Kirja on siis kertaus Saksan interventiosta Suomeen 1918 ja sitä seuranneesta ajanjaksosta vuoden loppuun, painottuen vain enemmän itse kreivi von der Goltziin henkilönä ja hänen kilpailuunsa Mannerheimin kanssa. Mannerheim ei saksalaisia avukseen alunperin kaivannut, ja kreivin ja paronin kesken vallitsi kilpailutilanne, jossa Mannerheim, jouduttuaan eroamaan heti sisällissodan jälkeen, sai revanssin palatessaan valtionhoitajaksi von der Goltzin joutuessa vetäytymään joukkoineen.
Helsingin saksalaishuuma käydään perusteellisesti läpi, taaskin Santeri Alkion, Tekla Hultinin, Juhani Ahon ja Eino Leinon aikalaiskirjoituksin. Huuma vaikuttaa tarttuneen Perkoonkin niin, että von der Goltzista sukeutuu ylivertainen aatelismies ja tahdikas diplomaatti, joka sai Suomen johtomiehet (mukaan lukien vallankumouksesta erossa pysyneet SDP:n johtajat) melkeinpä syömään kädestään.
Perko on jopa valmis revisioimaan näkemyksen Suomen alistumisesta Saksalle avun hintana. Totta kyllä, solmitut sopimukset olivat suvereniteettia rajoittavia, mutta aikansa suomalaisille valkoisille ei avun hinnalla ollut merkitystä, ja kuka ties Saksan voitettua sodan tilanne ei olisikaan ollut niin huono, ja Suomi ollut kuningaskunta siinä missä muutkin skandinavian maat?
Kirjassa on käsitelty myös von der Goltzin myöhempiä vaiheita. Johdettuaan vapaajoukkoja Baltiassa 1919 hänestä tuli Suomen ja Saksan aseveljeyden symboli koko sotienväliseksi ajaksi, aina "toiseen aseveljeyteen" 1941-44 saakka. Muiden tappion ja vallankumouksen järkyttämien aristokraattien tavoin von der Goltzkin piti Hitlerin valtaannousua tervetulleena. Hän ehti tosin nähdä seuraavankin sodan päättyvän tappioon ennen kuolemaansa 1946.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti