyvyn ylipäätään nähdä sinistä ja vihreää. Näin ei tietenkään ollut, vaan antiikin "päävärit" vain olivat punainen, musta ja valkoinen. Sininen oli barbaarinen väri, esimerkkinä piktien siniseksi maalatut tai tatuoidut vartalot.
Nousuun sinisen suosio lähti sydänkeskiajalla, 1100-luvulla, kun siitä tuli Neitsyt Maarian viitan väri, ja käyttöön tulleessa heraldiikassa Ranskan kuningashuoneen vaakunan väri. Itselleni tuli mieleen että asiaan liittyisi myös samanaikainen taivaan värin muuttuminen kultaisesta siniseksi taiteessa.
Pastoureaun kirjat ovat aina täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia, ja nytkin oli hauska lukea miten antiikin aikana uskottiin kasviperäisen pigmentin, indigon, olevan mineraali, koska se saapui Eurooppaan koviksi puristettuina paakkuina. Varsin erikoinen oli tieto, että Raamattua latinaksi käännettäessä varsin ylimalkaiset, lähinnä tummaa ja vaaleaa merkitsevät hebrean-, aramean- ja kreikankieliset termit käännettiin selkeiksi värien nimiksi. Kiehtovia olivat myös keskiaikaisten teologien pähkäilyt siitä ovatko värit aineetonta valoa, ja siten jumalaista alkuperää, vaiko materiaa, ja siten alhaisempaa laatua.
Paitsi väreistä taiteessa, kirja kertoo myös kankaiden värjäyksestä, ja mm. sen miten keskiajalla värjäreiden toimialat oli tiukasti osastoitu. Sinistä kangasta värimorsingolla tuottavat värjärit eivät saaneet värjätä värimataralla punaista, ja päinvastoin. Myös saman värin sisällä eroteltiin halvemmilla ja kalliimmilla pigmenteillä värjäävät ammattikunnat. Ylipäätään "sekoittaminen" oli keskiajan mentaliteetille luomistyön vastaista ja tuomittavaa (asia jota Pastoureau käsitteli myös kirjassaan raidoista), ja jos kirjaa on uskominen, ei tuolloin edes yritetty värjätä vihreää kangasta sekoittamalla vihreää ja keltaista pigmenttiä.
Medievalistina Pastoureaun ote tuntuu aina jotenkin kirpoavan keskiaikaa käsittelevän osuuden jälkeen, mutta nykyaikaan tässäkin kuitenkin polveillaan, mm. romantiikan ajan "kaipuun sinisen kukan" ja Goethen nuorelle Wertherilleen antaman sinisen takin kautta. Sininen takki oli muodissa teoksen kirjoittamisaikaan, ja romaani teki siitä vieläkin suositumman, esimerkki kirjallisuuden ja muodin vuorovaikutuksesta.
Loppuun päästään ranskalaisissa teemoissa ensimmäisen maailmansodan horisontinsinisissä asepuvuissa ja Gauloises-savukkeiden niinikään vaaleansinisen rasian merkeissä. Sinisen suosio on jatkunut ja pysynyt, ja edelleen länsimaissa se on johdossa kun ihmisten suosikkiväriä kysytään - tarkemmin ajatellen äänestäisin sitä varmaan itsekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti